Minä ja se

Voi että. Jotain on tapahtunut, enkä tiedä millon. Luulen, että se liittyy jollakin tapaa noihin toisiin juoksuihin ja niistä selviämiseen.

Vuos ja kolme kuukautta, kahdet juoksut takana. Jonkinlainen raja se on ollut Lyylillä, koska totta se on: L on rauhoittunut. Jotenki vaan. Jotenki silleen. Oon aivan konfuusiossa. Tänään kävelimmä Soluun ja sit vaan tajusin että hetkonen, mitä tapahtuu, miten tää on näin rentoo, miten tää ei kisko ja nyi ja vouhota, kuin päivä paistaa näin kirkkaasti ja on kaaaunistakaunista ja Lyllerö se vaan jolokottaa!

Jolokottaa, ymmärrättekö!!

Tämä on niin kummallista, että tekee mieli olla melkein vainoharhainen. Jos tämä onkin vain ohimenevä kausi, ehkä seuraavat juoksut saa sen päinvastoin täysin hulluksi? Tai jos se vain palautuu rauhassa Kuoppariviikon jälkeen masentumisen sijasta? Ehkä se suunnittelee hidasta itseaiheutettua aivokuolemaa, koska sen elämä on niin tylsää, ja tämä "RAUHOITTUMINEN" on vain ensioireilua? Tai jos se vaan kiusaa mua, koska tällaisen kokemuksen jälkeen paluu entiseen tuntuis vielä raskaammalta?

Mutta ei, ei se niin voi olla. Jotain on kyllä oikeesti tapahtunut, jonkun rajan yli on päästy. Me on saavutettu joku omituinen vakiintuneisuus. Tilanne on vakiintunut. Ollaan mittailtu toisiamme ja oltu epäileväisiä ja vähätteleviä mutta nyt ollaan päästy sinuiksi. Ollaan niinku frendejä. Ei parivaljakko, koska Tumppa kuuluu meidän kolminaisuuteen, mutta frendejä. Me tiedetään toisemme. Toi ymmärtää asioita, oon opettanu niitä sille, ja en tiedä voitteko kuvitella mutta on tietyllä tapaa aika ihmeellistä, kun tajuaa että minähän pystyn vaatimaan siltä asioita, koska olen opettanut ne sille ja se osaa ne.

Oon katsellut Lyyliä aika paljon ja tullut viimeinkin siihen lopputulokseen, että ei siitä tullut ihan hullu. Siitä tuli tosi mahtava. Se on ihan huikea persoona ja välillä sen naamavärkkiä ei meinaa kestää katsoa kun sydän vaan pakahtuu ilosta kun se on niin hellyyttävän hölmön näkönen. Mun hellyyttävä idiootti nappisilmä joka vaan toljottaa! Mun syntyjä syviä mietiskelevä vakavakatseinen keittiössä häärijän ikuinen ystävä! Mun ennakkoluuloton maistelija fiksunfiksu ihmisiä nimeltä tunnistava jokapaikankiipeilijä! MUN KOERA!

Mun koera.


..mutta ku yrittääki muistella taaksepäin tätä vuoden mittaista historiaamme ja miten hirvittävän paljon on pitäny opettaa ja totuttaa ja tutustua uppo-outoon eliöön ja viedä ulos ja viedä ja viedä jajajajaja en kyllä tiedä jaksaisko enää samaa tai ryhtyiskö tähän jos ois tietäny ennalta mitä kaikkee pitää läpikäydä.

Onneks ei tarvi kuiteska miettiä sitä, koska meni jo. Tehty ku tehty.
Ja sen takii mulla on nyt mun koera.
Ja se on rauhottunut. 

Kun vielä rääpäleenä.

 

Tästähän ne tositoimet sitte lähti. Huh huh. 

 Ja tässähän sitä suunnilleen muutaman viikon viiveellä ollaan.