Mä en selvästi enää edes muista mun entistä elämää, koska alkuviikko yksin Slummissa oli niin omituinen. Oli niin hiljasta. Yksin ei tuu ihan samalla tavalla puhuttua jatkuvasti. Eikä kuulu tylsyyden huokauksia tai tassuttelua tai rappuäänille mörähtelyä. Mulla oli menomatkalla jatkuvasti tunne siitä, että unohdin jotakin. Vaikka jätinkin tarkotuksella.
Muutama päivä omaa rauhaa voi tehdä paljon. Saa juttuja eteenpäin. Osasin olla pysähtyneen rauhallinen pitkästä aikaa. Sain aikaa itelleni. Mua ei ahdista. Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on tosi hyvin. Perjantaina alkaa virallisesti pääsiäisloma ja äsken siihen oli vielä viikkoja, mikä tuntu raskaalta. Mut nyt se onki jo. Kaikki on hyvin.
Kaikki on hyvin vaikken ollukka Lyllen kaa muutamaan päivään. Kaikki on ihan hyvin, vaikka laitoinki sen toisten vaivoiks hetkiseksi.
Nyt oon taas Kuopiossa ja mulla on jotenki vielä parempi olo ku viikko sitten. Jee.
Sitä paitsi toukokuussa saattaa puhallella uudet tuulet. Me ehkä muutetaan. Ehkä luultavasti. Luultavasti muutetaan. Ihan uuteen, korkkaamattomaan. Sinne mahtuu jopa keittiön pöytä, me voidaan syödä keittiössä! Meillä on ehkä jopa neljä hellaa kahden sijaan, meidän uunia voi käyttää samaan aikaan hellan kanssa. Mulla on on oma vessa. Mulla on parveke.
Sanoinko jo et se on ihan uus? Sanoinko jo, et sinne mahtuu ehkä pöytä keittiöön?
Sanoinko jo et se on alle puolen kilsan päässä entisestä? (HEH)
Halausukkoki tulee perjantaina ja saan haistella sitä ja sen kaula on lämmin ja meillä on aikaa melkein puoltoista viikkoa. Kaikki on hullun hyvin.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
lauantai 24. maaliskuuta 2012
Sitten ku tästä eteenpäin pääsee
Joku siinä on, et heti ku tänne rantautuu ni siihen loppuu se aikaansaavuus. Mut ei se mitään. Ehkä tänään yritän taas vähän, mutta sen verran olen viisastunut, että paineita en suostu kehittelemään. Tahdon suoda itselleni myös silkkaa joutenolosta nauttimista.
Oon nautiskellut esim ihan superleppoisasta swing-konsertista, jossa oli esiintyjinä huippumuusikoita ja huippuihanalaulaja. Istuin pimeässä konserttisalissa ja mulla oli joka suuntaan tilaa ympärillä ja nautiskelin vaan silmät kiinni siitä, kun jotkut soittaa vaivattoman oloisasti vaikka ois kuinka vaativia tilutuksia. Ei voinu muuta ku hymyillä ja olla vaan että LIFE IS GOOD. Koska se on.
Eilen nautiskelin kesäkurmitsalasagnesta (vailla pastaa tosin), joka oli superhyvää vaikka tein ekan kerran. Sit nautiskelin porukoiden kanssa ulkoilusta. Ne on sijoittaneet uusimpana hullutuksena lumikenkiin, joten siellä sit äipän kaa jäällä pistettiin menemään vaikka sohjoa riitti. Iskä hiihti ja koirat juoksenteli. Oli lääniä mennä ja ihmisiä ei nimekskään. Mahtia. Äippä kävi vaklailemassa saarinaapureiden mökkejä jopa kuisteilla asti. Mitä salapoliisityöskentelyä. Neekku ja Lylle oli ihan intona, ja sillon on aina hyvä mieli ku ne voi ilosina mennä vöyhöttää.
Tarpomisen jälkeen pidettiin evästelyhetki grillikodassa. Vanhuksilla on bratwurstientestailumissio, ne ikävöi lempparimerkkiään joka katosi Prisman lihahyllyiltä grillikauden jälkeen. Toinen testauksessa oleva merkki oli niin herkkua, että puolet paketista jouti koirille. Mun lautaselle käveli hämähäkki.
On kiva olla kotona pitkästä aikaa ja on kivaa myös ku on omaa rauhaa, mutta silti mun ajatukset liihottaa koko ajan tulevaisuuden maailmoissa.
Sitten kun, sitten kun.
Aina sitä.
Sitten joskus, kun on oma koti ni.
Sitten joskus, ku ollaan yhessä ni.
Mun aivo ei jotenki suostu tajuamaan sitä, että nyt olis tarkotus elää tätä tilannetta, mitä nyt elän. Ja voisin esim nauttia ja olla ilonen tästä.
Välillä se onnistuuki. Välillä. Suurimman osan ajasta kuiteski saa jatkuvasti ittensä kiinni toivomasta, että se toine olis syömässä näitä samoja ruokia tai olis käymässä tässä samassa paikassa tai olis kattomassa tätä samaa leffaa tai olis lötköttämässä tässä viekussa tai olis pissittämässä koiria jnejnejnejnejnejnejne. Ehkä saatte kiinni kuviosta.
Ja vuosikaudet mä viihdyin niin superhyvin omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni, ni onhan tää ny vähän ironista.
Oon nautiskellut esim ihan superleppoisasta swing-konsertista, jossa oli esiintyjinä huippumuusikoita ja huippuihanalaulaja. Istuin pimeässä konserttisalissa ja mulla oli joka suuntaan tilaa ympärillä ja nautiskelin vaan silmät kiinni siitä, kun jotkut soittaa vaivattoman oloisasti vaikka ois kuinka vaativia tilutuksia. Ei voinu muuta ku hymyillä ja olla vaan että LIFE IS GOOD. Koska se on.
Eilen nautiskelin kesäkurmitsalasagnesta (vailla pastaa tosin), joka oli superhyvää vaikka tein ekan kerran. Sit nautiskelin porukoiden kanssa ulkoilusta. Ne on sijoittaneet uusimpana hullutuksena lumikenkiin, joten siellä sit äipän kaa jäällä pistettiin menemään vaikka sohjoa riitti. Iskä hiihti ja koirat juoksenteli. Oli lääniä mennä ja ihmisiä ei nimekskään. Mahtia. Äippä kävi vaklailemassa saarinaapureiden mökkejä jopa kuisteilla asti. Mitä salapoliisityöskentelyä. Neekku ja Lylle oli ihan intona, ja sillon on aina hyvä mieli ku ne voi ilosina mennä vöyhöttää.
Tarpomisen jälkeen pidettiin evästelyhetki grillikodassa. Vanhuksilla on bratwurstientestailumissio, ne ikävöi lempparimerkkiään joka katosi Prisman lihahyllyiltä grillikauden jälkeen. Toinen testauksessa oleva merkki oli niin herkkua, että puolet paketista jouti koirille. Mun lautaselle käveli hämähäkki.
On kiva olla kotona pitkästä aikaa ja on kivaa myös ku on omaa rauhaa, mutta silti mun ajatukset liihottaa koko ajan tulevaisuuden maailmoissa.
Sitten kun, sitten kun.
Aina sitä.
Sitten joskus, kun on oma koti ni.
Sitten joskus, ku ollaan yhessä ni.
Mun aivo ei jotenki suostu tajuamaan sitä, että nyt olis tarkotus elää tätä tilannetta, mitä nyt elän. Ja voisin esim nauttia ja olla ilonen tästä.
Välillä se onnistuuki. Välillä. Suurimman osan ajasta kuiteski saa jatkuvasti ittensä kiinni toivomasta, että se toine olis syömässä näitä samoja ruokia tai olis käymässä tässä samassa paikassa tai olis kattomassa tätä samaa leffaa tai olis lötköttämässä tässä viekussa tai olis pissittämässä koiria jnejnejnejnejnejnejne. Ehkä saatte kiinni kuviosta.
Ja vuosikaudet mä viihdyin niin superhyvin omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni, ni onhan tää ny vähän ironista.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Aina sillon tällön ku saa aikaseks ni
Mulla on ollut ylävatsapuristus ainakin perjantaista asti. En tiedä, mitä se on.
Se ei ole nälkäkouristus, ei närästystä, ei menkkakipuilua.
Toivon, että se on vain psyykkistä mahapuristusta tekemättömistä jutuista, koska sillon sen pitäis loppua esim NYT koska sain viimeinkin valmiiksi suururakkana eli postmodernismi ja metafiktio -kurssin luentopäiviksen (joka ei sais mielellään olla luentopäivismäinen) ja romaanitehtävän. 13 sivua tekstiä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta oon niin ylpee niin ylpee. En oo aikoihin tuottanut mitään noin konkreettista. En aikoihin.
Ja sikski ylpee, että kerranki valmis ajallaan ja ilman loppupaniikkia.
Asiaa on myös helpottanut se, että olen saanut kirjoittamisrauhan, kun ei oo tarvinu viihdyttää yhtä haisevaa karvapalleroa koko ajan. Jätin sen eilen illalla autoon, joka suuntasi Savoon. No suuntaan ite perässä jo keskiviikkona, ni ei tässä kamalasti ehdi riemuita. Eikä sinänsä tarviskaan, kun sain tehtyä just ton mitä aioinki ja mitä oli tarkotuski. Nyt voisin ihan kernaasti viihdytellä, mutta kun en voi asiantiloista johtuen niin ehkä menen nukkumaan ja nukun niin pitkään ku huvittaa ja kannan huolta vain omasta rakostani.
Se ei ole nälkäkouristus, ei närästystä, ei menkkakipuilua.
Toivon, että se on vain psyykkistä mahapuristusta tekemättömistä jutuista, koska sillon sen pitäis loppua esim NYT koska sain viimeinkin valmiiksi suururakkana eli postmodernismi ja metafiktio -kurssin luentopäiviksen (joka ei sais mielellään olla luentopäivismäinen) ja romaanitehtävän. 13 sivua tekstiä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta oon niin ylpee niin ylpee. En oo aikoihin tuottanut mitään noin konkreettista. En aikoihin.
Ja sikski ylpee, että kerranki valmis ajallaan ja ilman loppupaniikkia.
Asiaa on myös helpottanut se, että olen saanut kirjoittamisrauhan, kun ei oo tarvinu viihdyttää yhtä haisevaa karvapalleroa koko ajan. Jätin sen eilen illalla autoon, joka suuntasi Savoon. No suuntaan ite perässä jo keskiviikkona, ni ei tässä kamalasti ehdi riemuita. Eikä sinänsä tarviskaan, kun sain tehtyä just ton mitä aioinki ja mitä oli tarkotuski. Nyt voisin ihan kernaasti viihdytellä, mutta kun en voi asiantiloista johtuen niin ehkä menen nukkumaan ja nukun niin pitkään ku huvittaa ja kannan huolta vain omasta rakostani.
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Kevät saa, lallallaa
Muutama päivä sitten käveltiin jäällä ja siellä paukahteli. Pitkätpitkät halkeamat ilmestyi, jos sattui astumaan just sopivaan paikkaan. Se oli jännää. Myös aika surullista, koska ne tarkoittaa kevätjäätä, mikä taas tarkoittaa sitä, ettei kovin pitkään enää jäällä kande hengailla. En tiedä miten meidän aamulenkkeilylle sit käy. Huoh.
Lylle ettii aina osmankäämien juurilta jänisten papanoita. Kuuluu ilmeisesti perusravintoon. Nyt patukat sitä paitsi hylkää karvansa, joten käämikköjen lähellä lumella on kellanruskea harso joka puolella ja kauas kaikkiin suuntiin. Jos olis niille allerginen, niin täällä olis paljon kuolemanloukkoja. Viime talvena Lyyli teki välillä ninjahyökkäyksiä ilman mitään syytä osmankäämien patukkaosaan. En tajua miks, koska se sai suunsa täyteen hahtuvaa.
En jaksa tarkistaa, oonko täällä jo hehkuttanu sitä miten ihanaa on ku on niin valosaa, mutta tässä tulee: on ihan ihanaa kun päivät on jo niin pitkiä ja on valosaa. Tähän aikaan vuodesta vasta aina ymmärrän, miten kamalaa marraskuu ja lumeton joulukuun alku onkaan. Tällainen keväinen talvi ja valo on niin paljon parempaa. Oon ihan elossa.
Äsken imuroin pitkästä aikaa. Poden nykyisin mustan karvan syndroomaa. Niitä on ihan kaikkialla eikä ne lopu. Onneks ovat sentään pitkiä eivätkä sellasia tosi lyhyitä ja piikkisiä, voi miten raivostuttaa sellasia on nyppiä vaatteista tai muista. Löydän karvoja sängystäkin, vaikka sinne ei haukkulot pääse. Mysteeristä!
Mulla on koulun suhteen superisti kevyempää nyt kun periodi vaihtu. Kirjotushommia sen sijaan olis niinku aina, ja ne onki vaikeimpia. Oon kadottanut rutiinin esseiden kirjoittamiseen tai oikeastaan minkä tahansa kirjottamiseen, jopa blogitekstin. Kaukana on ne ajat, ku kirjotin päivittäin, huh!
Ehkä ne tulee vielä joskus takasin.
Ois kiva jos ne tulis.
Alotin viittomakielen kurssin. Tai oikeastaan se on vain johdantokurssi, mutta ehkä innostun opiskelemaan kunnolla alkeitakin. Se on tosi jännää ja poskia kuumottavaa, kun yrittää oppia jotain ihan täysin uutta ja informaatiota tulee jatkuvasti ja on vaikeuksia ottaa niin paljon kerralla vastaan. Osaan jo sormiaakkoset, numerot, perustervehdykset, kysyä nimeä, osoitetta, puhelinnumeroa, syntymäaikaa ja kengännumeroa, kertoa että kävin viime viikonloppuna helsingissä, ja kuukaudet. Melkein. Paitsi nyt just en muista mikä on syyskuu ja kesä- ja heinäkuusta oon vähän epävarma.
Odottelen mulle viikonloppuvierasta, joka tosin soittelee lähinnä päivät, mutta ainakin se on samassa kaupungissa. Tein eilen hummusta, joka onnistui paremmin ku ekalla kerralla, kun olin vähän maltillisempi valkosipulin kanssa. Nyt yritän pyöräyttää mantelijuustoleipäsiä ja arvatkaa mitä sitte?
SYÖN NIITÄ!
Tällästä jännää tällä kertaa, puspus
Lylle ettii aina osmankäämien juurilta jänisten papanoita. Kuuluu ilmeisesti perusravintoon. Nyt patukat sitä paitsi hylkää karvansa, joten käämikköjen lähellä lumella on kellanruskea harso joka puolella ja kauas kaikkiin suuntiin. Jos olis niille allerginen, niin täällä olis paljon kuolemanloukkoja. Viime talvena Lyyli teki välillä ninjahyökkäyksiä ilman mitään syytä osmankäämien patukkaosaan. En tajua miks, koska se sai suunsa täyteen hahtuvaa.
En jaksa tarkistaa, oonko täällä jo hehkuttanu sitä miten ihanaa on ku on niin valosaa, mutta tässä tulee: on ihan ihanaa kun päivät on jo niin pitkiä ja on valosaa. Tähän aikaan vuodesta vasta aina ymmärrän, miten kamalaa marraskuu ja lumeton joulukuun alku onkaan. Tällainen keväinen talvi ja valo on niin paljon parempaa. Oon ihan elossa.
Äsken imuroin pitkästä aikaa. Poden nykyisin mustan karvan syndroomaa. Niitä on ihan kaikkialla eikä ne lopu. Onneks ovat sentään pitkiä eivätkä sellasia tosi lyhyitä ja piikkisiä, voi miten raivostuttaa sellasia on nyppiä vaatteista tai muista. Löydän karvoja sängystäkin, vaikka sinne ei haukkulot pääse. Mysteeristä!
Mulla on koulun suhteen superisti kevyempää nyt kun periodi vaihtu. Kirjotushommia sen sijaan olis niinku aina, ja ne onki vaikeimpia. Oon kadottanut rutiinin esseiden kirjoittamiseen tai oikeastaan minkä tahansa kirjottamiseen, jopa blogitekstin. Kaukana on ne ajat, ku kirjotin päivittäin, huh!
Ehkä ne tulee vielä joskus takasin.
Ois kiva jos ne tulis.
Alotin viittomakielen kurssin. Tai oikeastaan se on vain johdantokurssi, mutta ehkä innostun opiskelemaan kunnolla alkeitakin. Se on tosi jännää ja poskia kuumottavaa, kun yrittää oppia jotain ihan täysin uutta ja informaatiota tulee jatkuvasti ja on vaikeuksia ottaa niin paljon kerralla vastaan. Osaan jo sormiaakkoset, numerot, perustervehdykset, kysyä nimeä, osoitetta, puhelinnumeroa, syntymäaikaa ja kengännumeroa, kertoa että kävin viime viikonloppuna helsingissä, ja kuukaudet. Melkein. Paitsi nyt just en muista mikä on syyskuu ja kesä- ja heinäkuusta oon vähän epävarma.
Odottelen mulle viikonloppuvierasta, joka tosin soittelee lähinnä päivät, mutta ainakin se on samassa kaupungissa. Tein eilen hummusta, joka onnistui paremmin ku ekalla kerralla, kun olin vähän maltillisempi valkosipulin kanssa. Nyt yritän pyöräyttää mantelijuustoleipäsiä ja arvatkaa mitä sitte?
SYÖN NIITÄ!
Tällästä jännää tällä kertaa, puspus
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Ei nimi lasta pahenna?!
Synnytin viime yönä lapsen. Se oli tyttö. Kerroin Halausukolle, mikä sen nimeks tulee ja se oli että ok. Olin kai ilonen. Myöhemmin porukat tuli kattomaan uutta tulokasta ja kysyivät sen nimeä.
Mä en enää muistanut sitä.
Mä en muistanut mikä nimi se oli ja en ymmärrä miten olin voinut sen unohtaa. Kysyin Halausukolta, mutta se luuli sen olleen "Pauliina", koska oli kuullut väärin. Ei se ollu Pauliina! Eikä mikään siltä lähimainkaan kuulostava. Miks Halausukkeli ees oli sanonu OK Pauliinalle??
En osaa kuvailla, miten kertakaikkisen ahdistavaa se oli, mulla oli mun tytär sylissä ja ihmiset odotti et kerron sen nimen ja mä en muistanut sitä, se oli paras ja sopivin nimi ja se kellui ihan mun ulottuvilla mut sit en kuitenkaan saanu siitä otetta ja se melkein sai mut hulluksi.
Niin että en sitten tiedä, mikä mun tytön nimi oli. Sitä paitsi oon aiemmin visioinu et saan vaan poikia, kolme poikaa, joten en oikein tiedä miten tää tyttö sopii kuvioon.
Tunnetusti nää visiot ja unet on totta kai tosi luotettavia tulevaisuudenmäärittäjiä.
MUT SE NIMI!!?
Mä en enää muistanut sitä.
Mä en muistanut mikä nimi se oli ja en ymmärrä miten olin voinut sen unohtaa. Kysyin Halausukolta, mutta se luuli sen olleen "Pauliina", koska oli kuullut väärin. Ei se ollu Pauliina! Eikä mikään siltä lähimainkaan kuulostava. Miks Halausukkeli ees oli sanonu OK Pauliinalle??
En osaa kuvailla, miten kertakaikkisen ahdistavaa se oli, mulla oli mun tytär sylissä ja ihmiset odotti et kerron sen nimen ja mä en muistanut sitä, se oli paras ja sopivin nimi ja se kellui ihan mun ulottuvilla mut sit en kuitenkaan saanu siitä otetta ja se melkein sai mut hulluksi.
Niin että en sitten tiedä, mikä mun tytön nimi oli. Sitä paitsi oon aiemmin visioinu et saan vaan poikia, kolme poikaa, joten en oikein tiedä miten tää tyttö sopii kuvioon.
Tunnetusti nää visiot ja unet on totta kai tosi luotettavia tulevaisuudenmäärittäjiä.
MUT SE NIMI!!?
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Minä ja se
Voi että. Jotain on tapahtunut, enkä tiedä millon. Luulen, että se liittyy jollakin tapaa noihin toisiin juoksuihin ja niistä selviämiseen.
Vuos ja kolme kuukautta, kahdet juoksut takana. Jonkinlainen raja se on ollut Lyylillä, koska totta se on: L on rauhoittunut. Jotenki vaan. Jotenki silleen. Oon aivan konfuusiossa. Tänään kävelimmä Soluun ja sit vaan tajusin että hetkonen, mitä tapahtuu, miten tää on näin rentoo, miten tää ei kisko ja nyi ja vouhota, kuin päivä paistaa näin kirkkaasti ja on kaaaunistakaunista ja Lyllerö se vaan jolokottaa!
Jolokottaa, ymmärrättekö!!
Tämä on niin kummallista, että tekee mieli olla melkein vainoharhainen. Jos tämä onkin vain ohimenevä kausi, ehkä seuraavat juoksut saa sen päinvastoin täysin hulluksi? Tai jos se vain palautuu rauhassa Kuoppariviikon jälkeen masentumisen sijasta? Ehkä se suunnittelee hidasta itseaiheutettua aivokuolemaa, koska sen elämä on niin tylsää, ja tämä "RAUHOITTUMINEN" on vain ensioireilua? Tai jos se vaan kiusaa mua, koska tällaisen kokemuksen jälkeen paluu entiseen tuntuis vielä raskaammalta?
Mutta ei, ei se niin voi olla. Jotain on kyllä oikeesti tapahtunut, jonkun rajan yli on päästy. Me on saavutettu joku omituinen vakiintuneisuus. Tilanne on vakiintunut. Ollaan mittailtu toisiamme ja oltu epäileväisiä ja vähätteleviä mutta nyt ollaan päästy sinuiksi. Ollaan niinku frendejä. Ei parivaljakko, koska Tumppa kuuluu meidän kolminaisuuteen, mutta frendejä. Me tiedetään toisemme. Toi ymmärtää asioita, oon opettanu niitä sille, ja en tiedä voitteko kuvitella mutta on tietyllä tapaa aika ihmeellistä, kun tajuaa että minähän pystyn vaatimaan siltä asioita, koska olen opettanut ne sille ja se osaa ne.
Oon katsellut Lyyliä aika paljon ja tullut viimeinkin siihen lopputulokseen, että ei siitä tullut ihan hullu. Siitä tuli tosi mahtava. Se on ihan huikea persoona ja välillä sen naamavärkkiä ei meinaa kestää katsoa kun sydän vaan pakahtuu ilosta kun se on niin hellyyttävän hölmön näkönen. Mun hellyyttävä idiootti nappisilmä joka vaan toljottaa! Mun syntyjä syviä mietiskelevä vakavakatseinen keittiössä häärijän ikuinen ystävä! Mun ennakkoluuloton maistelija fiksunfiksu ihmisiä nimeltä tunnistava jokapaikankiipeilijä! MUN KOERA!
Mun koera.
..mutta ku yrittääki muistella taaksepäin tätä vuoden mittaista historiaamme ja miten hirvittävän paljon on pitäny opettaa ja totuttaa ja tutustua uppo-outoon eliöön ja viedä ulos ja viedä ja viedä jajajajaja en kyllä tiedä jaksaisko enää samaa tai ryhtyiskö tähän jos ois tietäny ennalta mitä kaikkee pitää läpikäydä.
Onneks ei tarvi kuiteska miettiä sitä, koska meni jo. Tehty ku tehty.
Ja sen takii mulla on nyt mun koera.
Ja se on rauhottunut.
Vuos ja kolme kuukautta, kahdet juoksut takana. Jonkinlainen raja se on ollut Lyylillä, koska totta se on: L on rauhoittunut. Jotenki vaan. Jotenki silleen. Oon aivan konfuusiossa. Tänään kävelimmä Soluun ja sit vaan tajusin että hetkonen, mitä tapahtuu, miten tää on näin rentoo, miten tää ei kisko ja nyi ja vouhota, kuin päivä paistaa näin kirkkaasti ja on kaaaunistakaunista ja Lyllerö se vaan jolokottaa!
Jolokottaa, ymmärrättekö!!
Tämä on niin kummallista, että tekee mieli olla melkein vainoharhainen. Jos tämä onkin vain ohimenevä kausi, ehkä seuraavat juoksut saa sen päinvastoin täysin hulluksi? Tai jos se vain palautuu rauhassa Kuoppariviikon jälkeen masentumisen sijasta? Ehkä se suunnittelee hidasta itseaiheutettua aivokuolemaa, koska sen elämä on niin tylsää, ja tämä "RAUHOITTUMINEN" on vain ensioireilua? Tai jos se vaan kiusaa mua, koska tällaisen kokemuksen jälkeen paluu entiseen tuntuis vielä raskaammalta?
Mutta ei, ei se niin voi olla. Jotain on kyllä oikeesti tapahtunut, jonkun rajan yli on päästy. Me on saavutettu joku omituinen vakiintuneisuus. Tilanne on vakiintunut. Ollaan mittailtu toisiamme ja oltu epäileväisiä ja vähätteleviä mutta nyt ollaan päästy sinuiksi. Ollaan niinku frendejä. Ei parivaljakko, koska Tumppa kuuluu meidän kolminaisuuteen, mutta frendejä. Me tiedetään toisemme. Toi ymmärtää asioita, oon opettanu niitä sille, ja en tiedä voitteko kuvitella mutta on tietyllä tapaa aika ihmeellistä, kun tajuaa että minähän pystyn vaatimaan siltä asioita, koska olen opettanut ne sille ja se osaa ne.
Oon katsellut Lyyliä aika paljon ja tullut viimeinkin siihen lopputulokseen, että ei siitä tullut ihan hullu. Siitä tuli tosi mahtava. Se on ihan huikea persoona ja välillä sen naamavärkkiä ei meinaa kestää katsoa kun sydän vaan pakahtuu ilosta kun se on niin hellyyttävän hölmön näkönen. Mun hellyyttävä idiootti nappisilmä joka vaan toljottaa! Mun syntyjä syviä mietiskelevä vakavakatseinen keittiössä häärijän ikuinen ystävä! Mun ennakkoluuloton maistelija fiksunfiksu ihmisiä nimeltä tunnistava jokapaikankiipeilijä! MUN KOERA!
Mun koera.
..mutta ku yrittääki muistella taaksepäin tätä vuoden mittaista historiaamme ja miten hirvittävän paljon on pitäny opettaa ja totuttaa ja tutustua uppo-outoon eliöön ja viedä ulos ja viedä ja viedä jajajajaja en kyllä tiedä jaksaisko enää samaa tai ryhtyiskö tähän jos ois tietäny ennalta mitä kaikkee pitää läpikäydä.
Onneks ei tarvi kuiteska miettiä sitä, koska meni jo. Tehty ku tehty.
Ja sen takii mulla on nyt mun koera.
Ja se on rauhottunut.
Kun vielä rääpäleenä.
Tästähän ne tositoimet sitte lähti. Huh huh.
Ja tässähän sitä suunnilleen muutaman viikon viiveellä ollaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)