Oi, tuo pääs jäinen

Avasin tänään tietokoneen ekan kerran  melkein viikkoon. Ei ollu yhtään ikävä, enkä ois tänäänkään avannu jos sähköpostien tarkastamisen paine ei olis käyny liian suureksi. Rupes melkein ahdistamaan, mutta sitten selvisin siitä taas jotenkin. Opintopisteitä oli jälleen ropissut suoritteeseen ja pitäis ropista vielä lisää, kunhan pääsisin taas opiskelukäyntiin ja lukisin tuon yhden kirjan ja kirjoittaisin viisi esseetä. Neljä lyhyenläntää ja yhden hyvin pitkän. I can do this. Jos vaan rupeisin.

Kuopiossa on edelleen sotkuista. Oon siivonnut jo muutaman kerran vähäsen, mutta koko ajan pitäis puunata lisää. Ei täällä mikään pysy siistinä, kun asukkaat on niin oikukkaita.

Äippä innostu pääsiäisen korvalla leipomaan. Vedin toscaa ja sitruunamönjämarenkipiirakkaa monta päivää. Ja ananaskookoskakkua. Se oli niiiin hyvää. Ja Kirden leipomia vähän liian raakoja munkkeja. Sunnuntaina vedin jälkkärit niin overiksi, että teki vakavasti mieli oksentaa ja oli hirveä olla. Ite pääruuan päätteeksi smemmaa runsaalla kermalla, persikkamangojuustokakkua, ihanaa suklaamoussea ja edelleen sitä sitruunamönjämarenkipiirakkaa. Ja teetä ja liikaa simaa. Mignoni ei enää menny. Mutta! Meillä oli ekaa kertaa ikinä koko perhe kaikkine kylkiäisineen samassa ruokapöydässä. En ollu tajunnu, että meillä tytöillä on kaikilla omat T:t. Kuinka huvittavaa.

Melkein tekis mieli paastota kaiken tämä ylensyönnin jälkeen.

Syömisestä vielä se, että käytiin Tumpan kanssa syömässä Sampossa savustettuja ja hiillostettuja muikkuja. Sit katottiin Food.Inc., jossa oli sellanen puolikkailla jaloilla kävelevä lehmä. Se vilahti ruudussa ihan nopeasti, mutta jäi mun tajuntaan varmaan ikiajoiksi. Oon nähny vaikka mitä kuvia sikaloista ja kanaloista ja muusta ihkusta tehotuotantojutskasta, mutta ilman mitään verta tai suolia tai muuta näennäisesti kamalaa se nimenomainen lehmä sai mut järkyttymään. Luulin, etten järkyty kunnolla enää mistään ruokajutusta.

Mietin myös välillä, millon Tumppaa rupee ärsyttämään kun ihmiset olettaa senkin olevan lihaton, koska mä olen. Mua varmaan ärsyttäis. Tai sit toisaalta käänteisesti se ei muka vois syödä vegeruokaa omasta aloitteesta ja halusta, vaan senkin ajatellaan tapahtuvan mun painostuksesta. Onhan tyttöystävät toki aika kamalaa sakkia, et ei sillä.

Koin myös Cesar Millan -herätyksen. Vaikutuin, kun kattelin ekan kauden Koirakuiskaajasta ja se vaan sai ne koirat tottelemaan. Monet vielä tosi nopeesti. Toisaalta ärsytti, miten yksinkertasista laiminlyönneistä useimmat ongelmat johtui: ihmiset ei vie niitä koiriaan lenkeille kävelemään. Sit ihmetellään kun energia kasautuu ja koirasta tulee turhautunut ja se purkaa turhautumistaan ei-niin-miellyttävillä-tavoilla. Käsittämätöntä idioottimaisuutta.

Yritin itekki heti ruveta dominoivaksi laumanjohtajaksi. Ei ihan vielä täysin onnistu. Enkä edelleenkään oo ihan varma, tuntuuko sen hihnastanykimistapa kivalta. Netistä selvis, että sen metodeja on kritisoitu aika paljon, mutta niinhän kaikkia aina. Enkä tiedä miten paljon niistä ohjelmista on todellista ja minkä verran lavastettua, mutta silti. Se saa koirat muuttamaan käytöstä. Se oli mielenkiintosta. Haluan lisää Cesaria, mut Mirdellä on vaan ykköskausi.

Tumppa oli täällä kylässä yli puolet viikosta. Se sai kärsiä paljon meteliä ja koiria ja mun hidasta aamupalasyömistä. Yritin opettaa sille vähän matikkaa, mutta oli aika surkuhupaisaa taas huomata, miten vähän sitä kunnolla oppi kaikista niistä matikankursseista huolimatta. Tumppa sai myös kärrätä soraa ja hiekkaa möksällä. Kiva työleiri siis.

Elämä tuntuu pysähtyneeltä, vaikka päivät menee koko ajan eteenpäin. Haluun oppia taas heräämään aikasin, mutta se ei jotenkin onnistu näin isossa talossa, kun Lylle ei nuku samassa huoneessa ja aamupissityksen hoitaa iskä, koska se on ekaks ylhäällä.

Mulla on jatkuvasti pieni sisäinen levottomuus, joka välillä pääsee vahingossa kehittymään ahdistukseksi asti. Se johtuu lähinnä siitä, etten tiedä mitä haluan tehdä elämässä tai tulevaisuudessa, ja sen takia oon epävarma nykyhetkestäkin.

Jääkaappi tyhjäksi

En osaa vieläkään käsittää, että huomenna mun elämän painopiste vaihtaa kaupunkia. En, vaikka siirsin tänään loput Hesarit tulemaan porukoille ja tein väliaikasen postinsiirronkin.

En osaa ajatella, mitä kaikkea tarvin mukaan. Mitä vaatteita, mitä kenkiä, mitä laukkuja, mitä Lyylin tavaroista? Kyllähän mä täällä tuun vielä käymään, mutta silti. Palautin tänään kaikki Jyväskylän kirjaston kirjatkin.

Mulla on ristiriitaiset tunteet. Tykkään tästä kaupungista ja tää on varmasti ihana ja kiva kesällä. Oon rakastunut omaan tilaan, meidän lähikirjastoon, Katriinan kasvisravintolaan, lähiniemeen reippailumaastona, Taulumäen koirapuistoon, paikalliseen seurakuntaan, moniin moniin juttuihin. Luulen että voitas seikkailla Lyllen kaa kesällä vaikka missä täällä. Mut silti meille on kesällä enemmän elämää Kuopiossa. Siellä on möksä ja ihmisiä ja kaikkea.

Saa nähä miten asiat kehkeytyy.

Olin eilen illalla niin ilonen etten muista millon viimeks. Ihan vaan siks, että uskaltauduin ton kanssa Solusta palatessa ekaa kertaa koirapuistoon ja siellä oli Luka perhoskoira 1v ja ne ajo toisiaan takaa ja paini niin tasaväkisesti ja hyvässä, hiljaisessa yhteisymmärryksessä että mä vaan riemuitsin sisäisesti. Lyyli oli ilonen, perhis oli ilonen, perhiksen emäntä oli ilonen, kaikki oli tyytyväisiä. Ja koirat sai väsyttää itsensä. Voiko olla parempaa? Olin niin onnellinen, että kerrankin tuonkin elämässä jotain iloa.

Ja tänään aamulla oli toisiks vika tentti tältä keväältä ja olin vaan vapautuneessa mielentilassa sen jälkeen ja ulkona oli hyvä ilma kävellä metsässä ja koin absurdiuden hetken, kun Lyylillä killukin yhtäkkiä kaulassa vain pieni pätkä sen hihnasta. Onneksi löysin hetken etsinnän jälkeen myös uupuvan pätkän.

Niin ne lapset kasvaa, ajatelkaa. Pentupanta jäi ajat sitten pieneks, ekat (kirppari)valjaatkin hajos ja nyt on eka hihnakin tehnyt tehtävänsä. Ja toi on jo 18 viikkoa. 18.

Kun me palataan syksyn korvalla takasin Jyväskylään se on jo paljon enemmän viikkoja ja ihan eri kokonenkin. Ja ens syksy ylipäätään voi olla niin omituinen, että oksat pois. Niin monta liikkuvaa muuttujaa, joista ei tiedä vielä yhtään millasiksi ne kehkeytyy.

Elämä on niin kummaa. Mutta olkoon nyt.

Kumisaappaissa on raskas kävellä, mutta nyt se on jo helpompaa

Oon potenu suurta ahdistusta, jolla kenties on ollu osansa pitkittyneessä epämääräisessä olossa. Sellanen, että ei kunnolla kipee mut ei ihan tervekään. Keho jaksaa kyllä aina huvittaa mua, koska alitajuntaisesti en näköjään antanu puolukkapäivienkään alkaa ennen ku rentoudun. Ja sit kävi just niin. Minusta ihan huvittavaa.

Mut niin. Nyt mun keväässä alkaa jo näkyä valoa. Tällä viikolla oon saanu opiskelujuttuja jätettyä taakse ja se on muy bueno. Sisäinen taakka helpottaa. Ei sillä, etteikö mulla olis vielä paljon tekemistä, esseitä ja pari tenttiäkin ja muuta, mutta se ei ahdista mua kuitenkaan enää hillittömästi. Ne ei tunnu ylitsepääsemättömiltä.

Valoon vaikuttaa sekin, että meillä sujuu Lyllen kaa taas vähän paremmin. Oon ottanu koirien ohituksessa käyttöön salaisen opiskelijabudjettiaseen eli sukan. Ei täydellistä ehkä, koska se kiihdyttää sitä, mutta ainakin päästään ohi vain pienellä kurkkumurinalla suu vaahdossa kurlaamisen sijaan. Mielenterveyteni on huomattamasti paremmalla tolalla. Ehkä mä en saakaan mahahaavaa. Sitä paitsi toi on oikeesti ihan tosi hauska veikko ja söpön suloinen. Joskus vaan meinaan aina unohtaa sen.

Lähden ens viikolla Kuopioon enkä oikeestaan vältsil tuu sieltä enää takasin pitkäks aikaa. Tenteissä käymään mahdollisesti ja silleen. Sinänsä aika kummaa. Vaikea ajatella, mitä pitäis ottaa mukaan. Mulla tulee älytön ikävä mun sänkyä ja levyjä ja omia astioita. Materialistin vikaa, hmm?

Tällä hetkellä Kuopio tuntuu hyvältä. Ihan vaan sen takia, että saan hengähtää kunnolla, kun on muitakin huolehtimassa mun huollettavasta, eikä sekään ehkä oo kiinnostunu musta koko aikaa kun on emonenkin lähellä ja kaikkee. Saan ehkä nukkua pitkään muutaman aamun. Pääsen möksälle Lyylin kaa. Nähdään Cosmoo. Voin tavata kavereita pitkästä aikaa.

Mut sit toisaalta aavistan, että saan hyvin helposti hermoni menemään ja hyvin nopeasti, jos en kiinnitä asiaan huomiota. Ilon kautta siis vaan.

Sitä ennen kuitenki vielä huomenna päiväsoittoreissu Seinäjoelle ja puolen viikkoa hajaopiskelua. I can do this. !!!

Voi kun saisin kesätöitä.

Tänään Katriinassa samassa pöydässä istuva tyttö puhui siitä, miten ne oli käyny kuvaamassa leipäjonoa jotain tv-juttua varten. Mietin taas sitä, miten joillakin ei ihan oikeasti oo rahaa ruokaan, tai miten joillakuilla ei oo yhtään ainutta ystävää tai edes kunnollista sosiaalista kontaktia. Mietin, miten paljon on syrjäytyneitä ihmisiä. Enkä mä edes tiedä, miten paljon. Mutta tiedän, että niitä on. Tässä kaupungissa ja Kuopiossa ja kaikkialla. Se on tosi surullista. Ja sit me ollaan silleen et mitä kaikkee kivaa sitä voiskaan hamuta lisää, ihan vain ITSELLEEN, ja pitäskö lentää Ibizalle ryyppäämään ja käristämään nahkaa tai entä jos ihan vaan ylensöis syömisen ilosta kun siihen on kerran mahdollisuus.

Mun maailmantuska tuntuu lisääntyvän aina vähän joka päivä.


Haluisin oppia olemaan oikeesti kuuliainen, jotta voisin kulkee johdatuksessa ja käyttämään päiväni viisaasti. Nyt en tiedä, mihin mun pitäis kulkee.

heal my heart and make it clean
open up my eyes to the things unseen
show me how to love like you have loved me

break my heart for what breaks yours
everything i am for your kingdom's cause
as i walk from earth into eternity

Päivieni valo ja vaiva

Halausukko ajoi minua katsomaan perjantaina töitten jälkeen vaikka tuli se vähän Lyyliäkin ihastelemaan. Se käytti sen yksi ilta pissilläkin itsekseen kun minä vahdin pannaria uunissa. Ja minä sain kukkia! Orkideoja. Mulla vaan ei ollut sopivaa ruukkua, joten nyt ne on tyylikkäästi pöydällä energisoimassa minua Kaskikansa-raakamaitomuovipullossa. Se oli ainut ruukuksi soveltuva asia minun taloudessa. Pitäisi varmaan ruveta juomaan alkoholia hienoista pulloista, niin saisin kukkaruukkuja, jotta Halausukko vois kantaa mulle kukkia.

Minusta on kivaa se, että me ollaan Halausukon kanssa niin ruokakeskeisiä ja mietitään aina vaan että mitä syötäis ja sit herkutellaan juustoilla ja kaikella, hahaa. Sit me myös puhutaan keskenämme ällöttäviä arjen asioita, joille tietyt naishenkilöt pyörittelis silmiään. Ja toisaalta ollaan ihan rakkaudellisiakin. Välillä.

Lauantaina tuhlasin rahaa peruspaitoihin ja harmittelin harmaan ankean märkää säätä ja lounastin soppaa Soppabaarista ja kahvittelin kakkua Nalle-kahvilasta ja kävelytin Lyyliä Kirkkopuiston ympäri ja vein Halausukon kirjamessuille Paviljonkiin, jotka oli kuitenkin melkoisen laimeat. Pienet ja köyhätarjontaiset minun mielestä. Ostin yhden herätekirjan ihan vaan siksi, ettei kirjamessuilta sovi lähteä täydellisen tyhjin käsin. Mutta tulipa nähtyä nekin. Illalla syötiin vahingossa ähky ja sain myös tunnustettua pitkään pyörittelemäni asian. Oon ilonen että oon nyt vapautettu siitä.

Tänä aamuna Lyyli pelästytti käytävässä lehdenjakajan. Ja herätti varmaan kivasti koko kerroksen samalla. Halausukon piti lähteä velvoitteisiin aamupalan jälkeen, joten jäin kaksin Lyllen kanssa viettämään harmaata sunnuntaita. Ankeeta ja märkää. Ulkona oli märkää. Mieli oli tosi ankea. Tuli tyhjän huoneiston syndrooma kun Kämppiskin oli vielä siinä vaiheessa kotosalla vierailemassa. Opiskelutoimen alottaminen tuntui ylivoimaiselta ja masentavalta. Masensi lenkilläkin, koska päätin olla menemättä enää jäälle että tajuan ajoissa olla menemättä. Ehdin vasta kunnolla innostua jään tarjoamista mahdollisuuksista ja ulottuvuuksista, mutta nyt kun se sulaakin pois, meidän lenkkeilyreitit suppenee. Minua harmistuttaa kovin. Vaikka on se joo kiva, että kesä tulee, mutta kyllä silti vähän mieltä alentaa toi märkyys ja rumuus.

Masensi myös se kun en osaa käsitellä mun koiraa. Koen suurta turhautumaa ja riittämättömyyttä, kun en tiedä miten suhtautua muille koirille hihnassa haukkumiseen ja muutenki satunnaiseen ihmisille haukkmiseen. Ärsyttää niin että välillä haluis vaan itkee kun en handlaa. Vielä enemmän rupee ärsyttämään se, jos en meinaa jaksaa olla kärsivällinen ja pitkämielinen vaan rupean purkamaan sitä Lylyyn, vaikkei se oo sen vika eikä se voi tietää miten olla, jos en kerta osaa opettaa sille.

Kyl mä siitä sunnuntaiharmaudesta sitten vähän selvisin, ainakin sain alotettua hommia ja oltua vähän ilonenkin välillä.

Mietin taas tänään metsässä, jonne piti paeta ankeuden tiivistymää, että mitähän sitä elämässä tekis. Mietittiin Halausukon kanssa, että perustais kukkakaupan. Tai tänään se ehdotti verhoomoa, se osaa kuulemma ommella. Varmaan paremmin ku minä! Ja kirjamessuilla sain kuulla, että se meinasi myös joskus innostua postimerkkienkeräilystä.

Opin koko ajan kaikkee uutta.