Aivojumin nostalgia

Yritän keksiä keinoja saada mun aivot liikkeelle, mutta en keksi. Minun päässä on iso jumitus, jonka luulen syntyneen sinne pikku hiljaa lukion loppumisen jälkeen. Siitä on jo vuosi. Ei siis oo ihme, että tähän mennessä jumi on melkoisen mahtava.

En tiiä auttasko päähieronta.

Ulkonakin paistaa aurinko ja haluisin olla siellä auringossa, mutta mun pitäs kovasti yrittää saada viiminenkin homma tehtyä.
Voi aivojani, kun meidän yhteisymmärrys on hukassa.

Äiti osti eilen kesän ekat, riistohintaiset mansikat. Söin niitä kermavaahdon kanssa. En malta odottaa, että torilta voi ostaa (vähän kohtuullisemman hintaista) mansikkaa ja mennä nurtsille istumaan ja syömään ja sitten sormet on ärsyttävästi punaset.

Kirjotin eilen yhteen tutkimukseen teemasta "koulutusvalintani". Mitkä asiat vaikutti siihen miten valitsin, miks valitsin miten valitsin, miltä valinta nyt tuntuu, jnejnejne. Koin kaksi yllättävää asiaa: sen, miten helposti tekstiä syntyi. Sitä vaan tuli ja tuli. Oikein ryöppysi välillä.
Ja myös sen, miten äärimmäisen ahdistavaa oli käydä läpi vuoden takaisia ahdistavia olotiloja ja mietintöjä. Muistan niin hyvin miten henkisesti loppu ja riekaleina olin, mutta tiedän etten kuitenkaan muista tarpeeks hyvin. Sillon se oli vielä miljoonasti pahempaa.

Huomasin eilen huvittuneena, miten vähän oon kirjottanu blogia tänä keväänä. Lyylintulokuukaudet on kaikkein minimaalisimmat. Huomasin myös, etten oo juurikaan keskittynyt teksteihini, vaan oon oksentanut ne ulos melkoisessa väsymyksessä. Tietyllä tapaa lohdullista tajuta, että oon joskus osannut kirjottaa paremminkin, mutta sitten toisaalta se ei taas hirveesti lohduta, koska en osaa tehdä sitä nyt.

Silmäilin läpi ne harvat merkinnät siitä, kun sain perheenlisäystä. Vaikka musta tuntuu koirankasvattajana vieläkin hyvin vajavaiselta ja keskeneräiseltä, niin oli helpottavaa huomata miten pitkä matka me on kuitenkin jo kuljettu. Olin niin hukassa ne alkupäivät ja viikot. Nyt en enää oo ihan niin pihalla. Kykenen vaatimaan mun koiralta tiettyjä juttuja siten, että se myös tekee niin. Lyylikään ei oo enää ihan niin pihalla. Se on ihan kivaa. Mut se on tietty kohta jo melkein puolivuotias.

Onneks pahin on jo ohi. En tiiä, haluaisinko enää ikinä elää samaa uudestaan. Huh huh. Vaikka toisaalta, ei samanlaista kertaa enää tule, koska elämäntilanteet ja -ympäristöt muuttuu jatkuvasti. Ja minäkin muutun. Kiitos siitä.

Nyt aivot liikkeelle jooko pliis

Lämmittelyreissu

Mun edellisestä postauksesta on kymmenen päivää, joka kuulostaa sinänsä tosi vähältä, mutta mun on silti tosi vaikee muistaa mitä siinä ajassa on tapahtunut.

Ainakin Tumpe kävi mut siitäki on jo ikuisuus. Reippailtiin ja hölkkäiltiin ja maalattiin uutta grillimökkiä ja heitettiin molemmat talviturkit 12,5 asteen lämpöiseen veteen. Sitä ennen Herra Hengenpelastaja kaivoi kaksi pelkurikoiraa kivien välistä laiturin alta, kun ne taitavasti onnistui polskimaan rannan sijasta sinne. Tumpe saa aina korjailla mun mokailuja joihin liittyy vettä.

Hoidin viikon kolmea koiraa ja se oli välillä aika rankkaa. Sain koko ajan olla napsimassa punkkeja pois patentoidulla punkinpoimijalla. Oon taas vaihtelevasti saanut hallinnantunteen mun koirasta, mutta välillä se on vähän hukassa. Pitäs jaksaa olla koko ajan kärsivällisen päättäväinen ja rauhallisen itsevarma.

Mun isoveljestä tuli kelloseppä ja ajettiin Maamme Pääkaupunkiin juhlistamaan sitä. Tai siis MINÄ ajoin. Ja sunnuntaina ajoin Helsingistä Purolan kautta Kotkaan ja Kotkasta Tavastilan kautta takaisin lähtöpisteeseen. Yhteensä yli 860 kilometriä kahdessa päivässä ratissa. Opin käyttämään vakionopeudensäädintä, joten en mä tiedä voiko ajamisesta oikein edes puhua, kun autokin oli automaattivaihteinen. 120n motareilla tuli ohiteltua aika paljon matelevia autoja. Heh. Mut en osaa edelleenkään parkkeerata.

Lasipalatsissa sain kasvismenun jälkkäriks sorbettia viinilasissa ja sitten tarjoilija tuli peittämään sen kuohuviiniin. SE OLI JÄNNÄÄ. Ja myös hyvää, yllättävää kyllä. En tykkää kuoharien karvaudesta, mutta sorbetti pehmens ja makeutti sitä sopivasti. Raikasta ja jännää.

Mummi liikuttui kyyneliin asti pelkästään siitä, että me mentiin käymään sen luona. Se oli jotenkin herttaista. Ennen lähtöä se lahjoitti kullekin sille itselleen jo tarpeetonta tavaraa. Se on tehnyt sitä jo monta vuotta. Kai se yrittää hiljalleen jakaa perintöä ennenaikaisesti. Tai ehkä sitä jo tuon ikäisenä alkaa myös huomata, miten merkityksetöntä se tavara loppujen lopuksi on.

Vielä ois yks homma mut ku oon jumissa ni oon vaan jumissa. Nytkin huomaan että kello on jo yli kolme enkä oo saanu mitään kunnollista aikaan. Vaikka tosi tyhmää ajatella päiviä sen mukaan, mitä on saanu aikaan. Miksei vois vaan olla ja nauttia siitä mitä tekee. Äskenkin esim söin hirvittävän kasan äipän ostamia kirsikoita, ekoja tänä kesänä. Onhan sekin aikaansaamista.

Perjantaina alkaa mun ja Lyylin kesäkuunseikkailu. Lähdetään junalla Tampereelle lakkiaisiin ja maanantaina Tumpen pääsykokeiden jälkeen hypätään asuntoautoon ja ajetaan seikkailemaan länteen. Saa vinkata, jos tietää Länsi-Suomesta jotain kokemisen arvoista.

Kutisevia saavutuksia

Minulle on ilmestynyt ihmeellisiä kutiavia mollukoita, jotka muistuttaa itikanpuremia, mutta ei ne oikein voi olla niitä. Ensimmäinen tuli oikean jalan polven yläpuolelle. Eilen löysin niitä samasta jalasta jo neljä. Kuvittelin jo sieluni silmin, miten mun oikea jalka saa amputaatiotuomion, ettei tuo outo oire leviäsi, mutta sitten tänään ilmestyi yksi vasemman kyynärpään viereen. Olen hämmentynyt. Mulla on varmaan joku ihonalainen punkki, joka levittelee nyt munia ympäri kehoa ja kohta tunkee toukat ihon alta noista kutinakohdista.

Niitä tekis mieli raapia koko ajan.

Viime päivät oon vältellyt viimisiä kouluhommia ahkerasti keksimällä oheistoimintaa ja tekosyitä, mutta silti kuin ihmeen kaupalla kävin viemässä eilen postilaatikkoon neljä esseetä. Neljä. Jotka oli ihan soopaa ja tylsästä aiheesta, mutta olin niin onnellinen. En uskonut, että ikinä kykenen oksentamaan niitä ulos. Kauan siinä kyllä menikin. Tänään en sitten saanutkaan mitään aikaan, näköjään mieli halusi huokaista. Ei minua enää sillain ahdista, vaikka vielä olis vika essee jäljellä ja se on pisin, mutta se on ihan kivasta aiheesta. Noi neljä ei ollu.

Tajusin yks päivä, että Lyyli on mulla vielä luultavasti sillonki ku täytän kolmekymmentä. Miettikää. Minusta aika hullua. En osaa kuvitella oikein edes ens syksyyn, kun palataan taas kahdenkeskiseen elämään. Saati siis sitten siihen kun täytän kolmekymmentä ja saatan asua ties missä ja Lylle on jo harmaa ja raihnaisa. Luulen, että siitä tulee kärttysä vanhus. Mustakin varmaan tulee.

Mitähän tästä elämästä tulee. Tai mitähän sitä tässä elämässä ylipäätään tekis.

Mutta huomenna tulee ainakin Halausukko ja voin halia sen puhki, vaikka siihen ei kyllä paljon tarvita, kun se on niin laiha.

Hoitotätilook

Meillä on kolme koiraa talossa. Se on aika paljon välillä. Kahta niistä kampaan joka päivä ja ne on silti jatkuvasti takussa, varsinkin naamasta, koska ne koko ajan kuolaa toistensa posket ja korvantaustat. Cosella on jo melkoisen muhkeat viikset jos ne olis puhtaat ja kammatut. Tänään Cosmo-hoidokki päätti mennä naapurin pihalle portin alitse juuri kun olin lähdössä leffaan. Viivästyksen takia en ehtiny miettiä vaatetusta ja puoli yhdeltätoista oli hitusen viileä pyöräillä kotiin.

Pyöräilin sitä paitsi tänään ekaa kertaa tämän vuoden puolella. VASTA NYT. Huh. Kävin pyörällä kaupassakin äipän kaa. Sillä välin Lyyli oli hakenut yläkerrasta toisen mun huoneen lattialla olleista sukista alakertaan. Huomasin vasta äsken, että se oli mun sukka. Tuli hellyyskohtaus, koska sillon joskus alkuaikoina talvella Lylle harrasti sukan nappailua sängyltä jos olin vessassa tai suihkussa. Kuvittelin mielessäni, että se liittyi jotenkin turvan hakemiseen tutusta hajusta. Mutta ehkä se oli ihan vaan yksinjättöprotestikiusaa. Mene ja tiedä, mutta viime sukkahausta on jo aikaa. Siksi hellyys.

Eilen aamulla heräsin superaikasin ja toistin viime viikon iskän aamuauttelut möksällä. Aamupäivällä kävin isosiskon ja koirien kanssa hölkkäämässä aurinkoisessa metsässä. Kiritin meidän emokoiraa eli siis ahdistelin sitä eteenpäin hölkkäämällä sen kintereillä. Se on tuhdissa kunnossa.
Mutta metsä oli huippu. Oon innostunu hölkkäämisestä taas, mutta iskä on niin usein töissä tai mökkihommissa ettei siitä ole kovin usein seuraksi. Yksin se ei oo ihan niin kivaa. Tuntuu raskaammaltakin sillon.
Ja tykkään älyttömästi meidän lähimetsähuudeista. Ei järkee.
Ja sain isosiskolta sen vanhat juoksuhousutkin, jotka ei kyllä istu ihan kaikin paikoin superisti, ja niissä on neonkeltaiset raidat joiden tarkoitusta en ymmärrä, mutta opiskelija kiittää.


Kauppareissulla:

Ä: "Ootpa totisena koko ajan."

O: "Kyllä tää vähän vakavaks vetää kun joka puolella on hyllykaupalla kaikkee kakkaa."

Ä: "Näytät ihan väsyneen rukoukselta!"

O: "..miltä?"

Ä: "Väsyneen rukoukselta. Siltä että kuukahdat ihan minä hetkenä tahansa."

O: "Just söin ennen ku lähin kotoo?"

Vaikka eipä se ole uutta, että olen valjun näköinen jos en laittaudu hitustakaan. Jos viettää aikaa enimmäkseen koirien kanssa niin ei sellaseen oikein koe tarvetta. (Vaikka tämä oli tekosyy, koska v-lopunkin vietin Halausukon kanssa enkä silti laittautunut. Miettikää, mitä tyttöystävä. Kainalokarvatkin kaiken lisäksi.)
Kai sitä pitäis taas ruveta käymään vähän ihmisten ilmoilla. Sit ku saisin viimisetkin kouluhommat kasaan. Yh.

Tää koko postaus on vähän turha, mutta eipä se haittaa. Antaa mennä.
Kerronpa nyt vielä, että ostin tänään esim tuoretta basilikaa. Se saa aina hyvälle mielelle. Ja luomuruisleipää Suonenjoelta kun kerran leipää piti ostaa.

Kasvata mua, beibe

Mun henkinen hyvinvointi on ollut melkoisessa ryöpyssä muutamat päivät. Ei muuten, mutta kasvattajana. Vaikka toisaalta, jos mulla ei olis sitä roolia, niin varmasti saisin mielenterveyden vuoristoratakokemukset jostain muualta kehiteltyä. Onhan mulla kiusallinen taipumus mutkistaa asioita väkisin ja tehdä niistä vaikeita.

Vaikkei mulla olekaan vaikein kasvatti, niin oon tullut siihen tulokseen, ettei se ole mikään helpoinkaan tapaus. Sain sisaruksista sen egoisamman. Kun itku meinaa tulla yritän muistutella itselleni, että tää on hioutumista. Että tää on kokonaisuutta, tällä on joku kauaskantosempi tarkotus että joudun kokemaan nää turhautumiset ja vajavaisuuden tunnot. Että kun yritän kasvattaa, niin samalla mua kasvatetaan. Ainakin kärsivällisyydessä ja pitkäjänteisyydessä ja uhrautuvuudessa ja varmasti monessa muussakin pinnan alla.

Jyväskylään matkustaminen, siellä yön viettäminen ja junamatka Tampereelle meni monin puolin hämmästyttävän hyvin. Olin häkeltynyt. Luulin, että oltiin kehitytty. Olin riemuissani. Samassa pienessä vaununpätkässäkin neljä muuta karvajalkaa eikä mitään suureellista draamaa. Se menestys oli kuitenkin ohimenevää ja pian alkoi tuntua, ettei sitä ollutkaan. Mutta oli se. Minä tiedän. Mulla on kokemuksia siitä, kun asiat sujuu, kunhan saisin ne vain tapahtumaan uudestaan.

Vaatii vähän henkistä kapasiteettia kun koira mieluummin päästelee kurisevia ja korahtelevia kurkunkuristusääniä muiden koirien mennessä ohi sen sijaan että kävelisi nätisti. Vaatii vähän pitkää pinnaa kun kymmenen viimistä metriä koirapuiston portille meinaa kestää lähemmäs kymmenen minuuttia. Vaatii vähän uskoa, kun koira pitää kahta ei-mistään ilmestynyttä ihmistä tosi epäilyttävänä. Vaatii myös aika rutkasti häpeänsietokykyä.

Mutta oon mä jotain sentään tehny oikein, jos mun koira kuitenkin pelätessään hakee turvansa minusta. Ja jos se kuitenkin katsoo mua pyynnöstä ollessaan ties miten vauhkona, sen näkösenä että kovasti odottais ohjeita toimia. Sit ku osaisin vielä välittää ne.

Koska oon kuitenkin niin herkkä, joudun puhdistamaan mielen aina välillä. Eilen illalla kotiin palattuani koin romahduksen. Itkin ja roiskin räkää mun lapsuudenkodin oman huoneen lattialla. Olin vakuuttunut siitä, etten osaa mitään, että oon paskoista paskin, surkeista surkein. Etten saa mitään onnistumaan itse. En edes yhtä koiraa. Olin vakuuttunut myös siitä, että mun koirasta tulee häiriintynyt ja aggressiivinen kaikkea liikkuvaa kohtaan ja että sillä on julmetun huono kohtalo, kun joutui mun koiraksi. Ryvin omassa surkeudessani ja kuvaannollisesti oksensin patoutumat ulos.

Ei varmaan tarvi sanoa, että aamulla oli tietenkin taas parempi fiilis. Sellanen, että kai tällä jaksaa taas seuraavaan järkkymiseen asti.
Ainakin on jotain, mitä kohti tavoitella, kun ei ole helpoin kasvatti.

Tuli mieleen, että alunperin olin ajatellut lähteä vikan tentin reissulle ilman Lyyliä. Sit Mirde heitti, että miksen ota Lylleä mukaan, ja rupesin miettimään että niin tosiaan, miks en muka ottais. Mikä oikeus mulla on heittää se muiden vaivoiks melko turhasta syystä? Tai miettiä, että yksin matkustaminen on helpompaa ja yksinkertaisempaa ja vapaampaa? Itsehän vaivani päätin ottaa, joten sitten mun on myös elettävä sen asian kanssa, että matkustaminen vaatii vähän aijempaa parempaa suunnittelua. Ja varustautumista.

Tämän itsesäälisoopan jälkeen vähän ilosempia juttuja. Kaikki matkat meni kaiken kaikkiaan muy bueno. Edes junailu Treelta Kuopioon ei ollu millään tavoin ongelmallinen, ehkä siks että Lylle oli väsynyt, kun ei ollut saanut tarpeeksi päiväunia.

Kangalassa oli kivaa. Siellä saa aina paljon ruokaa. Vähän liikaakin. Tumpe osti mulle elämäni parhaimman jäätelötötterön, jonka vohvelikin maistui oikeasti vohvelilta. Se oli kesän eka jätski ja söin sen auringossa ennen leffaa.

Musta oli hauska katella kun mun pölhö haukkuja ja vielä pölhömpi halausukko pomppi kilpaa metsässä. Mulla oli liian lämpimiä vaatteita mukana.
Musta oli hauska katsella myös kun mun pölhö halausukko ja sen vielä pölhömpi inttipikkuveli paini ja pikkuveli nipisteli halausukkoa pyllystä niin että halausukko hävisi. Se pikkuveli tulee aina kotona ollessaan näyttämään halausukolle pyllyä, kun halausukko puhuu mun kanssa puhelimessa. Miks kaikki liittyy pyllyyn?
Ja kun nyt alkuun pääsiin, niin oli hauska katsella myös, kun Lylle järsi junassa omenanraatoa mun kädestä. Silmät puoliummessa.

Lyylin kanssa me seikkaillaan

Elämme jännittäviä aikoja. Mulla on enää yksi tentti. Tänään matkustetaan Lyylin kanssa pitkästä aikaa bussilla. Toivottavasti se malttaa olla. Huomenna matkustetaan Lyylin kanssa pitkästä aikaa junalla. Kaikkein jännittävintä on kuitenkin sunnuntaina, kun Lylle joutuu oikeaan tulikokeeseen: onnistuuko peräti kolmen ja puolen tunnin mittainen suora junamatka? Kesto siis toki ilman mahdollisia (ja luultavia) myöhästymisiä. Pissitaukoja ei ole, kunnon jalotteluakaan ei ole. Mua jännittää jo valmiiks tuleeko siitä yhtään mitään vai katastrooooffi.

Et silleeen!!!

Mulla on muuten 5kk vanha koira. Se painaa tasan kymmenen kiloo nyt. Se on erityisen herkkä haukkumaan, sillä on vähän liikaakin asennetta ja itsetietoisuutta. Yritän silti olla joskus myös ihan kivakin emäntä enkä aina vaan ikävä ja käskevä.

Ja vaikka se onki vähän ärsy sillon tällön, niin osaa se jo vaikka mitä (tosin vois osata lisääki, mutta munhan se pitäs opettaa) ja on se jo rauhottunutkin. Sillä on tarvittaessa tosi pitkä ja kevyt ja tarkka hyppy. Se tykkää kiipeillä kasojen päälle ja loikkia sammalmättäillä. Se tykkää nuolla partajogurttipurkkeja ja hakea palloa ja keppejä. Sen karvat ei enää sojota sen näkösesti kun se olis saanu sähköiskun. Se on nopea juoksemaan. Se kulkee lähes aina häntä pystyssä. Se osaa ulvoa. Sillä on pitkät jalat ja karkeahko turkki. Se saattaa tehdä ilopissin jos tervehtiessä liikaa lepertelee (mitä minä en tee, koska olen kova emäntä; samaa ei voi sanoa muista perheenjäsenistä). Sillä on kapea naama ja sen perusilme on vakava. Se on oivallinen autokoira. Se osaa istua, mennä maahan, kieriä, pestä suun, läppästä nyrkkiä, odottaa, etsiä, tulla luokse, seurata, irrottaa otteen, hakea, istua vain takajoilla orava-asennossa, tanssia, nousta vasten, mennä alas, mennä pois, näyttää massun, hypätä. En tiedä unohdinko jotain. Sille maistuu lihaisten asioiden lisäksi esim porkkana, kaali, kukkakaali, parsakaali, paprika, omena, kananmuna, juusto ja hapankorppu. Sen lempilelu on kangaspossu, vaikkei se vinkunutkaan kuin hetken ostamisen jälkeen.

Sellanen on Lyyli. Se on mun koira.

Se Yksi Mies

En halua vähätellä jonkun ihmisen vastuuttomia ja järjettömiä tekoja toisten ihmisten tarkoituksettomaksi tappamiseksi enkä halua vähätellä omaisten surua ja yleistä pelkoa. Silti haluan ihmetellä, että mitä hittoa.

Mistä lähtien on ollut hyväksyttävää tanssia kuolleen miehen haudalla ja riemuita siitä, että mies on maailmasta pois pyyhkäisty? Vaikka se mies oliskin ollut paha mies? Joka ikisessä ihmisessä on sisällä yhtä lailla pahuutta. Ihmiset on ilosia, että paha mies sai ansionsa mukaan, koska tuotti tuskaa monille. Tuotti joo, mutta toisaalta voi kuitenkin miettiä, miten paljon tuskaa ja pahaa jokainen yksittäinen ihminen levittää ympäriinsä päivittäin vaikkei oliskaan etsintäkuulutettu terroristi. Vaikkei oliskaan pyrkimyksenä tappaa ihmisiä, niin on melkoisen paljon muitakin tapoja satuttaa toisia. Joka päivä, pienilläkin jutuilla. Ja just sellasia ihmiset on, just sitä ne tekee. Pahuudella on monet kasvot. Fyysinen tappaminen on paha joo, mutta pienikin paha jatkuvana syöttönä voi olla monella tapaa tuhoisaa.

Sitä paitsi, mistä lähtien yhden pahaa tehneen ihmisen kuolema juurikaan vaikuttaisi maailmassa vaikuttavan pahan määrään? Tästä se vasta alkaa. Suunta on koko ajan alaspäin, vaikka miten toitotetaan suvaitsevaisuutta ja vähäisten huomioimista ja ympäristönsuojelua ja muita hyvän ihmisen rakennusaineita. Samaan aikaan ollaan itsekkäitä ja tyytymättömiä, jos ei saada mitä luullaan haluavamme. Yritetään menestyä toisten kustannuksella, poljetaan toisten oikeuksia, ollaan välinpitämättömiä, satutetaan, loukataan, turrutaan itsekeskeisyyteemme.

Ja kuitenkin kuvitellaan olevamme pahan miehen yläpuolella ja oikeutettuja julistamaan että tuon miehen oli hyvä kuolla, ompa nyt helpottavaa kun sitä miestä ei enää ole. Kuvitellaan, että meillä on oikeus tanssia kuolleen miehen haudalla. (Vaikkei konkreettista hautaa olekaan, mutta you get the point.)

Koko asenne näkyy siinä, että uutisointi korostaa miehen olevan kuollut, ei tapettu.

Ja ei, en halua puolustella terroristeja. En ketään. En edes itseäni. Varsinkaan.

Ei silti tanssittaisi kuolleen miehen haudalla. Edes kuolleen pahan miehen. Ei kellään ole siihen oikeutta. Ei, vaikka kuollut mies olisi vaikuttanut tuhansien muiden ihmisten kuolemaan. Ei kukaan ole toista parempi.

On ja tulee olemaan vain yksi mies, jonka haudalla saa tanssia ja jonka kuolemasta saa ja kannattaa riemuita ja julistaa. Vain yhden miehen kuolemalla on oikeasti vaikutusta maailmassa vallitsevaan pahaan. Vain yhden miehen kuolemassa on elämä, sillä sen miehen hauta on tyhjä.
Pääsiäinen oli ihan vasta, miks se kuitenkin jo unohdettiin?

Minä en suostu riemuitsemaan kenenkään muun kuolemasta.

Herätkää tekin viideltä

Heräsin tänään viideltä. Siitä tulee yllättävän kaikkivoipa fiilis. Tai sellanen kykenevä. Kykenee nousemaan ylös sängystä viideltä. Ou jea. Olispa kiva ku heräis muutenki aikasin, silleen itestään. Kuudelta esim. Ilman et se ois hankalaa. Päivä olis pitkä ja aamu olis pitkä ja se olis kivaa. Haah.

Ulkona oli ihan hullun viileä.

Olin tänään neljä ja puol tuntia Jyväskylässä demon ja luennon takia. Demo oli yllättäen peruttu, mut ei se mitään. Yllätyin vähän, kun en kokenut ahdistusta huudeille palaamisesta. Matkustaminen monen viikon jälkeen oli itse asiassa hyvin kivaa vaihtelua. Ja ahdistumattomuus kertoo siitä, että koen J-kylän erittäin jeeskaupunkina. Mitä se onkin. Torstaina matkustan taas, mut Lyllen kanssa ja olen yhden yön ihan Kämpilläkin. Saa nähdä miltä se tuntuu näin tauon jälkeen. Kämppis varmaan ilahtuu ikihyviks kun saa taas nauttia Lyllen hurmaavasta seurasta ja siisteydestä. Sit mennään viikonlopuks pissimään Tumpen porukoiden nurkkiin. No eikäku josko L osais olla pissimättä, ei se viimekskään. Minä opin jo kauan sitten.

Sain kasvislounasmestassa lounasseuraa, koska istuin ikkunapaikalla. Se oli yllättävää, koska harvoin ihmiset käy juttusille ilman mitään pakottavaa syytä. Ite kyllä ihan viihdyn itsekseni, mutta ehkä sillä pojalla olis ollu tylsää omassa seurassaan. Tai sit se halus saada naisnäkökulmakosketusta ennen inttiin palaamista.

Mua ei enää ahdista niin paljon. Sain mun esseisiinkin ruhtinaallisesti lisäaikaa, olen helpottunut. Kyllä kaikki kääntyy aina parhain päin. Mm-m.

Lyyli oli tänään ihan vauva. Se kiljahti tunteikkaasti, vaikken edes leikannut kynttä vaan pidin ainoastaan kiinni tassusta. Sen jälkeen se otti nolon ilmeen, kun kiljas turhasta ja paino pään alistuneesti mun polvea vasten. Silleen että no okei, leikkaa nyt sit yks. Mua huvitti.

Lyylin viikset ja parta on aina takussa ja mählässä, vaikka kuinka usein kampaisin ne päivässä. Varsinkin jos se on nuollut just mämmilootaa. Kerroinko jo, että tänä pääsiäisenä lämpesin mämmille? Oon syönyt sitä hirveesti. Tänään vedin kerman kanssa niin paljon, että tuli paha olo. En osaa rajottaa.

Luin tänään kirjaa kirjoittamisesta. Tulin surulliseksi, kun en ole kirjoittanut. En blogia enkä mitään muutakaan. Ei ihme, että esseeetkin tökkii. Ihan arsesta, mutta täydellisen oma häpeäni. Haluan kirjottaa! Miks en kirjota? En opi ikinä paremmaks enkä kirjota koskaan mitään oikeeta, jos en kirjota.

Huomenna rupeen taas päivittäiseen rutiiniin. Joka päivä edes joku säälittävä sana.

Karvavappu

Oon ollu hyödyllinen ja hyödytön. Yks päivä lapioin möksällä hurjana hiekkaa ja äippä ja iskä kärräs (joka on alamäen takia kylläki raskaampi duuni ku lapioiminen). Iskä laski et 120 kärryllistä eli noin 2600 lapiollista. Tein siis töitä. Lyyli leikki kukkulan kuningatarta ja Neekun tassut meni jostain syystä verille.

Sitten se hyödyttömyysosio. Yks kurssi roikkuu edelleen ja on roikkunu talvesta asti. 300 sivusta oon lukenu reilut puolet eli kaukana lopusta vielä. Neljästä melko lyhyestä esseestä oon tehny nolla. Haluisin raivostua itselleni kun en voi ryhtyä asiohin ajoissa ja kunnolla, että ne sais alta pois. Mutta toisaalta kapinoin tätä mahassa tuntuvaa ahdistusta vastaan, koska en halua alistua sille. Se vaan vaikeuttaa mun etenemistä ja saan siitä vielä joskus mahahaavan. MRh! Saa lähetellä voimaannuttavia ajatuksia.

Eilen laitoin lakin päähän ekan kerran sitten studiokuvausten. Se tuntui ja näytti edelleen merikapteenihatulta, mutta oli kuitenkin ihan kiva pidettävä. Paistoin lettuja kolmelle pariskunnalle, joista melkein kaikilla oli myös lakit päässä. Trivial Pursuit ei ihan lähteny meidän tyttöjen osalta, mutta yöllinen Twister sai posket punoittamaan ja lihakset venymään ja pylleröt olemaan aina jonkun tiellä. Vappu ihan jees. Oiskohan äipän toinen simasatsi jo valmis. Lylle sekos ilmapalloista, ne oli jotain tosi epäilyttävää, mutta sitten kun se yhden räjäytti ei edes säikähtäny.

En muista, kerroinko ikinä mun karvaprojektista. Kyllästyin aina sheivailemaan kainaloita, joten jätin sen vähäksi aikaa. Ja sitten vähän pidemmäksi. Nyt oon ollut monta monta viikkoa ajamatta, koska rupesi kiinnostamaan, miten pitkäksi ja tuuheaksi kainalot kasvaa jos niitä ei särki. En oikeesti tiedä, koska en oo vuosiin ollu sheivaamatta näin pitkää aikaa. Ihan ihme juttuja oikeesti, ku sosiaalisesta painostuksesta naistenki pitäis olla karvattomia ainakin joistakin paikoin (ellei kaikista, riippuu keltä kysyy). Vielä enemmän mua suututtaa, kun huomaan itse olevani ihan saman paineen uhri: jos mulla on hihaton paita ja olen seurassa ja sitten yhtäkkiä muistankin että hetko, en oo sheivannu, niin tulee sellanen olo että ihan ku olis jotain hävettävää. Miksi naisen pitää tuntea häpeää siitä, että on karvoja siellä missä niitä luonnollisestikin on? Ihan ääliömäistä on tää.
Niinku monet muutki ulkonäköjutut.

Mistä tuli mieleeni, että sekin on ollut kivaa, etten oo meikannu ku pari kertaa muutaman viikon aikana. Se tuntuu aidommalta ja rennommalta. Vaikka oliski törkeä finni keskellä nenää.

Miksei voida kaikki olla rumia yhdessä, niin sitten rumuus menettäisi merkityksen!