Halluun loman elämästä ja naiseudesta

Luulin eilen illalla, että jes, tällä kertaa selvittiin helpolla.

Niinpä vissiin joo.

Koko yön näin levottoman poukkoilevia unia, joissa ei ollut minkäänlaista tarttumapintaa. Nukuin katkonaisesti ja väsyneesti ja vartin yli seittemän heräsin lopulta siihen, että sattuu ihan jumalattomasti.
Kärvistelin sängyssä pyörien varttia vaille yhdeksään. Sitten kuulin, että iskä heräs, ja raahauduin ihan ruumiina pyytämään särkylääkettä.

Inhoon sitä kun joutuu turvautumaan lääkkeisiin. Inhooninhoonihoon.

Sitä paitsi, miks nää aamut sattuu aina lauantaille? Olis ees joskus kouluaamuna, ni vois jäädä hyvällä syyllä kotiin. Lauantaisin tää menee vaan hukkaan.
On muutenkin aina villi tunne, kun koko ajan tuntuu siltä, että kuolee, vaikka tietää että se vielä helpottaa, mutta kun se ei silti tunnu helpottavan ikinä!

Mulla oli tarkotus siivota aamulla, ettei mummi sais sydäriä kun se tulee. Sattuneesta syystä ("Punainen hälytys! Toistan: punainen hälytys!" ..se oli Toy Storysta..) mun suunnitelmat meni kuitenkin mönkään, kun koomasin sängyssä särkylääkehuuruissa melkein puoleen päivään.

Senkin jälkeinen toiminnallisuus oli aika hitaan katkonaista, kun ei vaan kyennyt liikkumaan ja toimimaan nopeasti ja tehokkaasti.
Se on ihan sairaan turhauttavaa.
Sit kans se, että kun tietää että on hirvee nälkä, mutta ei tee yksinkertaisesti vaan mieli syödä mitään.

Ehdin mä sitten vähän imuroida ja pestä keittiön lattian, mutta siihen se jäikin. Piti lähteä kirkolle, missä menikin melkein kuus tuntia.
En tiiä, tänään ei vaan oikein lähteny, yritin laulaa mutta se oli nihkeetä. Vapauduin vasta sitten kun feilasin yhden biisin lähdön totaalisesti, en vaan saanu millään melodiaa päähän lähtöäänestä, se oli hämmentävää :D Mutta sen jälkeen oli enää yks biisi, joten eipä siitä vapautumisesta sitten paljoa iloa ollutkaan. Ja koko päivän väsytti hirveesti kun oli niin surkeesti nukuttu yö takana.

HUoh. Tällainen epämääräinen särky syö sisältä. En jaksa, että koskee.

Mutta huomaa kyllä, että alan olla loman tarpeessa. Tai siis. Jos ei pysty keskittymään enää sen vertaa, että osais lähtee laulamaan lempparibiisiä, niin se on jo aika säälittävää.

Eipä oo pitkään aikaan ollu tätä oloa, ettei meinais jaksaa olla olemassa.