Jos nyt kuolen, niin se johtuu kynttilöihin tukahtumisesta.

Olen viettänyt päiviä siivoillen ja järjestellen, koiria pissitellen, ihmetellen, kirpparipöytää tsekkaillen (onneksi kohta loppuu.. ei ihan niin hyvää saldoa toki ole tulossa ku kesän kolmelta viikolta, mutta ompahan roina edes hiukkasen vähentynyt), välillä vähän tulistuen ja itkua tuhertaen ja miettien miks meidän perhekulttuuri on sellainen kuin se on, suklaavärkkäilyjä testaillen (tryffeleistä tuli ihan hyviä), kynttilöitä poltellen ja noin vaan yleisesti joulurauhaa vähän etsiskellen.

Yök miten hirveää E-infinitiivin instruktiivin käyttöä. En muutenkaan tykkää siitä.
(Huomaatteko tässä tällaisen ovelan suomen kielen sivuaineopiskelijan kieliasiantuntijuus pätemisen? HAHAHahahhaha kieliasiantuntijuus vielä kaukana lål)

Tää joulu on jotenkin vähän erilainen. En tiedä tarkalleen miks, mutta on se. Ainakin se on eka joulu Lyylin kanssa, siis sellasen Lyylin kuka se on nyt. Viime jouluna se oli pieni ryömivä sokea pötkäle. Tänä jouluna en oo myöskään toivonut oikeastaan joululahjoja ja tuskin olen niitä saamassakaan. Toisaalta en jotenkin osaa ottaa vakavasti noiden uhkailuja lahjattomasta joulusta, kun sama virsi on joka vuosi ja aina niitä kuitenkin tulee. Mutta josko ne nyt vihdoin toteuttaisi uhkauksensa ja aatto olisikin vain pöydän antimista nautiskelua.

Avasin joulumeiningin tänään ihan kunnolla syömällä Kirden väsäämää lanttuloodaa. Vähän tällain varaslähtönä. Jääkaapissa olisi piparitaikina maustumassa. Oon haistellut joulun mausteita, neilikkaa ja pomeranssia, kardemummaa ja kanelia. Mirde kertoi, että kynttilät huonontaa sisäilmaa yhtä paljon kuin tupakka. Ei paljon haittaa.

Meitä kortteeraa nyt kotona jopa kolme rakkauden hedelmää. Tää on melkein kuin monen vuoden takaa, mitä nyt koirat vähän lisääntyny ja vanhuksilla on enemmän uurteita kasvoissa. Ja kenties meistä tullut entistä hankalampia tapauksia.

Hankala tai ei, olen menossa treffeille ennen joulua. Minulla on sovittuna Puolimatkan Treffit. Jos vain treffiseurani ei sairastuisi.
Niin tuliko se sana tarpeeksi selväksi, se treffi? Niin treffi joo, ai tuli, ai joo.

Oh, balance

Hämmästyttävää, ettei minua edes järkytä se, etten oo ottanut joulukuuta vastaan blogissa viellä ollenkaan. Se, etten ole blogannut pariin viikkoon kertoo vain siitä, ettei mulle ole ollut tarvetta istua koneelle niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt vääntää postauksen.
Aika ihanaa, ettei datailu näyttele elämässä enää niin suurta osaa ku joskus.

Viimeks kirjottelin ekasta adventista ja nyt on jo kolmas takana päin. Vaikea ymmärtää, että joulu on jo ihan lähellä. Nautin siitä. Rauhallista oloa, lunta, hyväähyvääihanaaherkkuruokaa ja ihanankamalaa perhettä. Ja Jeesuksen synttärit. Liian paljon kaikkea mahtavaa.

Blogaustauolla oon ehtinyt juhlia Mailun lakkia ja sitä ennen orjailla aika vähin orjatöin niillä muutaman päivän, ja sen jälkeen käydä kääntymässä Suomen kenties eteläisimmän kaupungin hujakoilla soittopäivillä. Santala on yhtä kuin lapsuuden kesien soittoleirit. Sinne liittyy hirvittävän paljon muistoja. Oon saanut sieltä ystäviä ja mahtavia soittokokemuksia ja yks poikakin iski siellä silmänsä muhun. Arvatkaa kuka.

Mutta nyt en ollu enää pieni, vaan jo aika hyvässä elopainossa ja seurusteleva ja koirallinen ja meidän huippulaadukkaan orkesterin ensimmäinen ykkösviulisti. Sitä paitsi kaikki mittasuhteet ja etäisyydet tuntui huomattavan erilaisilta viiime kertaan verrattuna.

Oli ihanaa käydä kiertämässä rantasaunasaari Lyllen kanssa, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että jostain olisi pölähtänyt ihmisiä tai koiria vastaan. Oli myös jännää hengata hierottavana Kuunarin oleskelutilassa, jossa aina ennen valvottiin porukalla leirin koko viiminen yö, ja nukkua Lyylin kaa kaksin Kartanon pienessä huoneessa.

En tie, palataanko enää koskaan tonne sitä paitsi enää. Vapis yrittää päästä eroon Santalasta ja siirtää teologisen opistonsa muualle.


Myös tämän vuoden vikat tentit on takana päin. Yksi essee ja kolme draama-analyysia olis vielä tehtävät-listalla, mutta ne tuntuu kokeisiin luvun rinnalla melko rennolta. Oon saapunut Kuopioon taas hetkeksi ja keksinyt itselleni kirppariprojektin. Ihan vain huomatakseni, ettei tässä oikein muuta sitten aikaan saakkaan, kun hinnottelee ja ravaa kyyläämässä, ostaako ihmiset mitään.

Mulla on hirvittävä tarve järjestellä mun ympäristöä. Huomaamatta ryhdyn käymään läpi kynttilälaatikkoa, maustehyllyä, järjestelemään kuiva-aineita, purkamaan ylitsepursuavaa lehtikoria läjöihin. Haluan järjestystä. Haluan että asiat on paikoillaan ja että niille ylipäätään on oma paikka. Haluan turhat ja tarpeettomat asiat mun läheltä pois. Haluan energiat virtaamaan eikä ne virtaa epämääräisissä epämääräisten jämätavaroiden kasoissa, lattialla seilaavissa pölyrykelmissä tai kuolleissa huonekasveissa. Haluan mun ympärille esteettisiä asioita. Porukoiden talo on vaan niin suuri että tää rojekti on uuvuttava ja on tosi vaikea saada ketään oikein imuun. En voi kuitenkaan oikein toisten tavaroihin koskea, jos tahdon säästyä huudoilta. Ärsyttävää.

En edes tiedä, mistä tää kontrollintarve kumpuaa. Ehkä oon sietänyt epämääräisyyttä liian kauan ja tahdon nyt jotain muuta. Vaikka oikeastaan luulen, että yritän kompensoida kontrolloimisella omaa sisäistä epämääräistä ailahtelevuuttani. Tällä viikolla oon kulkenut sitä tavallista vuoristorataa mitä koko syksyn. Rauhasta raivoon jnejne. En oo esim koskaan aiemmin itkenyt elokuvan takia ihan holtittomasti. Kyseinen leffa oli tehty mun murrosiän kynnyksellä lukemani nuortenromaanin pohjalta joka aikoinaan kouraisi syvältä, joten kai holtittomuuteen oli syypäänä myös nostalgiaryöpyt. Melko lålleroa oli se, että pääosaa näytteli Twilight-stara, jolla tosin oli vasta hädin tuskin alkanut rinnat kasvaa.

Oon muutenkin arvaamaton. Välillä oon ihan onnessani ja tosi tyytyväinen, sit heti kohta ahdistumassa rahasta ja kirpparipöydästä ja kadoksissa olevasta verokortista ja siitä, että lupauduin valvomaan AMK:n tenttiä ja kaikesta säätämisestä. Ja sit kohta saan taas pääni läpi, että kyllä kaikki järjestyy, turha hätäillä ja ahdistua. En osaa välttää sitä.

Vähän vaan alkaa kyllästyttää jatkuva itkeskely. Kyllästyttää myös vähän se, etten oo aikoihin päässyt Halausukkelin kainaloon hengailemaan. Haluisin käyttää sen kaa koiria ja tehdä ruokaa ja syödä sitä ruokaa ja polttaa kynttilöitä ja tehdä meidän juttuja. Mutta aikansa kai kaikella. Itkulla ja naurulla ja ahdistuksella ja tasapainolla.

Ja kohta se jouluki.