NYT ON VUODEN kakstuplanollaysi VIIMEINEN PÄIVÄ ja minua jännittää ku odotan vieraita saapuviksi, tuntuu ihan mahassa asti. Tosi tyhmää, tiedän, mutta ku näkee aina niin saakelin harvoin niin sitten on jotenki aina ihan intona. Hihi!
En minä osaa oikein koskaan käsittää, että vuosi loppuu ja sitten alkaa uusi. Yleensä kestää jonku aikaa aina sopeutua siihen, että joka paikkaan kirjotetaankin yhtä isompi vuosi ku 365 aiempana päivänä.
Mitähä mulle olis jääny mieleen tästä vuodesta. Ainaki oli wanhat, ja ainaki mulla loppu musateoria (HAHA) ja ainaki kävin toista kertaa Lontoossa (RAKKAUS) ja ainaki melkein tapoin nilkkani kesällä pyöräillessä ja törmätessä jajajaja ainakin musta tuli ÄBI ja ainakin sain jo esimakua ylppäreistä ja ainakin opin olemaan laiska ja opiskelematta. Kaikkee sattu ja tapahtu. Mutta niinhän aina.
Niin ja ensimmäinen vuosi ikinä oli tämä, että blogasin aktiivisesti! Kooooko vuoden!
Hei tosi rasittavaa ku koko ajan muljahtaa ku rupee näkymään autonvalot tossa tiellä ja sit se meneeki ohi! Byhyy. Missä viipyy.
Hirmuisen ihanaa uutta vuotta kaikille ihQille lukijoille ja stalkkaajille ja kyylille! Ollaanhan iloisia! :)
torstai 31. joulukuuta 2009
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
Kahden toimen päivä
Eilen nauroin aika älyttömästi kun katoin Chris Waittin A Complete History of My Sexual Failures. Ei tietysti ehkä sais nauraa, kun miehellä on takana vain epäonnistuneita ihmissuhteita ja koko tyyppi on suoraan sanottuna aika älyttömän saamaton kusipää, mutta en voinut sille mitään. Se oli niin surkuhupaisa.
Aamulla mulla oli herätessä tosi omituinen olo. Istuin varmaan viis minuuttia vaan sängyssä, kulmat kurtussa ja yritin miettiä mitä olin illalla ajatellut että aamulla pitäis muistaa miettiä - mutta en muistanut. Hah.
Enkä mä tänäkään aamuna osannu pistää naamaan muuta ku vettä ja teetä. Mun joululoman aamurutiini on ollut lähes poikkeuksetta sellanen, että raahustan keittiöön, juon ison lasin vettä ja otan D-vitamiinin, laitan vettä kiehumaan ja alan lukea sanomalehteä. Sitten ku vesi on kiehunu laitan teetä ja jatkan lehden lukemista.
Eikä mun tee mieli syödä mitään.
En tiiä johtuuko se siitä, että ei vaan tee mieli, vai onko se psykologinen juttu, että koska meidän jääkaappi on niin tukossa niin ei huvita ruveta kaivamaan sieltä mitään. Oon ollut niin monta päivää koomassa, etten oo jaksanu heittää ees vanhoja ruokia pois (ja tunnetusti kukaan muukaan sitä ei tässä taloudessa tee). Joten jääkaappi on ollut kaoottinen.
Olin kuulemma luvannut Mirelle lukea lomalla Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla, ja vaikken tarkasti muistakaan kyseistä lupausta niin toteutin sen joka tapauksessa tänään. Kertaistumalta. Tuntuu tyhmältä jättää kesken ilman syytä.
Se oli eka Coelhon kirja, minkä oon koskaan lukenut, vaikka oonki usein aatellut että pitäis ees joku lukea. Aattelu ei silti paljon auta, jos ei toteuta.
Minä en oikein vieläkään tiedä, mitä tuosta kirjasta pitäis ajatella vaikka lopettamisesta on jo puol päivää. Periaatteessa se oli ihan mielenkiintonen, mutta en silti tiiä tykkäsinkö siitä varsinaisesti vai en. Se tuntu jotenkin poukkoilevalta ja Coelhon kirjotustyyli vähän teennäiseltä, ainakin aluks. Tai jotenkin se tyyli ja asioiden käsittely tuntu koko ajan muuttuvan, ja vaikka ohimennessä raapastiinkin monia mielenkiintosia aiheita, niin niiden funktio tarinan kannalta jäi kuitenki vähän hämäräks. Vaikka luulisin että Coelho on sitten käsitellyt niitä tarkemmin muissa kirjoissaan, mutta se oli jotenkin häiritsevää. En tiiä. Vähän sellasta sinne sun tänne sohimista.
Heräämisen ja yhden kirjan läpikahlaamisen lisäks en oo tehny tänään oikeesti yhtään mitään muuta ku siivonnu. Ja siivonnu. Ja siivonnu. Ja on niin masentavaa, ku sille sotkulle ei oikeesti oo loppua, koska on niin tuhottoman iso huusholli ja liikaa tavaraa. Mutta ainakin oon yrittänyt ööö monta tuntia. Lähinnä siksi, että saan huomenna vieraita (JEEEE!!!). Harvemmin mä muuten olisin näin ahkera. Kyläilijät on aina hyvä tekosyy repiä ittesä touhuumiseen.
Nyt oon aika väsyny ja mun kädet on ihan kuivat ku lätränny ties minkä myrkkyjen kans ja tuntuu tosi likaselta itekki ja sitä paitsi minun oma huone on edelleen räjähtäneen näkönen, koska en ehtinyt edetä vielä tänne saakka. Joten huomenna jatkuu. Etukäteen pelottaa myös uuden vuoden aaton kaupassakäynti, koska voi olla liian paljon porukkaa ja tuotteet loppu.
Mutta kullekin päivälle riittävät sen omat murheet vai miten se meni.
Nyt minä haluan vain ruokaa ja suihkuun. Huomenna uus vuos ja ystäviä ja HIIII! 8)
Aamulla mulla oli herätessä tosi omituinen olo. Istuin varmaan viis minuuttia vaan sängyssä, kulmat kurtussa ja yritin miettiä mitä olin illalla ajatellut että aamulla pitäis muistaa miettiä - mutta en muistanut. Hah.
Enkä mä tänäkään aamuna osannu pistää naamaan muuta ku vettä ja teetä. Mun joululoman aamurutiini on ollut lähes poikkeuksetta sellanen, että raahustan keittiöön, juon ison lasin vettä ja otan D-vitamiinin, laitan vettä kiehumaan ja alan lukea sanomalehteä. Sitten ku vesi on kiehunu laitan teetä ja jatkan lehden lukemista.
Eikä mun tee mieli syödä mitään.
En tiiä johtuuko se siitä, että ei vaan tee mieli, vai onko se psykologinen juttu, että koska meidän jääkaappi on niin tukossa niin ei huvita ruveta kaivamaan sieltä mitään. Oon ollut niin monta päivää koomassa, etten oo jaksanu heittää ees vanhoja ruokia pois (ja tunnetusti kukaan muukaan sitä ei tässä taloudessa tee). Joten jääkaappi on ollut kaoottinen.
Olin kuulemma luvannut Mirelle lukea lomalla Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla, ja vaikken tarkasti muistakaan kyseistä lupausta niin toteutin sen joka tapauksessa tänään. Kertaistumalta. Tuntuu tyhmältä jättää kesken ilman syytä.
Se oli eka Coelhon kirja, minkä oon koskaan lukenut, vaikka oonki usein aatellut että pitäis ees joku lukea. Aattelu ei silti paljon auta, jos ei toteuta.
Minä en oikein vieläkään tiedä, mitä tuosta kirjasta pitäis ajatella vaikka lopettamisesta on jo puol päivää. Periaatteessa se oli ihan mielenkiintonen, mutta en silti tiiä tykkäsinkö siitä varsinaisesti vai en. Se tuntu jotenkin poukkoilevalta ja Coelhon kirjotustyyli vähän teennäiseltä, ainakin aluks. Tai jotenkin se tyyli ja asioiden käsittely tuntu koko ajan muuttuvan, ja vaikka ohimennessä raapastiinkin monia mielenkiintosia aiheita, niin niiden funktio tarinan kannalta jäi kuitenki vähän hämäräks. Vaikka luulisin että Coelho on sitten käsitellyt niitä tarkemmin muissa kirjoissaan, mutta se oli jotenkin häiritsevää. En tiiä. Vähän sellasta sinne sun tänne sohimista.
Heräämisen ja yhden kirjan läpikahlaamisen lisäks en oo tehny tänään oikeesti yhtään mitään muuta ku siivonnu. Ja siivonnu. Ja siivonnu. Ja on niin masentavaa, ku sille sotkulle ei oikeesti oo loppua, koska on niin tuhottoman iso huusholli ja liikaa tavaraa. Mutta ainakin oon yrittänyt ööö monta tuntia. Lähinnä siksi, että saan huomenna vieraita (JEEEE!!!). Harvemmin mä muuten olisin näin ahkera. Kyläilijät on aina hyvä tekosyy repiä ittesä touhuumiseen.
Nyt oon aika väsyny ja mun kädet on ihan kuivat ku lätränny ties minkä myrkkyjen kans ja tuntuu tosi likaselta itekki ja sitä paitsi minun oma huone on edelleen räjähtäneen näkönen, koska en ehtinyt edetä vielä tänne saakka. Joten huomenna jatkuu. Etukäteen pelottaa myös uuden vuoden aaton kaupassakäynti, koska voi olla liian paljon porukkaa ja tuotteet loppu.
Mutta kullekin päivälle riittävät sen omat murheet vai miten se meni.
Nyt minä haluan vain ruokaa ja suihkuun. Huomenna uus vuos ja ystäviä ja HIIII! 8)
tiistai 29. joulukuuta 2009
Söpösti hyvällä mielellä
Huippua, ku vaihteeks ollu sellanen hyvähyvämieli-putki!
Se alko eilen yöllä, kun kaveri posautti että yks tyttö oli pyytänyt sitä kahville. HIHIHHIIHHI minulle tuli siitä ihan tajuttoman hyvä mieli, enkä ees tiedä miks, mutta se vaan oli jotenkin ihan älyttömän parasta! Ihmiset on niin söpöi. Ja huipuinta oli ku kaveri oli asiasta ihan hämmentynyt, håhåhå!
Aamulla jaksoin pistää naamankin päälle ja suuntasin keskustaan. Vein kaverille myöhästyneen joululahjan, jonka olin uhannu hankkia vaikka kaveri olikin sen jo unohtanu, ja siitäki tuli hyvä mieli. Kirjastossa en löytänyt ettimääni kirjaa, mutta sen sijaan yhden DVD:n jota oon aina katellu kaihoisasti Top-Tenis ja Filmtownissa. Ja kyllä, aivan oikein: siitäkin tuli hyvä mieli.
Ydinkeskustassa sen sijaan oli vähän rankkaa, kun porukkaa oli rutosti ja vaatekauppoihin en uskaltautunut kun muutamaan. Ei ollu oikein sellanen ettimisfiilis. Minttuun kyllä törmäsin Vero Modas ni siitä tuli ylläripylläri hyvä mieli. Kirjakaupasta pidättäydyin ostamasta mitään. Saatte taputtaa.
Käytiin osittain minun painostuksesta testaamassa ravintola OS, koska en oo aiemmin ollu siellä. Oli melko nopea ja suopea palvelu, ku oltiin ainoat asiakkaat koko paikassa, hehe. Mutta oli kyllä miellyttävä mesta ja hyvä ruokakin! Suosittelen.
Parempi ruoka hyvä mieli.
Khiihhihhiahihihihhfih!
En malta kirjottaa enempäÄÄÄ!!Ä
eiku se viel, että eilen sain viimeinki luettua kaikki tähänastiset blogimerkinnät (eli melkein kolmesataa), mutta ei siihen urakkaan siis yheksää päivää menny ku pidin vaan melkosesti taukoa tässä välissä.
ja äske vastasin urheasti puhelimessa yli vartin kestävään Suomen Gallupin kyselyyn tiedotusvälineiden käytöstä. Öm.
Päivän musiikkivinkkaus: Cat Power
Se alko eilen yöllä, kun kaveri posautti että yks tyttö oli pyytänyt sitä kahville. HIHIHHIIHHI minulle tuli siitä ihan tajuttoman hyvä mieli, enkä ees tiedä miks, mutta se vaan oli jotenkin ihan älyttömän parasta! Ihmiset on niin söpöi. Ja huipuinta oli ku kaveri oli asiasta ihan hämmentynyt, håhåhå!
Aamulla jaksoin pistää naamankin päälle ja suuntasin keskustaan. Vein kaverille myöhästyneen joululahjan, jonka olin uhannu hankkia vaikka kaveri olikin sen jo unohtanu, ja siitäki tuli hyvä mieli. Kirjastossa en löytänyt ettimääni kirjaa, mutta sen sijaan yhden DVD:n jota oon aina katellu kaihoisasti Top-Tenis ja Filmtownissa. Ja kyllä, aivan oikein: siitäkin tuli hyvä mieli.
Ydinkeskustassa sen sijaan oli vähän rankkaa, kun porukkaa oli rutosti ja vaatekauppoihin en uskaltautunut kun muutamaan. Ei ollu oikein sellanen ettimisfiilis. Minttuun kyllä törmäsin Vero Modas ni siitä tuli ylläripylläri hyvä mieli. Kirjakaupasta pidättäydyin ostamasta mitään. Saatte taputtaa.
Käytiin osittain minun painostuksesta testaamassa ravintola OS, koska en oo aiemmin ollu siellä. Oli melko nopea ja suopea palvelu, ku oltiin ainoat asiakkaat koko paikassa, hehe. Mutta oli kyllä miellyttävä mesta ja hyvä ruokakin! Suosittelen.
Parempi ruoka hyvä mieli.
Khiihhihhiahihihihhfih!
En malta kirjottaa enempäÄÄÄ!!Ä
eiku se viel, että eilen sain viimeinki luettua kaikki tähänastiset blogimerkinnät (eli melkein kolmesataa), mutta ei siihen urakkaan siis yheksää päivää menny ku pidin vaan melkosesti taukoa tässä välissä.
ja äske vastasin urheasti puhelimessa yli vartin kestävään Suomen Gallupin kyselyyn tiedotusvälineiden käytöstä. Öm.
Päivän musiikkivinkkaus: Cat Power
maanantai 28. joulukuuta 2009
Yhdessäelon monet kasvot
Tänään pidin Neekulle ilopäivän!
Ekaks käveltiin 40 minsaa Henskin luo Minden kanssa ja osattiin käyttää jopa oikopolkua, jota ei meinaa koskaan löytyä. H:n pikkusisko oli ihan onnessaan kun tuli koiravieras käymään ja se käytti Neekun jossain vaiheessa vapaaehtoisesti yli tunnin kävelyllä sillä aikaa kun me laiskat katottiin Rakkautta vain. En oo nähny sitä aikoihin ja olin ihan järkyttyny ku tajusin et seki on tehty jo -03. Ja minä muistan kun leffateatterissa oli niitä mainoksia ja mietin, että ompa paljon tunnettuja näyttelijöitä! SIITÄ ON JO KUUSI VUOTTA! Kaaaaaameeta ku aika juoksee.
Ei me oikeestikka tehty mitään järkevää, jauhettiin vaan turhuuksia. Neekkuki jakso olla ihan rauhassa, ku usein se on levoton toisten nurkissa. Ehkä siks oli helpompaa, ku ei ollu eka kerta. Illalla käveltiin sama lenkki takas kotio ja nyt tuo koira tuolla ihan väsynä tuhisee. Kerrankin sen elämässä tapahtui jotain. Lål.
Äippä oli varannu meille huomiseks ruokailun OSiin. En oo käyny siellä koskaan JÄNNÄÄ! Haluisin muutenkin huomenna käymään kirjastossa, joten ehkä mun täytyy uskaltautua kaupungille. Vaikka kuulinkin, että siellä oli ollut tänään ihan hullu meininki. Jotenkin koomista, miten ihmiset menee sekasin ku vaan ilmotetaan että nyt on ALEt.
Minä tein tänään päätöksen. Viimeinkin. Ärsyttää olla tällanen hermoilija ja ahdistuilija, mutta kun meen aina ihan lukkoon jos asiat koskee muitaki ku vaan itteeni. No mutta, nyt en kuiteska enää jaksa jahkailla eikä mun tarvikkaan. Enää muutama päivä ja saan kaikki tänne minu luokse! HIIIII oon niin ilonen! Jee! Parast!
Tänään keittiössä tapahtui taas vaihteeksi ihan ihmeellinen kohtaus, jossa kaiveltiin menneitä ja itkettiin ja oltiin vihaisia. Tällasten jälkeen tulee aina ihan suunnattoman raskaana se fiilis, että voi miten kaipaisinki vähän etäisyyttä tästä talosta ja näistä ihmisistä.
Halluisin jo omaan kotiin ja omaan rauhaan, edes vähäks aikaa. On niin väsyttävää olla mieliksi ja sietää muiden oikkuja - ja omia oikkuja muista heijastuneena.
Mutta sen ainakin taas tiedostin, ettei katkeruus saati itsekkyys ihmisestä hevillä irrota otetta.
Ekaks käveltiin 40 minsaa Henskin luo Minden kanssa ja osattiin käyttää jopa oikopolkua, jota ei meinaa koskaan löytyä. H:n pikkusisko oli ihan onnessaan kun tuli koiravieras käymään ja se käytti Neekun jossain vaiheessa vapaaehtoisesti yli tunnin kävelyllä sillä aikaa kun me laiskat katottiin Rakkautta vain. En oo nähny sitä aikoihin ja olin ihan järkyttyny ku tajusin et seki on tehty jo -03. Ja minä muistan kun leffateatterissa oli niitä mainoksia ja mietin, että ompa paljon tunnettuja näyttelijöitä! SIITÄ ON JO KUUSI VUOTTA! Kaaaaaameeta ku aika juoksee.
"Pyllykkää on kyllä kertynyt!"
"Missä vitussa se takkiperkele on?"
Ei me oikeestikka tehty mitään järkevää, jauhettiin vaan turhuuksia. Neekkuki jakso olla ihan rauhassa, ku usein se on levoton toisten nurkissa. Ehkä siks oli helpompaa, ku ei ollu eka kerta. Illalla käveltiin sama lenkki takas kotio ja nyt tuo koira tuolla ihan väsynä tuhisee. Kerrankin sen elämässä tapahtui jotain. Lål.
Äippä oli varannu meille huomiseks ruokailun OSiin. En oo käyny siellä koskaan JÄNNÄÄ! Haluisin muutenkin huomenna käymään kirjastossa, joten ehkä mun täytyy uskaltautua kaupungille. Vaikka kuulinkin, että siellä oli ollut tänään ihan hullu meininki. Jotenkin koomista, miten ihmiset menee sekasin ku vaan ilmotetaan että nyt on ALEt.
Minä tein tänään päätöksen. Viimeinkin. Ärsyttää olla tällanen hermoilija ja ahdistuilija, mutta kun meen aina ihan lukkoon jos asiat koskee muitaki ku vaan itteeni. No mutta, nyt en kuiteska enää jaksa jahkailla eikä mun tarvikkaan. Enää muutama päivä ja saan kaikki tänne minu luokse! HIIIII oon niin ilonen! Jee! Parast!
Tänään keittiössä tapahtui taas vaihteeksi ihan ihmeellinen kohtaus, jossa kaiveltiin menneitä ja itkettiin ja oltiin vihaisia. Tällasten jälkeen tulee aina ihan suunnattoman raskaana se fiilis, että voi miten kaipaisinki vähän etäisyyttä tästä talosta ja näistä ihmisistä.
Halluisin jo omaan kotiin ja omaan rauhaan, edes vähäks aikaa. On niin väsyttävää olla mieliksi ja sietää muiden oikkuja - ja omia oikkuja muista heijastuneena.
Mutta sen ainakin taas tiedostin, ettei katkeruus saati itsekkyys ihmisestä hevillä irrota otetta.
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
Passiivisuussunnuntai
Oon päässy tänään vähän eteenpäin! Kävin jopa ulkona kävelemässä Neekun kanssa, mutta en vielä selvinnyt kuitenkaan ihmisten ilmoille. Aamulla meni aimo tovi kun kahlasin rauhassa kaks sanomalehtee läpi, ja sen jälkeen iski jotenkin totaalinen lamaannus. Ei huvittanu repiä itteeni alennusmyynteihin.
Mut mitäpä sitä turhia, ku minulla on muutenki kaikkee ihan liikaa jo.
Niin ja oon mä kuitenkin tänään ollu jo vähän ihmisemmän näköne ku vaikka eilen. Tällasin pienin askelin koitan normaaliuttaa tilannetta.
Minä en oikeesti tiedä, mihin tää koko päivä on menny! Pelottavaa, ku aika vaan kuluu.
Ai niin, katoin eilen illalla Erämaan armoille/Into the wild, Sean Pennin ohjaus. Se perustu tositapahtumiin ja oli ihan itkettävä. Mut just sellanen leffa, mikä on ihan kiva kattoo yksin. Tänään iski yhtäkkinen mielihalu mennä ihan leffateatteriin kattomaan jotain, mutta Kuopion anti on oikeesti ihan pyllyaukosta! Ohjelmisto on tosi suppea. Vaikka nyt menis monta leffaa, mitkä tahtoisin periaatteessa nähdä, mutta arvatkaa vaan voiko niitä nähdä täällä käpylässä.
Ihan tosi kummallinen tunne, sellanen hirmu irtonainen. Haahuilen vaan jotenkin passiivisena ympäri taloa ja oon pihalla kaikesta enkä saa otetta mistään.
Sitä paitsi minua ahdistaa, kun ajat sitten suunniteltuihin juttuihin tuleekin muutoksia odottamattomien tekijöiden takia. Ja nyt en osaa tehdä päätöksiä uuden vuoden suhteen, koska ne päätökset vaikuttaa niin moneen ihmiseen. Oon ihan lamaantunut. Ja minä kun halusin vaan olla ystävien kanssa, joita on ollut jo pitkään hirveä ikävä. Huoh.
Sitten kaikesta pitää tulla aina vaikeaa kun se on varmaan joku saakelin laki.
Päivän musiikkilöytö on onneks piristänyt edes vähän minun harmaata mieltä: The Ditty Bops
HUARH en kyllä suostu tähän! Nyt teen jotain, josta tulen iloiseksi!!
Mut mitäpä sitä turhia, ku minulla on muutenki kaikkee ihan liikaa jo.
Niin ja oon mä kuitenkin tänään ollu jo vähän ihmisemmän näköne ku vaikka eilen. Tällasin pienin askelin koitan normaaliuttaa tilannetta.
Minä en oikeesti tiedä, mihin tää koko päivä on menny! Pelottavaa, ku aika vaan kuluu.
Ai niin, katoin eilen illalla Erämaan armoille/Into the wild, Sean Pennin ohjaus. Se perustu tositapahtumiin ja oli ihan itkettävä. Mut just sellanen leffa, mikä on ihan kiva kattoo yksin. Tänään iski yhtäkkinen mielihalu mennä ihan leffateatteriin kattomaan jotain, mutta Kuopion anti on oikeesti ihan pyllyaukosta! Ohjelmisto on tosi suppea. Vaikka nyt menis monta leffaa, mitkä tahtoisin periaatteessa nähdä, mutta arvatkaa vaan voiko niitä nähdä täällä käpylässä.
Ihan tosi kummallinen tunne, sellanen hirmu irtonainen. Haahuilen vaan jotenkin passiivisena ympäri taloa ja oon pihalla kaikesta enkä saa otetta mistään.
Sitä paitsi minua ahdistaa, kun ajat sitten suunniteltuihin juttuihin tuleekin muutoksia odottamattomien tekijöiden takia. Ja nyt en osaa tehdä päätöksiä uuden vuoden suhteen, koska ne päätökset vaikuttaa niin moneen ihmiseen. Oon ihan lamaantunut. Ja minä kun halusin vaan olla ystävien kanssa, joita on ollut jo pitkään hirveä ikävä. Huoh.
Sitten kaikesta pitää tulla aina vaikeaa kun se on varmaan joku saakelin laki.
Päivän musiikkilöytö on onneks piristänyt edes vähän minun harmaata mieltä: The Ditty Bops
HUARH en kyllä suostu tähän! Nyt teen jotain, josta tulen iloiseksi!!
lauantai 26. joulukuuta 2009
Mutta ku minu tekee mieli..
Jo toinen päivä mökkiytyneenä sisälle.
Äsken hengitin ikkunasta ulkoilmaa ja piirsin mun huoneen ikkunalaudalle kertyneeseen lumeen salaisia viestejä.
Kyse ei oikeestaan oo siitä, ettenkö haluis ulos, vaan pelkästään siitä että oon vaan ollut melko aivottomana ja yrittänyt saada otteen siitä, että mitä mun pitäs tehä. Koska koko ajan jurruttaa päässä sellanen epämääränen ajatus että JOTAIN tiettyä pitäs tehä, mutta kun en ymmärrä että MITÄ.
Niin se on vähän ärsyttävää.
Ehkä tää on tällanen palautuminen puolikkaan lukuvuoden opiskelusta, ja huomenna pääsen taas liikkeelle. Mun unirytmikin on jo ylösalaisin ja sen takia en pääse millään ilveelle ylös ku pikkasen ennen kahtatoista, ja sit ottaa päähän. Huomenna aion päästä oikeesti liikkeellekkin ajoissa. Ja pukeutua säädyllisesti. Ja ehkä laittaa naamankin päälle. Kyllä kyllä. Ihan varmasti.
En oo kyl ainut mein talossa, joka käy vähän hitaalla, mutta se nyt ei periaatteessa ole edes mikään uutinen. Tänään Kirde viimeinkin saksi vähän minun tukkaa (luottokampaajani on edelleen Muoniossa huskeilemassa, tänään se oli nähnyt koiraseksiä lål) ja iski päähän sen puolentoista sentin juurikasvun peittävän värin. Nyt tukasta lehahtaa jatkuvasti sellanen tuoreen hiusvärin haju, tiedättekö? Tai en tiiä itse asiassa onko se hajunaiheuttaja se hiusväri vai se hoitoaine mikä niis pakkauksis tulee aina mukana. Mut eniveis.
Mun hyllyssä on ollu jo monta kuukautta Tomi Kontion runokirjoja kirjastosta. Tänään viimeinkin vedin ne sieltä alas ja rupesin lukemaan vanhimmasta alkaen.
Oli ihan ältsin nihkeetä alkuun, en saanu yhtään otetta koko hommasta ja oli just sellanen tekotaiteellinen olo, joka mulle (melkein) aina tulee runoista. En tiiä oonko vaan lukenut niitä liian vähän, vai enkö vaan oo päässy sellaselle tietylle snobeilutasolle jossa runot näyttäytyiskin suurina taiteen hedelminä.
Sain luettua tähän mennessä yhden kirjan. Se vaikutti muhun kummallisesti: ensin rupes itkettämään, vedet jo kihahti silmiin (tosin saatto johtua siitäkin, että kuuntelin samalla José Gonzálezia), sitten rupes nukuttamaan - maltoin maata sängyllä jopa kaks minuuttia - ja lopuks teki hirveesti mieli ruveta kirjottamaan. Pitkästä aikaa. Ja mä tosiaan kirjotin; jatkoin siihen samaan vihkoon mihin mun edesmennyt 30 päivän haaste tyssäs.
Se tuntui ihan puhdistavalta. Sen jälkeen teki vielä mieli ruveta laulamaan ja tein senkin.
Eli tämä päivä on mennyt oikeastaan mielihalujen mukaan, vaikka se mieli on kyllä vähän vaellellut ties missä.
Ja nyt tekis mieli taas kattoo leffaa.
Ehkäpä teen senkin, kun oon näköjään alkuun päässy.
Äsken hengitin ikkunasta ulkoilmaa ja piirsin mun huoneen ikkunalaudalle kertyneeseen lumeen salaisia viestejä.
Kyse ei oikeestaan oo siitä, ettenkö haluis ulos, vaan pelkästään siitä että oon vaan ollut melko aivottomana ja yrittänyt saada otteen siitä, että mitä mun pitäs tehä. Koska koko ajan jurruttaa päässä sellanen epämääränen ajatus että JOTAIN tiettyä pitäs tehä, mutta kun en ymmärrä että MITÄ.
Niin se on vähän ärsyttävää.
Ehkä tää on tällanen palautuminen puolikkaan lukuvuoden opiskelusta, ja huomenna pääsen taas liikkeelle. Mun unirytmikin on jo ylösalaisin ja sen takia en pääse millään ilveelle ylös ku pikkasen ennen kahtatoista, ja sit ottaa päähän. Huomenna aion päästä oikeesti liikkeellekkin ajoissa. Ja pukeutua säädyllisesti. Ja ehkä laittaa naamankin päälle. Kyllä kyllä. Ihan varmasti.
En oo kyl ainut mein talossa, joka käy vähän hitaalla, mutta se nyt ei periaatteessa ole edes mikään uutinen. Tänään Kirde viimeinkin saksi vähän minun tukkaa (luottokampaajani on edelleen Muoniossa huskeilemassa, tänään se oli nähnyt koiraseksiä lål) ja iski päähän sen puolentoista sentin juurikasvun peittävän värin. Nyt tukasta lehahtaa jatkuvasti sellanen tuoreen hiusvärin haju, tiedättekö? Tai en tiiä itse asiassa onko se hajunaiheuttaja se hiusväri vai se hoitoaine mikä niis pakkauksis tulee aina mukana. Mut eniveis.
Mun hyllyssä on ollu jo monta kuukautta Tomi Kontion runokirjoja kirjastosta. Tänään viimeinkin vedin ne sieltä alas ja rupesin lukemaan vanhimmasta alkaen.
Oli ihan ältsin nihkeetä alkuun, en saanu yhtään otetta koko hommasta ja oli just sellanen tekotaiteellinen olo, joka mulle (melkein) aina tulee runoista. En tiiä oonko vaan lukenut niitä liian vähän, vai enkö vaan oo päässy sellaselle tietylle snobeilutasolle jossa runot näyttäytyiskin suurina taiteen hedelminä.
Sain luettua tähän mennessä yhden kirjan. Se vaikutti muhun kummallisesti: ensin rupes itkettämään, vedet jo kihahti silmiin (tosin saatto johtua siitäkin, että kuuntelin samalla José Gonzálezia), sitten rupes nukuttamaan - maltoin maata sängyllä jopa kaks minuuttia - ja lopuks teki hirveesti mieli ruveta kirjottamaan. Pitkästä aikaa. Ja mä tosiaan kirjotin; jatkoin siihen samaan vihkoon mihin mun edesmennyt 30 päivän haaste tyssäs.
Se tuntui ihan puhdistavalta. Sen jälkeen teki vielä mieli ruveta laulamaan ja tein senkin.
Eli tämä päivä on mennyt oikeastaan mielihalujen mukaan, vaikka se mieli on kyllä vähän vaellellut ties missä.
Ja nyt tekis mieli taas kattoo leffaa.
Ehkäpä teen senkin, kun oon näköjään alkuun päässy.
Joulukoomaan lötjöten
Meidän aatto oli ihmeen rauhallinen ja melko hidastemponenkin. Päivä tuntu yllättävän pitkältä, en tie mistä se johtu. Vaikka oli kyllä ihan mukava fiilis, kun ei ollu kiire mihkään.
Äippä ja iskä vei mummin Tuomiokirkkoon. Oli kuulemma pitäny tunkee, kun oli ollu kirkko niin täynnä. Kirde sen sijaan kävi Neekun kanssa reippailemas (mun siskosta on tullu ihan reippailuhullu), minä kuorin perunoita valmiiks ja luukutin huonoja joululauluja. Vera otti päikkäreitä sohvalla ja Mara pelas koneella, huomaatteko miten mahtava aatto, lål.
Äippä ja iskä vei mummin Tuomiokirkkoon. Oli kuulemma pitäny tunkee, kun oli ollu kirkko niin täynnä. Kirde sen sijaan kävi Neekun kanssa reippailemas (mun siskosta on tullu ihan reippailuhullu), minä kuorin perunoita valmiiks ja luukutin huonoja joululauluja. Vera otti päikkäreitä sohvalla ja Mara pelas koneella, huomaatteko miten mahtava aatto, lål.
Meillä raiskataan kynttilöitä.
Neekku kieriskelemässä sen lemmikkimäyriksen päällä, jolta on niskat poikki. Johtuen liian kuumottavista pökkimishetkistä. Ette halua nähdä tilannetta, se on liian perverssiä.
Kirde pakotti hieromaan, vaikka minulla oli uupumus. Tosin vaakatasossakin sain sen verran voimaa otteisiiin, että Kirppu meni aivan silmättömäksi (ehe ehe, tsekkaa kuva) kivusta.
Äippä ja iskä uhkas tänä(kin) vuonna, ettei lahjoja oo sitten paljon luvassa. Olisin ollu ihan ilonen ilman yhtäkään, mutta tuli niitä silti. Ei tosin mitään maailmaa mullistavaa, mutta kivaa kaikkee pientä. Randomein oli varmaan äipän antama bambusta tehty teevispilä - se halus kuulemma viedä tän teehifistelyn uudelle tasolle. Sillä kuuluu siis sekottaa sellanen mukana tullut vihreäteepulveri veteen. Se oli hurjan söpö (JA TURHA 8)) asia, mut en oo viel testannu. Tosin Mara testas tänään ilman mun lupaa. Se varasti neitsytkäytön multa. Oon NIIIN katkera.
Mut Trivial Pursuit saatiin viimeinkin! Pelattiin sitä aivottomina puoleen väliin asti illalla nelistään, ja aika noloo, mut Vera voitti. Nuorin meistä. Hah.
Opin esim että Matti Vanhanen on 197 pitkä. SIIS TOSI HYÖDYLLISTÄ.
Neekullakin omat lahjat.
Nää oli silti musta kaikkein parhaat. Håhå. Ne on alkukantasii rytmisoittimia ja siis ihan törkeen huippuja! Harmi, etten voi demonstroida niistä lähteviä ääniä täällä, mutta parhautta joka tapauksessa.
Ai niin, piikkimattoo en saanu, kun muistin toivoa sitä liian myöhään. Mut huomasin tänään, et mul ois melkein sen verran käteistä, että voisin käydä ostamassa sellaisen itse. Hihi. Saa nähdä, raaskinko.
Meillä ei mahtunu kuusi sisälle, mutta etupihalla töröttää. Kai se niinkin käy.
Slaissi mein mummerosta.
Minul ei oo jouluruuasta näköjään yhtään kuvaa - olin varmaan liian vesi kielellä rupeemas syömään sitä - mutta voi luoja mä kyl tykkään siitä. Kinkut tosin jäi syömättä jo toista kertaa (jos oikein laskin?), mutta eipä ollut ikävä. Kirde oli tehny jälkkäriks puolukkajäädykettä, jota syötiin kinuskikastikkeen kanssa ja joka oli ihan törkeen hyvää, ja sit oikeeta tiramisua, josta oon oppinu tykkäämään, vaikka siinä onkin kahvia. Ah nam, olin ihan ruokahurmiossa.
Iskä on muuten paras lahjojenpakkaaja, jonka tiijän. Ei siis esteettisessä mielessä, mutta harhautusmielessä. Sisältöä ei oikeestikkaan saa arvattua, vaikka tietäskin osan lahjoista, mitä on tulossa. Muistan vieläki ku joku joulu Kirdelle oli iiiiso ja tosi kevyt paketti, ja kaikki íhmeteltiin mitä siel on. Siellä olikin vaan yks Finnkinon sarjalippu HAHAHAH vitsi miten julmaa!
Olin ilonen kun mun uudet talvikengät tupsahti odottamattomasta paketista, vaikka olinki ite ostanu ne. Lål.
Kävin sisäänajamassa ne Neekun kanssa, tonttulakissa. Ei tullut yhtään kävelijää illalla vastaan, mutta autoja kyllä ajoi senkin edestä. Näytin varmaan oikeestikki tontulta lakissa ja punasessa hameessa. Lål.
Loppuun vielä Neekun hymyilevä pärstä, ihan vaan siks kun se on mun elämän autuus ja päivieni valo.
..eikömitä, se pitää vielä sanoa tästä ite joulupäivästä, etten oo tehny oikeesti mitään aikaansaavaa ja järkevää. IHANAA. Tosin Mara valitti, että sillä on tylsää, ku kaikki vaan istuu joko telkkarin tai tietokoneen ääressä, mutta hei, en minä ehdi kattoa leffoja normaalisti.
Tänään katoin kaks. Ensin telkusta Tokyo Godfathersin, se oli hyvä! Oon jo pitkään katellu sitä aina kaupassa, mut en oo raaskinu ostaa. Se kerto kolmesta kodittomasta, jotka löys jouluna roskien seasta vauvan, ja sitten ne yrittää löytää vanhemmat.
Sit toinen, mitä oon kans tsiigaillu ja jonka katoin tänään, oli Paprika. Mara toi sen mulle muistitikulla. Ja se oli sattumoisin samalta ohjaajalta ku toi eka. Sekin on hyvä, tosin hieman härömpi. Siin oli joku laite, mikä pysty nauhottamaan ihmisten unia, mutta sitten asiat vähän riistäyty käsistä ja ihmisillä meni unet ja todellisuus sekasin.
Pakko tunnustaa, etten oo käyny tänään kertaakaan ulkona. Noloa. Siellä on ollu koko päivän sitä paitsi yli kakskyt astetta, ni olis tuntunukki jossain. Saunassa mä kuitenki kävin. Eilenki kyl. En kyllä tiedä, miten se liitty tohon ulkoiluun.
Ehkä huomenna vähän reippaammissa merkeissä, kun oon toipunu joulukoomasta. Vois lähtee vaikka ihmisten ilmoille.
Tai sitten ei. Nythän on kuitenki LOMA! Ah
perjantai 25. joulukuuta 2009
Väliaikatiedote
Tonttu ja sen hurtta
IhQt joulurauhat kaikille! Toivottavasti ootte selvinneet jouluruokaähkystä - minulla ei ollu ainakaan yhtään nälkä vielä aamullakaan..
Kunnon päivitys tulee sit kun jaksan vaivautua koneilemaan kunnolla. Koneeton aatto oli nams.
Orkki-tonttu kuittaa!
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Kriittiset joulurauhapyrkimykset
Koko yön ja aamun ja päivän ja illan on vaan satanu satanu satanu satanu ja välillä tuiskuttanu. Totta kai siinä on omat huonot puolensa, esim autoileville ja silleen, mutta ainakin minä oon ollu hurjan ilonen. Kinokset on ihania. Lumi on parasta, ainakin jouluna.
Tänään heräsin myöhään, keitin mummille kahvia, otin pitkän kuuman suihkun laulaen joululauluja ja sitten lähdin kaupungille lunastamaan minun talvikengät. Tosin poikkesin muutamassa kaupassa ennen varsinaista päämäärää, mutta pidättäydyin ostamasta mitään. Oon aika ylpee.
Ja olin aika tyytyväinenkin, koska mun kengät oli tullu tänään tarjoukseen ja sain ne kakskymppiä halvemmalla ku mitä olisin eilen ostaessani saanut. Joskus näinkin päin.
Menin äipän ja iskän luo Kauppahalliin. Niillä oli jouluhysteria päällä ja äippä osteli ties mitä piparia ja leipää ja suklaata ihan maanisena. Iskä jutteli savolaismyyjien kanssa politiikkaa. Voi luoja.
Kotiin päästessä olin taas ihan sekoomisen partaalla, en oikeesti ymmärrä miten perheellä voikin olla niin ärsyttävä vaikutus. Vera ei ollut viittinyt edes kolata, se on vaan istunu koko päivän koneen ääressä. Keittiö oli yhtä likanen ku mitä se oli ennen ku siivosin sen tänään. Tollaset pienet asiat ottaa välistä ihan tavattomasti aivoon.
Mun pitää nyt yrittää tuudittautua sellaseen seesteisyyden ja levollisuuden kehtoon, jotta selviäisin aatosta ja muista pyhistä ärhentelemättä ja huutamatta ja itkemättä. Tekis mieli sanoa että turha toivo, mutta en halua maalata piruja seinille, kai sitä pitää olla tavotteita. Lål.
Ehkä se onnistuu, jos aattelen vaan ruokaa.
Niinku vaik mätiä. Oi juma, ruisleipää smetanaa punasipulia mätiä. Se on NIIIN hyvää etten voi kuvailla.
Tai lanttulaatikko. Graavilohi. Tumma suklaa ja tee. Juustot.
Selviän joulusta makunautinnoilla. Kyllä mä selviän. Pakkopakkopakko ja sitä paitsi tää on kivaa aikaa. Spesiaalia.
Makoisaa Jeesuksen synttäriä kaikille, vaikka onkin vielä vähän aikaista toivottaa, ja vaikka kyseisten synttärien ajankohta onkin vaan symbolinen tieteellisen faktan sijaan! : D
Syökää paljon ja hyppikää lumessa ja olkaa iloisia ja hymyilkää!
Tänään heräsin myöhään, keitin mummille kahvia, otin pitkän kuuman suihkun laulaen joululauluja ja sitten lähdin kaupungille lunastamaan minun talvikengät. Tosin poikkesin muutamassa kaupassa ennen varsinaista päämäärää, mutta pidättäydyin ostamasta mitään. Oon aika ylpee.
Ja olin aika tyytyväinenkin, koska mun kengät oli tullu tänään tarjoukseen ja sain ne kakskymppiä halvemmalla ku mitä olisin eilen ostaessani saanut. Joskus näinkin päin.
Menin äipän ja iskän luo Kauppahalliin. Niillä oli jouluhysteria päällä ja äippä osteli ties mitä piparia ja leipää ja suklaata ihan maanisena. Iskä jutteli savolaismyyjien kanssa politiikkaa. Voi luoja.
Kotiin päästessä olin taas ihan sekoomisen partaalla, en oikeesti ymmärrä miten perheellä voikin olla niin ärsyttävä vaikutus. Vera ei ollut viittinyt edes kolata, se on vaan istunu koko päivän koneen ääressä. Keittiö oli yhtä likanen ku mitä se oli ennen ku siivosin sen tänään. Tollaset pienet asiat ottaa välistä ihan tavattomasti aivoon.
Mun pitää nyt yrittää tuudittautua sellaseen seesteisyyden ja levollisuuden kehtoon, jotta selviäisin aatosta ja muista pyhistä ärhentelemättä ja huutamatta ja itkemättä. Tekis mieli sanoa että turha toivo, mutta en halua maalata piruja seinille, kai sitä pitää olla tavotteita. Lål.
Ehkä se onnistuu, jos aattelen vaan ruokaa.
Niinku vaik mätiä. Oi juma, ruisleipää smetanaa punasipulia mätiä. Se on NIIIN hyvää etten voi kuvailla.
Tai lanttulaatikko. Graavilohi. Tumma suklaa ja tee. Juustot.
Selviän joulusta makunautinnoilla. Kyllä mä selviän. Pakkopakkopakko ja sitä paitsi tää on kivaa aikaa. Spesiaalia.
Makoisaa Jeesuksen synttäriä kaikille, vaikka onkin vielä vähän aikaista toivottaa, ja vaikka kyseisten synttärien ajankohta onkin vaan symbolinen tieteellisen faktan sijaan! : D
Syökää paljon ja hyppikää lumessa ja olkaa iloisia ja hymyilkää!
Mirden leipoma, pellinkokoinen pipari neljän vuoden takaa.
Sen nimi voi olla tällä kertaa vaikka Joulun rakkaus, haha!
tiistai 22. joulukuuta 2009
Kovaa ihmettelyä ja (pian) pehmeää koirankarvaa
Viimiset aamut on mulle aina hankalia herättäviä. Tuntuu, että on ennemminki sääntö ku poikkeus etten varmasti pääse ajoissa ylös ja valmiiks. Niin meinas käydä tänäänki, mikä johtuu kyllä puhtaasti siitä, etten eilen yöllä malttanut mennä nukkumaan. Silti ehin käydä suihkus ja laittaa naaman päälle ja vielä bussiinkin ajoissa.
Minde on ehdottomasti tämän päivän urheustapaus. Ensinnäkin se tuli minun kanssa joulukirkkoon - yksin olis ollu ankeeta - ja toisekseen se juoksi minun perässä monta tuntia kaupungilla ettimässä minulle talvikenkiä, vaikka sen oli tarkotus mennä suoraan kotiin kirkon jälkeen. Ihanan uhrautuvaista.
Mutta joulukirkko. En tiiä miks, mutta luterilaiset jumalanpalvelukset jaksaa vaan aina ihmetyttää minua. Kansa vaan istuu ja palvelus etenee, ja minun mielestä aitoa kontaktia ja/tai yhteyttä papin ja kirkkokansan välille ei oikein pääse syntymään. Sitä paitsi tämän päivän pappi oli se ärsyttävä kuminaamahymymies, joka piti joskus paljon aamunavauksia mein koululla, ja sillä on jotenkin raivostuttava puheen rytmikin.
Ja miks niissä joulusaarnoissa höpätetään aina lahjoista?? Onko se jotenkin nuorisoon vetoavaa? "Oleellinen kysymys, jonka suhteen teidän on tehtävä päätös, ettekä pääse siitä millään eroon on: kova vai pehmeä paketti?". Ja tuon kääntelyä ja toistelua ja vääntelyä koko saarna. Öö aha. Jouluhan ei oo muuta ku kovia ja pehmeitä paketteja. Varsinkaan kirkon näkökulmasta.
Tai siis. Ei siinä puheessa tullut mitään uutta, ei minkäänlaista tuoretta näkökulmaa, ei mitään mitä en olis ennen kuullut jonkun toisen suusta. Niin että sillon se on vähän yhtä tyhjän kanssa.
Hämmentävintä siinä näytelmässä on kuitenkin se, että suurin osa ihmisistä vaan aukoo suutaan (jos sitäkään) eikä laula yhteislauluja. Ei kai siinä mitään. Se on vaan vähän koomista ku menee kanttorin sooloks jatkuvasti. Niin ja en kyllä edelleenkään lämpee uruille.
Ei, ei se ookkaan hämmentävintä. Kaikkein hämmentävin juttu tais sittenkin olla uskontunnustus ja muut herransiunakset. Niiden lausumisen jälkeen pappi julistaa kaikkien synnit anteeksiannetuiksi, mutta minä en jotenkin jaksa uskoa että siinä hetkessä on ehtinyt edes mitään aitoa katumusta tapahtua, joten miten sillon muka voisi oikeesti saada synninpäästön? Mutta jos siitä jollekin tulee lämmin mieli, että pappi vakuuttaa puhtaaksi ilman mitään sen kummempaa, ni ei kai siinä sit... ens vuonna taas uusiks päästään helpolla, eikös näin? Tai sit ei.
Eikäku minä vedän taas sanani takaisin. KAIKKEINkaikkein hämmentävintä on kuitenkin se, että tuo on useimpien suomalaisten kirkko. Se on osa Suomen perinteitä ja kansanluonnetta.
Enkä minä todella ymmärrä sitä.
Mutta se siitä.
Minä löysin pitkän etsinnän jälkeen Minden avustuksella talvikengät, tosin huomenna pitää käydä vielä ostamassakin ne. Kokeilin huopikkaitakin, mutta mun varvas oli liian pitkä muutoin optimaaliseen kokoon. Tuli ihan sellanen nallefiilis ne jalassa. Hihi! Ja ehkä minusta huokuva pikkutyttömäisyys menis jo liiallisuuksiin, jos sellaset vetäsisin jalkaani. Joten se vaihtoehto hylättiin. Ja varvas sitä paitsi esti.
Joka tapauksessa, nyt ei voi kukaan enää inistä, että kävelisin lumessa "kesäkengillä" (joista muuten kantapalat on ihan ruumiit, miks en muista koskaan hankkia jesaria ennen kuin on liian MYÖHÄISTÄ!!)
No haluun keväällä uudet Converset muuteski. Sellaset naisten kevyt versiot. Ah rakkaus.
En ossaa ajatella, että ylihuomenna joulu.
Mutta yritän silti. Esim sillä tavalla, että pitää siivota, ettei olis ihan niin saastasta. Hyvä aina keksiä tällasia verukkeita, että sais ittesä tekemään jotain. Touhusin jo keittiössä ja heitin jääkaapista taas ylläripylläri ties mitä mätää menemään, tuli nälkä ja tein linssikeittoa, ja sen poristessa kävin pesemässä Neekun. Joulupesu. En ees muista millon viimeks olisin sitäki hinkannu shampoolla, hehe. Kohta pitäis harjata se jos on jo kuiva ja sitten ehkä vois imuroida ilmassa leijuvat koirankarvat ja jotain muuta lattianpesua ja sellasta.
Meidän talossa masentavaa on vaan se, ettei täällä näytä siistiltä vaikka oliski siivottu, koska kaikille tavaroille ei oo omaa paikkaa, joten ne kuleksii aina jossain.
Halluun jo oman kodin ja omat ongelmat. Nää yhteiset on ihan tyhmiä, kun niitä ei voi ratkasta yksin ja koska muita ei kiinnosta, niin ratkasua ei synny koskaan.
Jee.
Nyt meen vetelee Neekkua furminaattorilla. Jos se kävis terapiasta.
Minde on ehdottomasti tämän päivän urheustapaus. Ensinnäkin se tuli minun kanssa joulukirkkoon - yksin olis ollu ankeeta - ja toisekseen se juoksi minun perässä monta tuntia kaupungilla ettimässä minulle talvikenkiä, vaikka sen oli tarkotus mennä suoraan kotiin kirkon jälkeen. Ihanan uhrautuvaista.
Mutta joulukirkko. En tiiä miks, mutta luterilaiset jumalanpalvelukset jaksaa vaan aina ihmetyttää minua. Kansa vaan istuu ja palvelus etenee, ja minun mielestä aitoa kontaktia ja/tai yhteyttä papin ja kirkkokansan välille ei oikein pääse syntymään. Sitä paitsi tämän päivän pappi oli se ärsyttävä kuminaamahymymies, joka piti joskus paljon aamunavauksia mein koululla, ja sillä on jotenkin raivostuttava puheen rytmikin.
Ja miks niissä joulusaarnoissa höpätetään aina lahjoista?? Onko se jotenkin nuorisoon vetoavaa? "Oleellinen kysymys, jonka suhteen teidän on tehtävä päätös, ettekä pääse siitä millään eroon on: kova vai pehmeä paketti?". Ja tuon kääntelyä ja toistelua ja vääntelyä koko saarna. Öö aha. Jouluhan ei oo muuta ku kovia ja pehmeitä paketteja. Varsinkaan kirkon näkökulmasta.
Tai siis. Ei siinä puheessa tullut mitään uutta, ei minkäänlaista tuoretta näkökulmaa, ei mitään mitä en olis ennen kuullut jonkun toisen suusta. Niin että sillon se on vähän yhtä tyhjän kanssa.
Hämmentävintä siinä näytelmässä on kuitenkin se, että suurin osa ihmisistä vaan aukoo suutaan (jos sitäkään) eikä laula yhteislauluja. Ei kai siinä mitään. Se on vaan vähän koomista ku menee kanttorin sooloks jatkuvasti. Niin ja en kyllä edelleenkään lämpee uruille.
Ei, ei se ookkaan hämmentävintä. Kaikkein hämmentävin juttu tais sittenkin olla uskontunnustus ja muut herransiunakset. Niiden lausumisen jälkeen pappi julistaa kaikkien synnit anteeksiannetuiksi, mutta minä en jotenkin jaksa uskoa että siinä hetkessä on ehtinyt edes mitään aitoa katumusta tapahtua, joten miten sillon muka voisi oikeesti saada synninpäästön? Mutta jos siitä jollekin tulee lämmin mieli, että pappi vakuuttaa puhtaaksi ilman mitään sen kummempaa, ni ei kai siinä sit... ens vuonna taas uusiks päästään helpolla, eikös näin? Tai sit ei.
Eikäku minä vedän taas sanani takaisin. KAIKKEINkaikkein hämmentävintä on kuitenkin se, että tuo on useimpien suomalaisten kirkko. Se on osa Suomen perinteitä ja kansanluonnetta.
Enkä minä todella ymmärrä sitä.
Mutta se siitä.
Minä löysin pitkän etsinnän jälkeen Minden avustuksella talvikengät, tosin huomenna pitää käydä vielä ostamassakin ne. Kokeilin huopikkaitakin, mutta mun varvas oli liian pitkä muutoin optimaaliseen kokoon. Tuli ihan sellanen nallefiilis ne jalassa. Hihi! Ja ehkä minusta huokuva pikkutyttömäisyys menis jo liiallisuuksiin, jos sellaset vetäsisin jalkaani. Joten se vaihtoehto hylättiin. Ja varvas sitä paitsi esti.
Joka tapauksessa, nyt ei voi kukaan enää inistä, että kävelisin lumessa "kesäkengillä" (joista muuten kantapalat on ihan ruumiit, miks en muista koskaan hankkia jesaria ennen kuin on liian MYÖHÄISTÄ!!)
No haluun keväällä uudet Converset muuteski. Sellaset naisten kevyt versiot. Ah rakkaus.
En ossaa ajatella, että ylihuomenna joulu.
Mutta yritän silti. Esim sillä tavalla, että pitää siivota, ettei olis ihan niin saastasta. Hyvä aina keksiä tällasia verukkeita, että sais ittesä tekemään jotain. Touhusin jo keittiössä ja heitin jääkaapista taas ylläripylläri ties mitä mätää menemään, tuli nälkä ja tein linssikeittoa, ja sen poristessa kävin pesemässä Neekun. Joulupesu. En ees muista millon viimeks olisin sitäki hinkannu shampoolla, hehe. Kohta pitäis harjata se jos on jo kuiva ja sitten ehkä vois imuroida ilmassa leijuvat koirankarvat ja jotain muuta lattianpesua ja sellasta.
Meidän talossa masentavaa on vaan se, ettei täällä näytä siistiltä vaikka oliski siivottu, koska kaikille tavaroille ei oo omaa paikkaa, joten ne kuleksii aina jossain.
Halluun jo oman kodin ja omat ongelmat. Nää yhteiset on ihan tyhmiä, kun niitä ei voi ratkasta yksin ja koska muita ei kiinnosta, niin ratkasua ei synny koskaan.
Jee.
Nyt meen vetelee Neekkua furminaattorilla. Jos se kävis terapiasta.
Viimeisten päivien koettelemukset
Sunnuntait ei selvästi ole mua varten. Eilen otin yhteen Kuopion Liikenteen ja sen sunnuntaiaikataulujen kanssa. Niin ja REITTIEN. Ne on erilaiset. Just silleen, että mun yritykset menee pilalle.
Yritin tunnin ajan päästä kirkolle, ja oli vähän kriittistä, kun olis pitäny ehtiä harjotuksiin. Loppujen lopuks jouduin juoksukävelemään jostain Itkonniementien alusta Kemilänrinteelle. Ja ehdin varttia vaille itse juhlan alkua kirkolle. Otti pikkasen pannuun.
Yleensä en siis joudu busseilemaan sunnuntaisin. Siitä tämä ärsyttävä taistelu. Äippä oli kuiteski iltavuorossa ja iskä leikkaamas ku viikonloppupäivystys, ni oli pakko yrittää selvitä omin avuin. Meni vähän pipariks sekin sitten. Mutta vaikken ehtinykkään harkkailemaan ajoissa, ni ainakin rukoilin koko saakelin tunnin että kaikki menis OK, kun yritin selvitä päämäärääni : D
No mutta, joulujuhla oli kuitenkin ihan suhteellisen hauska ja rentokin. Jotkut osiot ehkä vähän väkinäisiä, mutta ei pahasti. Ja laulut meni ihan hyvin nekin - ainakin siihen nähden, ettei harkkaamisaste ollut kovin korkea ja että olin hengittänyt aika tuhottoman paljon kylmää ilmaa rehkiessäni kirkolle. Penkissä istuessa eritty koko ajan limaa ja mietin, että nytkö ääni tekee sitten tenän. Ei se kuitenkaan tehnyt ja hyvä niin.
Tänään (tai no, nyt on tiistai, mutta puhun vielä maanantaista) oli edessä viiminen hissan kertaustunti. Sitä ennen vietin aamuhetken keittiössä mummin kanssa - paitsi että ensin säikytin sen, kun se ei kuullut minun tuloa keittiöön. Ihmetteli kuulemma, kuka sieltä yhtäkkiä hiippailee.
Keitin mummille murukahvia, kun en uskalla käyttää meidän kahvinkeitintä. Mummi päivitteli ulkomaansivuja, miten kaikki vaan tappelee ja tappaa toisiaan, ja kuinka joulupukit jää kiinni veronkierrosta. Sitten se kertoi joulumuistoja nuoruudesta: siltä ajalta, kun se oli ite pieni ja pelkäs pukkia, ja siltä ajalta, kun pappa toimi naapureissa pukkina ja halaili mummia pukinvermeet päällä ilman lupaa. Mummille tuli melkein tippa linssiin niin romanttisista muistoista, kun se nauroi niin paljon.
Ette usko, miten kummallista on nähdä sellainen pieni, kokoon käpertynyt, kuihtunut ja ryppyinen, haaleasilmäinen, reumakäsinen ja pienellä äänellä pihisevä mummero juomassa aamukahvia meidän täyteen ahdetussa keittiössä ja kertomassa vuosikymmeniä vanhoja juttuja. Ja minä oon lähössä kiireisellä minuuttiaikataululla lukioon. Siinä vaan on lievä kontrasti. Jotenkin tosi hämmentävää.
Ennen koulun joulujuhlaa käytiin kiertämässä Supon ja Maisukan kanssa kauppoja. Ostin mummille sudoku-lehden, kun se oli joskus ihan haka ratkomaan niitä. Veteli viiden tähden juttuja tosta noin vaan.
Oli vasta aamupäivä, mutta iski silti jo sellanen ahdistus ihmisistä. En tiiä, miks saan tänä jouluna jotenkin jatkuvasti kuvotuskohtauksia tosta hysteriasta ja maanisesta kuluttamisesta. Oon varmaan niin kurkkuani myöten täynnä sitä, että äippä kantaa meille jatkuvasti lisää kamaa kotiin ja täällä ei mahdu elämään ja ei me oikeesti tarvittais näin paljon asioita. Siks varmaan tuntuu niin tyhmältä ostaa mitään uutta.
Sitä paitsi mummikin kommentoi tänään, että meillä on puolet liikaa tavaraa. Se on ihan tyystin täysin totaalisen totta. Puolet vois antaa pois. Mummin mukaan sillä tavoin kauniit asiat pääsisivät paremmin esille. Ja sekin on totta. Mulla on niin viisas mummi.
Oon ostanu tähän mennessä kaks joululahjaa. Molemmat on hyödyllisiä käyttöjuttuja, joita tarvii.
En tie, aionko ostaa enempää. Ei kukaan mun tuntema ihminen ihan OIKEESTIoikeesti tarvi mitään. Vaikka totta kai antaminen on kivaa ja itse lahja ajatuksena on ihana. Ehkä hankin vasta sitten joulun jälkeen - jos hankin.
Koulun joulujuhla oli ihan hauska osittain, vaikka juontajat oli jotenkin vähän pihalla ja minä leikin taas laulukriitikkoa, enkä lämmennyt yhdellekään tytölle joka yritti honottaa jotain. Anteeks nyt vaan, mutta kun ei minun oo mikään pakko tykätä. Ja se siitä.
Olis ollu kiva laulaa itse joululauluja. Voin tehdä sen kyllä kotona.
Kävin kirjastolla ja toivotin aulassa äikän opelle hyvät joulut. Bussipysäkillä keskustassa pyöri nainen, joka toisteli korkealla nuotilla, jatkuvasti: "Jeesus pelastaa! Jeesus pelastaa!" Mun vieressä odotteli bussia kaks teinipoikaa, jotka koko ajan naureskeli sille naiselle. Tosi koviksina. Ja ne tosi koviksina hytisi lippiksissään. Mulla oli pipo ja olin tyytyväinen. Hähä.
Ehdin tuskin kotiin kun Maisukka, Henski ja Minde jo tuli. Katottiin joululeffoina Joulutarina ja Matkalla Beetlehemiin (Joosefin näyttelijällä oli niin sielukkaat silmät ja se oli muutenkin niin ihana että yhyy!) ja sitten jostain tyttöjen päähänpistosta Titanic. Se kesti hei reilu kolme tuntia. En ollu nähny sitä kyllä aikoihin. Ja olihan se ihan itkettävä vaikka vähän naiivi ja hitaan nautiskeleva. Kate Winslet oli kyllä niiiiiin kaunis, voi luoja, ja Leokin oli ihan symppissöpö, mutta sillä on liian pienet tihrusilmät.
Saatoin Neekun kanssa Henskin bussille ja Minden lähemmäs kotia. En muistanu yhtään, miten rasittavaa on kun anturoiden välisiin karvoihin kertyy lumipaukkuja. Sit niitä joutuu aina vähän väliä kaivelemaan tassuista ja eteneminen on hidasta.
Vaikka oli hauska ottaa spurtteja auraamattomilla ja hiljaisilla lapsuudenkaduilla.
En tiedä, miks oon vieläkin tässä kirjottamassa näitä turhuuksia vaikka huomenaamuna päätin herätä vapaaehtoiseen koulun joulukirkkoon. Ihan vaan siks, etten oo vuoteen käynyt missään luterilaisessa tilaisuudessa. Eli siis en viime koulujoulukirkon jälkeen.
Tekee varmaan niin kovasti mieli mennä ihmettelemään.
Yritin tunnin ajan päästä kirkolle, ja oli vähän kriittistä, kun olis pitäny ehtiä harjotuksiin. Loppujen lopuks jouduin juoksukävelemään jostain Itkonniementien alusta Kemilänrinteelle. Ja ehdin varttia vaille itse juhlan alkua kirkolle. Otti pikkasen pannuun.
Yleensä en siis joudu busseilemaan sunnuntaisin. Siitä tämä ärsyttävä taistelu. Äippä oli kuiteski iltavuorossa ja iskä leikkaamas ku viikonloppupäivystys, ni oli pakko yrittää selvitä omin avuin. Meni vähän pipariks sekin sitten. Mutta vaikken ehtinykkään harkkailemaan ajoissa, ni ainakin rukoilin koko saakelin tunnin että kaikki menis OK, kun yritin selvitä päämäärääni : D
No mutta, joulujuhla oli kuitenkin ihan suhteellisen hauska ja rentokin. Jotkut osiot ehkä vähän väkinäisiä, mutta ei pahasti. Ja laulut meni ihan hyvin nekin - ainakin siihen nähden, ettei harkkaamisaste ollut kovin korkea ja että olin hengittänyt aika tuhottoman paljon kylmää ilmaa rehkiessäni kirkolle. Penkissä istuessa eritty koko ajan limaa ja mietin, että nytkö ääni tekee sitten tenän. Ei se kuitenkaan tehnyt ja hyvä niin.
Tänään (tai no, nyt on tiistai, mutta puhun vielä maanantaista) oli edessä viiminen hissan kertaustunti. Sitä ennen vietin aamuhetken keittiössä mummin kanssa - paitsi että ensin säikytin sen, kun se ei kuullut minun tuloa keittiöön. Ihmetteli kuulemma, kuka sieltä yhtäkkiä hiippailee.
Keitin mummille murukahvia, kun en uskalla käyttää meidän kahvinkeitintä. Mummi päivitteli ulkomaansivuja, miten kaikki vaan tappelee ja tappaa toisiaan, ja kuinka joulupukit jää kiinni veronkierrosta. Sitten se kertoi joulumuistoja nuoruudesta: siltä ajalta, kun se oli ite pieni ja pelkäs pukkia, ja siltä ajalta, kun pappa toimi naapureissa pukkina ja halaili mummia pukinvermeet päällä ilman lupaa. Mummille tuli melkein tippa linssiin niin romanttisista muistoista, kun se nauroi niin paljon.
Ette usko, miten kummallista on nähdä sellainen pieni, kokoon käpertynyt, kuihtunut ja ryppyinen, haaleasilmäinen, reumakäsinen ja pienellä äänellä pihisevä mummero juomassa aamukahvia meidän täyteen ahdetussa keittiössä ja kertomassa vuosikymmeniä vanhoja juttuja. Ja minä oon lähössä kiireisellä minuuttiaikataululla lukioon. Siinä vaan on lievä kontrasti. Jotenkin tosi hämmentävää.
Ennen koulun joulujuhlaa käytiin kiertämässä Supon ja Maisukan kanssa kauppoja. Ostin mummille sudoku-lehden, kun se oli joskus ihan haka ratkomaan niitä. Veteli viiden tähden juttuja tosta noin vaan.
Oli vasta aamupäivä, mutta iski silti jo sellanen ahdistus ihmisistä. En tiiä, miks saan tänä jouluna jotenkin jatkuvasti kuvotuskohtauksia tosta hysteriasta ja maanisesta kuluttamisesta. Oon varmaan niin kurkkuani myöten täynnä sitä, että äippä kantaa meille jatkuvasti lisää kamaa kotiin ja täällä ei mahdu elämään ja ei me oikeesti tarvittais näin paljon asioita. Siks varmaan tuntuu niin tyhmältä ostaa mitään uutta.
Sitä paitsi mummikin kommentoi tänään, että meillä on puolet liikaa tavaraa. Se on ihan tyystin täysin totaalisen totta. Puolet vois antaa pois. Mummin mukaan sillä tavoin kauniit asiat pääsisivät paremmin esille. Ja sekin on totta. Mulla on niin viisas mummi.
Oon ostanu tähän mennessä kaks joululahjaa. Molemmat on hyödyllisiä käyttöjuttuja, joita tarvii.
En tie, aionko ostaa enempää. Ei kukaan mun tuntema ihminen ihan OIKEESTIoikeesti tarvi mitään. Vaikka totta kai antaminen on kivaa ja itse lahja ajatuksena on ihana. Ehkä hankin vasta sitten joulun jälkeen - jos hankin.
Koulun joulujuhla oli ihan hauska osittain, vaikka juontajat oli jotenkin vähän pihalla ja minä leikin taas laulukriitikkoa, enkä lämmennyt yhdellekään tytölle joka yritti honottaa jotain. Anteeks nyt vaan, mutta kun ei minun oo mikään pakko tykätä. Ja se siitä.
Olis ollu kiva laulaa itse joululauluja. Voin tehdä sen kyllä kotona.
Kävin kirjastolla ja toivotin aulassa äikän opelle hyvät joulut. Bussipysäkillä keskustassa pyöri nainen, joka toisteli korkealla nuotilla, jatkuvasti: "Jeesus pelastaa! Jeesus pelastaa!" Mun vieressä odotteli bussia kaks teinipoikaa, jotka koko ajan naureskeli sille naiselle. Tosi koviksina. Ja ne tosi koviksina hytisi lippiksissään. Mulla oli pipo ja olin tyytyväinen. Hähä.
Ehdin tuskin kotiin kun Maisukka, Henski ja Minde jo tuli. Katottiin joululeffoina Joulutarina ja Matkalla Beetlehemiin (Joosefin näyttelijällä oli niin sielukkaat silmät ja se oli muutenkin niin ihana että yhyy!) ja sitten jostain tyttöjen päähänpistosta Titanic. Se kesti hei reilu kolme tuntia. En ollu nähny sitä kyllä aikoihin. Ja olihan se ihan itkettävä vaikka vähän naiivi ja hitaan nautiskeleva. Kate Winslet oli kyllä niiiiiin kaunis, voi luoja, ja Leokin oli ihan symppissöpö, mutta sillä on liian pienet tihrusilmät.
Saatoin Neekun kanssa Henskin bussille ja Minden lähemmäs kotia. En muistanu yhtään, miten rasittavaa on kun anturoiden välisiin karvoihin kertyy lumipaukkuja. Sit niitä joutuu aina vähän väliä kaivelemaan tassuista ja eteneminen on hidasta.
Vaikka oli hauska ottaa spurtteja auraamattomilla ja hiljaisilla lapsuudenkaduilla.
En tiedä, miks oon vieläkin tässä kirjottamassa näitä turhuuksia vaikka huomenaamuna päätin herätä vapaaehtoiseen koulun joulukirkkoon. Ihan vaan siks, etten oo vuoteen käynyt missään luterilaisessa tilaisuudessa. Eli siis en viime koulujoulukirkon jälkeen.
Tekee varmaan niin kovasti mieli mennä ihmettelemään.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
ENSIMMÄINEN SYNTTÄRI
TÄNÄÄN ON SYNTTÄRIT, tein kakun, kattokaa miten hieno se on!
Toi on sellanen tosi hyvä suklaakeksi toi missä kynttilä on pystyssä.
Niin ja siis ei mun synttärit, vaan minun BLOGIN 1VEE SYNTTÄRI!
8)
Hihiihhihhiihihhi miettikää ny!
Oon vuodattanu tänne jo VUODEN. Siinä ajassa on ehtiny tapahtua vaikka mitä. Eilen rupesin lukemaan mun vanhoja postauksia, mutta en jaksanu ku 63 288:sta. Tosin oli yö. Suurin osa niistäki merkinnöistä oli ihan liibalaabaa, mutta oli siellä jotakin ihan fiksuakin välillä. Surullisinta tosin on huomata, että kirjottaa nykyään ihan samoista jutuista ;D tai hassuinta se, kun samat asiat on ärsyttäny jo sillon.
Jo noissa merkinnöissä oli paljon asioita, mitä luulin unohtaneeni. Mutta kun niistä luki, niin palautu tosi tarkasti mieleen kaikki fiilikset, joita kirjottaessa oli. Mä en jaksa kirjottaa päivistä ikinä, joten hauskaa kun nyt on vuoden ajalta aika tarkkaakin kertomusta siitä, mitä oon tehny. Tosin netissä. Mut kuitenki.
Alun perin kirjottelin kaltsun päivikseen, ihan liikaa, ja sain siitä vähän piikittelyäkin. Esim nuorten pikkujouluissa diplomin "Vuoden blogaaja", vaikkei mulla ollut edes oikeaa blogia sillon : D Olin kyllä jo jonku aikaa aatellu, että sellain olis kiva, mutta jostain syystä en vaan uskaltanu ruveta (haha). Sit koulussa selvis, että Ellulla on ollu jo pitkään oma blogi, ja siitä jotenkin sit rohkaistuin että kyllä minäki varmaan sitten voin tehdä ku muillakin on. Tiedän, tosi kypsää 8)
Mutta hei, sillä oli kauaskantoiset seuraukset joka tapauksessa, koska alotin Ellun kimmokkeesta ketjureaktion jonka tuloksena tosi moni kaverikin pisti blogaukset pystyyn.
Oon aika yllättynyt siitä, että oon jaksanu tänne(kin) asti. Ja melko aktiivisesti kirjottamalla. En ihan päivittäin, mutta lähes. 77 päivää ilman postausta, ja niistäkin suurimman osan kattaa joku reissu tai kyläily tai leiri.
Kävijälaskuria mulla ei oo ollut ihanihan alusta saakka, mutta tähän mennessä siihen on kuitenkin kertynyt 8600 latausta.
Hitsi, ois ollu coolii jos ois ehtiny kymppitonniin asti :D
Vuoden aikana minulle on kertynyt 12 ihanaa julkista lukijaa, eli yksi per kuukausi. Tosin tiedän, että todellinen määrä on suurempi, koska viime aikoina tätä on ladattu keskimäärin 30-35 kertaa päivässä. Jos koko vuoden ajalta laskee, niin yhtä merkintää kohti on ollu 29 lukijaa, mutta luonnollisesti alkuajat oli vähän hiljasempia.
MUTTA nyt kun on MERKKIPÄIVÄ ja kaikkea, niin olisin ihan superhyperiloinen jos jokainen tämän merkinnän lukija, joka on käynyt blogissani aikaisemmin ainakin kolmesti, kommentoisi tähän merkintään synttärionnittelut!
Minusta minä oon sen kuitenkin ansainnut, koska HEI - V U O S I . Ei kaikilla ois riittäny pinna tai pitkäjänteisyys.
Niin että olkaa ihania ja onnitelkaa, vaikka sitten anonyymisti anonyymina. Se tekisi minut hyvin iloiseksi!
Senkin muuten huomasin vanhoista jutuista, että ennen jaksoin kirjottaa paljon pidempiä juttuja. Nyt mun merkinnät on vaan satunnaisesti pitkiä. Tai edes kovin harkittuja. Ja vieläkin kyllä jaksan ihmetellä, että miten täällä edes jaksaa käydä toistuvasti ihmisiä lukemassa tai kyyliä stalkkaamassa :D Maailma on täynnä mysteereitä.
Mulla oli mielessä jotain tosi hienoa, mitä mun oli tarkotus tänne kirjottaa, mutta pää on tän päivän jäljiltä ihan tyhjä. Johtuu kyllä varmaan lähestyvästä lomastakin.
Joka tapauksessa: KIITOS kaikille vakituisille tai satunnaisille, salaisille tai julkisille lukijoille, ja erityinen kiitos niille, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaakin tekstejä silloin tällöin! Kommentit oikeesti lämmittää sydäntä. Ootte ihQi. Tää blogi on ollut mulle kyllä melkonen henkireikä ja on huippua, kun jotkut viitsii sitä lukeakin. Oishan tää muuten vähän ankeeta.
Mutta jee, onnea orvokinsiemen!
Niin ja siis ei mun synttärit, vaan minun BLOGIN 1VEE SYNTTÄRI!
8)
Hihiihhihhiihihhi miettikää ny!
Oon vuodattanu tänne jo VUODEN. Siinä ajassa on ehtiny tapahtua vaikka mitä. Eilen rupesin lukemaan mun vanhoja postauksia, mutta en jaksanu ku 63 288:sta. Tosin oli yö. Suurin osa niistäki merkinnöistä oli ihan liibalaabaa, mutta oli siellä jotakin ihan fiksuakin välillä. Surullisinta tosin on huomata, että kirjottaa nykyään ihan samoista jutuista ;D tai hassuinta se, kun samat asiat on ärsyttäny jo sillon.
Jo noissa merkinnöissä oli paljon asioita, mitä luulin unohtaneeni. Mutta kun niistä luki, niin palautu tosi tarkasti mieleen kaikki fiilikset, joita kirjottaessa oli. Mä en jaksa kirjottaa päivistä ikinä, joten hauskaa kun nyt on vuoden ajalta aika tarkkaakin kertomusta siitä, mitä oon tehny. Tosin netissä. Mut kuitenki.
Alun perin kirjottelin kaltsun päivikseen, ihan liikaa, ja sain siitä vähän piikittelyäkin. Esim nuorten pikkujouluissa diplomin "Vuoden blogaaja", vaikkei mulla ollut edes oikeaa blogia sillon : D Olin kyllä jo jonku aikaa aatellu, että sellain olis kiva, mutta jostain syystä en vaan uskaltanu ruveta (haha). Sit koulussa selvis, että Ellulla on ollu jo pitkään oma blogi, ja siitä jotenkin sit rohkaistuin että kyllä minäki varmaan sitten voin tehdä ku muillakin on. Tiedän, tosi kypsää 8)
Mutta hei, sillä oli kauaskantoiset seuraukset joka tapauksessa, koska alotin Ellun kimmokkeesta ketjureaktion jonka tuloksena tosi moni kaverikin pisti blogaukset pystyyn.
Oon aika yllättynyt siitä, että oon jaksanu tänne(kin) asti. Ja melko aktiivisesti kirjottamalla. En ihan päivittäin, mutta lähes. 77 päivää ilman postausta, ja niistäkin suurimman osan kattaa joku reissu tai kyläily tai leiri.
Kävijälaskuria mulla ei oo ollut ihanihan alusta saakka, mutta tähän mennessä siihen on kuitenkin kertynyt 8600 latausta.
Hitsi, ois ollu coolii jos ois ehtiny kymppitonniin asti :D
Vuoden aikana minulle on kertynyt 12 ihanaa julkista lukijaa, eli yksi per kuukausi. Tosin tiedän, että todellinen määrä on suurempi, koska viime aikoina tätä on ladattu keskimäärin 30-35 kertaa päivässä. Jos koko vuoden ajalta laskee, niin yhtä merkintää kohti on ollu 29 lukijaa, mutta luonnollisesti alkuajat oli vähän hiljasempia.
MUTTA nyt kun on MERKKIPÄIVÄ ja kaikkea, niin olisin ihan superhyperiloinen jos jokainen tämän merkinnän lukija, joka on käynyt blogissani aikaisemmin ainakin kolmesti, kommentoisi tähän merkintään synttärionnittelut!
Minusta minä oon sen kuitenkin ansainnut, koska HEI - V U O S I . Ei kaikilla ois riittäny pinna tai pitkäjänteisyys.
Niin että olkaa ihania ja onnitelkaa, vaikka sitten anonyymisti anonyymina. Se tekisi minut hyvin iloiseksi!
Senkin muuten huomasin vanhoista jutuista, että ennen jaksoin kirjottaa paljon pidempiä juttuja. Nyt mun merkinnät on vaan satunnaisesti pitkiä. Tai edes kovin harkittuja. Ja vieläkin kyllä jaksan ihmetellä, että miten täällä edes jaksaa käydä toistuvasti ihmisiä lukemassa tai kyyliä stalkkaamassa :D Maailma on täynnä mysteereitä.
Mulla oli mielessä jotain tosi hienoa, mitä mun oli tarkotus tänne kirjottaa, mutta pää on tän päivän jäljiltä ihan tyhjä. Johtuu kyllä varmaan lähestyvästä lomastakin.
Joka tapauksessa: KIITOS kaikille vakituisille tai satunnaisille, salaisille tai julkisille lukijoille, ja erityinen kiitos niille, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaakin tekstejä silloin tällöin! Kommentit oikeesti lämmittää sydäntä. Ootte ihQi. Tää blogi on ollut mulle kyllä melkonen henkireikä ja on huippua, kun jotkut viitsii sitä lukeakin. Oishan tää muuten vähän ankeeta.
Mutta jee, onnea orvokinsiemen!
lauantai 19. joulukuuta 2009
Halluun loman elämästä ja naiseudesta
Luulin eilen illalla, että jes, tällä kertaa selvittiin helpolla.
Niinpä vissiin joo.
Koko yön näin levottoman poukkoilevia unia, joissa ei ollut minkäänlaista tarttumapintaa. Nukuin katkonaisesti ja väsyneesti ja vartin yli seittemän heräsin lopulta siihen, että sattuu ihan jumalattomasti.
Kärvistelin sängyssä pyörien varttia vaille yhdeksään. Sitten kuulin, että iskä heräs, ja raahauduin ihan ruumiina pyytämään särkylääkettä.
Inhoon sitä kun joutuu turvautumaan lääkkeisiin. Inhooninhoonihoon.
Sitä paitsi, miks nää aamut sattuu aina lauantaille? Olis ees joskus kouluaamuna, ni vois jäädä hyvällä syyllä kotiin. Lauantaisin tää menee vaan hukkaan.
On muutenkin aina villi tunne, kun koko ajan tuntuu siltä, että kuolee, vaikka tietää että se vielä helpottaa, mutta kun se ei silti tunnu helpottavan ikinä!
Mulla oli tarkotus siivota aamulla, ettei mummi sais sydäriä kun se tulee. Sattuneesta syystä ("Punainen hälytys! Toistan: punainen hälytys!" ..se oli Toy Storysta..) mun suunnitelmat meni kuitenkin mönkään, kun koomasin sängyssä särkylääkehuuruissa melkein puoleen päivään.
Senkin jälkeinen toiminnallisuus oli aika hitaan katkonaista, kun ei vaan kyennyt liikkumaan ja toimimaan nopeasti ja tehokkaasti.
Se on ihan sairaan turhauttavaa.
Sit kans se, että kun tietää että on hirvee nälkä, mutta ei tee yksinkertaisesti vaan mieli syödä mitään.
Ehdin mä sitten vähän imuroida ja pestä keittiön lattian, mutta siihen se jäikin. Piti lähteä kirkolle, missä menikin melkein kuus tuntia.
En tiiä, tänään ei vaan oikein lähteny, yritin laulaa mutta se oli nihkeetä. Vapauduin vasta sitten kun feilasin yhden biisin lähdön totaalisesti, en vaan saanu millään melodiaa päähän lähtöäänestä, se oli hämmentävää :D Mutta sen jälkeen oli enää yks biisi, joten eipä siitä vapautumisesta sitten paljoa iloa ollutkaan. Ja koko päivän väsytti hirveesti kun oli niin surkeesti nukuttu yö takana.
HUoh. Tällainen epämääräinen särky syö sisältä. En jaksa, että koskee.
Mutta huomaa kyllä, että alan olla loman tarpeessa. Tai siis. Jos ei pysty keskittymään enää sen vertaa, että osais lähtee laulamaan lempparibiisiä, niin se on jo aika säälittävää.
Eipä oo pitkään aikaan ollu tätä oloa, ettei meinais jaksaa olla olemassa.
Niinpä vissiin joo.
Koko yön näin levottoman poukkoilevia unia, joissa ei ollut minkäänlaista tarttumapintaa. Nukuin katkonaisesti ja väsyneesti ja vartin yli seittemän heräsin lopulta siihen, että sattuu ihan jumalattomasti.
Kärvistelin sängyssä pyörien varttia vaille yhdeksään. Sitten kuulin, että iskä heräs, ja raahauduin ihan ruumiina pyytämään särkylääkettä.
Inhoon sitä kun joutuu turvautumaan lääkkeisiin. Inhooninhoonihoon.
Sitä paitsi, miks nää aamut sattuu aina lauantaille? Olis ees joskus kouluaamuna, ni vois jäädä hyvällä syyllä kotiin. Lauantaisin tää menee vaan hukkaan.
On muutenkin aina villi tunne, kun koko ajan tuntuu siltä, että kuolee, vaikka tietää että se vielä helpottaa, mutta kun se ei silti tunnu helpottavan ikinä!
Mulla oli tarkotus siivota aamulla, ettei mummi sais sydäriä kun se tulee. Sattuneesta syystä ("Punainen hälytys! Toistan: punainen hälytys!" ..se oli Toy Storysta..) mun suunnitelmat meni kuitenkin mönkään, kun koomasin sängyssä särkylääkehuuruissa melkein puoleen päivään.
Senkin jälkeinen toiminnallisuus oli aika hitaan katkonaista, kun ei vaan kyennyt liikkumaan ja toimimaan nopeasti ja tehokkaasti.
Se on ihan sairaan turhauttavaa.
Sit kans se, että kun tietää että on hirvee nälkä, mutta ei tee yksinkertaisesti vaan mieli syödä mitään.
Ehdin mä sitten vähän imuroida ja pestä keittiön lattian, mutta siihen se jäikin. Piti lähteä kirkolle, missä menikin melkein kuus tuntia.
En tiiä, tänään ei vaan oikein lähteny, yritin laulaa mutta se oli nihkeetä. Vapauduin vasta sitten kun feilasin yhden biisin lähdön totaalisesti, en vaan saanu millään melodiaa päähän lähtöäänestä, se oli hämmentävää :D Mutta sen jälkeen oli enää yks biisi, joten eipä siitä vapautumisesta sitten paljoa iloa ollutkaan. Ja koko päivän väsytti hirveesti kun oli niin surkeesti nukuttu yö takana.
HUoh. Tällainen epämääräinen särky syö sisältä. En jaksa, että koskee.
Mutta huomaa kyllä, että alan olla loman tarpeessa. Tai siis. Jos ei pysty keskittymään enää sen vertaa, että osais lähtee laulamaan lempparibiisiä, niin se on jo aika säälittävää.
Eipä oo pitkään aikaan ollu tätä oloa, ettei meinais jaksaa olla olemassa.
Sikamaista propagandaa
Minä voisin kertoa vaikka mistä - esim viimeisestä viulutunnista, pakkasesta, siitä kun katoin leffoja Miksun kanssa - mutta en tee sitä.
Nyt on aika pitää pieni propagandatuokio, koska muuten tulvin yli.
Ekakskin: sikainfluenssa.
Ihmiset, ei saa uskoa kaikkea mitä lehdissä kirjotetaan. Eikä myöskään luottaa siihen, että se ois jotenkin koko totuus. Lehdet sensoroi AINA, eivätkä ne koskaan ole puolueettomia. Ne eivät ole millään lailla absoluuttisia totuuksia.
Järjestöt (kuten THL tai WHO) eivät myöskään ole kasvottomia kaikkitietäviä pyhiä totuudentorvia, vaan niitäkin johtavat vain ihmiset. Mitä ajatuksia teissä herättää vaikka se, että YKSI NAINEN koko MAAILMASSA päättää siitä, onko nyt pandemia vai ei?
Minusta se on ihan käsittämätöntä.
LUKEKAA TÄÄLTÄ, minä VAADIN. Ihan ittenne takia. Sen jälkeen voitte punnita mielessänne, mikä on teidän kanta sikainfluenssaan ja ylipäätään kaikkeen siihen liittyvään hypetykseen.
Toiseksi: sikalat.
http://www.aps.uoguelph.ca/~gmason/StereotypicAnimalBehaviour/library/images/barbite%20sow%201%20(Willem%20Schouten).jpg
Tiedän, nää on toteutettu yliampuvasti (musiikit ja kaikki..) ja tunteisiin vetoavasti, mutta silti kuvamateriaalia ei ole KEKSITTY, vaikka valikoitu toki on. Minusta jokaisen ihmisen, etenkin lihaa ravinnossaan käyttävien, kuuluisi velvollisuudesta kattoa NÄMÄ VIDEOT. Ihan oikeasti.
En yritä käännyttää ketään vegeksi - ei muiden syömiset minulle kuulu - mutta haluan, että ihmiset tiedostaa mitä ne tukee, kun ostavat kaupasta lihatuotteita. Vaikkei tilanne olisi kaikilla tiloille yhtä sadistinen, niin ei kuluttaja kykene kaupassa erottelemaan hyviä tiloja niistä pahoista ja niiden tuotteita toisistaan.
Minua oksettaa se, miten maatilat ajetaan tuottamaan mahdollisimman vähillä kustannuksilla mahdollisimman paljon (koska pitäähän niiden elantonsa tienata), vaikka samalla eläinten oikeudet raiskattais paskaks. Minua oksettaa markkinatalous. Minua oksettaa se, että raha aina ratkaisee.
Jos luitte tän merkinnän painamatta kumpaakaan noista linkeistä, niin oon teihin tosi pettynyt. Säälittävintä on, jos ihmiset ei edes HALUA tietää, tai jos ne ei vaan jaksa ajatella.
(Anteeksi tästä ahdistelevasta postauksesta, mutta minun blogi, niin kai minä saan päättää mistä kirjotan ;D Huomenna ehkä taas kevyempää settiä.)
Loppuun vielä päivän musiikkivinkkaus: Belle & Sebastian. Joka tosin millään lailla liity mihinkään edellä mainittuun.
Nyt on aika pitää pieni propagandatuokio, koska muuten tulvin yli.
Ekakskin: sikainfluenssa.
http://mediaserver-2.vuodatus.net/g/3/3155/1244517486_img-d41d8cd98f00b204e9800998ecf8427e.jpg
Järjestöt (kuten THL tai WHO) eivät myöskään ole kasvottomia kaikkitietäviä pyhiä totuudentorvia, vaan niitäkin johtavat vain ihmiset. Mitä ajatuksia teissä herättää vaikka se, että YKSI NAINEN koko MAAILMASSA päättää siitä, onko nyt pandemia vai ei?
Minusta se on ihan käsittämätöntä.
LUKEKAA TÄÄLTÄ, minä VAADIN. Ihan ittenne takia. Sen jälkeen voitte punnita mielessänne, mikä on teidän kanta sikainfluenssaan ja ylipäätään kaikkeen siihen liittyvään hypetykseen.
Toiseksi: sikalat.
http://www.aps.uoguelph.ca/~gmason/StereotypicAnimalBehaviour/library/images/barbite%20sow%201%20(Willem%20Schouten).jpg
Tiedän, nää on toteutettu yliampuvasti (musiikit ja kaikki..) ja tunteisiin vetoavasti, mutta silti kuvamateriaalia ei ole KEKSITTY, vaikka valikoitu toki on. Minusta jokaisen ihmisen, etenkin lihaa ravinnossaan käyttävien, kuuluisi velvollisuudesta kattoa NÄMÄ VIDEOT. Ihan oikeasti.En yritä käännyttää ketään vegeksi - ei muiden syömiset minulle kuulu - mutta haluan, että ihmiset tiedostaa mitä ne tukee, kun ostavat kaupasta lihatuotteita. Vaikkei tilanne olisi kaikilla tiloille yhtä sadistinen, niin ei kuluttaja kykene kaupassa erottelemaan hyviä tiloja niistä pahoista ja niiden tuotteita toisistaan.
Minua oksettaa se, miten maatilat ajetaan tuottamaan mahdollisimman vähillä kustannuksilla mahdollisimman paljon (koska pitäähän niiden elantonsa tienata), vaikka samalla eläinten oikeudet raiskattais paskaks. Minua oksettaa markkinatalous. Minua oksettaa se, että raha aina ratkaisee.
Jos luitte tän merkinnän painamatta kumpaakaan noista linkeistä, niin oon teihin tosi pettynyt. Säälittävintä on, jos ihmiset ei edes HALUA tietää, tai jos ne ei vaan jaksa ajatella.
(Anteeksi tästä ahdistelevasta postauksesta, mutta minun blogi, niin kai minä saan päättää mistä kirjotan ;D Huomenna ehkä taas kevyempää settiä.)
Loppuun vielä päivän musiikkivinkkaus: Belle & Sebastian. Joka tosin millään lailla liity mihinkään edellä mainittuun.
torstai 17. joulukuuta 2009
Levoton loppukiri
Näin viime yönä levottomia unia.
Niissä oli katkenneita niskoja, irronneita käsiä ja murskaantuneita päitä. En tiiä, miks mun alitajunta käsitteli näin väkivaltaisia asioita varsinkaan kun eilen en edes ruokkinut silmiäni millään väkivaltaisella.
Ehkä mun pohjaton ärsyyntyminen sai alitajuntani väkivaltaiseksi.
Unessa yhdelle meidän kapealle lähikadulle oli rakennettu autoista barrikaadi. Istuin pelkääjän paikalla jonkun tytön kyydissä, se oli mun kaveri ilmeisesti, mutta sen henkilöllisyys vaihtui koko ajan sitä mukaa mitä se sanoi tai teki.
Sanoin, että ei tästä pääse, kierretään, mutta kaveri sanoi että ei kun me mennään tästä ja ajoi täysiä päin auton kylkeä.
Autosta nous joku tosi karunnäkönen kundi ja jostain syystä mun kaverikin oli noussu mein autosta.
Kundi läväytti tyttöä autonpellillä, tyttö vetäs samaisella pellillä kundin käden irti rannetta pitkin, jätkä ei ees räpäyttäny silmiään ku pyöräytti vaan tytön jalan paikoiltaan ja tyttö huus ja minä vaan katsoin autosta ja sitten se poika vetäs minun kaverilta niskat poikki ja murskas kengällä tytön kallon ja aivot vaan levis omakotitaloalueen asfaltille.
En tie mitä sit tapahtu, koska tossa vaiheessa herätin itteni. Oli ihan kuvottava olo ja kaikki edellä mainittu tuntu tapahtuneen muutamassa sekunnissa, vaikka oikeesti siinä meni varmaan ties kuinka kauan.
Tein eilen illalla epsanjan aineita yli kahteentoista, mutta minä TEIN ne. Oon semiylpee itestäni.
Ulkona on ihan hullun kylmä, melkein kakskyt astetta, mutta EN VALITA, pakkanen virkistää, eikä Neekkukaan valita, se on ihan ku uudestisyntynyt. Ei enää lähes viis vee vaan pikemminki kaks. Ihanaa nähä se ilosena.
Ihanaa oli myös se, kun bussissa kaunis nuori venäläisnainen jakoi karkkeja kanssamatkustajille.
Päivä hurahti oikeestaan siinä, kun musisoitiin kirkolla. Tosin laulu ei nyt tänään oikein öö syttynyt. Josko lauantaina lähtis paremmin. Sopii toivoa. Se on sitä paitsi tämän vuoden viiminen nuortenilta ja samalla päättää tämän musavastuukauden - mutta eiköhän keväällä taasen jatku, koska me ollaan niin superihQi (tai meidän kirkol ei vaan oo tarpeeks musatyyppejä..)
Huh. Vielä viiminen viulutunti. Vielä viimine enkuntunti. Vielä nuortenilta vastuu, vielä muutama lauluhomma srk:n joulujuhlas. Vielä maanantaina hissaa, tuskin muuta.
Kyllä tämä tästä, ei oo ennää paljoo, sitten VAPAUS ja LOMAILU ja HYVÄHYVÄHYVÄHYVÄILO MIELI!
Niissä oli katkenneita niskoja, irronneita käsiä ja murskaantuneita päitä. En tiiä, miks mun alitajunta käsitteli näin väkivaltaisia asioita varsinkaan kun eilen en edes ruokkinut silmiäni millään väkivaltaisella.
Ehkä mun pohjaton ärsyyntyminen sai alitajuntani väkivaltaiseksi.
Unessa yhdelle meidän kapealle lähikadulle oli rakennettu autoista barrikaadi. Istuin pelkääjän paikalla jonkun tytön kyydissä, se oli mun kaveri ilmeisesti, mutta sen henkilöllisyys vaihtui koko ajan sitä mukaa mitä se sanoi tai teki.
Sanoin, että ei tästä pääse, kierretään, mutta kaveri sanoi että ei kun me mennään tästä ja ajoi täysiä päin auton kylkeä.
Autosta nous joku tosi karunnäkönen kundi ja jostain syystä mun kaverikin oli noussu mein autosta.
Kundi läväytti tyttöä autonpellillä, tyttö vetäs samaisella pellillä kundin käden irti rannetta pitkin, jätkä ei ees räpäyttäny silmiään ku pyöräytti vaan tytön jalan paikoiltaan ja tyttö huus ja minä vaan katsoin autosta ja sitten se poika vetäs minun kaverilta niskat poikki ja murskas kengällä tytön kallon ja aivot vaan levis omakotitaloalueen asfaltille.
En tie mitä sit tapahtu, koska tossa vaiheessa herätin itteni. Oli ihan kuvottava olo ja kaikki edellä mainittu tuntu tapahtuneen muutamassa sekunnissa, vaikka oikeesti siinä meni varmaan ties kuinka kauan.
Tein eilen illalla epsanjan aineita yli kahteentoista, mutta minä TEIN ne. Oon semiylpee itestäni.
Ulkona on ihan hullun kylmä, melkein kakskyt astetta, mutta EN VALITA, pakkanen virkistää, eikä Neekkukaan valita, se on ihan ku uudestisyntynyt. Ei enää lähes viis vee vaan pikemminki kaks. Ihanaa nähä se ilosena.
Ihanaa oli myös se, kun bussissa kaunis nuori venäläisnainen jakoi karkkeja kanssamatkustajille.
Päivä hurahti oikeestaan siinä, kun musisoitiin kirkolla. Tosin laulu ei nyt tänään oikein öö syttynyt. Josko lauantaina lähtis paremmin. Sopii toivoa. Se on sitä paitsi tämän vuoden viiminen nuortenilta ja samalla päättää tämän musavastuukauden - mutta eiköhän keväällä taasen jatku, koska me ollaan niin superihQi (tai meidän kirkol ei vaan oo tarpeeks musatyyppejä..)
Huh. Vielä viiminen viulutunti. Vielä viimine enkuntunti. Vielä nuortenilta vastuu, vielä muutama lauluhomma srk:n joulujuhlas. Vielä maanantaina hissaa, tuskin muuta.
Kyllä tämä tästä, ei oo ennää paljoo, sitten VAPAUS ja LOMAILU ja HYVÄHYVÄHYVÄHYVÄILO MIELI!
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Julmettu Itkuärsytys
Tänään inhoon maailmaa.
En ees tiiä, mistä se loppujen lopuks alko. Varmaan niistä saakelin meksikon papupihveistä.
Maailman pienin asia ehken, mutta ihan hullun ärsyttävä: ruokalista lupas tänään meksikon papupihvejä kasvisvaihtoehtona, mutta niitä ei ollut taaskaan kun pääsin syömään. Tämä on käynyt ennenkin.
Sitten tosin selvisi, että niitä oli hetki sitten vielä ollut, mutta olivat loppuneet kesken. En tiiä, miks pimahin siitä niin täydellisesti. Otti vaan rutosti päähän, että ruokala on joko tilannut lupaamaansa ruokaa liian vähän tai sitten ääliöt ihmiset ottaa kasvisruokaa vaikkeivat ole ilmoittaneet syövänsä sitä. Ja se on mitotettu meidän vegejen tarpeisiin.
Ja jotkut ottaa kasvis- JA liharuokaa. Ja sitten tuloksena on se, ettei kaikille VEGEILLE riitä.
Voi luoja mua raivostutti. Ne korvikkeena tarjotut sekundakasvispihvit on niin pyllystä. Minä olin valmistautunut saamaan meksikolaisia papupihvejä!!!!
Sitten keskustelin aiheesta ruokalan tädin kanssa, onneks sen kivoimman niistä.
Joka tapauksessa, tuosta papupihvi-episodista jäi koko päiväksi sellainen ihme virittäytynyt tila. Joka ikinen asia otti päähän. Vaihtelevasti olis tehny mieli ruveta riehumaan, kaadella lukion käytäviltä kaikki kaapit ja tuolit ja pöydät ja repiä matikanluokassa valkokangas alas ja nirskuttaa liitua taulua vasten ja juosta ruokalaan ja heitellä perunat pitkin lattioita ja kaataa maitotötsä, ja vaihtelevasti ruveta pillittämään ihan hulluna.
Olin koulussa puoli viiteen kirjottamassa jotain tyhmää äikän esseetä ja sitten pelästytin reksin kun tulin pimeästä vessasta, ja se oli luullut olevansa ainut ihminen koko talossa.
Busseja ei mennyt just sillä hetkellä kun olin keskustas, joten lyöttäydyin äipän seuraan. Vikatikki. Se halus käydä joka paikassa, ja meni törkeen paljon aikaa, ja Sokkarilla iski taas ihan törkeä ahdistus ja ärsytys kun ihmiset oli vaan niin hulluja ja suu vaahdossa ostelemassa kaikkea ja en tiiä, rupes vaan oksettamaan se kulutushysteria ja halusin vaan pois sieltä vihaamaan maailmaa.
Tai siis, c'moon: äippä osti iskälle 77€ maksavan tuoksun joululahjaks. Kaunis ajatus ja silleen, mutta jotenkin siinä vaan kulminoituu meidän perheen holtiton ja tyhmä rahapolitiikka.
En varmaan ikinä pärjää omillani kun en oo oppinut kuluttamaan järkevästi.
Sitten kun viimeinkin tultiin kotiin, PRISMAN KAUTTA(!!!), olin ihan täysin tyystin totaalisen kypsä ja iskä lauko ylläripylläri heti keittiöstä jotain fiksua ja filmaattista ja sitten tulin yläkertaan ja itkin.
Ja nyt mun silmät on ihan kirkkaat, kun itkemisestä on kulunu tietty aika, en tienny et mun silmät voi näyttää näin hienoilta.
Tämä ilta pitäis vielä oikeesti rutistaa, sitten olis jo helpompaa eikä ees enää ku kaks päivää koulua huomisen jälkeen. Tai oikeestaan puoltoista. Mutta ottaa vaan vaikeesti ja kiinnostus on nollassa ja haluisin vaan olla vihane ja äkäne ja töykee ja ilkee ja ikävä ja julkee.
Ja EI, hormoneilla EI ole mitään tekemistä tämän kanssa. Ken niin väittää niin katson sitä julmasti.
En ees tiiä, mistä se loppujen lopuks alko. Varmaan niistä saakelin meksikon papupihveistä.
Maailman pienin asia ehken, mutta ihan hullun ärsyttävä: ruokalista lupas tänään meksikon papupihvejä kasvisvaihtoehtona, mutta niitä ei ollut taaskaan kun pääsin syömään. Tämä on käynyt ennenkin.
Sitten tosin selvisi, että niitä oli hetki sitten vielä ollut, mutta olivat loppuneet kesken. En tiiä, miks pimahin siitä niin täydellisesti. Otti vaan rutosti päähän, että ruokala on joko tilannut lupaamaansa ruokaa liian vähän tai sitten ääliöt ihmiset ottaa kasvisruokaa vaikkeivat ole ilmoittaneet syövänsä sitä. Ja se on mitotettu meidän vegejen tarpeisiin.
Ja jotkut ottaa kasvis- JA liharuokaa. Ja sitten tuloksena on se, ettei kaikille VEGEILLE riitä.
Voi luoja mua raivostutti. Ne korvikkeena tarjotut sekundakasvispihvit on niin pyllystä. Minä olin valmistautunut saamaan meksikolaisia papupihvejä!!!!
Sitten keskustelin aiheesta ruokalan tädin kanssa, onneks sen kivoimman niistä.
Joka tapauksessa, tuosta papupihvi-episodista jäi koko päiväksi sellainen ihme virittäytynyt tila. Joka ikinen asia otti päähän. Vaihtelevasti olis tehny mieli ruveta riehumaan, kaadella lukion käytäviltä kaikki kaapit ja tuolit ja pöydät ja repiä matikanluokassa valkokangas alas ja nirskuttaa liitua taulua vasten ja juosta ruokalaan ja heitellä perunat pitkin lattioita ja kaataa maitotötsä, ja vaihtelevasti ruveta pillittämään ihan hulluna.
Olin koulussa puoli viiteen kirjottamassa jotain tyhmää äikän esseetä ja sitten pelästytin reksin kun tulin pimeästä vessasta, ja se oli luullut olevansa ainut ihminen koko talossa.
Busseja ei mennyt just sillä hetkellä kun olin keskustas, joten lyöttäydyin äipän seuraan. Vikatikki. Se halus käydä joka paikassa, ja meni törkeen paljon aikaa, ja Sokkarilla iski taas ihan törkeä ahdistus ja ärsytys kun ihmiset oli vaan niin hulluja ja suu vaahdossa ostelemassa kaikkea ja en tiiä, rupes vaan oksettamaan se kulutushysteria ja halusin vaan pois sieltä vihaamaan maailmaa.
Tai siis, c'moon: äippä osti iskälle 77€ maksavan tuoksun joululahjaks. Kaunis ajatus ja silleen, mutta jotenkin siinä vaan kulminoituu meidän perheen holtiton ja tyhmä rahapolitiikka.
En varmaan ikinä pärjää omillani kun en oo oppinut kuluttamaan järkevästi.
Sitten kun viimeinkin tultiin kotiin, PRISMAN KAUTTA(!!!), olin ihan täysin tyystin totaalisen kypsä ja iskä lauko ylläripylläri heti keittiöstä jotain fiksua ja filmaattista ja sitten tulin yläkertaan ja itkin.
Ja nyt mun silmät on ihan kirkkaat, kun itkemisestä on kulunu tietty aika, en tienny et mun silmät voi näyttää näin hienoilta.
Tämä ilta pitäis vielä oikeesti rutistaa, sitten olis jo helpompaa eikä ees enää ku kaks päivää koulua huomisen jälkeen. Tai oikeestaan puoltoista. Mutta ottaa vaan vaikeesti ja kiinnostus on nollassa ja haluisin vaan olla vihane ja äkäne ja töykee ja ilkee ja ikävä ja julkee.
Ja EI, hormoneilla EI ole mitään tekemistä tämän kanssa. Ken niin väittää niin katson sitä julmasti.
tiistai 15. joulukuuta 2009
Positiivinen vanha tekijä
Minulla on menossa toinen pipopäivä putkeen ja oon saanut kuulla siitä kommenttia. Hiukka hassua. Mutta pipo päässä on mukavaa, ei palella viidentoista asteen pakkaset eikä tartte pistää aamulla tukkaa. On se toki nopeampaa asetella pipo päähän kun ährätä tän murheenkryynin kanssa.
MISTÄ TULI MIELEENI että viikonloppuna huomasin, että minulla on puolentoista sentin juurikasvu!! En oo ees tajunnu. Varmaan siks, ettei se edes näy kunnolla, jos ei ole jakausta. Mutta asialle voisi silti tehdä jonkunmoisia toimenpiteitä, koska alkaa etutukkakin taas pikku hiljaa hitaan varmasti hipoa kulmakarvoja.
Mutta mitäpä juurikasvukaan mitään haittaa, jos kuljen koko talven pipo päässä. Ehkä huomennakin pitäs, ni ei mene hyvä putki rikki.
Eilen oli täydellinen läksypäivä joten tänään taas vastapainona täydellinen tekemättömyyspäivä. Muut valittaa koulussa, miten joka päivä on jotain testiä tai tuntikuulustelua tai sanakoetta ja minä oon vaan silleen jaa pitäsköhän tässä tehdäkin jotain.
En tiiä, en vaan jotenkin jaksa nyt ruveta hermopahkuraks ennen joulua. Ehkä sitten sen jälkeen voin alkaa panikoitua kun kirjotukset lähenee - tai ainakin vähän ryhdistäytyä.
Tällä hetkellä kuitenkin lievä laiskuus tuntuu ihan hyvältä eikä kaada kenenkään maailmaa, niin luulis sen sitten olevan ihan hyvä juttu.
Meillä oli vuoden viimeinen kvartetti ja se oli taas vaihteeksi oikein iloinen. Sain kuulla Jarpalta päivän tai jopa viikon suloisimman kommentin:
Joo no viiminen oli jo sarkasmia, mutta minä melkein punastuin ja hämmennyin tuosta, kun se tuli niin yhtäkkiä ja jotenkin niin aidosti. Ihan lohduttava asia, että edes joku kokee seurastani positiivisia viboja : D Kai minä sitten oon sen ilopilleri. Kai meillä kaikilla on omamme. Hah.
Käytiin kuuntelemassa iskän kanssa, kun tuttu soitti käyrätorvella Beethovenia. Sitten kaupunginorkan varakonserttimestari (koin muuten dejavuilmiön, koska se nainen oli ihan varmasti se toinen niistä joka anto meille palautteen Nuori Soittaa!-jutussa!!!!) soitti kans Beethovenia ja lopuks ne soitti yhessä pianon kanssa Brahmsia. Ei kuulu kumpikaan mun lempparisäveltäjiin, mutta ei pidä olla liian nirso. Varsinkaan kun on tutuista kyse.
Oli ihan kiva vaihteeks olla kuuntelemassa elävää klasaria. Paitsi pianistilla oli vanhan naisen kädet, vaikka se oli ihan nuori neito vielä. Ja se piti aina sydämestään hauskasti kiinni kumartaessa.
Ja viulistilla oli vanhan naisen kaula ja ohimot, vaikka ei sekään vielä mikään iäkäs ollut.
En tiedä, miks just nyt ryhdyin huomioimaan toisten vanhuuden piirteet. Ehkä siks, kun oon itse nuoruuden voimassani HAHA tai sitten siks, että haetaan luultavasti mummi meille viikonloppuna viettämään joulu. Se kaatu joku aika sitten ja mursi kätensä ja sit se leikattiin ja nyt mummi on vähän parka. 87-vuotias parka.
Mutta nyt ryhdyn joko tekemään jotain järkevää huomista koulupäivää varten tai sitten nukkumaan. Joka toki sekin on järkevää tekemistä koulua varten.
EIKUN sen vielä kerron, että äsken sain ruokaorgasmin. Maistoin uutta juustoa, sellasta semivahvaa vuohenmaidosta tehtyä. Söin sitä omenan kanssa ja sitten olin vaan silleen saanko vaipua koomaan koska se oli niin HYVÄÄ että teki mieli itkeä.
HUh.
MISTÄ TULI MIELEENI että viikonloppuna huomasin, että minulla on puolentoista sentin juurikasvu!! En oo ees tajunnu. Varmaan siks, ettei se edes näy kunnolla, jos ei ole jakausta. Mutta asialle voisi silti tehdä jonkunmoisia toimenpiteitä, koska alkaa etutukkakin taas pikku hiljaa hitaan varmasti hipoa kulmakarvoja.
Mutta mitäpä juurikasvukaan mitään haittaa, jos kuljen koko talven pipo päässä. Ehkä huomennakin pitäs, ni ei mene hyvä putki rikki.
Eilen oli täydellinen läksypäivä joten tänään taas vastapainona täydellinen tekemättömyyspäivä. Muut valittaa koulussa, miten joka päivä on jotain testiä tai tuntikuulustelua tai sanakoetta ja minä oon vaan silleen jaa pitäsköhän tässä tehdäkin jotain.
En tiiä, en vaan jotenkin jaksa nyt ruveta hermopahkuraks ennen joulua. Ehkä sitten sen jälkeen voin alkaa panikoitua kun kirjotukset lähenee - tai ainakin vähän ryhdistäytyä.
Tällä hetkellä kuitenkin lievä laiskuus tuntuu ihan hyvältä eikä kaada kenenkään maailmaa, niin luulis sen sitten olevan ihan hyvä juttu.
Meillä oli vuoden viimeinen kvartetti ja se oli taas vaihteeksi oikein iloinen. Sain kuulla Jarpalta päivän tai jopa viikon suloisimman kommentin:
O: "Mitä sä oikein naurat siinä!"
J: "No kun on hyvä mieli. Ei tarvi kun nähdä sinut ja heti tulee iloiseksi!"O: "Mitä IHMETTÄ!?"
J: "No kyllä kyllä, kun Orvokki on niin positiivinen ihminen!"
Joo no viiminen oli jo sarkasmia, mutta minä melkein punastuin ja hämmennyin tuosta, kun se tuli niin yhtäkkiä ja jotenkin niin aidosti. Ihan lohduttava asia, että edes joku kokee seurastani positiivisia viboja : D Kai minä sitten oon sen ilopilleri. Kai meillä kaikilla on omamme. Hah.
Käytiin kuuntelemassa iskän kanssa, kun tuttu soitti käyrätorvella Beethovenia. Sitten kaupunginorkan varakonserttimestari (koin muuten dejavuilmiön, koska se nainen oli ihan varmasti se toinen niistä joka anto meille palautteen Nuori Soittaa!-jutussa!!!!) soitti kans Beethovenia ja lopuks ne soitti yhessä pianon kanssa Brahmsia. Ei kuulu kumpikaan mun lempparisäveltäjiin, mutta ei pidä olla liian nirso. Varsinkaan kun on tutuista kyse.
Oli ihan kiva vaihteeks olla kuuntelemassa elävää klasaria. Paitsi pianistilla oli vanhan naisen kädet, vaikka se oli ihan nuori neito vielä. Ja se piti aina sydämestään hauskasti kiinni kumartaessa.
Ja viulistilla oli vanhan naisen kaula ja ohimot, vaikka ei sekään vielä mikään iäkäs ollut.
En tiedä, miks just nyt ryhdyin huomioimaan toisten vanhuuden piirteet. Ehkä siks, kun oon itse nuoruuden voimassani HAHA tai sitten siks, että haetaan luultavasti mummi meille viikonloppuna viettämään joulu. Se kaatu joku aika sitten ja mursi kätensä ja sit se leikattiin ja nyt mummi on vähän parka. 87-vuotias parka.
Mutta nyt ryhdyn joko tekemään jotain järkevää huomista koulupäivää varten tai sitten nukkumaan. Joka toki sekin on järkevää tekemistä koulua varten.
EIKUN sen vielä kerron, että äsken sain ruokaorgasmin. Maistoin uutta juustoa, sellasta semivahvaa vuohenmaidosta tehtyä. Söin sitä omenan kanssa ja sitten olin vaan silleen saanko vaipua koomaan koska se oli niin HYVÄÄ että teki mieli itkeä.
HUh.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Vessaärsytys ja bussipaniikki
Maanantain kunniaksi vuodatan teille nyt turhanpäiväisiä ärsytyksiä meidän lukion vessakäyttäytymisestä:
Voi luoja se saa mut näkemään punasta. Jono ulottuu oven ulkopuolelle asti ja lakkapullot senku suihkuaa kopeissa muiden katseilta suojassa. Luulin, että muiden katseilta on suoja siksi, että koppiin mennään ulostamaan.
Olen ollut näköjään väärässä.
Meidän kouluun täytyisi ilmiselvästi hankkia isoja kokovartalopeilejä paljon enemmän, jotta olisi turhamaisilla itsetunto-ongelmaisilla teineilläkin tilaa laittautua joka ikisellä välitunnilla.
Oon nyt sietänyt tota meininkiä kaksi ja puoli vuotta ja alan olla hyvin kypsä.
Vaikka kuinka märäks kädet kastelis niin tosiasia kuitenkin on, että KAKSI paperia riittää varmasti JOKAISELLE. Jos yksi on liian vähän, niin kaksi on maksimi. Kolme on silkkaa ääliömäisyyttä ja ympäristön tuhoamista. Haloo, jos lukiolainen pesee kätensä keskimäärin kolme, jopa neljä kertaa koulupäivän aikana, niin se tekee jo 4x3=12 eli kouluviikossa 12x5=60 käsipyyhepaperia. PER HENKI. Ja meidän lukiossa on törkeesti porukkaa.
JOTEN JOKU ROTI HEI.
Kaksi riittää. Saakeli.
Mielummin nihistän vaikka yhdellä käsipaperilla jos siten säästetty raha näkyisi vaikka kouluruuan parantumisena.
HHNNNNNNGGGHHHGHH
Että semmosta.
Oon elänyt jo 18,15 vuotta enkä edelleenkään osaa käyttää juustohöylää. Joskus tässä viilsin sillä vasemman peukalon rystysen sivuun; nyt se arpi on jo lähes huomaamaton. Tänä aamuna kuitenkin veri roiskui jälleen, kun sohaisin peukaloon. Oikein voimalla. Mun lehtisalaatit meni vereen! Onko oikein.
Juustohöylät on vaarallisia. Ainakin tuo yksi meidän yksilö, se taisi olla syyllisenä viime kerrallakin..
Koska mun kynnys on ärsytyksestä johtuen nyt aika matala, niin iskempä tänne eilen loppuun vääntämäni novellin. Se piti kirjottaa luovan kirjottamisen kerhoon. Tänään istuttiin koulun jälkeen pöydän ympärillä ja kommentoitiin toisten tuotoksia ja syötiin mandariineja. Oli ihan hauskaa.
Tää on naiivi, tiedän, mutta ainakin mulla oli ihan hauskaa ku kirjotin tätä HAHA. Nimi on
Nyt sitten kouluhommien pariin. Edelleen verenpaine koholla. Mrr.
Ensinnäkin.
Vessan panttaaminen.Voi luoja se saa mut näkemään punasta. Jono ulottuu oven ulkopuolelle asti ja lakkapullot senku suihkuaa kopeissa muiden katseilta suojassa. Luulin, että muiden katseilta on suoja siksi, että koppiin mennään ulostamaan.
Olen ollut näköjään väärässä.
Meidän kouluun täytyisi ilmiselvästi hankkia isoja kokovartalopeilejä paljon enemmän, jotta olisi turhamaisilla itsetunto-ongelmaisilla teineilläkin tilaa laittautua joka ikisellä välitunnilla.
Oon nyt sietänyt tota meininkiä kaksi ja puoli vuotta ja alan olla hyvin kypsä.
Toiseksi.
Käsipyyhepaperien tuhlaaminen.Vaikka kuinka märäks kädet kastelis niin tosiasia kuitenkin on, että KAKSI paperia riittää varmasti JOKAISELLE. Jos yksi on liian vähän, niin kaksi on maksimi. Kolme on silkkaa ääliömäisyyttä ja ympäristön tuhoamista. Haloo, jos lukiolainen pesee kätensä keskimäärin kolme, jopa neljä kertaa koulupäivän aikana, niin se tekee jo 4x3=12 eli kouluviikossa 12x5=60 käsipyyhepaperia. PER HENKI. Ja meidän lukiossa on törkeesti porukkaa.
JOTEN JOKU ROTI HEI.
Kaksi riittää. Saakeli.
Mielummin nihistän vaikka yhdellä käsipaperilla jos siten säästetty raha näkyisi vaikka kouluruuan parantumisena.
HHNNNNNNGGGHHHGHH
Että semmosta.
Oon elänyt jo 18,15 vuotta enkä edelleenkään osaa käyttää juustohöylää. Joskus tässä viilsin sillä vasemman peukalon rystysen sivuun; nyt se arpi on jo lähes huomaamaton. Tänä aamuna kuitenkin veri roiskui jälleen, kun sohaisin peukaloon. Oikein voimalla. Mun lehtisalaatit meni vereen! Onko oikein.
Juustohöylät on vaarallisia. Ainakin tuo yksi meidän yksilö, se taisi olla syyllisenä viime kerrallakin..
Koska mun kynnys on ärsytyksestä johtuen nyt aika matala, niin iskempä tänne eilen loppuun vääntämäni novellin. Se piti kirjottaa luovan kirjottamisen kerhoon. Tänään istuttiin koulun jälkeen pöydän ympärillä ja kommentoitiin toisten tuotoksia ja syötiin mandariineja. Oli ihan hauskaa.
Tää on naiivi, tiedän, mutta ainakin mulla oli ihan hauskaa ku kirjotin tätä HAHA. Nimi on
Uhri
Bussipysäkin roskiksen edessä on tallautuneita vaahteranlehtiä. Se on varmaan kaunein asia syksyn ja talven taitekohdassa: kun puiden lehdet kohmettuvat kiinni maahan ja peittyvät kuuraan. Aivan kuin joku olisi käynyt koristelemassa lehdet sokerikiteillä - noin niin kuin välipalaksi, jos nälkä sattuisi yllättämään bussia odotellessa.
Minun varpaat ovat kylmät. Heiluttelen niitä maihareiden sisällä, ylös alas ylös alas, puhaltelen höyryä ilmaan. Mietin, että jos tupakoisin, niin osaisinko tehdä savusta renkaita. Pyöristän suutani. Tuntuu pallokalalta.
Bussin oranssi linjanumero halkoo haaleita aamun värejä, kun auto jyristelee mäen takaa esiin. Heilautan bussikorttia kädessäni ja kuski laittaa vilkun päälle. Naputan kengänkärjellä maassa olevaa kuuraa. En tiedä koskaan miten pitäisi olla, minne katsoa, kun bussi on pysähtymässä nappaamaan minut kyytiin: katsoako kauas kaukaisuuteen vai yrittää hakea epäselvän tuulilasin läpi kuskin kasvoja? Yrittää vilkuilla ikkunoista, näkyisikö tuttuja?
Askelma hermostuttaa minua. Entä jos kompastun.
”Huomenta!”
”Mmrhr.”
Piipautan kortin ja yritän rauhoittua. Olen vielä pystyssä. Yrmeä kuski kaartaa takaisin ajotielle. Kartoitan tilannetta: mummoja, keski-ikäisiä naisia, pari koululaista, muutama epämääräinen reppumies, äiti rattaiden kanssa, bisnesmies ja iso matkalaukku. Otan muutaman askeleen ja istuudun mustaan puuhkaan pukeutuneen, imelältä hajuvedeltä lemahtavan naisen viereen. En viitsi liikahtaa, joten jään kymmenen senttiä käytävän puolelle.
Kukaan ei puhu mitään. Kaikki tuijottavat sameista ikkunoista ulos ja kuuntelevat bussin sihisevän puhisevia ääniä. Pysähdymme liikennevaloihin. Ahdistuneena tiedostan jokaisen yskähdyksen ja rykäisyn. Mies takanani niistää äänekkäästi, sen vieressä istuva nainen kavahtaa huomaamattomasti kauemmas kuviteltujen räkäroiskeiden tieltä.
Minä en kestä, minä tarvitsen ajateltavaa.
Minusta tulee saalistaja, mitä etsin uhria, minä tarvitsen uhrin.
Minulla on vielä 16 minuuttia jäljellä ennen pysäkkiäni.
Pojalla on tumma, lainehtiva tukka, joka laskeutuu pöhöttyneenä sen silmille. Se joutuu jatkuvasti puhaltelemaan hiuksia näkökenttänsä edestä. Poika seisoo lastenrattaiden edessä ja nojaa ikkunaan. Minulla on esteetön näkymä haalistuneisiin farkkuihin, niissä on reikä vasemmassa polvessa. Huomaan keskenään eriväriset lapaset, laastarin toisessa peukalossa, tumman tukan alle ujuttautuvan kuulokkeen johdon. Tämä on täydellistä.
”Voi Joel, tää on niin täydellistä!”
”Tiesin, että sä tykkäisit.”
”Joo, kyllä tällaset kuutamopiknikit lämmittää mieltä.”
Yö on lämmin ja minä olen iloinen. Joelin hymykin on lämmin, niin lämmin että minä sulan sisältä. Täysikuun hohde saa pojan tumman tukan hohtamaan epätodellista hämyä ja minusta tuntuu kuin olisin sadussa. Onnellinen prinsessa, joka on juuri saanut prinssinsä ja puoli valtakuntaa hallittavakseen yhdessä rakkaansa kanssa.
Bussi tärähtää ja minä meinaan horjahtaa alas istuinpenkiltä. Puuhkanainen vieressäni vilkaisee minua ja kohentaa laukun asentoa sylissään. Tunnen poskieni kuumotuksen, mutten tiedä johtuuko se sadusta vai naisen vilkaisusta.
Hieman edempänä poika naputtelee kännykkäänsä. Hätkähdän, sillä en tiedä, milloin hän on ehtinyt kaivaa puhelimen esiin taskustaan. Enkö tarkkaillutkaan häntä koko aikaa? Pitkät, kauniit sormet liikkuvat näppäimillä niin nopeasti, että vaivun kevyeen transsiin.
”Oon kymppiminsan päästä siellä, kulta < 3”
Luen tekstiviestin kolmeen kertaan ja ilo läikkyy minussa. Näen sieluni silmin, kuinka muut tytöt ajattelevat kateellisia ajatuksia meistä kahdesta ja meidän onnestamme. Ajattelisin itsekin, jos en sattuisi olemaan minä itse.
Totuus kuitenkin oli, että täydensimme toisiamme täydellisesti. Kun Joel oli rinnallani, minusta tuntui kokonaiselta ja ehjältä, minusta tuntui rakastetulta. Ketkään nirppanokat eivät saisi pilata sitä tunnetta.
”Anteeksi, jäisin tässä pysäkillä.”
Melkein pelästyn ääntä, ja kompuroin hätäisesti puuhkanaisen tieltä käytävälle. Nainen purjehtii ohitseni jättäen nenääni imelän hajuvetensä tuoksun. Se saa minut voimaan pahoin.
Hermostuneena istuudun jälleen. Joudun hetken kokoamaan rauhallisuuteni rippeitä, ennen kuin uskallan antaa katseeni kiertää hitaasti matkustajissa, liikkua vasemmalta lähestyen kohti paikkaa, missä poika seisoo.
Kännykkä on jälleen taskussa. Poika haukottelee ja äkkiä sen silmien alla tuntuu olevan kovin tummat varjot. Mietin, montakohan tuntia se on viime yönä nukkunut. Vai onko nukkunut ollenkaan.
”Voidaanko ottaa päikkärit? Mua väsyttää jotenkin tosi paljon.”
”Kyllä se sopii.”
Painaudun kiinni Joelin kylkeen ja käperryn kainaloon. Ei mene kuin muutama minuutti kun Joel hengittää jo rauhallisesti, rentoutuneena. Minä sivelen salaa sen käsivartta ja hengitän sisääni tuoksua, josta huumaannun. Minulla on hyvä olla.
Tuntuu, että makaamme ikuisuuden. Joelin hengitys ei muutu, se pysyy tasaisena ja rauhallisena. Silti minuun iskee äkillinen pelon tunne, aivan kuin Joel olisi lipumassa luotani, pikku hiljaa ulottumattomiin. Minä hätäännyn. Mitä oikein tapahtuu? Onko uni niin syvää? Onko -- --
Havahdun siihen, että paksu mies töytäisee minua könytessään ulos linja-autosta. Tajuan olevani minun pysäkillä, minun täytyy jäädä pois. Jalat tuntuvat veteliltä; yritän mielessäni sähköistää ne, jotta onnistuisin nousemaan pystyyn. Olo on hatara. Otan tukea viereisen penkin selkänojasta.
Lähestyn haalistuneita farkkuja. Mahassani pyörii enkä uskalla nostaa katsetta kohtaamaan pojan silmiä. Sitä paitsi se tuijottaa edelleenkin ikkunasta ulos.
Olen kohdalla. On pakko toimia, pakko! Sisälläni mylvii jotain alkukantaista, ja huomaamattoman kevyesti, ikään kuin vahingossa, annan kämmenselkäni hipaista pojan kättä. Nopea ihon tuntu saa sähköiset väristykset lävistämään minut ja minua heikottaa. Kämmenselkääni polttelee ja sisälläni on myrsky.
”Oi, sori!”, poika pahoittelee ja vetäisee kättään kauemmaksi.
EI! Se olin minä, et sinä! HUOMAA MINUT!
En uskalla sanoa mitään. Nostan suupieleni pieneen, ymmärtäväiseen hymyyn; sellaiseen, joka jaetaan hämmentyneille tuntemattomille. En tiedä, huomaako poika enää hymyä, en uskalla katsoa. Näen musiikin tahdissa rytmiä lyövän tennarin.
Seison paikallani kaksi sekuntia – se tuntuu loputtoman pitkältä ajalta – mutta minua pelottaa liikaa, en uskalla toimia joten pakenen ulos bussista ehtimättä edes miettiä mahdollista kompuroimista askelmissa.
Ovet sulkeutuvat sihahtaen takanani ja bussin moottori jyrähtää väsyneenä, kun linja-auto jatkaa matkaansa seuraaviin valoihin. Hengitän sisääni alkutalvea ja koetan tasoittaa pulssini. Kädet tärisevät edelleen holtittomasti.
Epäilen, etten tule enää saamaan todellisuudesta kiinni koko päivänä
”Joel, herää! HERÄÄ! Sun täytyy herätä! Joel, sun täytyy…”
Nyt sitten kouluhommien pariin. Edelleen verenpaine koholla. Mrr.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Pakkaseuforiaa
Menin aivan ylikierroksille kun huomasin että ulkona on lunta. Ei paljon mutta kuitenkin tarpeeksi saamaan minut hurmioon. Vedin vuorauksen niskaan, koska mittari näytti miinus kymmentä, ja lähdin reippailemaan Neekun kanssa.
Mun pakkastaju on vielä vähän kohmeessa, koska olin ylipukeutunut ja tuli hiki. Mutta ei se paljoa haitannut. Oli ihanaa, kun Nerakin oli vaihteeks innoissaan. Se on ollu viime aikoina apaattinen nössykkä. Vissiin senkin biologinen kello on ollut sotkussa, kun lumi on antanut odottaa itseään. Mutta nyt viimeinkin reippailtiin.
Tänään nousin jopa ihan fiksuun aikaan, ettei päivä menis kokonaan ohitse. Viime yönä tosin heräilin/vaihdoin asentoa varmaan kolkyt kertaa, en tiedä miks olin niin levoton.
Minä en jotenkin jaksa ottaa stressiä koulusta nyt, vaikka pitäs alottaa loppurutistus. Oon miettiny, että multa on varmaan katkennut aivoista joku yhteys, mikä ennen teki musta niin sairaan velvollisuudentuntosen. Nyt oon vaan laiska lötjö. Ja se on ihan mukavaa.
Järjestin äsken mun läppärin kuvat, voi luoja siihenki meni aikaa. Mut alko hermostuttamaan kun kuvat oli missä sattuu ja miten sattuu, mutta nyt taas vähän aikaa edes jonkunmoinen järjestys.
Mun tarttis varmaan ryhtyä kokkailemaan, kun alkaa nälkä kovertaa. Sitten ehkä pieni uppoutuminen läksyjen pariin - EHKÄ. En oo vielä ihan päättänyt raaskinko tuhlata kallista elämääni tänään niihin. HIH!
Pitkäjänteetön epäonnistuja
En muuten koskaan kertonut, miten mun 30 päivän haasteen oikein kävi. Joten nyt kerron.
Sille ei käynyt hyvin.
Aluks olin tosi säännöllisen orjallinen. Kirjotin päivittäin vähintään puol tuntia, yleensä paljon kauemmin, käsin. En ajatellut sen kummemmin mitä synnytän, annoin vaan tulla.
10 ekaa päivää meni OK. Sit alko tulla ongelmia. Muutama päivä jäi pikku hiljaa rästiin, otin ne kerralla kiinni, jatkoin taas muutaman päivän vakiotahtia, sitten marraskuun apatia iski päälle tosi kovasti ja rästiin jäi yli puoli viikkoa, sitten yritin taas jatkaa.. ja lopulta jumahdin täysin 23.päivään.
En koskaan päässyt sinne kolmanteenkymmenenteen.
On oikeesti tosi haastavaa yrittää tehdä jostain asiasta itselleen tapaa ja yrittää pitäytyä siinä kiinni ilman poikkeuksia. Vaikka toisaalta, oon mä tän blogin suhteen siinä onnistunut, koska päivitän aktiivisesti, lähes päivittäin, riippuen vähän tilanteista. En oo siis täysi luuseri ;D vaikkei tämä homma täysin putkeen mennytkään.
No joka tapauksessa: tosta haaste-yrityksestä on lopputuloksena yksi käsinkirjoitettua tekstiä täynnä oleva viivaton kierrevihko ja toinen aloitettu. Muutamia pidempiä juttuja, paljon lyhyitä, jonkin verran täysin päätöntä ja mihinkään liittymätöntä tekstiä.
Mutta ei yhtään sanaa itsestäni; pysyin edes jossain tavoitteistani.
Kirjotin aika paljon rakkaustarinoita. En tiiä miks. Niitä kai on helpoin kirjottaa. Niin ja muutenkin välillä oli tosi kevyttä kirjottaa vaikkei ajatellut seuraavaa lausetta pidemmälle, mutta välillä oli ihan saakelin nihkeetä.
Jaan nyt kuitenkin kanssanne muutamia maistiaisia saldosta, mutta niitä ei todella kannata ottaa liian vakavasti. Ne ei ole suunniteltuja saati hiottuja enkä todella kuvittele niiden olevan mitään suurta proosaa ;D
Tässä esim esimerkki ajatustenvirrasta, kun oli nihkeää mutta silti piti liikuttaa kynää:
Joo mahtavaa. En muista missä tilanteessa ton kirjotin mutta ah tätä myötähäpeän määrää. Tässä pätkä yhtä pidempää juttua:
Tiedän: ihan jumalattoman herkkää ;D Sitten tällasta tosi syvää:
..mutta välillä myös tällasta syvää:
Huomaatte että spektri on laaja. Lopuks saatte lukea vielä mahtavan Kalmatrilogian (nimen keksin öö just äsken, lukekaa niin ymmärrätte), joka syntyi tunnissa eräänä keskiviikkona kun olin aika ältsin väsynyt. Kirjotin aina pari sivua ja sitten nukuin keittiönpöydällä ja sitten kirjotin taas vähän. Keittiönpöytä oli muuten yleisin paikka, missä toteutin haastetta. Seuraavaks varmaan oma sänky.
Mutta siis, maailman mullistava Kalmatrilogia:
Näihin (naurettaviin) tunnelmiin tällä kertaa. Jos jaksoitte lukea tänne asti niin nostan hattua!
..vaikka minä kyllä tykkään näistä vikoista, vaikka ne onki tosi tyhmiä. Tai ehkä just siks kun ne on niin tyhmiä :DD
Sille ei käynyt hyvin.
Aluks olin tosi säännöllisen orjallinen. Kirjotin päivittäin vähintään puol tuntia, yleensä paljon kauemmin, käsin. En ajatellut sen kummemmin mitä synnytän, annoin vaan tulla.
10 ekaa päivää meni OK. Sit alko tulla ongelmia. Muutama päivä jäi pikku hiljaa rästiin, otin ne kerralla kiinni, jatkoin taas muutaman päivän vakiotahtia, sitten marraskuun apatia iski päälle tosi kovasti ja rästiin jäi yli puoli viikkoa, sitten yritin taas jatkaa.. ja lopulta jumahdin täysin 23.päivään.
En koskaan päässyt sinne kolmanteenkymmenenteen.
On oikeesti tosi haastavaa yrittää tehdä jostain asiasta itselleen tapaa ja yrittää pitäytyä siinä kiinni ilman poikkeuksia. Vaikka toisaalta, oon mä tän blogin suhteen siinä onnistunut, koska päivitän aktiivisesti, lähes päivittäin, riippuen vähän tilanteista. En oo siis täysi luuseri ;D vaikkei tämä homma täysin putkeen mennytkään.
No joka tapauksessa: tosta haaste-yrityksestä on lopputuloksena yksi käsinkirjoitettua tekstiä täynnä oleva viivaton kierrevihko ja toinen aloitettu. Muutamia pidempiä juttuja, paljon lyhyitä, jonkin verran täysin päätöntä ja mihinkään liittymätöntä tekstiä.
Mutta ei yhtään sanaa itsestäni; pysyin edes jossain tavoitteistani.
Kirjotin aika paljon rakkaustarinoita. En tiiä miks. Niitä kai on helpoin kirjottaa. Niin ja muutenkin välillä oli tosi kevyttä kirjottaa vaikkei ajatellut seuraavaa lausetta pidemmälle, mutta välillä oli ihan saakelin nihkeetä.
Jaan nyt kuitenkin kanssanne muutamia maistiaisia saldosta, mutta niitä ei todella kannata ottaa liian vakavasti. Ne ei ole suunniteltuja saati hiottuja enkä todella kuvittele niiden olevan mitään suurta proosaa ;D
Tässä esim esimerkki ajatustenvirrasta, kun oli nihkeää mutta silti piti liikuttaa kynää:
Savuiset käytävät ja savuiset huoneet.
Savuiset unet. Savuiset kasvot.
Utuiset kasvot, silmät. Hämmentyneet.
Ja poissaolevat.
Hapuilevat kädet. Etsivät pintaa, ihoa.
Ihon pintaa. Hapuilevat ihon pintaa.
Menetetyn ihon pintaa, kadotettuja hapuiluja.
Pyrkimyksiä. Hurskaita pyrkimyksiä.
Riettaita pyrkimyksiä.
Riettaita katseita, vieraissa huoneissa.
Savua. Hapuilua.
Pintaa, ihoa, savua, kädet etsivät.
Hurskasta, helvetti.
Iankaikkisen hurskasta.
Savu menee silmiin. Se kirvelee.
Savuiset käytävät ja savuiset huoneet.
Joo mahtavaa. En muista missä tilanteessa ton kirjotin mutta ah tätä myötähäpeän määrää. Tässä pätkä yhtä pidempää juttua:
"Ja se miten sä olet koko ajan niin... hermostunut. Peloissasi."
Kallen katse siirtyi matonreunasta Satun lattialla lojuviin villasukkiin.
"Mitä sä oikein pelkäät, Kalle?"
Sinua, teki Kallen mieli sanoa.
Ihmisiä.
Sanoja.
Paikkoja.
Elämää.
"Mä pelkään ihmisten katseita. Niiden sanomattomia ajatuksia."
Satu katsoi poikaa tiiviisti, mutta Kallen silmät olivat lasittuneet tuijottamaan villasukkia.
"Mä pelkään itseäni."
Satu tuhahti.
"Ihminen on itse itsensä pahin vihollinen."
Kalle nyökkäsi ja vaipui hiljaisuuteen.
Satu hörppäsi viiniä ja mietti.
"Mutta eiks me tarvita toisia ihmisiä just siks? Että me koettas välillä muutakin kuin pelkoa."
Kalle nosti vakavan katseensa ja kohtasi Satun syvät silmät, joihin hän oli silloin pelännyt uppoavansa. Eikä suotta.
"Kai sä tiedät, että mä oon suhun ihan toivottoman ihastunut?" Kalle ei tiennyt mistä se tuli. Se vain tuli.
"Tiedän."
"Anteeks siitä."
"Ei se mitään."
Levy loppui ja Kalle huomasi, että ikkunassa Satun selän takana satoi valkeaa lunta vasten mustaa yötaivasta.
Tiedän: ihan jumalattoman herkkää ;D Sitten tällasta tosi syvää:
Mutta en osaa aloittaa. En koskaan osaa.
Pelkään alkuja, koska ne ovat uusia ja tuntemattomia. Niissä piilee vaara muutokselle ja hallitsemattomille tapahtumille.
Mitä tahansa paitsi alkuja, kiitos.
..mutta välillä myös tällasta syvää:
Kaikki ulostavat.
Se on totuus.
Huomaatte että spektri on laaja. Lopuks saatte lukea vielä mahtavan Kalmatrilogian (nimen keksin öö just äsken, lukekaa niin ymmärrätte), joka syntyi tunnissa eräänä keskiviikkona kun olin aika ältsin väsynyt. Kirjotin aina pari sivua ja sitten nukuin keittiönpöydällä ja sitten kirjotin taas vähän. Keittiönpöytä oli muuten yleisin paikka, missä toteutin haastetta. Seuraavaks varmaan oma sänky.
Mutta siis, maailman mullistava Kalmatrilogia:
I
Silja oli tavallinen.
Hänellä oli ruskeat, puolipitkät hiukset.
Hän ei ollut laiha, ei lihava.
Hän tuli toimeen lähes kaikkien kanssa.
Hän kuunteli sitä musiikkia, mitä kuumimmat radiokanavat soittivat.
Silja inhosi itseään, koska oli niin tavallinen.
Jose oli erilainen.
Hänellä oli siniset, mutkia täynnä olevat rastat.
Hän oli hyvin hoikka ja pitkä.
Hän ei juuri viitsinyt kommunikoida sellaisten kanssa, jotka tekivät hankintansa lähinnä H&M:lta.
Hän soitti itse marimbaa ja teki reggae- ja fuusiojazzvaikutteista musiikkia.
Jose oli väsynyt siihen, että kaikki ajattelivat hänen olevan niin saatanan erilainen.
Silja oli ihastunut Joseen.
Jose ei edes tiennyt Siljan olevan olemassa.
"Mä katselen sua joka päivä, mä katselen sua joka päivä, mä ihailen sun kasvoja, mä käyn suhun niin kuumana..."
Silja oli tarkkaillut Josea jo pitkään. Se ei koskaan katsonut häneen, se katsoi aina jotenkin ohi. Katse ei kohdistunut.
Silja tiesi, kuinka montaa erilaista paitaa Jose käytti.
Ja sen, että Jose räpläsi aina oikealla kädellä rastojaan, kieritteli niitä sormen ympärille.
Jose oli kuuma. Jose oli eksoottinen.
Jose oli kaikkea, mitä Silja ei ollut. Ja se himotti Siljaa.
"Mä katselen sua joka päivä, mä katselen sua.."
Se oli mantra, mitä Silja hoki nykyään aina mielessään, kun Jose oli näköpiirissä.
Jos hän olisi osannut laulaa, hän olisi tehnyt siihen sävelen.
Eräänä päivänä Jose tukehtui kalanruotoon.
Silja jätti koulun kesken ja lähti nunnaksi.
Hänellä oli jo mantrakin valmiina. Säveltä hän ei koskaan keksinyt.
II
Minun äitini pelkäsi lintuja.
Jos kävelimme puistossa ja ruusunmarjapensaasta lennähti parvi varpusia, äiti jäykistyi ja puristi minua kovaa. Minä tuin äitiä. Olin aina tukena.
Lintuja on joka puolella, koko ajan. Sen tiedostaa vasta silloin, kun oma äiti pelkää niitä.
Yllättävät tilanteet olivat pahimpia. Jos äiti oli valmistautunut, jos hän näki linnun kauan ennen kuin se ehti lähelle - silloin pelko ei ollut niin suuri.
Mutta yllättävien tilanteiden sattuessa hän saattoi joutua paniikkiin.
Kerran puin päälleni valkoisen lintupuvun. Olin askarrellut sitä salaa jo monta viikkoa: liimannut sulkia kankaan pintaan, korjaillut saumoja.
Kun puku oli valmis, puin sen päälleni malttamattomana.
Halusin yllättää äidin.
Halusin pelästyttää.
En tiedä, kumpaa.
Laskeuduin lintupuku ylläni alakertaan.
Kuulin keittiöstä äidin hyräilyn. Hän valmisti lasagnea.
Minä kävelin nurkan takaa esiin, ilmestyin äidin näkökenttään. Kesti aikaa, ennen kuin hän havaitsi minut sivusilmästään.
Huuto oli yllättynyt, kauhistunut, tukahtunut. Se nousi syvältä, mutta juuttui puolimatkassa, ikään kuin kiinni, jonnekin rintojen kohdalle.
Äidin silmät pyörähtivät ympäri niin että valkuaiset kiilsivät punertavina. Suupielessä erottui pieniä sylkikuplia.
Äiti makasi parketilla lötjönä, elottomana.
Isä riensi paikalla hengästyneenä.
"Mitä helvettiä?!"
"En mä tienny, et äiti pelkää lintuja."
III
Ilkalla oli ollut jo pitkään oma harrastus.
Hän harjoitti sitä kaksi tuntia joka päivä.
Hän aloitti uuden luettelon ilmestyessä A:sta ja eteni järjestelmällisesti sitä mukaa aakkosten loppuun saakka.
Ilkka yritti tutustua tuntemattomiin ihmisiin puhelimen välityksellä.
Aina hän ei kertonut todellista nimeään. Tai todellisia asioitaan.
Joskus hän saattoi olla Jaakko, kolmen lapsen isä. Joskus Sirpa, transvestiitti. Joskus Ilkka, joka hautoi itsemurhaa ja kertoi puhelimessa tarvitsevansa apua.
Parasta oli soittaa numeroon, jossa meni vastaaja automaattisesti päälle. Silloin Ilkka kertoi aina todenmukaisen kertomuksen omasta elämästään. Vastaajaan oli helppo puhua, eikä kukaan yrittänyt keskeyttää tai lyödä luuria korvaan.
Tiistaina hän oli soittanut vanhalle naiselle. Ilkka oli sanonut olevansa Ilkka seittemäntoista vee ja haluavansa tehdä itsarin. Mummo oli todennut ettei poika ollut ainoa.
Mummo kertoi, että kivut olivat jo kovat, mutta lääkärit sanoivat kaiken olevan OK.
Mummo sanoi, että kun on 90 vuotta elänyt niin alkaa jo riittää.
Ilkka uskoi tämän. Hän oli elänyt vain seitsemäntoista vuotta ja alkoi jo riittää.
Ilkka alleviivasi mummon osoitteen puhelinluettelosta, meni seuraavana päivänä apteekkiin ostamaan unilääkkeitä aikomuksena postittaa ne kirjekuoressa mummolle, jotta tämä pääsisi kunnolliseen uneen.
Ilkan ylittäessä katua apteekin edessä punainen Citroën ajoi punaisia päin ja unilääkkeet murskaantuivat asfalttiin.
Näihin (naurettaviin) tunnelmiin tällä kertaa. Jos jaksoitte lukea tänne asti niin nostan hattua!
..vaikka minä kyllä tykkään näistä vikoista, vaikka ne onki tosi tyhmiä. Tai ehkä just siks kun ne on niin tyhmiä :DD
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)