Hitaasti

Jos nousee kahdeksaksi kouluun, päivä tuntuu pitkältä.
Mutta kyllä minä silti mielummin nukkuisin.

Mulla on jo aamurutiini.

Ymmärrättekö, mitä se tarkoittaa?

Oon muuttanut pois kotoa uuteen kaupunkiin ja minulla on aamurutiini.
Miettikää sitä.

Opin tänään metonymioista, modernismista ja postmodernismista sekä hyviä kikkoja Wordiin. Kävin hyödyntämässä yliopiston lahjuksia ja ostin halvat liput My Fair Ladyyn, koska Maijukka haluu nähdä sen. Huomenna siis tutustuminen Jyväskylän kaupunginteatteriin.

Olin vasta nyt ekaa kertaa Varustamolla alusta saakka. Siellä oli Turusta se ylkkäbändi, jonka laulajat ei osaa laulaa melodioita alleviivaavasti. Sitten siellä oli myös yksi meidän kirjallisuudentyypeistä, se oli superyllättävää! En ehtinyt selvittää, oliko se siellä vahingossa vai uteliaisuudesta vai tarkoituksella ja tiesikö se mistä on kysymys. Mutta ehkä ehdin vielä. Jännittävää.
Mut Jumala hölli koska se on Jumala.

Uuteen isoon hajanaiseen joukkioon on melko vaivalloista sulahtaa. Tai ehkä se tuntuu vaivalloiselta siksi, etten ole pohjimmiltani äärettömän ihmisrakas, joten en koe suunnatonta tarvetta ja halua yrittää ottaa kontaktia jokaikiseen tyyppiin ihan vain kontaktinottamisen vuoksi.
Ehkä ne kontaktit muotoutuu tässä pikkuhiljaa kun on muotoutuakseen.

Sitä paitsi mitä luultavimmin mulla on tavoitteena olla täällä melko pitkään, joten ei mun tarvi hahmottaa paikkaani heti tällä sekunnilla. Tuntuu, että mun pitää ottaa rauhallisesti ja katella ja tarkkailla.
Kyllä Jumala osottaa mulle ne mun jutut.

Teemalla työtön humanisti - taistelu työelämästä

Fuksiaiset oli ja onneksi meni. Oli niin sanotusti ihan kivaa, mutta viimisillä rasteilla alko jo lievästi sanottuna väsyttämään mulle siunaantunut ryhmä. Ookoo, että ihmiset on persoonallisuuksia, mutta tiedättekö sen fiiliksen kun huomaatte kanssaihmisen olevan ihan oikeasti älyllisesti tyhmempi (ilman että siihen liittyy mitään dissausta; se on vaan tosiasia, että ei kaikki ole samalla aaltopituudella älynkään suhteen) ja sitten on vähän vaikea tietää, miten sellaisen kanssa on ja toimii.

Ja ei, en pidä itseäni erityisen älykkäänä eikä tässä ole kyse mistään brassailusta, vaan siitä että se hämmentää kun huomaa ettei toinen tajuakkaan tai tiedä.

Meitä varten loihdittu pikkupurtava ja sekoittautumisyritykset vanhempien kirjallisuudenopiskelijoiden kanssa oli ihan hauskoja siihen alkuun, ja loppuillan rasteissakin oli oma vinkeytensä, mutta kiitos, tässä oli ryhmäytymistä ihan tarpeeksi taas hetkeksi.

Olipahan taas päivä. Musta tuntuu, ettei mulla oo ollu täällä ollessa vielä yhtään ainutta lähestulkoon samanlaista päivää, mikä on sinänsä vähän huonokin, koska ei ole ehtinyt tulla kunnollista rutiinin tuntua.
Kai sitä sit jotenkin kaipaiskin.

Söin tänään kotoa tuotuja mustikoita. Se ilostutti.

Vois ehken nukkumaan, kun ainoa kasin aamuni häämöttää huomisessa. Ja jäi niin väsy fiilis tosta ryhmäraskaudesta.

Tästä asti aikaa

HiHII!

Parasta on se, kun Taivaan Iskä tuuppii lempeästi eteenpäin ja auttaa käytännönläheisesti.

Niin kun esim just nyt: en melkein edes huomannut hitaanvarmasti kasautuvaa ahdistuneisuutta tekemättömistä opiskeluhommista, mutta intuitio ajoi avaamaan läppärin aamulla ja mitä selvisikään! Ensimmäinen peruttu luento minun yliopistouralla.

Ei ihme miten voikin pieni ihminen ilostua tollasesta asiasta.
Sain kuin tilauksesta kaipaamiani erittäin tarpeellisia lisätunteja tähän päivään. Ne pelastaa mut.
Tämä puhuu selvästi sen puolesta, ettei mun tartte vieläkään ahdistua. Iskä pitää huolen.

Jes

Mutta nyt siis käyttämään mulle lahjoitetun arvokkaan ajan johonkin muuhun kuin blogaamiseen! lål

Tää(kö) on tosi jees

Nää kauniit aurinkopäivät huijaa, koska oikeesti tuolla on jo tosi kylmä, ainakin aamuisin.
Olispa kiva vaan vuorautua kunnolla ja istua auringossa ulkona ja miettiä tai olla miettimättä.

Tänään oli suomi päivä, luento ja harjotusryhmä. Laryngaali dentaali labiaali klusiili soinniton soinnillinen medioalveolaari. Joo, olen vähän sekaisin. Ehkä se opiskelukin pitäisi jossain vaiheessa oikeasti alottaa, niin osaisi luokitella äänteetkin oikein.
Viime viikon TVT-luennon dorkan analyysi- ja kommentointitehtävän sentään tein, joten en ihan täydellisen saamaton ole.
Jotenkin vaan vaikee käsittää, että jotain ihan oikeesti pitäis tehdäkin, ettei riitä vaan luennoilla ja harjotusryhmissä istuminen.

Huomenna olis fuksiaisetkin, mutta ei jotenkin hirveesti kiinnosta.

Saunominenki meni mönkään, ku Mailulla on kuumetta. Surku.

Tämä ei ole oikeasti edes ollut raskas tai kamala tai millään muotoa ikävä päivä, joten hämmennyn vähän kun tästä merkinnästä tuli jotenkin negatiivisvivahteinen. Eeei se ollut tarkotus.

Haluisin harrastaa just nyt seikkailua ja maailmankatselua. Se ois aika jees.


Myös Halausukon lämpö olis nyt ihan jees.
Mutta se on Kangalassa.

Yli puolen viikon loman loppu

Nyt
olen jälleen Jykälässä, omassa Slummissani, omassa Kämpässäni.
Vaik ei tää nyt enään niin kamala ees oo. Oon jo tottunu.

Tänään aiemmin olin kuitenkin vielä Kuopparissa. Mulla oli sosiaalisuusvuorokausi, sillä eilen illalla ajoin Hennin luukkuun ja siellä oli myös Minnamus ja nähtiin ekaa kertaa kolmeen viikkoon ja ajoin Minnan vielä Pirttiinkin vaihdeautolla ja se väitti, ettei edes pelottanut olla kyydissä. Tämän vuorokauden puolella näin Aksua, joka tuli luennolta ja kävi kahvilla ja lähti luennolle ja heti perään tuli Maisukka joka myös tuli luennolta. Yliopisto-opiskelija-ystävänihän ne siinä.

Oli kiva nähdä niin montaa ihmistä pitkästä aikaa, vaikkei näkemiset kovin pitkiä olleetkaan.

Aamulla ajoin Neekun kanssa möksälle. Onneksi ei tullut kukaan ahtaimmalla tieosuudella vastaan. Taisin ajaa kerran kiveenkin, mutta ainakaan välittömästi ei rengas tyhjennyt. Möksällä kävin vuodattamassa pari kyyneltä menneelle kesälle ja päättämässä, että ens kesänä vietän siel ainaki muutaman yön putken.
Päivä oli ihana. Aurinko paisto ihan hullun kauniisti. Paluumatkalla näin, miten se höyrysti sammalta. Aika villi näky.

Eilen syötiin perhepäivällinen ja Kirpun Timppaki oli ekaa kertaa meges, hahaa. Söin ihan liikaa. Mikä ei sinänsä ole yllätys. Tänään multa jäi mutakakku syömättä, kun olin jo Jykälään päin matkalla kun Mirde soitti tarjouksesta. Traagista on.

Suuret koettelemukset koin kuitenkin vasta Matkakeskuksella. Sain taiteilla melkosesti, ennen kuin sain pyöränkorin edes jotenkuten pysymään matkassa. Mulla oli niin isot ja painavat muovikassikantamukset, ettei pyöräily onnistunut, vaan mun piti taluttaa koko matka. Selässä rinkka. Plus härpäkettä. Onneksi ei satanut.
Se joka tapauksessa kävi ihan urheilusuorituksesta, olin aika ältsin tyytyväinen kun selvisin maaliin. Mut hei, sain esim kynnysmaton, paperikorin, lehtitelineen, (mahd.väliaikais)verhot ja (mahd.väliaikais)päiväpeiton. Siinä on ilon aihetta paljon.

Perillä mua odotti Kelan asumislisäpäätös (viimeinkin, jee!) ja 3kuukautislahjus (3 kk tyttöystävänä - tai siis tätinä, lål) ja viikonlopun Hesarit ja pari Keskisuomalaistakin, joihin en vielä ehtinyt paneutua. Yliopiston sähköpostissa odotti myös taas ylläreitä ja äsken tein jonkun typerän nettikeskustelutehtävän, tai siis analyysin aiheena yksi esimerkki intermediaalisuudesta digitaalisessa kulttuurissa.

Tämä nyt meni taas raportoinnin puolelle, mutta olkoon. Haluan jo nukkumaan, ja sellanen kutina että tällä kertaa saattaa olla tulossa jopa melko kiivas tai ainakin työntäyteinen viikko.

Mun banaanit oli jo vanhoja. Tiesin tämän tapahtuvan, vaikka yritin kovasti ehkäistä ruuan hukkaanmenemistä. On paha, jos lähtee moneksi päiväksi muualle.

Huomenna pitää ostaa kaupasta maitoa.


PS: Kaipasin Risto Rasan runoja, mut nyt unohdin taas sen kirjan vessalukemiseks Kuoppariin. Yhy.

Riskivyöhyke

Tajusin, miks musta on tuntunut niin keveältä Jykälässä.

Oon kaukana mun perheestä.

Niin se vaan on. Heti kun olen täällä huomaan ÄRSYYNTYVÄNI. Paljon. Turhista asioista. Sit ärsyynnyn siitä, että ärsyynnyn syyttä.
En vaan voi sille mitään, että joskus mitättömät asiat tai sanat tai huomautukset tai teot tai tekemättäjättämiset saa raivon kihisemään. Kahta pahempi, jos ne tulee joltain perheenjäseneltä.
Ja joskus, jos kaupasta ei löydy kesäkurpitsaa vaikka juuri sille olisi ollut suuri tilaus, voi tuntua että koko maailma on sua vastaan ja sit itkettää.

On täällä silti kivaa. Ehkä tää ympäristö ja nää ihmiset saa vaan aikaan välähdyksiä vanhasta arjesta, jota en ainakaan vielä hirveästi kaipaa.

Musta tuntuu myös, ettei kukaan kaipaa MUA. Paitsi ehkä mun Halausukko (onneks). Minde sentään halus nähdä ja se oli hirmu ihanaa. Menin pitkästä aikaa sen luo, tällä kertaa AUTOLLA. Håhåå. Oon muutenki ajellut nyt jatkuvasti, aika paljon tosin automaattivaihteisella, koska Kirdellä on ollut kytkinauto.

Oli jotenkin hirmu höllivää nähdä. Päiviteltiin kuulumisia ja tietoja yhteisistä tutuista ja siitä miten Vapiksella menee ja kaikesta ja se oli vaan mukavaa. Muisteltiin Alfa-aikoja ja mietittiin Hemppua ja Minde näytti sen työharjottelukuvia Epsanjasta. Apinat oli kiivenny kaivelemaan niiden hiuksia Gibraltarilla. Minde kerto, kuinka ne oli lukenu sen äitin kaa niiden isän seurusteluaikana lähettämiä kirjeitä, sillon ku ne asu vielä eri kaupungeissa. Siis kirjeitä. Jotenkin hullun suloista. Joku on vielä oikeesti jaksanu kirjottaa kirjeitä. Ja lisäks ne oli ollu täynnä pelkkää Minden äidin ylistystä ja rakkaudellisuutta ja haha. Voivoi. Söpöä.

Lisäks treffattiin Mirden ja Neekun kanssa Ransu, joka näyttää ihan Pikku Kakkosen Ransulta, paitsi söpömmältä. Se on ihan sellanen rakki.
Vauvakoirahaaveet eivät elä suurina, mutta saa nähdä iskeekö hullutus. Neekulla alko nimittäin juoksut toissapäivänä.

Tietyllä tavalla tämä kotiympäristö tuntuu jollain tasolla tukahduttavalta. Mutta ehkä se johtuu ihan oikeesti niistä vanhanarjenhaamuista. Mene ja tiedä.

Mutta.
Minä menen nyt hellimään Neekkua, koska se on maailman söpöin koira.

Lintukotoon

Voi ihme, mun pois muuttaessa jättämä kolmen viikon takainen infolappu oli täällä VIELÄKIN.

Se kertoo melko tehokkaasti siitä, miten täällä kotona on mahdollisimman ei-tehokasta. Mikään ei oikeesti liikaha. Täällä on vielä viikon takaset roskat ja sotkut.

Toisaalta sen kai pitäs tuoda jonkinlaista turvaakin, että on paikka joka pysyy, vaikka onkin ite muualla ja yrittää tehdä oman itsenäisen elämän rakennelmia.

Voisin toki tehdä suursiivouksen, mutta ainakaan tällä hetkellä en koe siihen suurta halua saati velvollisuutta. Minä tulin tänne vain olemaan.

Oon muutenkin viime päivinä kiinnittänyt huomiota olemiseeni. Se on kumma juttu, etten oo VIELÄKÄÄN onnistunut kehittämään itselleni suurta ahdistusta tai jotain vastaavaa stressiä tai muita negatiivisia, iloa syöviä olotiloja.
Mietin, johtuuko se yksinkertaisesti siitä, että viiimeinkin opiskelen asioita, joista olen oikeasti kiinnostunut ja joista tykkään.
Voiko olla, että syynä on se, että tämä on ihan oikeasti minun Juttu?
Se tuntuis loogiselta selitykseltä, mutta näin kolmen viikon jälkeen on vähän paha tehdä vielä mitään varmoja johtopäätöksiä.
Kai se olis parempi kummastelun sijaan olla vaan tyytyväinen siitä, että elo tuntuu miellyttävältä.
Ja hei, olin vuosia kuin yksi ahdistuneisuuden ja suorittamisen pinkeymä, joten on tosi kummallista, ettei nyt tarvikaan tehdä yli-inhimillisiä juoksupäiviä ja säätää joka suunnalla jotain.

Toisaalta tuntuu pahalta nähdä läheisten väsymys ja turtumus oman levänneisyyden rinnalla. Haluis, että niilläkin olis keveää ja kivaa.

Näin eilen juna-asemalla vanhoja KaLulaisia inttikuteissa. En tiiä miks ees kerroin ton, koska ei se herättänyt mussa oikeastaan minkäänlaisia tunteita.
Oon matkustellut viime aikoina niin paljon junalla, että oon jo ihan konkari siinä.
Neekku oli melkein lemmekkäänä, varsinkin sen jälkeen kun vähän harjasin sitä. Kukaan ei helli ja hoivaa sitä täällä.
Äippä oli tekemässä salaattia kun tultiin juna-asemalta, ihan vaan minua varten. Se oli hämmentävää huomaavaisuutta.

Kohta lähdetään metsästämään niitä iänikuisia verhoja. Saatan saada jopa yksityisyyden tuntua Kämpälle.

Ps. 118:24

Sain eilen ensimmäisen yövieraan ikinä. Mulla ei ollu sille tosin täkkiä eikä oikeaa tyynyä, joten sai tyytyä pelkkään pussilakanaan ja neliönmalliseen koristetyynyyn. Maijukalla ei ollu ollu hyvä päivä, mutta annoin sille teetä ja viimiset omenakaurapaistokset.

Vietettiin hidas aamu ja käveltiin keskustaan. Sallin viimeinkin itseni ostaa sarjiksen, jota kattelin kaihoisasti jo tänne muuttaessani. Istuin luennolla aiheena "Intermediaalisuus ja digitaalinen media" tai jotain sinne päin. Keskusteltiin lukupiirissä kilpaa Kalevalasta ja Kantelettaresta. Yhdellä tytöllä oli vääränkielinen kirja, mutta se ei ollut huomannut sitä koska se ei ollut avannutkaan kyseistä opusta.

Mun Kämppis on ollut koko illan niiden fuksiaisissa, joten oon voinut vaan laulella ja lukea itelleni ääneen artikkeleita, esim. Turun romantiikasta ja Topeliuksesta ja sofistikoituneesta kertomuksesta vai mikähän se oli. Vielä pitäs perehtyä pariin runoanalyysiin ja sitten olla skarppina huomenna jopa neljällä eri sessiolla. Mun viikon kiivain päivä. Sitten lähdenkin viettämään pitkää viikonloppua kotikonnuille. Saa nähdä onko Neekku mulle tälläkin kertaa loukkaantunu.

En nää mun Halausukkoa tänä viikonloppuna, mikä on sinänsä aika kummaa. Haluisin viettää sen kanssa sellasia olloilulöllöilypäiviä, mutta kun kaikki muut ihmiset on niin meneväisiä ja lupautuvaisia joka paikkaan, paitsi minä, koska en oo vielä uppoutunut kunnolla mihinkään mukaan. Niin siis pointtina se, että minä voisin olloillalöllöillä vaikka millon, mutta muut ei ihan niin helposti. Esim just Halausukko.

Elo on ihan mukavan keveää, vaikka minua masentaakin että mun basilika tuntuu tekevän hidasta kuolemaa. Kotona on ainakin kolme eri ruukkua, jotka on eläneet kesästä asti. Tämä on selvästi jotain elinvoimatonta syyssatoa, hitto.

Aiemmin iltapäivällä katoin A-talkin rasvariitelypätkän. Äsken katoin videon, jossa oli jotain jenkkiuskiksia parantamassa nuoria Disneylandissa. Sit katoin videon, jossa oli iloinen kädetön ja jalaton mies, joka kiersi kertomassa ihmisille että ne on arvokkaita.

Sit mietin, miten masentava ajatus on se, että koko maailmankaikkeus olis yks iso Sattuma, ja ettei meillä olis mitään merkitystä.

Onneks mun ei tarvi ajatella niin.

Haluisin sadetakin

Minusta tuntuu, että mun farkut on ollu tänään suurimman osan ajasta märät eikä kuivat. Oon ajellu paljon pyörällä eestakasi ja kastunu jatkuvasti. Välissä ei oo ehtiny kuivua. Oli siis melko ihkuu päästä Kämpille vikaa kertaa ja vaihtaa kuivat kuteet ja vetästä villasukat jalkaan ja juoda chaita ja syödä eilistä omenakauramössöö. Khyl.

Mulla on viimeinkin mustat tuolit. Mies tuli ja vei valkoset pois. Sitä ennen se eksyi viereiseen rappuun, mikä ei sinänsä tullut yllätyksenä koska itse tein saman ekaa kertaa tänne tullessa.

Kastelin mun viherkasvit, jotka ei oo vieläkään omilla paikoillaan, mutta ne kuitenkin ON. Ne ilahduttaa minua. Ne elää. Vaikka inhoon ton yhden kaktuksen pikkupikkupiikkejä, jotka levittäytyy salakavalasti ties minne.

Ostin meidän keittokomeroon oranssin kaitaliinan. Oon katellut kaupoissa muutenkin jatkuvasti oransseja asioita, ne jotenkin sykähdyttää minua. Taitaa käydä niin, että päädyn lopulta siihen tässä värityksessä.

Minä olen kamala ihminen, en oo tutustunut Kalevalaan ja Kantelettareen vieläkään, vaikka huomenna ne olis hyvä olla jo luettuna. Vaikka käytännössä minulla on vielä ens viikkoon saakka aikaa. Voi vaan olla kunnoton ja heti tällai alussa vielä, hahaa.
En koe edes huonoa omatuntoa. Hih.

Tänään opin esim sen, että n-äänne on nasaali eli ilmavirta kulkee nenäontelon kautta suuontelon sijasta, eli kun sanot "ännnnnnn" ja puristat kesken kaiken nenän kiinni, ei kuulukkaan mitään. Sama reaktio ämmän kanssa. Mutta ässä taas ei reagoi millään tavoin.
Huomaatteko miten hyödyllistä tämä yliopisto-opiskelu on?

Näin sattumalta iskän matkalla päivystämään tuolimiehen varalta. Se oli kävelemässä kesäjuhlapalaveriin, katoin vaan että nyt on tutun näkönen olemus. Sain siltä nuottitelineen. Näin sitä myöhemminkin ja söin sen seurana vuohenjuustosalaatin. Ne oli tässä vaiheessa saanu päätettyä jopa teemalauseen kesäjuhlille.

Nyt.
Nyt aion avata K&K:n.

Jakamaton maanantai-ilo

Jännittävää viettää totutusta poikkeava maanantai. Aiemmin maanantait oli minulle aina niitä, joiden uhkaava paino varjosti koko sunnuntaita. Tämä hämmentää lievästi, kun maanantait ovatkin nyt yhtäkkiä täysin kouluttomia.
Se on aika villiä. Yhtäkkiä se ei olekaan viikon ikävin päivä, ja sunnuntailtakin katoaa se ahdistava ominaisuus. Mainio homma sanoisinko.

Tulin iloiseksi toimivasta verkkokaapelista. KampusData pelasti, ja vielä edulliseen hintaan. Kolmas kerta toden sanoi tässäkin tapauksessa. Gigantista jäi kyllä huono maku, kaksi viallista kaapelia kylmänä käteen ja vielä hintavia. Huomenna menen sinne ja sanon että rahat takasin, en halua enää vaihtaa teidän surkeisiin kaapeleihin.

Tulin iloiseksi Ekolosta dyykatusta suklaasta, jota tosin en vielä maistanut.

Tulin iloiseksi aurinkoisesta päivästä.

Tulin iloiseksi ensimmäisestä omasta omenakaurapaistoksesta ikinä. Siitä tuli hyvää. Tein sen ilman reseptiäkin, vaikkakin varmistin Kirdeltä ensin ainesosat. Samalla neitsytkäytin meidän minimaalisen uunin - toimi.

Ainut vaan, että olisi ollut aika jees, jos olis ollu joku, joka olis lähtenyt mun kanssa kävelemään aurinkoiseen syyspäivään ja ihailemaan puihin hiipivää ruskaa ja syönyt mun kanssa teen äärellä sitä mun ekaa omenakaurapaistosta ikinä.
Eli ihan täydellisyyteen ei tänään kuitenkaan ylletty.

Luin aamulla neljän päivän Hesarit ja seurasin ahdistuneena yhä jatkuvaa sananvaihtoa siitä, miten Suomi kouluttaa liikaa maistereita joille ei oo töitä.
Tulevaisuus pyörii päässä muutenkin, kai se johtuu näistä alkavista opinnoista.
Minä kun en tiedä, mitä mun on tarkotus tehdä elämässä.

Hyvän mielen hyviä viboja

Minulla on just nyt äärimmäisen hyvä olla.

Kotona mikään ei ollut muuttunut. Mun hyvästiksi jättämä infolappunenkin pyöri vielä keittiössä. Neekku ei meinannu noteerata mua, ekan illan se mökötti pitkästä poissaolosta.

Kunnostauduin ajamisen suhteen. Torstaina sain ajaa automaattivaihteisella juna-asemalta kotiin, Mirden kanssa käytiin pimeänajossa meidän harmaalla autolla. Mun perheenjäsenet ei ollu ihan vakuuttuneita mun taidoista, mutta jostainhan se pitää alottaa. Perjantaina lunastin mun ajokortin. Siis AJOKORTIN. Voitteko uskoa. Siellä pihalla oli sattumoisin vielä sama punainen bemari, jolla ajelin, ja sama mies joka päästi mut suosiollisesti inssistä läpi ja joku tyttö, joka lopetteli inssiä korjaten ruutuun peruutustaan. Ihan niinku minä.
Ja illemmalla vielä jatkui, koska ajoin Kuopparista Jykälään, koko matkan. Tosin automaatilla, mut silti. Se oli hauskaa!

Toin kotoa mun loputkin kasvit (chilini!), talvitakin, talvikengät, hullusti kirjoja, pipoja, tyynyt, hyvää mustaa teetä ja pakastemarjoja, kirjastosta paljon runokirjoja. Äippä oli ostanut mulle matot naulakon alle, käytävään ja keittokomeroon. Yhteiset tilamme näyttää nyt pirteemmiltä potenssiin kymmenen. Kyllä tää Slummi tästä vielä muotoutuu. Vaikkei meillä ookkaan KEITTIÖTÄ saati PARVEKETTA niinku eräillä.

Kiponniemessäkään mikään ei ollu muuttunu. Paitsi eteiseen oli ilmestynyt lainattavia tohveleita, mitkä oli ihan kiva juttu, koska lattiat oli kylmät. Tykkäsin tosi monista ihmisistä, keitä siellä oli. Sain suklaalevyn tuoreen ajokortin kunniaksi. Kuulin juttuja ikävistä kämppiksistä, joten jälleen osaan arvostaa omaa helppoa ja kivaa tapaustani. Iloitsin pöytäjaliksesta, ilmakiekosta, orkesterisoitosta, Jumalan voimasta, mustassa järvessä uimisesta, mun Halausukosta, rukouksesta, vesimelonin paloista salaatissa. Koin rakkauden tunteita. Söin pitkästä aikaa ehtoollista ja se oli kova juttu.

Äippä ja iskä käytti mut ennen paluutaan ruokakaupassa. Ostin manteleita, mozzarellaa ja lempihunajaa, siis kaikkea kallista. Mun pyörä oli vielä hengissä Matkakeskuksella. Päätin ajaa sunnuntai-iltapäiväkirkkoon, ja se oli sattumoisin perhekirkko, ja siellä oli hirmu lämminhenkistä ja raikasta. Lastenlaulu playbackina hölli. Kuvat saarnan ohessa oli jees. Hidas kävely Slummille Maijukan kamojen kanssa oli oikeaa opiskelijaelämää. Olin kuin mikäkin ninja ja sain pyyhkeen kiinni lennosta.

Juotiin teetä (minulla oli niin ikävä minun vakioteetä..) ja syötiin mun jäätelöpaketti loppuun. Laitoin sekaan banaania ja Digestiveä. Kuuntelin Maijukan juttuja Orivedestä ja se kertoi, että oon saanut tästä Kämpästä kodikkaamman. Maijukka treenaili mun keinuvalla tuolilla, jotka toivottavasti huomenna saan viimeinkin vaihdettua mustiin.

Elämä on hyvä, mutta sen onkin luonut Jumala joka on Hyvä.

Minusta tulee isona iloinen tyyppi

Läppäri näyttää Kuopiossa olevan aurinkoa, mutta Jykälässä kuuroja, joten tiheää tihkusadetta yliopistolle pyöräillessä. Naama ja hiukset valuu perillä vettä, reidet on nihkeät koko luennon ajan.
Ruokailukeskustelut liikkuvat varsin noteerattavassa korkeakirjallisuudessa, niin kuin kirjallisuuden opiskelijoilla toki kuuluukin - muun muassa Don Rosan Ankoissa ja Akussa muutenkin. Mahtavaa.
Huomaan, että ihmisistä on välittynyt mulle jo se niitä eniten määrittelevä luonteenpiirre. Toinen voi puhua vaikka koko ajan ja mistä vaan, ja sillä on tapana laukoa asiat tahattoman suoraan ja joskus vahingossa jopa loukkaavasti. Toisen hymy on leveä ja valkoinen ja esillä lähes koko ajan, se yrittää ottaa kaikki tasapuolisesti huomioon ettei kukaan kokisi jäävänsä ulkopuoliseksi, mutta ei kuitenkaan keskity kenenkään vastauksiin täydellä sydämellä. Toinen on hermoileva, ujo ja pälyilevä. Toinen on omassa itsessään vahva persoona, jota muiden mietteet ei hetkauta ja joka tahtoisi jatkuvasti olla menossa. Ja niin edelleen.
Ei sillä, etteikö jokaisesta ihmisistä löytyisi tasoja loputtomiin, mutta kyse onkin niistä tasoista, jotka ihmisistä välittyy pintapuolisessa tuttavuudessa.
Tiedostan humanistien vallitsevan muodin Seminaarinmäen kampuksella. Jos on kumpparit, ne ovat useimmiten merkkiä Nokian HAI. Jos on reppu, se on useimmiten merkkiä Fjällräven Kånken. Omistan molemmat, minkä voi tulkita olevan merkki siitä, että olen omieni joukossa. Tai sitten sen voi muuten vain nähdä olevan melko huvittavaa.
Olen yksilö, mutta koen hetkittäin ahdistusta siitä, että ympärillä on niin paljon muitakin sellaisia yksilöitä, joiden kiinnostukset lepäävät kirjallisuudessa ja kirjoittamisessa. Itsevarmuus joutuu varmasti vielä kovaan kouluun tulevaisuudessa, jahka päästään tositoimiin.
Kanteletar on tullut kirjastoon. Pääsen aloittamaan siihen ja Kalevalaan tutustumisen. Niitä kuuluu puida sitten lukupiirituokioissa.
Kirjaston edessä vaahteran alla rollaattoripappa, joka poimii vaivalloisesti maasta punaisia vaahteranlehtiä. Herkkää.
Ainakin joku vielä lukee mun blogia (ja välittää minusta), koska Kämpille tullessa pöydällä odottaa kirjekuori ja siellä on pusukortti. Tulen iloiseksi, tunnen helliä tunteita ja laitan kortin seinälle.
Puut huojuvat kovassa tuulessa kuudennen kerroksen korkeudella. Juon nuhaani eukalyptuspastillivettä, joka maistuu lähinnä sokerilta.
Uskaltaudun iltarientoon Ilokiven ruokalan takaosaan, jossa on vain neljä kristillistä opiskelijapoliittista aktiivia ja minä. Se on virkistävää ja mielenkiintoista. Kuulen provosoivasta SETA-aloitteesta. Saan piirakkaa, kakkua ja teetä. Ja rukousta.
Hesarin mielipidesivuilla oli taas jatkokommentteja kirjoitukselle, jossa korkealle kouluttautunut ihminen valitti yliopistosta kortistoon joutumistaan ja yli kahta sataa tuloksetonta työhakemusta. Minulla on edessä siis erittäin valoisa tulevaisuus. Ja lisäksi tutustuin kirjaston saaliiseen (JP Ahosen Villimpi Pohjola 1), joka oli kuin suoraan minulle.

Katsokaa nyt niitä.
Näyttää kuin ne olisi vasta rullattu ulos vahauksesta.
Juuri lukiosta päässeitä nuoria, vielä innostuneita uudesta yliopistoelämästä.
Kaikki vielä niin täynnä tarmoa, vailla tenttien tuottamia harmaita hiuksia, bilettämisen aiheuttamia liikakiloja tai graduseminaarista tullutta vatsahaavaa.
Kadehdittavan terveitä, siloposkisia ja terhakoita. 


Toisaalta fukseilla on kaikki vielä edessä: rypyt, stressi, kaljalihas, motivaatio-ongelmat...
Ja kyllä se painovoimakin lopulta alkaa vaikuttamaan.

Ja samasta sarjiksesta ennustajan näkemys, edellä mainittuun valoisaan tulevaisuuteen viitaten:

A: "Minua huolestuttaa, Esmeralda. Saanko graduani koskaan valmiiksi?"

E: "Hienoja uutisia, Anna. Sen saat."

A: "Fantastista! Mitä sen jälkeen?"

E: "Joudut hetkeksi kortistoon, mutta jo vuoden päästä saat lukuisia pätkätyöpestejä. Seuraavaksi kamppailet 200 muun ylikoulutetun kanssa vakinaisesta työpaikasta, mutta ei hätää, saat paikan - 

- suuresta yrityksestä, jolle olet vain kasvoton voimavara. Ja ole huoletta, he osaavat käyttää sinut loppuun...

...kunnes korvaavat sinut kahden vuoden kuluttua nuoremmalla ja energisemmällä polttoaineella. Tämän jälk-"

A: "SEISseisseis! Entä jos en tee gradua?"

Näihin tunnelmiin.

Huomenna ensimmäinen kahdeksan aamu aikoihin.
Huomenna myös käymään pikaisesti kotona ekaa kertaa sitten syyskuun alkamisen.
!!!!!

Lähikaupan mummot

Katoin äsken nopsaan Kirden linkittämän lyhyen rasvadokkarin (viesti: syökää voita, älkää margariinia; valitkaa oikeita juustoja, ei niitä rasvattomia; nauttikaa kermasta, ei niistä lisäaineita täynnä olevista vesilitkuista) ja nukuttaa paljon, mutta ruuasta puheen ollen, tarkkailin tänään törkeästi ihmisiä kaupassa.


Mun korista löyty tyyliin banaania, salaattia, kevytmaito, viili. Kassalla oli kaksi mummoa. Toisella oli täysmaitoa ja pullapitko. Toisella kahvikermaa ja hillosokeria. Niin perusperusmummoeineksiä että ois niin tehny mieli hymyillä niille.
Sitten siinä oli gigolon olonen mies, jolla oli sliipattu vesikampaus ja pieni tyttö kurahaalarissa. Oletettu isä kahmas karkkihyllyltä nopeasti kaks (halvinta) pussia koriin. Tyttö ei saanu edes ite valita niitä. Sen jälkeen isä lappas kuus Koffia karkkipussien seuraks. Ja ku jonossa seisoskelu alko kyllästyttää, se nappas vielä mukaan topan tupakkaa.
Minusta siinä oli jotain tosi surullista.
Varsinkin kun se vielä vaan tyrkki sitä tyttöään eikä juuri puhunu sille.

En tykkää, jos joku kyylää mun ostoksia tai kirjastossa vaikka lainaamiani kirjoja tai lukee olan yli mitä luen tai, mikä pahinta, mitä kirjotan, mutta tänään tuli silti tarkkailtua koreja ja niiden haltijoita.
Kai kauppakoritkin jotain ihmisistä paljastaa.

Nuhaihmiset tunnistaa suun kautta hengittämisestä

Tänään syksy on ollut märissä, keltaisissa lehdissä liiskaantuneena tien pintaan ja mutaisessa pyöränrenkaassa, joka niitä lehtiä on liiskannut. Se on ollut myös harmaassa taivaassa, tihkusateessa, kunnon sateessa, kosteissa vaatteissa. Ennen kaikkea se on ollut rääntäyteisissä sieraimissa, ilman syytä kipeissä lihaksissa, lievässä kuumeentunteessa ja niistämiseen väsyneessä nenässä.

Tää on tää syys ja tää on tää syysnuha.

Mulla oli opiskelematon päivä, koska mut siirrettiin omavaltaisesti maanantain ryhmästä torstaiaamuun (YHYY). Mut hei, en jääny makoilemaan. Pesin ekaa kertaa ikinä pyykkiä meidän pyykkituvassa. Sitä ennen piti käydä rikkomassa rahaa lähikaupassa purkkapussin varjolla. Olin tyytyväinen, kun osasin ajaa kartasta valitsemaani reittiä ilman harhailuja. Sanoin Gigantin myyjälle, että tää verkkokaapeli ei toimi, se antoi uuden ja sanoi et tän pitäs toimia (ja myöhemmin kokeiltuani totesin, että ei, sekään ei toimi: tämä on suuri mysteeri, koska netti toimii Kämppiksen verkkokaapelilla, mutta minun kahdella eri verkkokaapelilla EI. osaako joku selittää? minä en. ja tämä toimiva kaapeli on liian lyhyt, joten tähän aiheeseen liittyy suurta ärsytystä). Löysin Jykälän pääkirjaston ja sain kirjastokortin. Uusi kirjasto hämmensi suuresti, mutta lainasin esim Kalevalan, Kiveä ja ylläripylläri sarjiksia. Kävin Ilokivessä syömässä falafelpullia ja olin yllättynyt, kun jaksoin syödä koko annoksen. Ehkä mun maha on sisäistänyt jo tän opiskelija-asenteen (eli sillon kun ruokaa on, sitä pitää syödä niin paljon kuin suinkin). Ostin kirjavitriinistä monistepaketin Suomen kielioppiakurssille. Pyöräilin sateessa kotiin, olin räästä ja epämääräisestä olosta tokkurainen ja nukuin Josén tahdissa melkein tunnin päikkärit. Litkin teetä litroittain, taistelin verkkokaapeleiden kanssa loppumatonta taistoamme, ripustin ilmotustauluseinälle mun kuukauden lukkarin ja muuta sälää.

Mä kaipaan HYLLYKKÖJÄ. Ja VERHOJA. Ja lisää VIHERKASVEJA.
Ja sitä ettei mun niskaa ja silmiä kivistäis.

Mutta mulla on ollut ihan hyvä fiilis lukuun ottamatta verkkokaapeliärsytystä. Mietin jopa, että onko se joku Taivaan Iskän keino pysäyttää mut ja kertoo mulle jotain, ja vietettiin hiljaista aikaa. Se oli höllivää, vaikkei kaapeli edelleenkään toimi.

Jos haluatte olla ihania olentoja, niin tulisin iloiseksi korteista (tai kirjeistäkin toki, mutta kortit voin pistää seinälle). Kivoista, hienoista, söpöistä korteista. Varsinkin suukko-korteista. Mutta kaikenlaiset lämmittäisi.


Unohdin iltakävelylle mennessä laittaa kumpparit jalkaan, ja sukat kastui.

Rakkaani, saat haista sipulilta

Oon ruvennut tuntemaan itseni melkein ITSENÄISEKSI. Sellaseksi, että kyllä mä pärjäilen hyvin, kun vaan yritän ja pyydän apua muilta sopivissa määrin.

Se itsenäisyydentunne muodostuu pienistä asioista. Esim siitä, että osaa kävellä Pasilan juna-asemalta eksymättä määränpäähän, tai siitä kun saapuu sunnuntai-iltana tihkusateiseen Jykälään ja ajelee rinkka selässä pyörällä Slummiin, tai siitä kun saa vieraspatjan tungettua muoveihin ja väliaikaissäilytykseen sängyn alle.

Tollasta ei mitään suurta tai ihmeellistä, mutta kuitenkin pieniä asioita jotka rakentaa selviytymisen tunnetta.

Syksy iski sateineen ja harmaine taivaineen päälle. Eilen Maamme Pääkaupungissa ei ollut kaunista, mutta tein silti Sarjisfestareilta monta sympaattista hankintaa. Pyöräjoogakortit jäi ostamatta, mutta pääteltiin et ehkä se oli johdatusta, haha. Mummo-sarjiksen unohdin tyystin! Ehdittiin Keltaseen Jäänsärkijään seittemän minuuttia ennen sulkemisaikaa ja sain vihdoinkin Iron&Winen levyn ainokaiseni rinnalle. Pizza Hutissa oli suloisen hyvä menú, vaikka opiskelijan ei toki sopisi syödä ihan niin tyyriisti.
Hyvä ruoka on heikkouteni.

Illalla ajeltiin Kangalaan pimeitä teitä ja jätettiin Paulan, Maran ja Kirden kommuuniasuminen taakse. Kangalassa aavistettiin yllätysvieraan läsnäolo lenkkareista eteisessä.

Sunnuntaiaamuna söin kakskyt luumua. Ehdittiin myöhässä kirkonpenkille ja koko loppupäivä menikin vain koomaillessa ja syödessä ja kainalossa ollessa.

Minusta on btw ihanaa, kun minulla on minulle aina avoin kainalo, ja maha jota saan taputella ja silitellä ja vähän läiskiäkin välillä koska olen väkivaltainen persoona, ja lämmin kaula ja poski joita vasten saan tuhista ja hengitellä, ja kauniit kädet jotka silittelee ja sotkee mun hiukset.
Vaikka se avoin kainalo puhuukin aina myyristä ja lämpimistä nyyteistä, mutta ehkä rakkaus kestää eritteet.

Paluujunassa oli hirmuisen hyvä olla. Mulla oli viikonlopun jäljiltä tyytyväinen ja rauhallinen mieli. Vaikka perillä tihutti, mua ei harmittanu yhtään. Oli hauskaa pyöräillä ITSENÄISESTI pitkin Jyväskylän pimeitä ja tyhjiä katuja ja tulla Slummiin. Kämpille. Ei kotiin, mutta Kämpille.

Mun rinkassa oli myös sipulipussi. Lähellä tuotettua mummon sipulia. Hih.

Naisena selviää

Epämääräisen ahdistuksen tuulahdukset on jatkunu vaihtelevasti, mutta onneks oon kokenut sitäkin enemmän onnistumisen tunteita lähimenneisyydessä. Eilen illalla olin aika tyytyväinen itseeni, koska puolenyön aikoihin revin auki pakkauksia, kokosin IHAN ITSE pöydän ja moottorisängyn. Keskellä yötä. Ei ehkä kuulosta suurelta, mutta se OLI. Maiju sanoi kannustukseksi: "Sä oot nainen, sä selviät."

Kun on yksin niin on pakko selvitä. Ja selvisin.

Tänä aamuna itseniylitys jatkui ja ehdin junaan, vaikka oli vielä pakkaamatta ja olis tehny mieli nukkua ja piti polkea asemalle kamojen kanssa jnejnejne. Olin tyytyväinen itseni.

Nukuin ekan yön sängyssä pitkään aikaan ja söin ekan aamupalan pöydällä pitkään aikaan.

Se, mikä ärsytti, oli kauppiaan moka tuolien väreissä. Jouduin taas soittelemaan turhia säätämispuheluita, mutta josko ne mustat tuolit vielä löytäis tiensä mun huoneeseen.

Iloa tuotti myös Semmareiden ilmainen konsertti eilen meille fukseille.

En tiiä, miks nyt en osaa enää mitään muuta kun vaan raportoida. Huoh.

No joka tapauksessa. Nyt oon Helsingissä Maran ja Pautsin luona ja tääl on myös Kirde evakossa, kun se ei oo saanu vielä kämppää. Kävin ennakkokatselemassa Sarjisfestareiden tarjontaa, mutta jätin ostamiset huomiselle, kun Tumppa tulee. Kiertelin kaupoissa, mutta huomaan ajattelevani koko ajan hirmu tarkasti, paljonko mikäkin maksaa ja kannattasko sen hankkiminen ihan oikeesti ja muutenki.
Mut ostin viimeinki farkut. Ihme.

Mua jotenkin väsyttää. Se on joku Maamme Pääkaupungin raskas fiilis, mikä ui pään aukoista sisään heti kun tänne saapuu. Sitä paitsi tänään tuolla pörrätessä ja katsellessa ympärille iski melkein masennus. Tai vähintäänkin sellanen helpotus, ettei tarvi asua täällä. Mua masens pikkupikkupojat, jotka räkii ja kiroilee ja on typeriä. Mua väsytti teinilaumat ympäri Kamppia. Mua suretti lukuisat Helsingin hortoilevat pummit, joita näkyi ratikan ikkunasta joka pysähdyksellä, ja ne kaikki oli hakeutuneet nuoren istuen tupakoivan ihmisen läheisyyteen.
Mitähän mä taas selitän.
Pääasia tässä kai oli se, että tykkään kyllä käydä aina täällä ja kierrellä, mutta että Helsinki kuitenkin tietyllä tavalla myös säälittää mua eikä mene mun sydämeen.

Mutta Tumppa menee ja mulla on sitä ikävä, varsinkin nyt kun tietää että kohta näkee.

Nyt ruokaa, jee!

Voisitteko edes käskeä, niin tietäis mitä tehdä

Tänään koin suuria ahdistuksen tunteita pitkin päivää, eikä meidän amanuenssista ollut oikein mihinkään, mutta sitten päätin nyt elää näillä valinnoilla ja tutkailla syksyn mittaan, miten käy.

Saakelin akateeminen vapaus. Menee pian hermot. Tai siis ei mene, kun päätin nyt lakata ajattelemasta asiaa ja luottaa siihen, että asiat on nyt riittävän hyvin.
No niin.

Lisäksi ripustin Muumi-kortti-istallaatio-tarinoita oviin, autoin hätääntynyttä, pelkkä pyyhe päällä käytävällä olevaa miestä joka oli lukinnut itsensä huoneensa ulkopuolelle (se toivoi että voi joskus tulevaisuudessa auttaa minua HAH), ja söin meidän ainejärjestön kustantaman kasvisvartaan. Siinä oli halloumia. Näin toisen, kolmannen, neljännen, viidennen vuoden ja graduakin tekeviä opiskelijoita Opuksen grillituokiossa. Sotkin mun laukun pihkaan (miten pihkan saa pois keinonahasta?). Käytin toista kertaa julkisesti mun abihupparia ihmisten ilmoilla.

Eilen pistin elämän risaseks ja ostin jäätelöä, mustikoita ja Digestive-keksejä.

Päätin, että lähden Sarjisfestareille, en kotiin.

Huomenna eka KIRJALLISUUDEN oppiaineen luento (!) ja Semmarit.

pieces of my new Slum

Eilen illalla olin ekaa kertaa jotenkin oikeesti tasapainonen. Istuin mun lattialla ton tuikun ääressä ja söin iltapalaa, joka sisälsi muun muassa chaita, viinirypäleitä ja pestoa, ja siinä oli jotain fiilistä.
Olin tyytyväinen.

Eilen osasin myös ajatella rationaalisesti kirppareilla. En tyytynyt ihan-kivaan, koska en halua entistä enemmän turhaa roinaa tänne. Jotenkin tajuaa paremmin, että ne ihan oikeesti on sit MUN ja mun taakka, joten kynnys ostamiseen nousee.
Mutta ohukaisvalurautapannun ostin, koska mulla ei oo sellasta ja se maksoi niin vähän! Ja nyt voin paistaa kookoksenmakuisia lettuleivoksia. SYDÄMENMUOTOISIA. Koska ne aukot siinä pannussa on sellasia. Hah.
Ja toteutin myös pitkään kypsytellyn haaveen kun kohdalle sattui neljä konjakkilasia kolmella eurolla. Minusta ne on aina ollu hienoja, sellasia läskejä. Nyt juon niistä melkein kaiken kylmän.
Siinä on tyyliä.

Oon jotenkin hurahtanut astioihin ja keittiötarvikkeisiin selvästi.

Tänään istuin ensimmäisellä yliopistoluennollani ikinä. Suomen kielioppia. Se oli kivaa, vaikkei päästykään vielä juuri mihinkään.
Eilen seikkailin Korpissa tekemässä valintoja lukkariin ja toivon, että ne ois nyt suunnilleen ookoo. En osaa ajatella, mikä on tarpeeks ja mikä liian vähän ja mikä liikaa.

Sain tänään vessamattolähetyksen Kuopiosta. IHANAA. Heitin sen ällöttävän edellisten asukkaiden maton roskiin, ja äippä oli näköjään käyny ostamassa uuden, joka on hupsun värinen, mutta ei tohon vessaan oikein mikään väri sopiskaan.
Nyt on lämmin ja pehmeä alusta varpailla aamuisin. Höllii.
Iskällä oli taas vastaanotto ja maton luovutuksen jälkeen istuin sen kanssa kattomassa kun se söi Hesen salaatin tauollaan. Ite otin jäätelöä pitkästä aikaa.
Tajusin taas, miten vanhalta iskä jo näyttää. Tulee jotenkin surumielinen olo aina, kun sen tiedostaa. Minun vanhemmat vanhenee. Äipästä tulee entistä höperömpi ja iskä vanhettuu ja tulee yhä rasittuneemmaks.
Se on itkettävää.

Olin Maijukan Vapismatkaseurana ja olin ylpeä, kun osasin ajaa sieltä ongelmitta Slummille. Katoin karttaa vaan tarkistuksen vuoks ennen lähtöä kerran.
Itseluottamus kasvaa.

En oo enää edes jumissa patjalla nukkumisestakaan! Joko olen tottunut tai sitten.. jotain.
Mutta silti torstain odotus on kovakova, pöytä olis niin jees ja tuoleilla istuminen.

Ostin Harjun Paperista kolme hellättunteetkorttia. Ne saa minut hyvälle mielelle. Tahdon lisää seinälle hellyyttä, mutta mun korttikokoelman helmet on Kuopiossa.

Tänään oli lämmintä ja tarkeni pelkässä neuletakissa. Sekin hölli.

Siivous pelastaa

Ihanaa, kun sisäinen maailma alkaa vähitellen rauhottua. Aamupäivästä olin aika tuskallisen hidas tekemään mitään, koska naiseus verotti, mutta myöhemmin helpotti ja on ihanaa kun ympärillä haisee enemmän pesuaine kuin epämääräinen haju. Vois tosin haista enemmänkin, mutta yritys oli silti kova. Oon puunannu keittiötä ja vessaa ja sain oman huoneen lattiankin viimein imuroitua (!) ja ostin mikrokuitumopin (!), joten sain sen myös pestyä.
Vau, MAHTAVAA.

Keittiö tosin on täynnä pinttynyttä likaa, jota sais raivolla hinkata että se lähtis. Tänään musta ei löytynyt ihan niin paljon energiaa. En ymmärrä, millasia piittaamattomia sikoja täällä on asunut, koska säännöllinen pintojen pyyhkiminen olis riittäny ehkäsemään noi tahrat.

Mun ajattelua helpottaa kummasti, kun ympärillä on siistimpää.

Sain myös kamat järkättyä tänään niin hyvin kun ne nyt voi saada ilman huonekaluja. Tääl on ehkä kakskyt kertaa viihtysämpää ku eilen. Lisäks tein viimeinkin asumislisähakemuksen ja kävin Mailul kopsaamas vuokrasopparin ja maksoin äsken ekan vuokrankin ja OI ETTÄ OON OLLU AIKAANSAAVA, EIKÖ.

Yliopiston juttuihin tosin en vieläkään oo oikein tarttunu, vaikka ne olis melkein ne tärkeimmät. Sinänsä on kivaa, että vapaus on ihan eri asteella kun lukimossa, mutta einiinkivaa se, ettei kukaan voi selkeesti sanoo että sun kuuluu tehdä näin ja näin että pääset alkuun.
Mut kyl tää tästä.

Oon elänyt jännittäviä aikoja keskiviikosta asti. Pääsin omaan kämppään, jonka tulin tsekkaamaan ennen ekan tavarakuorman tuomista. Kämppis oli jo täällä tutustumassa paikkoihin ja ensikohtaaminen oli siinä mielessä yllättävä.
Mutta kyseinen tyttöhän on siis hirmu mukava ja sosiaalinen ja fiksu ja vaivaton kanssaeläjä, että paremmin tuskin olis voinu sattua. Vaikea kämppis vois tehdä elämisestä melkoisen paljon haasteellisempaa.
Nyt on paljon kivempaa, kun ei tarvi pitää ovia kiinni eikä kumpikaan oo sulkeutunut omaan yksityiseen valtakuntaansa ja kommunikoi pelkästään keltasilla muistilapuilla.
Paitsi tällä hetkellä Kämppis on kotikonnuilta palaamassa sukujuhlista, joten olen ollut yksin eilisillasta saakka.

Ekat kolme päivää oli oikeestaan pelkkää infoa infon perään höystettynä järjestömessuilla josta jäi käteen vaan kasa lappuja, kaks suklaakarkkia ja yks teepussi. Meidän tuutori on seitsemännen vuoden opiskelija, joka ei ole saanut vielä edes kandin papereita, eli varoittava esimerkki. Seminaarinmäellä tuntuu olevan miljoona eri rakennusta, joten hahmotus vielä hieman hakusessa, mutta vähitellen.
Plus muut kampukset.
Mut kyl.

Muista kirjallisuushäisköistä en oo ihan vielä saanu oikein otetta, kun omat illat on lähinnä menny muuttohässäköissä, mutta muutaman bilsan opiskelijan jo tiedän Kämppiksen kautta.
Mä en kuulemma näytä yhtään kirjallisuuden opiskelijalta enkä viulistilta. Hah.

Torstaina iskä tuli pitämään Jykälään vastaanottoa, joten ne toi mun kamoja samalla. Äipän kanssa mentiin Palokkaan ja Askon myyjä puhui meidät totaalisen ympäri: tuloksena torstaina saapuvat hohtavan valkoinen pöytä (se näyttää tässä huoneessa varmasti NIIIIN oudolta..), kaks mustaa tuolia ja motorisoitu sänky.
Siis motorisoitu.
Oikeesti, mitä ihmettä. En ois ikinä uskonu tätä itestäni.
Mutta mulla ei ollu hirveesti mielipidettä asiasta.
Niin ja kaks mustaa jakkaraa myös. Niiden ansiosta oon yltänyt laittamaan astioita ylähyllyille.

Perjantaina oli niin jäätävää, että en olis ihmetellyt vaikka yhtäkkiä olis alkanu satamaan räntää. Sää verotti ja oltiin molemmat Kämppiksen kaa vähän raukeita ruumiita. Se seuras sivusta mun muka kovatempoista laatikoiden purkua, vaikka itestäni tuntui, ettei se lopu koskaan.
Mut loppui se, saatiin purkaa illalla aggressioita tyhjiin banaanilaatikoihin.
Käytiin muotipäivillä, mut siellä oli vain teinejä. Lutakossa olis ollut ilmanen konsertti, mutta olin liian uupunut.

Lauantaina syötiin kolmas yhteinen aamupala meidän eteisen lattialla ja luettiin Hesaria yhteisymmärryksessä. Tumppa kaipas muka maisemanvaihdosta ja se ajoi Kangalasta katsomaan mun Slummia. Se oli hirmu kivaa, mutta vasta jälkeen päin tajusin oikeesti miten mukavaa olikin nähdä sitä. Se tarjos mulle intialaista ruokaa. Naanleipää ja raitaa, mmm.
Tavattiin Maijut ja ajettiin huonoja reittejä teelle mun Slummiin. Maijut innostu runoilemaan mun tuoreella jääkappirunouspaketilla. Huomasin, kuinka tietyllä tasolla on epämukavaa päästää ihmisiä katsomaan totaalisen keskeneräistä asumusta. Tuntuu, että pitäis jotenkin selitellä miks ei oo pehmustettuja istumapaikkoja tai kunnollista syömäalustaa tai miks on kalseeta.
Vaikka mitä se kellekkään kuuluu, koska minähän täällä asun ja teen tästä oman näköstä omaan tahtiin. 

Mun kädet on ihan kuivat kaikesta pesuaineiden käsittelystä.

Tähän mennessä oon kuunnellut jo kahtatoista eri CD:tä.

Mitä kaipaan kotoa top3:

3. induktioliesi
2. yläkerran vessan hyvä finnienpuristeluvalo (tän vessan valo on surkein ikinä, mistä tulikin mieleeni että oon saanut täällä asuessani entistäkin mahtavammat silmäpussit, varmaan patjalla nukkuminen verottaa, ja kun toi valo on niin kamala niin vaikutus on entistäkin shokeeraavampi, ei kannata katsoa aamulla vessanpeiliin jos haluaa säilyttää itsetunnon rippeet)
1. NEEKKU 8(((

Nyt keskityn viimeinkin tuohon ilmotustauluseinäosioon.

Uuden alku

Yhdeksästä banaanilaatikosta jäljellä on enää kaksi ja puoli. Jätesäkeistä on jo aikaa sitten selvitty. Lisänä hieman epämääräisiä nyssyköitä ja muuta, mutta kaiken kaikkiaan se on jo niin roimasti voiton puolella, että pitäisi kieriskellä maassa riemusta.

Tosin minulla ei ole vielä mattoa, eikä ole tyynyjäkään nukkumatyynyn lisäksi ja tämä lattia on kovin kylmä. Joten ei tee mieli kieriskellä. Nytkin jalkoja paleltaa, kun istun tässä ja pidän laatikkoa tietokonepöytänä.

Täällä on valkoiset seinät ja valkoiset kaapinovet enkä ole vielä ripustanut asioita niihin. Ehkä sen jälkeen rupeis tuntumaan omalta reviiriltä.
Tänään laitoin nastoilla kiinni kankaan, että sain edes jotakin väriä seinälle.

Oon potenut uusille huudeille siirtymisen jälkeen innostusta, jännitystä, asioiden selvittelyhetkiä, liian suuren ihmismassan hetkiä, suunnatonta infoähkyä, suunnatonta ärtymystä vastoinkäymisistä, ahdistusta, raskasmielisyyttä, toivon pilkahduksia, tyytyväisyyttä itseeni, kiitosmieltä, suunnatonta hämmennystä.

Tänään illalla kaikki viime päivien aikana kertyneet patoumat lähti viimeinkin purkautumaan kauniin tekstiviestin myötä ja kykenin itkemään.
Tuntuu että oon niin Kovin Yksin ja ettei kukaan oikein tiedosta tai huomioi miten raskasta kaikki uusi näin suurissa mitoissa voi pienelle ja herkälle yksilölle olla, mutta onneksi on Jeesus.

Eilen sain viimeinkin astiat järjestykseen ja kuiva-aineet ostoskasseista kaappiin. Tänään sain vaatteet hyllyilleen ja pääsin siivouksen alkuun kiinni. Kyllä tästä vielä kolon näköinen tulee, vaikka nyt onkin kylmää ja kovaa.

Yritin laittaa väliaikaista verhoa paikoilleen, mutta olin liian lyhyt eikä mulla ollut tarpeeksi korkeaa tuolia. Kämppis lähti sukujuhliin porukoidensa mukana, mutta toisaalta, ei se verhokaan olis ollu tarpeeks pitkä.

Kaikkeen ei ihminen (yksin) kykene.


Tässä blogauksessa taisi olla sentimentaalinen sävy, mutta mulla on oikeesti kaikki hyvin, minua vaan väsyttää. Seuraava merkintä hieman tarkempi (: