Eilen pitkin koulupäivää haistelin järisyttävää hiuslakkakäryä. Luulin ensin, että se tuli omasta tukastani, mutta ei se tullutkaan. HUH. Mutta käry oli melkoinen, sellanen hyttysmyrkkyä jäljittelevä, tiettekö.
Tänään kapusin bussissa ihan taaimmaiselle riville ja puol minuuttia istuttuani nenään alkoi hiipiä järisyttävä hikisukkakäry. Sillon en erehtynyt sentään luulemaan itteeni alkulähteeksi, vaan se oli lihava mies kahden penkin päässä minusta. Sinnittelin kotipysäkille asti. Oli vaativa tehtävä.
Äsken menetin hermoni meidän tursuaville kuiva-ainevarastoille, joten siivosin kaapit ja laatikot. Saan viboja asioiden järjestelemisestä ja vanhan ruuan poisheittämisestä. Kaks vuotta vanha kana-sinihomejuusto-valmiskeitto kärtsäsi nenään niin pahasti, että meinasin puklata bioskiin.
Minusta on tullut salakavalan hitaasti herkkä hajuille. Ei siis sillä tavalla, että osaisin tunnistaa hajuja suvereenisti lonkalta, mutta että kiinnitän niihin aijempaa enemmän huomiota ja ne häiritsee mua. EHKÄ OON RASKAANA, eikös sillon oo hirmu herkkä hajuille. Håhå
Pikkuveli pitää naapurihuoneessa LOTR-maratonia. Kauhee jytke seinissä.
Mun käsistä on tullut heikot. Mikään ei oo tänään meinannu pysyä hyppysissä. Viulutunnilla (joka meni muutenkin ihan reisille soitannollisesti, mutta ainakin oli hauskaa) heitin vahingossa jousen lattialle. Kenkäkaupassa multa lipesi kengät näpeistä; en vaan tuntenut puristusvoimaa vaikka yritin. Kotona yritin kattaa pöytää, mutta sen sijaan rikoin kolme äidin lautasta. Tai siis yhden totaalisesti ja kaksi niin, että lohkes muutama pieni pala.
Kävin pitkästä aikaa Seppälässä kattomassa vaatteita, ja siellä oli ihan hullun söpöjä paitoja! Olisin tahtonut kaks ilosenväristä naiivia kuva-t-paitaa ja sit sellasen ruskeen hupparin missä oli ihana terävähampainen karhu rikkisateessa. Jos se on siellä vielä joskus kun mulla on rahaa, niin ostan sen. Ah.
Hei oikeesti, kirjotan vaan kaikkee jotain turhanpäivästä tänne enkä itekkään tiedä miks : D Mulla on sellanen olo, että voisin vähän läimiä itteeni poskille ja kieriskellä lattialla. Äsken oli sellanen olo, että kaipasin hirveesti kaikkia ihmisiä jotka on kaukana, ja olis ollu niin ihana jos olisin voinu kahmaista kaikki tähän lähelle ja käpertyä niiden lämpimään syliin. Nyt tuntuu muuten vaan epämääräiseltä. En tiedä, miten olla.
perjantai 30. lokakuuta 2009
torstai 29. lokakuuta 2009
Luonto-orientoituneet stalkkaajat
Orvokki-tädin opetustuokio nro 159:
Ja minähän siis en puhu omasta kokemuksesta. Olin oikeesti vähän sekaisin: heräsin esim siihen että kello näytti minusta ihan samaa kuin viimeksi kun sitä olin katsonut, joten oli pakko tuijottaa minuutti niitä numeroita että näkisin, toimiko se herätyskello edes. Sitten se numero vaihtui ja minä yritin taas nukahtaa.
Syytän tästä univajeesta tiettyä tahoa, mutta solidaarisuuden nimissä jätän sormella osoittelun salaiseksi.
Aamulla kävin tekemässä epsanjan ylppärikuuntelun parin vuoden takaa. Mietin, että oon minä kyllä vähän sekasin kun yritän senkin aineen kirjottaa. Mutta kai ihmiselle on ihan hyvä olla hiukkasen sekaisin. Sen jälkeen kuuntelin Humanistisen Ammattikorkean viittomakielen yksikön esittelyä niiden koulusta. Kunnioitan kyllä viittomakielen osaajia. Mutta ei siitä ihan minun juttua kyllä irtoo.
Minä en tiedä, minne minä haluan yrittää keväällä. Enkä edelleenkään koe sisäistä pakkoa ruveta ottamaan selvää, minne edes voisin haluta.
Mikä on sellanen ammatti, missä sais lööbata kotona ja lukea kirjoja ja sarjakuvia? Paitsi kriitikko.
Hei! Voin ruveta siks tyypiks, joka esilukee kustantamoissa niitä sinne lähetettyjä tekstejä ja sitten saan vaikuttaa siihen, mitkä julkastaan!
Jööööö..
Innostuin tänään melkein, kun pidettiin välituntipalaveria musajutuista. Olin ilmottanu, että voin tulla tarvittaessa penkkareihin laulamaan, mutta pesti sisältää ilmeisesti myös itsenäisyyspäiväjuhlan mahdollisesti ja joulujuhlankin. AAH JOULULAULUJA pienempikuinkolme. Sit kun vaihtuu marraskuu, niin saan ruveta laulamaan niitä. Ehkä. Tai no saan, koska en mä kuitenkaan jaksa joulukuuhun saakka odottaa. Mutta siis pointti oli nyt se, että on kiva päästä laulamaan, vaikken ookkaan ainut. Saa nähä, miten meillä menee sen toisen tytön kanssa yksiin.
Ai niin, tuo kysely tuossa sivussa on päättynyt ajat sitten. Näin btw. Tulokset on kiistattomat: suurimmat syyt, miksi minua luetaan tällä sivustolla, on että lukija tuntee minut taikka tahtoo stalkata. BRRR. Seuraavaksi eniten ihmiset ovat joutuneet orjuutetuiksi, eli luultavasti päivittäisestä tsekkaamisesta on tullut tapa. Tämän kanssa tasoihin menee myös se, että lukemista pidetään hyvänä viihteenä, mikä yllättää minut henkilökohtaisesti (koska ihan oikeesti, minulla on luonnossa välillä niin huonoja juttuja, että voisin itkee jos en naurais). Sitten onkin koukuttuneita tai sattumalta tänne ajautuneita ja muut loput plaaplaa.
Voisin yrittää uudistua näin talven tullen ja rustata uuden iki-ihQn kyselyn. Onko ehdotuksia? Jos ootte tylsiä ettekä ehdota, niin rustaan jotain tylsää. Että niin. Yritin myös ajat sitten laittaa uusia laskureita tuon vanhettuneen tilalle, mutta ei minua toteltu ni ei onnistunu. Pitää tarkkailla, mihin tämä tästä kehittyypi.
Nyt on niin nälkä että pakko antaa periksi ja mennä keittiöön.
Älä, hyvä ihminen, mesetä puolille öin ja hyppää siitä suoraan petiin, jos aamulla pitäisi herätä kahdeksaan kouluun. Ensinnäkään, et ehdi nukkua tarpeeksi. Toisekseen, olet aivottoman mesetyksen jälkeen niin ylivirittyneessä tilassa, ettei nukahtamisesta tule mitään. Yöunet jäävät hyödyttömiksi, epäselviksi, katkonaisiksi, turhauttaviksi. Heräilet kesken yötä miettimään, että ootko nukkunut viis minuuttia vai viis tuntia.
Ja minähän siis en puhu omasta kokemuksesta. Olin oikeesti vähän sekaisin: heräsin esim siihen että kello näytti minusta ihan samaa kuin viimeksi kun sitä olin katsonut, joten oli pakko tuijottaa minuutti niitä numeroita että näkisin, toimiko se herätyskello edes. Sitten se numero vaihtui ja minä yritin taas nukahtaa.
Syytän tästä univajeesta tiettyä tahoa, mutta solidaarisuuden nimissä jätän sormella osoittelun salaiseksi.
Aamulla kävin tekemässä epsanjan ylppärikuuntelun parin vuoden takaa. Mietin, että oon minä kyllä vähän sekasin kun yritän senkin aineen kirjottaa. Mutta kai ihmiselle on ihan hyvä olla hiukkasen sekaisin. Sen jälkeen kuuntelin Humanistisen Ammattikorkean viittomakielen yksikön esittelyä niiden koulusta. Kunnioitan kyllä viittomakielen osaajia. Mutta ei siitä ihan minun juttua kyllä irtoo.
Minä en tiedä, minne minä haluan yrittää keväällä. Enkä edelleenkään koe sisäistä pakkoa ruveta ottamaan selvää, minne edes voisin haluta.
Mikä on sellanen ammatti, missä sais lööbata kotona ja lukea kirjoja ja sarjakuvia? Paitsi kriitikko.
Hei! Voin ruveta siks tyypiks, joka esilukee kustantamoissa niitä sinne lähetettyjä tekstejä ja sitten saan vaikuttaa siihen, mitkä julkastaan!
Jööööö..
Innostuin tänään melkein, kun pidettiin välituntipalaveria musajutuista. Olin ilmottanu, että voin tulla tarvittaessa penkkareihin laulamaan, mutta pesti sisältää ilmeisesti myös itsenäisyyspäiväjuhlan mahdollisesti ja joulujuhlankin. AAH JOULULAULUJA pienempikuinkolme. Sit kun vaihtuu marraskuu, niin saan ruveta laulamaan niitä. Ehkä. Tai no saan, koska en mä kuitenkaan jaksa joulukuuhun saakka odottaa. Mutta siis pointti oli nyt se, että on kiva päästä laulamaan, vaikken ookkaan ainut. Saa nähä, miten meillä menee sen toisen tytön kanssa yksiin.
Ai niin, tuo kysely tuossa sivussa on päättynyt ajat sitten. Näin btw. Tulokset on kiistattomat: suurimmat syyt, miksi minua luetaan tällä sivustolla, on että lukija tuntee minut taikka tahtoo stalkata. BRRR. Seuraavaksi eniten ihmiset ovat joutuneet orjuutetuiksi, eli luultavasti päivittäisestä tsekkaamisesta on tullut tapa. Tämän kanssa tasoihin menee myös se, että lukemista pidetään hyvänä viihteenä, mikä yllättää minut henkilökohtaisesti (koska ihan oikeesti, minulla on luonnossa välillä niin huonoja juttuja, että voisin itkee jos en naurais). Sitten onkin koukuttuneita tai sattumalta tänne ajautuneita ja muut loput plaaplaa.
Voisin yrittää uudistua näin talven tullen ja rustata uuden iki-ihQn kyselyn. Onko ehdotuksia? Jos ootte tylsiä ettekä ehdota, niin rustaan jotain tylsää. Että niin. Yritin myös ajat sitten laittaa uusia laskureita tuon vanhettuneen tilalle, mutta ei minua toteltu ni ei onnistunu. Pitää tarkkailla, mihin tämä tästä kehittyypi.
Nyt on niin nälkä että pakko antaa periksi ja mennä keittiöön.
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Perästä Qluu
Uuh, en oo käyny läppärillä kertaakaan sunnuntain jälkeen! Oon miedosti ylpee itsestäni. En tiedä, oonko saanut sen enempää aikaseks vaikkei datailuun ookkaan mennyt tuokioita, mutta silti ihan kiva fiilis. Nyt kuitenkin taas aika päästää teidät ahdingosta ja päivittää. Tai oikeestaan ensimmäinen hetki tällä viikolla, että edes kykenen keskittymään blogaukseen.
Eilen illalla tajusin oikeesti, miten kevyttä koulussa nyt on. Mun koulupäivät on hajanaisia ja useimmiten lyhyitä ja esim eilen oli läksytön päivä (koska en jaksanut avata taloustiedon kirjaa muuten vaan). Läksytön päivä ilman sen kummempaa syytä minun lukioaikana on aika harvinainen.
Päivät on ollu sateisen kosteisia. Oon vaan rientänyt soittoharkoista toiseen ja yrittänyt jaksaa aamulla nousta tarpeeks ajoissa sängystä. Tänään sain nukkua jopa puol kymmeneen asti, mutta silti teki tiukkaa kammeta ittensä ylös.
Eilen käytiin ilahduttamassa kvartetin kanssa mummoja ja muutamaa vaaria, mutta kukaan meistä ei ollu oikein superskarppina joten en mene ihan takuuseen soiton miellyttävyydestä. Mutta ajatus kai on tärkein ja silleen plaaplaa. Illalla oli kvartettitreenit ja soittotreenit kirkolla. Oli kyllä kiva päästä pitkästä aikaa laulamaan.
Minusta on tosi epäreilua, että eri peileissä näyttää niin erilaiselta. On niin tyhmää, että aamulla näyttää kotona jopa semikauniilta ja sitten menee muualle ja näkee vilaukselta oman kuvajaisen jostain ja näyttää räjähtäneeltä. Tai että eri kauppojen sovituskoppien peilit näyttää ihan mitä sattuu keskenään. Mistä ihminen voi edes tietää, miltä ihan oikeasti näyttää?
Mutta se on ihan kivaa, etten näytä ainakaan ihan ruumiilta enää, koska sain hankittua viimeinkin toimivan valokynän. Hyvästit mustille silmänalusille ja silleen. Vaikkei ne silmäpussit minnekkään katoa.
Kaksi asiaa, mitkä on muun muassa aiheuttaneet ärsytystä muutaman päivän sisällä:
1) Tyttöjen liian lyhyet hameet tai "hameet" eli pitkät paidat jotka peittää juuri ja juuri takapuolen. Ensinnäkin: ei tähän vuodenaikaan ole enää järkevää pitää vaan ohuita sukkahousuja ja jotain perseenlämmitintä. Ja toiseksi: haluaako tytöt niin kovasti, että ihmiset kiinnittää huomion vain niiden perään? En ymmärrä.
2) Englanninkielisten sanojen käyttäminen puheessa. Luin NYT-liitteestä jotain juttua jostain kirjailijasta (miten niin epämääräisesti ilmaistu?) ja mua raivostutti että joku, joka tienaa elantonsa suomen kielellä, puhu sillä tavoin. "Jotkut luulee että pitää olla jotenkin hirmu clever että tajuaa näitä juttuja." Tai: "Pitäs yrittää olla vaan silleen relaxed eikä välittää." Jotenkin se oli vaan ältsin raivostuttavaa. En tiedä. Mulle tuli siitä hirmu ylimielinen kuva.
Ja tähän perään sopii mainiosti paras sitaatti aikoihin, johon törmäsin kirjastossa lukiessani uusinta Animea ja sieltä Otto Sinisalon kolumnia:
!!! Minusta tuo oli vaan niin loistavan nerokas oivallus ettei tähän ole edes mitään lisättävää.
Tänään olin koulusta päästessäni aivan hämmentynyt. Mulla on vapaa ilta ja se on outoa. Yritin etsiä talvitakkia kaupoista, mutta törmäsin viiden minuutin sisällä niin moneen tuttuun naamaan että uuvuin ja luovutin. Menin röyhkeästi Miren luokse syömään ja sitten iskän kyydillä kotiin.
Minulle tuli aivan äkillinen voimakas mielihalu heittää mun huoneen ikkunasta tavaraa ulos. En kuitenkaan taida toteuttaa sitä. Mutta olis kyllä ihanaa.
Olis myös ihanaa hajottaa jotain. Hakata oikein tuusannuuskaks. Esim mikro.
Viime yönä näin unta, jossa Nera oli muuttunut ihan toisen näköseks koiraks ja se meinas käydä mun kurkkuun kiinni kun yritin silittää sitä. Se oli niin ahdistavaa että heräsin ja pelotti.
Nyt haen lisää teetä, kun tuo oli niin julmetun hyvää.
Eilen illalla tajusin oikeesti, miten kevyttä koulussa nyt on. Mun koulupäivät on hajanaisia ja useimmiten lyhyitä ja esim eilen oli läksytön päivä (koska en jaksanut avata taloustiedon kirjaa muuten vaan). Läksytön päivä ilman sen kummempaa syytä minun lukioaikana on aika harvinainen.
Päivät on ollu sateisen kosteisia. Oon vaan rientänyt soittoharkoista toiseen ja yrittänyt jaksaa aamulla nousta tarpeeks ajoissa sängystä. Tänään sain nukkua jopa puol kymmeneen asti, mutta silti teki tiukkaa kammeta ittensä ylös.
Eilen käytiin ilahduttamassa kvartetin kanssa mummoja ja muutamaa vaaria, mutta kukaan meistä ei ollu oikein superskarppina joten en mene ihan takuuseen soiton miellyttävyydestä. Mutta ajatus kai on tärkein ja silleen plaaplaa. Illalla oli kvartettitreenit ja soittotreenit kirkolla. Oli kyllä kiva päästä pitkästä aikaa laulamaan.
Minusta on tosi epäreilua, että eri peileissä näyttää niin erilaiselta. On niin tyhmää, että aamulla näyttää kotona jopa semikauniilta ja sitten menee muualle ja näkee vilaukselta oman kuvajaisen jostain ja näyttää räjähtäneeltä. Tai että eri kauppojen sovituskoppien peilit näyttää ihan mitä sattuu keskenään. Mistä ihminen voi edes tietää, miltä ihan oikeasti näyttää?
Mutta se on ihan kivaa, etten näytä ainakaan ihan ruumiilta enää, koska sain hankittua viimeinkin toimivan valokynän. Hyvästit mustille silmänalusille ja silleen. Vaikkei ne silmäpussit minnekkään katoa.
Kaksi asiaa, mitkä on muun muassa aiheuttaneet ärsytystä muutaman päivän sisällä:
1) Tyttöjen liian lyhyet hameet tai "hameet" eli pitkät paidat jotka peittää juuri ja juuri takapuolen. Ensinnäkin: ei tähän vuodenaikaan ole enää järkevää pitää vaan ohuita sukkahousuja ja jotain perseenlämmitintä. Ja toiseksi: haluaako tytöt niin kovasti, että ihmiset kiinnittää huomion vain niiden perään? En ymmärrä.
2) Englanninkielisten sanojen käyttäminen puheessa. Luin NYT-liitteestä jotain juttua jostain kirjailijasta (miten niin epämääräisesti ilmaistu?) ja mua raivostutti että joku, joka tienaa elantonsa suomen kielellä, puhu sillä tavoin. "Jotkut luulee että pitää olla jotenkin hirmu clever että tajuaa näitä juttuja." Tai: "Pitäs yrittää olla vaan silleen relaxed eikä välittää." Jotenkin se oli vaan ältsin raivostuttavaa. En tiedä. Mulle tuli siitä hirmu ylimielinen kuva.
Ja tähän perään sopii mainiosti paras sitaatti aikoihin, johon törmäsin kirjastossa lukiessani uusinta Animea ja sieltä Otto Sinisalon kolumnia:
"Kuten tiedämme, mielipiteet ovat kuin peräaukkoja: kaikilla on omansa ja ne haisevat pahalle."
!!! Minusta tuo oli vaan niin loistavan nerokas oivallus ettei tähän ole edes mitään lisättävää.
Tänään olin koulusta päästessäni aivan hämmentynyt. Mulla on vapaa ilta ja se on outoa. Yritin etsiä talvitakkia kaupoista, mutta törmäsin viiden minuutin sisällä niin moneen tuttuun naamaan että uuvuin ja luovutin. Menin röyhkeästi Miren luokse syömään ja sitten iskän kyydillä kotiin.
Minulle tuli aivan äkillinen voimakas mielihalu heittää mun huoneen ikkunasta tavaraa ulos. En kuitenkaan taida toteuttaa sitä. Mutta olis kyllä ihanaa.
Olis myös ihanaa hajottaa jotain. Hakata oikein tuusannuuskaks. Esim mikro.
Viime yönä näin unta, jossa Nera oli muuttunut ihan toisen näköseks koiraks ja se meinas käydä mun kurkkuun kiinni kun yritin silittää sitä. Se oli niin ahdistavaa että heräsin ja pelotti.
Nyt haen lisää teetä, kun tuo oli niin julmetun hyvää.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Tyytyväisyyden ähky
Ihana sunnuntaikooma ja silleen!
Eilen oli rajut bileet. Sisältivät esim rajua syömistä - tai ahtamista oikeemminkin - ja rajua leffojenkatsomista. Tai siis tunnetustihan Lukija, Little Miss Sunshine, Paholainen pukeutuu Pradaan, Tähtisumua ja Tahraton mieli on sairaan rajuja leffoja.
Muistin taas miten paljon tykkään noista tokaks ja vikaks mainituista. Viiminen on vaan niin nerokas jotenkin, ja pääosanäyttelijöiden (Winslet, Carrey) välillä on ihan tajuttoman hyvä kemia. Homma vaan toimii. Toka taas on muuten vaan niin ihana. Se perhe on jotenkin symppis, kaikki on ihan ongelmaisia, ja vanhemmat vaan huutaa toisilleen, ja Paul Dano on niin symppis angstinen teini ja se kohtaus, missä se juoksee purkautumaan pellolle on oikeesti yks koskettavimmista ja hienoimmista mitä tiiän.
Sen sijaan kolmas leffa aiheutti mussa ihan todella suuren ärsytyksen tunteen. En vaan kyennyt ymmärtämään, mitä varten se leffa oli tehty. Minkä takia siihen oli tuhlattu rahaa, kun se ei kertonut mistään asiasta mitään uutta? Joo, egoistisessa muotimaailmassa työskentely on perseestä, miks sen pitäis olla yllättävä asia? Joo, ei kannattaisi laiminlyödä ystäviään ja poikaystäväänsä uuden työn takia, no öö Sherlock? Sitä paitsi se oli luokiteltu takakannessa komediaksi, mikä oli täysin perusteeton väite. Joo, naurattaa ihan törkynä kun jotkut diivat haukkuu epämuodikkaan tytön vaatteita (josta myöhemmin, yllätys yllätys, tuleekin supermuodikas) - haa haa.
Lukijastakin mulla oli liian suuret ennakkokäsitykset. Olin jotenkin ajatellut arvosteluiden ja sen Oscarinkin takia, että se ois parempi. Mutta ei se ollut mitenkään superhyvä, se oli vaan.. hämmentävä. En ymmärtänyt niiden ihmisten käyttäytymistä tai dialogia, minusta ne oli vähän epäjohdonmukaisia. Kate Winslet näytti jo kovin vanhalta ja olisin halunnut pakottaa sen saakelin kulmakarvan normaaliin asentoon. Siitäkö se sen Oscarin saikin? Kun jaksoi koko leffan pitää toista kulmakarvaa koholla. Ai niin ja olla alasti. Tykkäsin sen näyttelystä enemmän Tahrattomassa mielessä.
No mutta se elokuvista. Jotka on kyllä elämän suola ja silleen mutta joka tapauksessa. Oli huippua hengailla yökkäreissä ja lööbata ja mässätä. Henski oli vielä oikein panostanu ja tehny meille piirakkaa ja salaattia - ja viidessä minuutissa myös maailman hienoimman jäätelökakun! Se näytti maasturilta. Jolla oli superärjy rekkari. Ja eiks maasturi oo just oiva 18. synttäripäiväkakku kun nyt me saadaan ajaa autoa 8) Jahka kortit on hankittu. Jäätelöä kakussa oli 1,5 litraa ja ei saatu ihan kaikkea syötyä, kun tytöiltä loppui puhti. Ja multakin, mutta kestin pisimpään!
Aamulla silmät tuntui hirmu väsyneiltä; sellasilta, ettei niitä pysty pitämään auki kun ne on turvonnu kiinni unenpuutteesta. Unohdettiin myös kellojen siirto, joten oltas voitu nukkua tunti pidempäänkin, mutta ehkä näin parempi.
Kiitos ihanista synttäribileistä! Nyt pitäs saada vielä jotain tehtyäkin tänään, mutta tekis mieli vaan olla röllöttää ja/tai nukkua. Olen kadottanut aikaansaavuustarpeeni. HIHIHI.
Eilen oli rajut bileet. Sisältivät esim rajua syömistä - tai ahtamista oikeemminkin - ja rajua leffojenkatsomista. Tai siis tunnetustihan Lukija, Little Miss Sunshine, Paholainen pukeutuu Pradaan, Tähtisumua ja Tahraton mieli on sairaan rajuja leffoja.
Muistin taas miten paljon tykkään noista tokaks ja vikaks mainituista. Viiminen on vaan niin nerokas jotenkin, ja pääosanäyttelijöiden (Winslet, Carrey) välillä on ihan tajuttoman hyvä kemia. Homma vaan toimii. Toka taas on muuten vaan niin ihana. Se perhe on jotenkin symppis, kaikki on ihan ongelmaisia, ja vanhemmat vaan huutaa toisilleen, ja Paul Dano on niin symppis angstinen teini ja se kohtaus, missä se juoksee purkautumaan pellolle on oikeesti yks koskettavimmista ja hienoimmista mitä tiiän.
Sen sijaan kolmas leffa aiheutti mussa ihan todella suuren ärsytyksen tunteen. En vaan kyennyt ymmärtämään, mitä varten se leffa oli tehty. Minkä takia siihen oli tuhlattu rahaa, kun se ei kertonut mistään asiasta mitään uutta? Joo, egoistisessa muotimaailmassa työskentely on perseestä, miks sen pitäis olla yllättävä asia? Joo, ei kannattaisi laiminlyödä ystäviään ja poikaystäväänsä uuden työn takia, no öö Sherlock? Sitä paitsi se oli luokiteltu takakannessa komediaksi, mikä oli täysin perusteeton väite. Joo, naurattaa ihan törkynä kun jotkut diivat haukkuu epämuodikkaan tytön vaatteita (josta myöhemmin, yllätys yllätys, tuleekin supermuodikas) - haa haa.
Lukijastakin mulla oli liian suuret ennakkokäsitykset. Olin jotenkin ajatellut arvosteluiden ja sen Oscarinkin takia, että se ois parempi. Mutta ei se ollut mitenkään superhyvä, se oli vaan.. hämmentävä. En ymmärtänyt niiden ihmisten käyttäytymistä tai dialogia, minusta ne oli vähän epäjohdonmukaisia. Kate Winslet näytti jo kovin vanhalta ja olisin halunnut pakottaa sen saakelin kulmakarvan normaaliin asentoon. Siitäkö se sen Oscarin saikin? Kun jaksoi koko leffan pitää toista kulmakarvaa koholla. Ai niin ja olla alasti. Tykkäsin sen näyttelystä enemmän Tahrattomassa mielessä.
No mutta se elokuvista. Jotka on kyllä elämän suola ja silleen mutta joka tapauksessa. Oli huippua hengailla yökkäreissä ja lööbata ja mässätä. Henski oli vielä oikein panostanu ja tehny meille piirakkaa ja salaattia - ja viidessä minuutissa myös maailman hienoimman jäätelökakun! Se näytti maasturilta. Jolla oli superärjy rekkari. Ja eiks maasturi oo just oiva 18. synttäripäiväkakku kun nyt me saadaan ajaa autoa 8) Jahka kortit on hankittu. Jäätelöä kakussa oli 1,5 litraa ja ei saatu ihan kaikkea syötyä, kun tytöiltä loppui puhti. Ja multakin, mutta kestin pisimpään!
Aamulla silmät tuntui hirmu väsyneiltä; sellasilta, ettei niitä pysty pitämään auki kun ne on turvonnu kiinni unenpuutteesta. Unohdettiin myös kellojen siirto, joten oltas voitu nukkua tunti pidempäänkin, mutta ehkä näin parempi.
Kiitos ihanista synttäribileistä! Nyt pitäs saada vielä jotain tehtyäkin tänään, mutta tekis mieli vaan olla röllöttää ja/tai nukkua. Olen kadottanut aikaansaavuustarpeeni. HIHIHI.
lauantai 24. lokakuuta 2009
Virallisesti paha ihminen
Koko päivän ollu ihan omituinen olo. Se alko jo aamulla, kun äiti ahdisteli minua taas, että enkö tosiaan voi tulla KYSille soittamaan kun sen työkaveri jää eläkkeelle. Oon sanonu ei jo ties kuinka monta kertaa: ei ole minkäänlaista motivaatiota tollaseen, koska en tunne koko ihmistä ja mulla on sinä päivänä jo kvartettikeikkakin ni menee hirmu säätämiseks ja kun ei vaan kiinnosta. Muutenkin ottaa päähän, kun pidetään aina itsestäänselvyytenä että ilman muuta soitan joka saakelin sukujuhlassa, häissä ja synttäreillä. En minä tykkää esiintyä, se on hermostuttavaa ja en oo tarpeeks hyvä soittaja että voisin tuntea oloni itsevarmaksi.
Tiedän, oon paha ihminen kun en voi tehdä äidille edes tuollaista palvelusta. Mutta mikä pakko minulla on aina olla hyväksikäytettävänä sen takia, että soitan viulua? Ja tiedän, oon paha ihminen kun en oo kirkollakaan käyny aikoihin. Aika vaan hurahtaa. Syysloman reissasin kokonaan, ja tänään nuortenilta onkin Petosella ja koska iskä vei auton Forssaan, niin en jaksa ruveta säätämään bussien kanssa. Tiedän, naurettavaa. Mutta kun se vaan tuntuu niin ylivoimaselta nyt, kun sitten pitäs sieltä selvitä vielä kaverin luokse jotenkin ja bussiyhteydet on surkeet.
Joo kamalaa seliselittelyä ja angstia ja plaah. Senku kivitätte.
Tahtoisin oppia siihen, etten jatkuvasti ajattelis miltä näytän toisten silmissä. Tai potis omantunnontuskia siitä, etten käy jossakin paikassa tarpeeks usein tai juttele joidenkin kanssa tarpeeks usein tai muuta tällasta. Se on väsyttävää. Kai jokaisen pitäis saada elää niinku tahtoo.
Iltapäivällä iski ihmeellinen mielihalu leipoa pizzaa. Viimeks leivoin varmaan joskus kesällä kavereiden kanssa. Siispä vuorasin itteni ja lähdin Neekun kanssa ostamaan hiivaa lähikaupasta. Siellä edessä hengaili paljon poikajengejä. En oo koskaan tykänny poikajengeistä. Ja ootteko muuten huomannu, että pojat liikkuu paljon useemmin jengeinä ku tytöt?
Leivoin sen pizzan. En oo ikinä varmaan tehny lauantaina ruokaa niin aikasin. Olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Syömisen jälkeen istuin olkkarin sohvan selkänojalla ja toljotin ikkunasta harmaan mitäänsanomatonta päivää. Neekku tuli mun viereen toljottamaan. Sitten toljotin välillä Neekkua ja yritin painaa mieleen kaikki yksityiskohdat sen naamasta. Sille on tullu valkosia karvoja silmäkulmiin ja korvan taakse. Sekin vanhenee. Itken varmaan silmät päästäni, sitten kun se joskus kuolee.
Ompa mulla mieltäylentäviä juttuja.
No, oon yrittäny herätellä itteeni nyt koomasta pikku hiljaa, koska illalla on joka tapauksessa edessä PYJAMABILEET!
En tiedä, mikä on virallinen määritelmä pyjamabileille, mutta en muista oonko ees koskaan ollu sellasissa kunnollisissa, joita ois kutsuttu tolla nimellä :D Joten nyt on viimeinki aika. Samalla ne on vähän niinku synttärit, kun mun lisäks kaks muutakin kaveria on vanhentunut tällä viikolla - tai no Suvi vasta huomenna, mut kuiteski.
Meen valkkaamaan DVD:itä >
Tiedän, oon paha ihminen kun en voi tehdä äidille edes tuollaista palvelusta. Mutta mikä pakko minulla on aina olla hyväksikäytettävänä sen takia, että soitan viulua? Ja tiedän, oon paha ihminen kun en oo kirkollakaan käyny aikoihin. Aika vaan hurahtaa. Syysloman reissasin kokonaan, ja tänään nuortenilta onkin Petosella ja koska iskä vei auton Forssaan, niin en jaksa ruveta säätämään bussien kanssa. Tiedän, naurettavaa. Mutta kun se vaan tuntuu niin ylivoimaselta nyt, kun sitten pitäs sieltä selvitä vielä kaverin luokse jotenkin ja bussiyhteydet on surkeet.
Joo kamalaa seliselittelyä ja angstia ja plaah. Senku kivitätte.
Tahtoisin oppia siihen, etten jatkuvasti ajattelis miltä näytän toisten silmissä. Tai potis omantunnontuskia siitä, etten käy jossakin paikassa tarpeeks usein tai juttele joidenkin kanssa tarpeeks usein tai muuta tällasta. Se on väsyttävää. Kai jokaisen pitäis saada elää niinku tahtoo.
Iltapäivällä iski ihmeellinen mielihalu leipoa pizzaa. Viimeks leivoin varmaan joskus kesällä kavereiden kanssa. Siispä vuorasin itteni ja lähdin Neekun kanssa ostamaan hiivaa lähikaupasta. Siellä edessä hengaili paljon poikajengejä. En oo koskaan tykänny poikajengeistä. Ja ootteko muuten huomannu, että pojat liikkuu paljon useemmin jengeinä ku tytöt?
Leivoin sen pizzan. En oo ikinä varmaan tehny lauantaina ruokaa niin aikasin. Olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Syömisen jälkeen istuin olkkarin sohvan selkänojalla ja toljotin ikkunasta harmaan mitäänsanomatonta päivää. Neekku tuli mun viereen toljottamaan. Sitten toljotin välillä Neekkua ja yritin painaa mieleen kaikki yksityiskohdat sen naamasta. Sille on tullu valkosia karvoja silmäkulmiin ja korvan taakse. Sekin vanhenee. Itken varmaan silmät päästäni, sitten kun se joskus kuolee.
Ompa mulla mieltäylentäviä juttuja.
No, oon yrittäny herätellä itteeni nyt koomasta pikku hiljaa, koska illalla on joka tapauksessa edessä PYJAMABILEET!
En tiedä, mikä on virallinen määritelmä pyjamabileille, mutta en muista oonko ees koskaan ollu sellasissa kunnollisissa, joita ois kutsuttu tolla nimellä :D Joten nyt on viimeinki aika. Samalla ne on vähän niinku synttärit, kun mun lisäks kaks muutakin kaveria on vanhentunut tällä viikolla - tai no Suvi vasta huomenna, mut kuiteski.
Meen valkkaamaan DVD:itä >
Triviaaleja ahdistuksia
Luulin, että tämä olis tosi kevyt päivä. Vaan yks hikinen taloustiedon tunti ja kirjottamiskerho ja kvartettiharkat ja silleen. Jostain syystä olin siitä huolimatta hirmu uupunut ja äreä varsinkin iltapäivää kohden.
Hämmentävintä on se, että oon aiemmin jaksanut käytännössä jatkuvasti seittemän kurssin jaksoja, mutta nyt en oikeestaan tee paljon mitään ja silti oon uupunut. Säälittävää.
Kvartetin jälkeen en jaksanut kuollaksenikaan raahautua vielä kirjastoonkin lainaamaan jotain DVD:tä laiskan pikkuveikkani puolesta, vaan laahustin suoraan bussipysäkille. Odotin bussia ja ahdistuin, kun näin jo kaukaa että vastaan käveli hitaasti yläasteen aikaisia naamatuttuja. Sellaset on hankalia, kun ei tiedä miten olla. Eikä siitä päässyt pakoonkaan. Yks niistä oli yläastekaverini entinen poikaystävä ja olin superyllättynyt, että se moikkasi mulle. En ollut varma tunnistaisko se mua. Ei me ikinä juteltu oikein kunnolla. Mutta näköjään se tunnisti vieläkin. Onneks olin varautunut kaiken varalta ja sain moikattua takasin.
Sitten kun pääsin bussiin tuli pari pysäkkiä minun jälkeen kyytiin ala-asteen aikainen ylin ystäväni. Se jäi tosin istumaan ihan bussin etuosaan, joten ei tarvinnut miettiä minne päin katson, moikkaanko vai en, hymyilenkö vai en, mitä teen. On niin omituista, että mekin vietettiin joskus lähes kaikki vapaa-aika yhdessä ja nyt ollaan tuskin tuntevinamme toisiamme. Mitä ihmisille aina tapahtuu? Miten suhteet muuttuu niin rajusti?
Joka tapauksessa, tollasina hetkinä Kuopio tuntuu yksinkertasesti niin tutulta ja väsyttävältä. Sellaselta, etten jaksais enää nähdä näitä naamoja täällä, ei huvittas ahdistua niistä. Haluisin tilaa hengittää. Tai pikemminkin hengittää jotain muuta ilmaa, mitä täällä.
Illalla sain yllättävän puhelun, kun mummi soitti. Oon ihmetellyt koko viikon, miks en ole saanut siltä synttärikorttia. Kuulostaa ehkä röyhkeältä, mutta kun mummi ei oo koskaan aikaisemmin unohtanut laittaa synttäri- saati nimipäiväkorttia. Sitä ikään kuin odottaa. Joten oon ollu vähän yllättynyt, kun postilaatikko on kumissu tyhjyyttään.
Nyt mummi kuitenkin soitti ja onnitteli myöhässä, se oli hirmu pahoillaan ja vähän itekkin hämmentynyt, että miten se oli unohtanut merkitä kalenteriin mun synttärit. Mutta hei, oon nyt kypsä ja iso täysi-ikäinen, niin enhän mä nyt tällasista loukkaannu. Hah. Sitä paitsi, mikä oikeus kenelläkään on enää olettaa 87-vuotiaan muistavan jotain tällasia triviaaleja juttuja.
Se kertoili minulle, miten sillä on ollut koko syksyn niin paha olo, ja miten joka paikkaa kivistää ja tänään oli otettu paljon verta kokeita varten ja sitä oli huipannu koko päivän jajajajajaja kaikkea sellasta. Vanhojen ihmisten juttuja. Ikääntyneiden ihmisten juttuja. Mua vaan meinaa alkaa aina itkettää, kun se puhuu sellasista. En minä tiedä, mitä siihen pitää sanoa. Miten mummeja lohdutetaan? Minua pelottaa odottaa koko ajan sitä, millon vanhuus oikeesti alkaa syödä mummia niin kovasti, ettei se enää selviydy yksin ja ei jaksa enää yrittää elää. Vuosi vuodelta se on vaan kuihtunut enemmän ja enemmän ja kutistunut pikku hiljaa kasaan.
En pysty edes kuvittelemaan, miltä tuntuu olla 87 vuotta vanha. Oikeesti.
Enkä kyllä tiedä, haluaisinko ikinä pystyäkään.
Hämmentävintä on se, että oon aiemmin jaksanut käytännössä jatkuvasti seittemän kurssin jaksoja, mutta nyt en oikeestaan tee paljon mitään ja silti oon uupunut. Säälittävää.
Kvartetin jälkeen en jaksanut kuollaksenikaan raahautua vielä kirjastoonkin lainaamaan jotain DVD:tä laiskan pikkuveikkani puolesta, vaan laahustin suoraan bussipysäkille. Odotin bussia ja ahdistuin, kun näin jo kaukaa että vastaan käveli hitaasti yläasteen aikaisia naamatuttuja. Sellaset on hankalia, kun ei tiedä miten olla. Eikä siitä päässyt pakoonkaan. Yks niistä oli yläastekaverini entinen poikaystävä ja olin superyllättynyt, että se moikkasi mulle. En ollut varma tunnistaisko se mua. Ei me ikinä juteltu oikein kunnolla. Mutta näköjään se tunnisti vieläkin. Onneks olin varautunut kaiken varalta ja sain moikattua takasin.
Sitten kun pääsin bussiin tuli pari pysäkkiä minun jälkeen kyytiin ala-asteen aikainen ylin ystäväni. Se jäi tosin istumaan ihan bussin etuosaan, joten ei tarvinnut miettiä minne päin katson, moikkaanko vai en, hymyilenkö vai en, mitä teen. On niin omituista, että mekin vietettiin joskus lähes kaikki vapaa-aika yhdessä ja nyt ollaan tuskin tuntevinamme toisiamme. Mitä ihmisille aina tapahtuu? Miten suhteet muuttuu niin rajusti?
Joka tapauksessa, tollasina hetkinä Kuopio tuntuu yksinkertasesti niin tutulta ja väsyttävältä. Sellaselta, etten jaksais enää nähdä näitä naamoja täällä, ei huvittas ahdistua niistä. Haluisin tilaa hengittää. Tai pikemminkin hengittää jotain muuta ilmaa, mitä täällä.
Illalla sain yllättävän puhelun, kun mummi soitti. Oon ihmetellyt koko viikon, miks en ole saanut siltä synttärikorttia. Kuulostaa ehkä röyhkeältä, mutta kun mummi ei oo koskaan aikaisemmin unohtanut laittaa synttäri- saati nimipäiväkorttia. Sitä ikään kuin odottaa. Joten oon ollu vähän yllättynyt, kun postilaatikko on kumissu tyhjyyttään.
Nyt mummi kuitenkin soitti ja onnitteli myöhässä, se oli hirmu pahoillaan ja vähän itekkin hämmentynyt, että miten se oli unohtanut merkitä kalenteriin mun synttärit. Mutta hei, oon nyt kypsä ja iso täysi-ikäinen, niin enhän mä nyt tällasista loukkaannu. Hah. Sitä paitsi, mikä oikeus kenelläkään on enää olettaa 87-vuotiaan muistavan jotain tällasia triviaaleja juttuja.
Se kertoili minulle, miten sillä on ollut koko syksyn niin paha olo, ja miten joka paikkaa kivistää ja tänään oli otettu paljon verta kokeita varten ja sitä oli huipannu koko päivän jajajajajaja kaikkea sellasta. Vanhojen ihmisten juttuja. Ikääntyneiden ihmisten juttuja. Mua vaan meinaa alkaa aina itkettää, kun se puhuu sellasista. En minä tiedä, mitä siihen pitää sanoa. Miten mummeja lohdutetaan? Minua pelottaa odottaa koko ajan sitä, millon vanhuus oikeesti alkaa syödä mummia niin kovasti, ettei se enää selviydy yksin ja ei jaksa enää yrittää elää. Vuosi vuodelta se on vaan kuihtunut enemmän ja enemmän ja kutistunut pikku hiljaa kasaan.
En pysty edes kuvittelemaan, miltä tuntuu olla 87 vuotta vanha. Oikeesti.
Enkä kyllä tiedä, haluaisinko ikinä pystyäkään.
torstai 22. lokakuuta 2009
Ei mistään kotoisin
Koska olen kuin kylmä kala, meidän viulutunneilla on nykyään runsasta mielikuvaharjoittelua.
Aamulla säikähdin pilkkopimeässä olkkarissa kiiluvia silmiä ikkunan edessä. Laitoin valot päälle ja se olikin Neekku, joka makas sohvan selkänojalla. Ja alko hitaasti heiluttaa häntää.
Meillä on asunut koko viikon yks äipän ja iskän kaveri Kotkasta, niiden kotikonnuilta. Se käy Kuopion yliopistolla opiskelemassa aina välillä tänä syksynä ja pitää meillä kortteeria. On ollut taas vaihteeksi vähän hakusessa tämä sopeutuminen. Yhtäkkiä talossa onkin yks ihminen lisää ja vielä vieras, ei voi ihan miten tahansa rönsyillä. Se on kyllä reipas täti, tänäänkin oli haravoimassa ku tulin kotiin ja siivonnut keittiön.
Tänään noi puhu taas siitä, miten kotkalaiset on suorasukaisia ja täällä Savossa kaikki vaan jahkailee eikä osaa sanoa juuta saati jaata. Iskä joutuu aina noloihin tilanteisiin, kun savolaiset ei ymmärrä sen kotkalaista huumoria. Äiti hermostuu, kun ihmiset kiertelee eikä niistä saa kunnolla asioita irti.
Ja minä olen seropi. En koe olevani savolainen, koska ei mulla ole sellaista mielenlaatua. En koe olevani myöskään kotkalainen, koska en oo asunut siellä koskaan. Tällaisena sekasikiönä (vanhemmat Kotkasta, syntynyt Kuopiossa) on vaikeaa. Kaverit valittaa, että puhun liian kovaa - mutta meidän perheessä ei saa ääntään kuuluviin, jos ei puhu toisten päälle ja huuda. Kulttuurierot ovat vakava asia.
Minä kävin ostamassa Suomalaisesta kamalan lällykirjan, joka ilmestyi tänään. Luin siitä jo pari sivua, mutta sitten piti lähteä ruokakauppaan ja häslätä kaikkea muuta ja plaaplaa NO KUITENKI mut se tuntuu niin yltiö siirappiselta, etten tiedä kykenenkö lukemaan sen irvistelemättä. Pakko. Ehkä lopetan tän ja alotan sen.
Niin ja huomenna perjantai ja silleen ja onko vähän ihanaa ku taas viikonloppu ja muutenki yks tunti kouluu vaan huomenna ja semmosta muuta jee!
J: "PERGAMENTTIIN SYDÄNVERELLÄ KIRJOITETTU RAKKAASI NIMI!!"Olin muuten otettu, kun meidän kvartetin ykkösviulisti kysyi tiistaina, että oliko mulla ollut edellisenä päivänä synttärit. Kun ihmettelin mistä se tiesi, se totesi että vuos sitten sanoin viettäneeni synttäreitä syyslomalla, ja se oli laittanu päivän muistiin. !! Siis oikeesti. Onko tällaisia ihmisiä edes olemassa enää? Se ei käytä Internetiä tietääkseni, se näkee vaivan muistaa ihmisten (eikä edes läheisten) syntymäpäivät itse. Käsittämättömän söpöä.
O: "Mitenkä oli?"
J: "Se mielikuva mielessä. Ja nyt soita. SYDÄNVERELLÄ."
O: "Mutku yHYYY!"
Aamulla säikähdin pilkkopimeässä olkkarissa kiiluvia silmiä ikkunan edessä. Laitoin valot päälle ja se olikin Neekku, joka makas sohvan selkänojalla. Ja alko hitaasti heiluttaa häntää.
Meillä on asunut koko viikon yks äipän ja iskän kaveri Kotkasta, niiden kotikonnuilta. Se käy Kuopion yliopistolla opiskelemassa aina välillä tänä syksynä ja pitää meillä kortteeria. On ollut taas vaihteeksi vähän hakusessa tämä sopeutuminen. Yhtäkkiä talossa onkin yks ihminen lisää ja vielä vieras, ei voi ihan miten tahansa rönsyillä. Se on kyllä reipas täti, tänäänkin oli haravoimassa ku tulin kotiin ja siivonnut keittiön.
Tänään noi puhu taas siitä, miten kotkalaiset on suorasukaisia ja täällä Savossa kaikki vaan jahkailee eikä osaa sanoa juuta saati jaata. Iskä joutuu aina noloihin tilanteisiin, kun savolaiset ei ymmärrä sen kotkalaista huumoria. Äiti hermostuu, kun ihmiset kiertelee eikä niistä saa kunnolla asioita irti.
Ja minä olen seropi. En koe olevani savolainen, koska ei mulla ole sellaista mielenlaatua. En koe olevani myöskään kotkalainen, koska en oo asunut siellä koskaan. Tällaisena sekasikiönä (vanhemmat Kotkasta, syntynyt Kuopiossa) on vaikeaa. Kaverit valittaa, että puhun liian kovaa - mutta meidän perheessä ei saa ääntään kuuluviin, jos ei puhu toisten päälle ja huuda. Kulttuurierot ovat vakava asia.
Minä kävin ostamassa Suomalaisesta kamalan lällykirjan, joka ilmestyi tänään. Luin siitä jo pari sivua, mutta sitten piti lähteä ruokakauppaan ja häslätä kaikkea muuta ja plaaplaa NO KUITENKI mut se tuntuu niin yltiö siirappiselta, etten tiedä kykenenkö lukemaan sen irvistelemättä. Pakko. Ehkä lopetan tän ja alotan sen.
Niin ja huomenna perjantai ja silleen ja onko vähän ihanaa ku taas viikonloppu ja muutenki yks tunti kouluu vaan huomenna ja semmosta muuta jee!
tiistai 20. lokakuuta 2009
Hiipuva suhdanne
Tänä aamuna tapahtui taas jotain merkillistä. Tai siis ongelma on juuri siinä, etten tiedä mitä on tapahtunut ennen kymmentä vailla kaheksaa. Sillon mä joka tapauksessa jostain syystä ponnautin pään yhtäkkiä tyynystä ja yritin saada maailmasta kiinni.
Nää kaheksan aamut on NIIN ei mun juttu. Onnistun verrattain usein mokaamaan ne.
Ajattelin sitten kypsillä, tuoreen täysi-ikäisillä aivoillani itsenäisesti, että enpä jaksa nyt kerrankaan hikoilla aamutoimia ja juosta bussiin tuhatta ja sataa, vaan annan olla ja jätän menemättä epsanjantunnille. Vau mitä radikaaliutta. Ihan oikeesti on, minulle, koska en yleensä toimi näin. Mutta sen tunnin jälkeen olis joka tapauksessa ollut hypäri, joten tuntui turhalta mennä tunnille, joka jäis väistämättäkin vajaaksi. Ehdinpähän lukea enkun sanakokeisiin.
Opin äikäntunnilla tänään, että kusi ja paska on ikivanhoja sanoja, jotka on tullu suomen kieleen jo joskus ajat sitten. Ne oli aluks ihan tavallisia sanoja, mutta 1800-luvun lopulla niille ruvettiin keksimään sievisteleviä kiertoilmauksia, ja sitten niistä tulikin ronskeja ja vähän moukkamaisia ilmauksia. Aika karua.
Äiti oli kotiin tullessani ihan viimeisen lomapäivän stressissä. Se menee huomenna taas töihin ja valitti melkein itku kurkussa, miten se ei ehdi saada mitään tehtyä ja kaikki on huonosti. Vehnäjauhotkin on loppu, voiko olla mahdollista ettei ole vehnäjauhoja, yhyy byhyy. Itse se kysy, että leipooko se mulle kakun. Valitsin, että mielummin kääretortun. Ja tänään illalla söin sitten synttärikääristä, vähän tällain myöhässä. Mutta oli hyvää!
Oh, nyt on ihan sellanen olo, että tekis mieli lötkähtää lämpimään ja kattoo vaan jotain ihan äärettömän söpöjä hyvänmielenleffoja. Onneks huomenna on myöhänen aamu, koska ei muutenkaan tekis mieli mennä kouluun. Miten opiskeluinto voi kadota niin totaalisesti? Ihan käsittämätöntä. Tai siis se on käsittämätöntä, että tähän syksyyn saakka on aina saanut itseni puristettua kirjojen pariin ja pänttäämään, mutta nyt ei jotenkin toimi enää. En vaan saa ruvettua, mutta ei mua edes huvita ruveta. Eikä se edes tunnu pahalta! APUA. Ei hyvä kehitys näin ylppäreiden lähestyessä :D
Mutta kullekin päivälle riittävät sen omat murheet ja niinpäinedespäin.
PS. LAITOIN HIUKSET PONNARILLE!! Ei tosin ihan kaikki yllä, mutta SILTI, PONNARILLE, vaikka vähän aikaa sitten lyhensin!
PPS. 7000 kävijää rikki!
Nää kaheksan aamut on NIIN ei mun juttu. Onnistun verrattain usein mokaamaan ne.
Ajattelin sitten kypsillä, tuoreen täysi-ikäisillä aivoillani itsenäisesti, että enpä jaksa nyt kerrankaan hikoilla aamutoimia ja juosta bussiin tuhatta ja sataa, vaan annan olla ja jätän menemättä epsanjantunnille. Vau mitä radikaaliutta. Ihan oikeesti on, minulle, koska en yleensä toimi näin. Mutta sen tunnin jälkeen olis joka tapauksessa ollut hypäri, joten tuntui turhalta mennä tunnille, joka jäis väistämättäkin vajaaksi. Ehdinpähän lukea enkun sanakokeisiin.
Opin äikäntunnilla tänään, että kusi ja paska on ikivanhoja sanoja, jotka on tullu suomen kieleen jo joskus ajat sitten. Ne oli aluks ihan tavallisia sanoja, mutta 1800-luvun lopulla niille ruvettiin keksimään sievisteleviä kiertoilmauksia, ja sitten niistä tulikin ronskeja ja vähän moukkamaisia ilmauksia. Aika karua.
Äiti oli kotiin tullessani ihan viimeisen lomapäivän stressissä. Se menee huomenna taas töihin ja valitti melkein itku kurkussa, miten se ei ehdi saada mitään tehtyä ja kaikki on huonosti. Vehnäjauhotkin on loppu, voiko olla mahdollista ettei ole vehnäjauhoja, yhyy byhyy. Itse se kysy, että leipooko se mulle kakun. Valitsin, että mielummin kääretortun. Ja tänään illalla söin sitten synttärikääristä, vähän tällain myöhässä. Mutta oli hyvää!
Oh, nyt on ihan sellanen olo, että tekis mieli lötkähtää lämpimään ja kattoo vaan jotain ihan äärettömän söpöjä hyvänmielenleffoja. Onneks huomenna on myöhänen aamu, koska ei muutenkaan tekis mieli mennä kouluun. Miten opiskeluinto voi kadota niin totaalisesti? Ihan käsittämätöntä. Tai siis se on käsittämätöntä, että tähän syksyyn saakka on aina saanut itseni puristettua kirjojen pariin ja pänttäämään, mutta nyt ei jotenkin toimi enää. En vaan saa ruvettua, mutta ei mua edes huvita ruveta. Eikä se edes tunnu pahalta! APUA. Ei hyvä kehitys näin ylppäreiden lähestyessä :D
Mutta kullekin päivälle riittävät sen omat murheet ja niinpäinedespäin.
PS. LAITOIN HIUKSET PONNARILLE!! Ei tosin ihan kaikki yllä, mutta SILTI, PONNARILLE, vaikka vähän aikaa sitten lyhensin!
PPS. 7000 kävijää rikki!
maanantai 19. lokakuuta 2009
Viimeiset alaikäiset tunaroinnit
Nyt olen sitten täysi-ikäinen.
En tunne mitään maagisuutta.
Olin ymmärtävinäni, että tähän taitekohtaan liittyy jotain käsittämättömän hienoa, jotain maagista. Onko se väärin, jos ei tunne sitä?
Minä saan mennä NAIMISIIN.
Saan ostaa tupakkaa, saan ostaa alkoholia.
Minä saan mennä autokouluun (sitten kun jaksan).
Saan itse allekirjoittaa kaiken maailman laput kysymättä huoltajilta yhtään mitään.
Minä saan olla itse vastuussa itsestäni. (Mutta kun minä inhoan vastuuta. Eikä minulla ole minkäänlaisia mielihaluja edellä mainittuja asioita kohtaan, joten meneekö tämä nyt ihan hukkaan sitten.)
Tämä 18 on kyllä ihme keinotekoinen raja: eilen en olisi vielä saanut ostaa luvallisesti k18-leffaa kaupasta, mutta tänään se minulle suodaan. Öö, aha?
Kaikki hehkuttaa sitä, miten tulee hullutus kun pääsee täysi-ikäiseksi. Sitä odotellessa. Vaikka minut tuntien se jää tulematta. HIH.
Elämän ironia on parasta ironiaa: aamu oli superharmaa ja kiireinen ja täynnä sählinkiä. Ja vielä maanantai. Ehkä karuin synttäripäivä ikinä. Koulussa ei olis tehny mieli istua ei sitten yhtään, mutta istuin silti. Kotiin mennessä tihkutti. Satoi räntää, kun säin kalapuikkoja. Sitten satoi jo märkää lunta, kun join teetä.
Eli periaatteessa minun synttäriperinne täyttyi taas, koska tämä on eka lumi, jonka minä oon nähny Kuopiossa tänä syksynä. Jihei!
Nyt soi: Bowerbirds - uusi rakkauteni
Tänään olisi ollut jazzklubille ilmainen pääsy, ja minulle vielä elämäni ensimmäinen sisäänpääsy, mutta harmaus taisi iskeä päälle. En kykene nyt psyykkaamaan itseäni uutta paikkaa ja kokemusta varten, joten sen sijaan menen arjen mukaisesti hetkuttamaan vatsaani ekaa kertaa kahteen viikkoon. Vatsatanssi, here I come again! Jazzaamaan ehdin vielä monesti. Sitä ennen voisin hankkia uudet henkkarit, ettei tarvi passia heilutella. Edelliset henkkarit meni helmikuussa vanhaks. Mutta oon pärjänny niillä tähän asti, hehe.
Pitääkö nyt tehdä jotain täysi-ikäistä, että vihkiytyy täyteen ikään?
Pitääkö nyt yrittää olla aikuinen?
(Pitääkö mun yrittää ruveta näyttämään naiselliselta naiselta?)
HAH, unohdin muuten kertoa Helsingin reissun suurimman feilaukseni! Se siis tähän loppuun kevennyksenä(?):
Käytiin vanhusten ja Maran kanssa Booknäsissa, eli sellasessa vanhoja ja uusiakin hienoja kalliita huonekaluja ja sisustustavaroita myyvässä liikkeessä. Siellä oli julmetusti huoneita ja julmetusti kamaa. Tosi nättejä kyllä osa. Ja meidän olkkarin kirjahyllyt on näköjään tilattu niiltä, en halua edes tietää paljonko ne on maksanu..
mutta oi, siellä oli huone jonka koko seinäpinta oli kirjahyllyjen peitossa. Ah. Sitten siinä oli myös kirjoitustaso jonka ääreen istuin. Pöydällä oli hieno lukulamppu, lampunvarjostin vihreää lasia. Kääntelin sitä. Sitten kokeilin yhtä säädintä varovaisesti. MOKASIN. Toisessa kädessä oli kangaskassi, joten en ehtinyt tuoda sitä kättä apuun kun lampunvarsi taittuikin yhtäkkiä kahtia ja lasi kilahti pöydän reunaan PAKS ja katsoin epäuskoisena että ei näin voi tapahtua. Kaunis vihreä lasinsiivu oli tippunut mun jalkoihin JEE. 8) Äidin pää pisti salamana esiin huoneen toisesta oviaukosta. Eipä paljon naurattanut. Oli ihan kamalaa mennä sanomaan niille hienoille myyjätädeille että hei sori kävi vähän vahinko.
Se lamppu makso 195€. !!
Mutta!
Ei jouduttu korvaamaan sitä (mitä ihmettä o_o). Se täti oli vaan sillein "no hyvä kun tulit rehellisesti sanomaan meille" ööö, no ehkä tietysti?
Mutta tällaista seikkailua siis. Sen jälkeen äiti ja minä oltiin aina ihan sydän kurkussa, kun joku juttu kalahti tai liikahti varoittamatta, kun kateltiin niitä tavaroita.
Siellä oli muuten ihana aasialainen osasto, missä oli sairaan söpöjä hyllykköjä, esim tällanen PYÖREÄ. Haluun mulle isona:
Mutta nyt vatsanhetkutukseen, moro!
En tunne mitään maagisuutta.
Olin ymmärtävinäni, että tähän taitekohtaan liittyy jotain käsittämättömän hienoa, jotain maagista. Onko se väärin, jos ei tunne sitä?
Minä saan mennä NAIMISIIN.
Saan ostaa tupakkaa, saan ostaa alkoholia.
Minä saan mennä autokouluun (sitten kun jaksan).
Saan itse allekirjoittaa kaiken maailman laput kysymättä huoltajilta yhtään mitään.
Minä saan olla itse vastuussa itsestäni. (Mutta kun minä inhoan vastuuta. Eikä minulla ole minkäänlaisia mielihaluja edellä mainittuja asioita kohtaan, joten meneekö tämä nyt ihan hukkaan sitten.)
Tämä 18 on kyllä ihme keinotekoinen raja: eilen en olisi vielä saanut ostaa luvallisesti k18-leffaa kaupasta, mutta tänään se minulle suodaan. Öö, aha?
Kaikki hehkuttaa sitä, miten tulee hullutus kun pääsee täysi-ikäiseksi. Sitä odotellessa. Vaikka minut tuntien se jää tulematta. HIH.
Elämän ironia on parasta ironiaa: aamu oli superharmaa ja kiireinen ja täynnä sählinkiä. Ja vielä maanantai. Ehkä karuin synttäripäivä ikinä. Koulussa ei olis tehny mieli istua ei sitten yhtään, mutta istuin silti. Kotiin mennessä tihkutti. Satoi räntää, kun säin kalapuikkoja. Sitten satoi jo märkää lunta, kun join teetä.
Eli periaatteessa minun synttäriperinne täyttyi taas, koska tämä on eka lumi, jonka minä oon nähny Kuopiossa tänä syksynä. Jihei!
Nyt soi: Bowerbirds - uusi rakkauteni
Tänään olisi ollut jazzklubille ilmainen pääsy, ja minulle vielä elämäni ensimmäinen sisäänpääsy, mutta harmaus taisi iskeä päälle. En kykene nyt psyykkaamaan itseäni uutta paikkaa ja kokemusta varten, joten sen sijaan menen arjen mukaisesti hetkuttamaan vatsaani ekaa kertaa kahteen viikkoon. Vatsatanssi, here I come again! Jazzaamaan ehdin vielä monesti. Sitä ennen voisin hankkia uudet henkkarit, ettei tarvi passia heilutella. Edelliset henkkarit meni helmikuussa vanhaks. Mutta oon pärjänny niillä tähän asti, hehe.
Pitääkö nyt tehdä jotain täysi-ikäistä, että vihkiytyy täyteen ikään?
Pitääkö nyt yrittää olla aikuinen?
(Pitääkö mun yrittää ruveta näyttämään naiselliselta naiselta?)
HAH, unohdin muuten kertoa Helsingin reissun suurimman feilaukseni! Se siis tähän loppuun kevennyksenä(?):
Käytiin vanhusten ja Maran kanssa Booknäsissa, eli sellasessa vanhoja ja uusiakin hienoja kalliita huonekaluja ja sisustustavaroita myyvässä liikkeessä. Siellä oli julmetusti huoneita ja julmetusti kamaa. Tosi nättejä kyllä osa. Ja meidän olkkarin kirjahyllyt on näköjään tilattu niiltä, en halua edes tietää paljonko ne on maksanu..
mutta oi, siellä oli huone jonka koko seinäpinta oli kirjahyllyjen peitossa. Ah. Sitten siinä oli myös kirjoitustaso jonka ääreen istuin. Pöydällä oli hieno lukulamppu, lampunvarjostin vihreää lasia. Kääntelin sitä. Sitten kokeilin yhtä säädintä varovaisesti. MOKASIN. Toisessa kädessä oli kangaskassi, joten en ehtinyt tuoda sitä kättä apuun kun lampunvarsi taittuikin yhtäkkiä kahtia ja lasi kilahti pöydän reunaan PAKS ja katsoin epäuskoisena että ei näin voi tapahtua. Kaunis vihreä lasinsiivu oli tippunut mun jalkoihin JEE. 8) Äidin pää pisti salamana esiin huoneen toisesta oviaukosta. Eipä paljon naurattanut. Oli ihan kamalaa mennä sanomaan niille hienoille myyjätädeille että hei sori kävi vähän vahinko.
Se lamppu makso 195€. !!
Mutta!
Ei jouduttu korvaamaan sitä (mitä ihmettä o_o). Se täti oli vaan sillein "no hyvä kun tulit rehellisesti sanomaan meille" ööö, no ehkä tietysti?
Mutta tällaista seikkailua siis. Sen jälkeen äiti ja minä oltiin aina ihan sydän kurkussa, kun joku juttu kalahti tai liikahti varoittamatta, kun kateltiin niitä tavaroita.
Siellä oli muuten ihana aasialainen osasto, missä oli sairaan söpöjä hyllykköjä, esim tällanen PYÖREÄ. Haluun mulle isona:
Mutta nyt vatsanhetkutukseen, moro!
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Väsynein jaloin ja iloisin mielin
Tunti täysi-ikäisyyteen. Tai itse asiassa alle.
OMG
Lomat on lomailtu ja jotenkin hassua, että täytän heti ekana koulupäivänä aikoihin (no ookoo, viikkoon). Voin ajatella, että tää koko viikko oli mulle sellanen etukäteissynttärilahja. HIH
Teidän onneksenne (ellei joku sitten nimenomaan ole odottanut sitä näin viikon hiljaisuuden jälkeen? haha) tiedossa ei oo kuitenkaan mitään massiivista, yksityiskohtaista viikkoselostusta, koska en oo tehnyt muistiinpanoja niin paljon, että muistaisin vielä kaiken jokaiselta päivältä. Ja muutenkin jotenkin tosi levoton olo, en malttais millään istua tässä koneella ja kirjottaa tätä liibalaabaa, mutta hirveä velvollisuudentunto, ja sittenpähän se on tehty :D
..joo, oottakaa, mä yritän nyt vähän kasata itteeni että tulis vähän parempi päivitys ku edellisestä. Huoh.
Oli ihana mennä Jyväkseen. Viimeks olin siellä Konffan aikoihin eli juhannuksena eli siitä oli IKUISUUS. Näin taas kahta Maijua ja tuntui hyvältä. Musta on hauskaa, kun niillä on aina sellasia jyväskyläläisten juttuja, joita ei oo Kuopiossa, ja sit on mielenkiintosta bongata niitä niiden puheista esim.
Bussimatkalla sinne muistin taas, miten paljon rakastankaan Suomea ja sen maisemia. Täällä on niin hyvä olla ja elää. Ja matkustaa. Rakastan myös sitä tunnetta, kun jättää arjen ja kodin taakse ja pääsee irrottautumaan vähäksi aikaa kaikesta. Tuntuu, ettei matkalla ollessa ole velvollinen kantamaan huolta niistä asioista, mitkä kotona odottaa. Ja nyt sain nauttia siitä tunteesta VIIKON.
Maijujen kanssa shoppailtiin ja lööbattiin, ja keskiviikkona lähdin Helsinkiin kohti toisia ystäväisiä. Henni ja Minna odotti mua asemalla ja molemmilla oli ihan typerät virneet naamalla, håhå! Ja sitten alkoi meidän Helsingin seikkailumme.
Mieleen jäi ainakin:
JALAT: joka ilta väsyneet, väsyneet jalkaparat. Voivoi. Ehkäisin suonikohjujen syntymistä pitämällä jalkoja seinää vasten ylhäällä samalla kun H&M tuijotti Hulluja japanilaisia telkusta. Hotellihuoneen seinät oli ihanan oranssit! Mutta vessassa haisi joku omituinen haju ja mua häiritsi ihan tajuttomasti ja en vaan keksiny, mikä siel haisee. Päätin, että pesuaine mitä ne käyttää siivoomisessa, koska tyydyttävämpääkään selitystä en keksinyt.
PABLO: Picasson näyttely Ateneumissa oli pieni pettymys, koska en minä vaan jaksa ymmärtää sitä. Sen näkemys asioista on niin hämmentävä: naisetkin on kuvattu vaan irrallisina lihapaloina ja se on sitten surrealismia. Mulle tulee niistä vaan irvokas ja huijattu olo. Sellanen, että mietin koko ajan kumpi on tyhmempi: taiteilija joka ne taulut on tehny, vai ihmiset, jotka niitä käy tuijottamassa näyttelyissä ja muissa ja yrittää kaivaa niistä jotain syvällistä. No, kuitenkin. Ostin sieltä museon kaupasta paljon kortteja.
MOUNT EVEREST: nepalilainen ravintola Rautatientorin kupeessa oli symppis ja hyvä ruoka! Nam!
FUTARIPERSEET: ihana öinen Yrjönkatu ja ihanat, humaltuneet nuoret miehet, jotka pitivät meitä jaliksenpelaajina - tai ainakin meidän takamusten perusteella oli näin. HAHA
MICHELINMIES-TAKIT: niitä rumuuksia oli joka puolella, myös sitruunansyöneen Saimi Hoyerin päällä, joka ei tykännyt kun jäätiin vahingossa sen eteen kapealle kävelytielle. Jäätiin siihen muuten siksi, kun ihasteltiin söpöä kahvilaa, jonne sitten mentiinkin. Siellä oli lautapelejä hyllyllä, mut ei jääty pelaamaan. Hih.
Melkein kuin Tupu, Hupu ja Lupu! Paitsi ettei oikeestaan vuorotellen, vaan kaikki samaan aikaan äänessä. Way to go (;
WAYNE'S COFFEE: chilly chai latte oli niiiiiin rakkaus! Meinasin ottaa ihan vaan chain, mutta koska poskia kuumotti tekikin mieli jotain kylmää. Ja toi oli niin hyvää, maistakaa jos joskus meette Waynesille. Lempparipaikaks tais tulla Akateemisen alakerrassa oleva kahvila. Siellä oli niin mukava istua ja juoda ja kirjottaa. Ja siellä soi jazz. Ja siis oih.
HERÄTYS: perjantaina siirryin Tornista Presidenttiin ja H&M:n seurasta Ä&I:n seuraan. La-aamuna telkku herätti meidät klo 5.40. Su-aamuna klo 7.15. Ei oltu kumpanakaan kertana asennettu itse mitään herätystä. Ihanaa ihanaa.
PONYO: oli pakko käydä perinteen mukaan Tennispalatsissa, ja kävin tsekkaaman Miyazakin uusimman, YKSIN. Toinen leffa yksin teatterissa. Hii! Kuopio ei tarjoa originaalia, pelkästään dubattua, joten siksi piti käydä. Ja voi luoja, miten se oli ihana elokuva. Se oli niin söpö ja sympaattinen ja tuli niin hyvä mieli. Naiiviudesta en jaksa puhua, koska päähenkilöt oli 5-vuotiaita, joten suotakoon se heille.
KYLMYYS: luulin, että etelämmässä olis lämmin, mutta HAH! Helsingissa puhalsi niin kylmä viima koko ajan, että huh huh. Ihania rannikkokaupungin ominaisuuksia. Räntää ei onneks satanu kun kerran, sekin lauantai-iltana. En oo siis nähnyt vielä lunta ollenkaan, vaikka Kuopiossa sitä on kuulemma jo tullut. Ennen mun synttäreitä. Mikä synti!
VERKKOKAUPPA.COM: noutotiskillä jonotus melkein 30 numeroa. Mutta sain kuin sainkin oman kameran (synttärilahjaksi)! Niin ja hiirenkin. Eihän mulla oo ollu läppäri kun vasta kaks vuotta reilu. Kamera on Canon G10, eli tollainen pieni käteensopiva. Tästä on hyvä aloittaa.
Reissailu oli kivaa. Hahmotan Helsinkiä taas paljon paremmin, vaikka vieläkin ahdistun paikoitellen siitä ihmispaljoudesta. Vaikkei se olekaan mitään Lontooseen verrattuna. Mutta silti.
Minä rakastan elämää. Ja minä rakastan elää. Vaikka loma loppuukin. On taas aika mennä eteen päin.
OMG
Lomat on lomailtu ja jotenkin hassua, että täytän heti ekana koulupäivänä aikoihin (no ookoo, viikkoon). Voin ajatella, että tää koko viikko oli mulle sellanen etukäteissynttärilahja. HIH
Teidän onneksenne (ellei joku sitten nimenomaan ole odottanut sitä näin viikon hiljaisuuden jälkeen? haha) tiedossa ei oo kuitenkaan mitään massiivista, yksityiskohtaista viikkoselostusta, koska en oo tehnyt muistiinpanoja niin paljon, että muistaisin vielä kaiken jokaiselta päivältä. Ja muutenkin jotenkin tosi levoton olo, en malttais millään istua tässä koneella ja kirjottaa tätä liibalaabaa, mutta hirveä velvollisuudentunto, ja sittenpähän se on tehty :D
..joo, oottakaa, mä yritän nyt vähän kasata itteeni että tulis vähän parempi päivitys ku edellisestä. Huoh.
Oli ihana mennä Jyväkseen. Viimeks olin siellä Konffan aikoihin eli juhannuksena eli siitä oli IKUISUUS. Näin taas kahta Maijua ja tuntui hyvältä. Musta on hauskaa, kun niillä on aina sellasia jyväskyläläisten juttuja, joita ei oo Kuopiossa, ja sit on mielenkiintosta bongata niitä niiden puheista esim.
Bussimatkalla sinne muistin taas, miten paljon rakastankaan Suomea ja sen maisemia. Täällä on niin hyvä olla ja elää. Ja matkustaa. Rakastan myös sitä tunnetta, kun jättää arjen ja kodin taakse ja pääsee irrottautumaan vähäksi aikaa kaikesta. Tuntuu, ettei matkalla ollessa ole velvollinen kantamaan huolta niistä asioista, mitkä kotona odottaa. Ja nyt sain nauttia siitä tunteesta VIIKON.
Maijujen kanssa shoppailtiin ja lööbattiin, ja keskiviikkona lähdin Helsinkiin kohti toisia ystäväisiä. Henni ja Minna odotti mua asemalla ja molemmilla oli ihan typerät virneet naamalla, håhå! Ja sitten alkoi meidän Helsingin seikkailumme.
Mieleen jäi ainakin:
JALAT: joka ilta väsyneet, väsyneet jalkaparat. Voivoi. Ehkäisin suonikohjujen syntymistä pitämällä jalkoja seinää vasten ylhäällä samalla kun H&M tuijotti Hulluja japanilaisia telkusta. Hotellihuoneen seinät oli ihanan oranssit! Mutta vessassa haisi joku omituinen haju ja mua häiritsi ihan tajuttomasti ja en vaan keksiny, mikä siel haisee. Päätin, että pesuaine mitä ne käyttää siivoomisessa, koska tyydyttävämpääkään selitystä en keksinyt.
PABLO: Picasson näyttely Ateneumissa oli pieni pettymys, koska en minä vaan jaksa ymmärtää sitä. Sen näkemys asioista on niin hämmentävä: naisetkin on kuvattu vaan irrallisina lihapaloina ja se on sitten surrealismia. Mulle tulee niistä vaan irvokas ja huijattu olo. Sellanen, että mietin koko ajan kumpi on tyhmempi: taiteilija joka ne taulut on tehny, vai ihmiset, jotka niitä käy tuijottamassa näyttelyissä ja muissa ja yrittää kaivaa niistä jotain syvällistä. No, kuitenkin. Ostin sieltä museon kaupasta paljon kortteja.
MOUNT EVEREST: nepalilainen ravintola Rautatientorin kupeessa oli symppis ja hyvä ruoka! Nam!
FUTARIPERSEET: ihana öinen Yrjönkatu ja ihanat, humaltuneet nuoret miehet, jotka pitivät meitä jaliksenpelaajina - tai ainakin meidän takamusten perusteella oli näin. HAHA
MICHELINMIES-TAKIT: niitä rumuuksia oli joka puolella, myös sitruunansyöneen Saimi Hoyerin päällä, joka ei tykännyt kun jäätiin vahingossa sen eteen kapealle kävelytielle. Jäätiin siihen muuten siksi, kun ihasteltiin söpöä kahvilaa, jonne sitten mentiinkin. Siellä oli lautapelejä hyllyllä, mut ei jääty pelaamaan. Hih.
N: "Hei! Ootteko te tulossa vai lähössä?"
M: "Joo."
H: "Ollaan."
O: "Lähössä."
Melkein kuin Tupu, Hupu ja Lupu! Paitsi ettei oikeestaan vuorotellen, vaan kaikki samaan aikaan äänessä. Way to go (;
WAYNE'S COFFEE: chilly chai latte oli niiiiiin rakkaus! Meinasin ottaa ihan vaan chain, mutta koska poskia kuumotti tekikin mieli jotain kylmää. Ja toi oli niin hyvää, maistakaa jos joskus meette Waynesille. Lempparipaikaks tais tulla Akateemisen alakerrassa oleva kahvila. Siellä oli niin mukava istua ja juoda ja kirjottaa. Ja siellä soi jazz. Ja siis oih.
HERÄTYS: perjantaina siirryin Tornista Presidenttiin ja H&M:n seurasta Ä&I:n seuraan. La-aamuna telkku herätti meidät klo 5.40. Su-aamuna klo 7.15. Ei oltu kumpanakaan kertana asennettu itse mitään herätystä. Ihanaa ihanaa.
PONYO: oli pakko käydä perinteen mukaan Tennispalatsissa, ja kävin tsekkaaman Miyazakin uusimman, YKSIN. Toinen leffa yksin teatterissa. Hii! Kuopio ei tarjoa originaalia, pelkästään dubattua, joten siksi piti käydä. Ja voi luoja, miten se oli ihana elokuva. Se oli niin söpö ja sympaattinen ja tuli niin hyvä mieli. Naiiviudesta en jaksa puhua, koska päähenkilöt oli 5-vuotiaita, joten suotakoon se heille.
KYLMYYS: luulin, että etelämmässä olis lämmin, mutta HAH! Helsingissa puhalsi niin kylmä viima koko ajan, että huh huh. Ihania rannikkokaupungin ominaisuuksia. Räntää ei onneks satanu kun kerran, sekin lauantai-iltana. En oo siis nähnyt vielä lunta ollenkaan, vaikka Kuopiossa sitä on kuulemma jo tullut. Ennen mun synttäreitä. Mikä synti!
VERKKOKAUPPA.COM: noutotiskillä jonotus melkein 30 numeroa. Mutta sain kuin sainkin oman kameran (synttärilahjaksi)! Niin ja hiirenkin. Eihän mulla oo ollu läppäri kun vasta kaks vuotta reilu. Kamera on Canon G10, eli tollainen pieni käteensopiva. Tästä on hyvä aloittaa.
Reissailu oli kivaa. Hahmotan Helsinkiä taas paljon paremmin, vaikka vieläkin ahdistun paikoitellen siitä ihmispaljoudesta. Vaikkei se olekaan mitään Lontooseen verrattuna. Mutta silti.
Minä rakastan elämää. Ja minä rakastan elää. Vaikka loma loppuukin. On taas aika mennä eteen päin.
lauantai 10. lokakuuta 2009
Toimettomuuden ihanuus
!!
Antakaa anteeksi blogaamattomuuteni, mutta en ole edes pahoillani koska c'moon: 2 ja ½ päivää koneetta!
On sekin jo jonkinlainen saavutus.
Hassuinta on se, etten tietoisesti edes millään tavoin pyrkinyt pidättäytymään dataamisesta, silleen verta itkien tiettekö; ei vaan oo ollut hetkeä, millon olis ollu mahdollista istua koneelle. Oli kaikkea muuta kivaa. HIHI!
Esim. torstaina oli maailman turhin päivä koulussa, koska oli palautuspäivä, eikä mulla ollu ku kaks palautusta. Matikka meni huonommin kun luulin: kuvittelin saavani edes kasin, mutta tulikin seiska. No, ei haittaa, oon jo luovuttanut sen suhteen. En jaksa panostaa. MUTTA äsken katoin Wilmaa ja voi hyvä luoja, ope oli antanu mulle kurssista kasin kuitenkin! 7+:lla kokeesta! En usko tätä, jotenkin ihan käsittämättömän suloista. Ehkä se tykkää minusta. Uskokaa tai älkää, mutta nyt on minun pitkät matikat käyty ja keskiarvo riittää silti kiitettävään. Eli siis 'periaatteessa' ysiin. Melkein naurattaa. Ei se muuten varmaan yltäs, mutta ykkösvuonna jaksoin raataa (ja sillon oli kyllä vielä helpompaakin).
Tiedossa vielä lisää leijumista. Sain myös hissankokeen takaisin, siis sen surullisen kuuluisan ITSENÄISEN kurssin kokeen, jos vielä muistatte. En voinu oikeesti uskoa sitä numeroa siinä paperilla: sain 9½! Aattelin, että nyt on pakko tulla pohjanoteeraus, koska opiskelin niin törkeän huonosti joten se olis mulle vaan oikein. Mutta ei.
Melkein hävettää, että pääsin ku koira veräjästä. Se ope varmaan kuvitteli, että oon oikeestikki lukenu ja yrittänyt hiki päässä hahmottaa niitä kokonaisuuksia - mitä teinkin sen kaks päivää. Nolottaa melkein. Varsinkin kun se vielä sano, että pärjään tällä menolla varmasti hyvin yliopistossakin, kun pystyn itsenäisesti hahmottamaan olennaiset kokonaisuudet oppikirjan informaatiomäärästä. Totuus on se, että minulla sattu vaan käymään tajuttoman hyvä tuuri niiden esseiden kanssa.
Mutta tuli kyllä hyvä mieli, kun palautuksen jälkeen se ope kysyi, että luenko paljon kaunokirjallisuutta ja sanoin että LUEN ja se sano että sen huomaa kyllä. Toista se on kuulemma pojilla, kun lukee niiden esseitä, jotka on ilmeisesti välillä vähän säälittäviä kyhäelmiä kirjalliselta anniltaan.
Sitten uskonnonopettajakin pölähti jostain siihen luokkaan ja se kyseli kirjotuksista (vaikka sehän ne oli tarkistanutkin) ja en nyt jaksa kirjottaa kaikkee mitä se kerto, mutta jäi kuitenkin sellanen fiilis, että se oli ollut ihan tyytyväinen mun suoritukseen ja ettei sitä tiedä jos ne YTL:ssä nostaa pisteitä. Mutta turha sitä on miettiä sen enempää, marraskuussa selviää.
AAAARH en tiedä mikä mua taas vaivaa, kun pitää kirjottaa kaikki niin saakelin yksityiskohtaisesti. En jaksa tiivistää. Koittakaa sietää.
Palautuksen jälkeen oli kiva käydä hymyssä suin pitkästä aikaa kirjastossa ja sitten mennä hengaamaan Hennille kera tyttöjen. Lööbattiin koko päivä, tosin käveltiin me myöhemmin meille kattomaan leffaa, joten tuli vähän liikuttuakin. En muista, millon oon viimeks viettäny melkein koko päivän tollain kavereiden kanssa ilman sen kummempaa tekemisen tarvetta. Ah.
Ei. Hartiani eivät ole kovat. Kuinka niin?
Perjantai taas on tässä jaksossa mulla muutenkin sellanen päivä, että kouluun pitää vaivautua vaan yhdeksi tunniksi joka sekin alkaa vasta yhdeltä. Eilen olis tosin ollu sellanen toimintapäivä, että välitunneilla olis voinu laulaa karaokea, pelata Wiillä tai taiteilla tanssimatolla, runoilla magneettisanoilla ja muuta sellasta. Niin ja joku ylilääkäri oli myös luennoimassa tupakan vaaroista. Tarkotus oli mennä kyllä meininkeihin mukaan, mutta jumituin kuitenkin ettimään uutisia taloustiedon uutiskatsaukseen ja kirjottamaan kirjotuskerhon tehtäviä. Kyllä se aamu niinkin kului.
Käytiin VB:llä tuijottelemassa vuoden uutiskuvia ja raapusteltiin huomioita vihkoihin. Sitten lyöttäydyin äipän seuraan kartsalle. Ostin loman kunniaksi Suomalaisesta kaks kirjaa joista toisen hotkaisin illalla, tosin se meni jo seuraavan vuorokauden puolelle. Tänä aamuna Mire herätti mut väkivaltaisesti puhelimella kymppiminsan ennen, kun herätyskello olisi pikku hiljaa alkanut lempeästi soida. Se ahdisteli mut metsään Kiren ja koirien kanssa. Ja sit käytiin reippailemassa mein mökille, juotiin Jaffat siellä, ja reippailtiin takasin. Matkalla nähtiin söpö 13-viikkonen bordercollie. Iltapäivällä käytiin syömässä pitkästä aikaa suht isolla osalla perheestä ja tuli melkein paha olo kun söin liikaa. Miks en jaksa nykyään enää syödä yhtä paljon ku ennen?
Kotona iski totaalinen toimettomuus ja raskas olo, joten alotin lukemaan sitä toista ostamaani kirjaa. Ja vaivoin sain pidettyä taukoa, että pääsin nyt päivittämään tänne, ennen kun lähden reissuun huomenna. Sitten ei taas tiedä, millon koneelle kykenen.
Eli tosiaan, SYYSLOMA ALKOI JEE ja minä lähden huomenna illalla pitkästä aikaa JYVÄKSEEN kattomaan Maijuja ja keskiviikkona suuntaan HELSINKIIN ja perjantaina KOTKAAN mummin luokse, en muista millon oon sielläkään viimeks käyny!
Ihanaa päästä irrottautumaan totaalisesti ja pois täältä. Ei sillä, että edes ahdistais kovasti. Itse asiassa on hurjan hyvä olo, sellanen ihana kun ei tarvi stressata mistä. Kaikki koitokset on takana. Tulevat jutut on kaukana edessä päin, eikä ne jännitä vielä.
Ens viikosta tulee paras.
(Anteeksi postauksen tylsyys ja luettelomaisuus, mutta minua alko närästää kesken kaiken enkä jaksa enää keskittyä kympillä. Menköön tällasena raakileena. Ja hyvät LOMAT kaikille!!)
Antakaa anteeksi blogaamattomuuteni, mutta en ole edes pahoillani koska c'moon: 2 ja ½ päivää koneetta!
On sekin jo jonkinlainen saavutus.
Hassuinta on se, etten tietoisesti edes millään tavoin pyrkinyt pidättäytymään dataamisesta, silleen verta itkien tiettekö; ei vaan oo ollut hetkeä, millon olis ollu mahdollista istua koneelle. Oli kaikkea muuta kivaa. HIHI!
Esim. torstaina oli maailman turhin päivä koulussa, koska oli palautuspäivä, eikä mulla ollu ku kaks palautusta. Matikka meni huonommin kun luulin: kuvittelin saavani edes kasin, mutta tulikin seiska. No, ei haittaa, oon jo luovuttanut sen suhteen. En jaksa panostaa. MUTTA äsken katoin Wilmaa ja voi hyvä luoja, ope oli antanu mulle kurssista kasin kuitenkin! 7+:lla kokeesta! En usko tätä, jotenkin ihan käsittämättömän suloista. Ehkä se tykkää minusta. Uskokaa tai älkää, mutta nyt on minun pitkät matikat käyty ja keskiarvo riittää silti kiitettävään. Eli siis 'periaatteessa' ysiin. Melkein naurattaa. Ei se muuten varmaan yltäs, mutta ykkösvuonna jaksoin raataa (ja sillon oli kyllä vielä helpompaakin).
Tiedossa vielä lisää leijumista. Sain myös hissankokeen takaisin, siis sen surullisen kuuluisan ITSENÄISEN kurssin kokeen, jos vielä muistatte. En voinu oikeesti uskoa sitä numeroa siinä paperilla: sain 9½! Aattelin, että nyt on pakko tulla pohjanoteeraus, koska opiskelin niin törkeän huonosti joten se olis mulle vaan oikein. Mutta ei.
Melkein hävettää, että pääsin ku koira veräjästä. Se ope varmaan kuvitteli, että oon oikeestikki lukenu ja yrittänyt hiki päässä hahmottaa niitä kokonaisuuksia - mitä teinkin sen kaks päivää. Nolottaa melkein. Varsinkin kun se vielä sano, että pärjään tällä menolla varmasti hyvin yliopistossakin, kun pystyn itsenäisesti hahmottamaan olennaiset kokonaisuudet oppikirjan informaatiomäärästä. Totuus on se, että minulla sattu vaan käymään tajuttoman hyvä tuuri niiden esseiden kanssa.
Mutta tuli kyllä hyvä mieli, kun palautuksen jälkeen se ope kysyi, että luenko paljon kaunokirjallisuutta ja sanoin että LUEN ja se sano että sen huomaa kyllä. Toista se on kuulemma pojilla, kun lukee niiden esseitä, jotka on ilmeisesti välillä vähän säälittäviä kyhäelmiä kirjalliselta anniltaan.
Sitten uskonnonopettajakin pölähti jostain siihen luokkaan ja se kyseli kirjotuksista (vaikka sehän ne oli tarkistanutkin) ja en nyt jaksa kirjottaa kaikkee mitä se kerto, mutta jäi kuitenkin sellanen fiilis, että se oli ollut ihan tyytyväinen mun suoritukseen ja ettei sitä tiedä jos ne YTL:ssä nostaa pisteitä. Mutta turha sitä on miettiä sen enempää, marraskuussa selviää.
AAAARH en tiedä mikä mua taas vaivaa, kun pitää kirjottaa kaikki niin saakelin yksityiskohtaisesti. En jaksa tiivistää. Koittakaa sietää.
Palautuksen jälkeen oli kiva käydä hymyssä suin pitkästä aikaa kirjastossa ja sitten mennä hengaamaan Hennille kera tyttöjen. Lööbattiin koko päivä, tosin käveltiin me myöhemmin meille kattomaan leffaa, joten tuli vähän liikuttuakin. En muista, millon oon viimeks viettäny melkein koko päivän tollain kavereiden kanssa ilman sen kummempaa tekemisen tarvetta. Ah.
M: "NO HUH HUH!"
H: "Onko vielä pahemmat ku mulla?"
M: "No ON! Tää on ihan ku sellasta peruskalliota, jonne haudataan ydinjätettä!"
O: "Kiitos."
Ei. Hartiani eivät ole kovat. Kuinka niin?
Perjantai taas on tässä jaksossa mulla muutenkin sellanen päivä, että kouluun pitää vaivautua vaan yhdeksi tunniksi joka sekin alkaa vasta yhdeltä. Eilen olis tosin ollu sellanen toimintapäivä, että välitunneilla olis voinu laulaa karaokea, pelata Wiillä tai taiteilla tanssimatolla, runoilla magneettisanoilla ja muuta sellasta. Niin ja joku ylilääkäri oli myös luennoimassa tupakan vaaroista. Tarkotus oli mennä kyllä meininkeihin mukaan, mutta jumituin kuitenkin ettimään uutisia taloustiedon uutiskatsaukseen ja kirjottamaan kirjotuskerhon tehtäviä. Kyllä se aamu niinkin kului.
Käytiin VB:llä tuijottelemassa vuoden uutiskuvia ja raapusteltiin huomioita vihkoihin. Sitten lyöttäydyin äipän seuraan kartsalle. Ostin loman kunniaksi Suomalaisesta kaks kirjaa joista toisen hotkaisin illalla, tosin se meni jo seuraavan vuorokauden puolelle. Tänä aamuna Mire herätti mut väkivaltaisesti puhelimella kymppiminsan ennen, kun herätyskello olisi pikku hiljaa alkanut lempeästi soida. Se ahdisteli mut metsään Kiren ja koirien kanssa. Ja sit käytiin reippailemassa mein mökille, juotiin Jaffat siellä, ja reippailtiin takasin. Matkalla nähtiin söpö 13-viikkonen bordercollie. Iltapäivällä käytiin syömässä pitkästä aikaa suht isolla osalla perheestä ja tuli melkein paha olo kun söin liikaa. Miks en jaksa nykyään enää syödä yhtä paljon ku ennen?
Kotona iski totaalinen toimettomuus ja raskas olo, joten alotin lukemaan sitä toista ostamaani kirjaa. Ja vaivoin sain pidettyä taukoa, että pääsin nyt päivittämään tänne, ennen kun lähden reissuun huomenna. Sitten ei taas tiedä, millon koneelle kykenen.
Eli tosiaan, SYYSLOMA ALKOI JEE ja minä lähden huomenna illalla pitkästä aikaa JYVÄKSEEN kattomaan Maijuja ja keskiviikkona suuntaan HELSINKIIN ja perjantaina KOTKAAN mummin luokse, en muista millon oon sielläkään viimeks käyny!
Ihanaa päästä irrottautumaan totaalisesti ja pois täältä. Ei sillä, että edes ahdistais kovasti. Itse asiassa on hurjan hyvä olo, sellanen ihana kun ei tarvi stressata mistä. Kaikki koitokset on takana. Tulevat jutut on kaukana edessä päin, eikä ne jännitä vielä.
Ens viikosta tulee paras.
(Anteeksi postauksen tylsyys ja luettelomaisuus, mutta minua alko närästää kesken kaiken enkä jaksa enää keskittyä kympillä. Menköön tällasena raakileena. Ja hyvät LOMAT kaikille!!)
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Ei ihan kaikki muumit laaksossa
VAU mikä sää ollu koko päivän!
Musta on aina jotenkin villiä, kun luonto muistuttaa täällä Perähikiä-Suomessakin vähän siitä voimasta, mikä sillä on. Kun ei Suomessa oikein tapahdu mitään julmettuja luonnonmullistuksia. Sen takia tällanen syysmyrskyn tapanen on ihan piristävä oikeestaan.
Aamulla bussiin juostessa sateenvarjo käänty ympäri ja meinasin välillä mennä melkein kumoon tuulesta (olenhan niin pieni ja hento, uhuhuuu, joo lål). Sontsa myös peittää tehokkaasti näkökentän, kun sen kulmaa pitää siirtää tuulensuunnan mukaan. Sitten ei huomaa tulevia autoja. Öhm. No, onneksi olin kävelytiellä, niin kuski tajusi jarruttaa.
Puolitoista viikkoa minun täysi-ikäisyyteen! En minä tiedä, miksi siitä nyt piti ilmottaa, mutta kirjotin nyt kuitenkin kun tuli mieleen!
Se on kyllä omalla tavallaan vähän ahdistavaa, kun se on sellanen rajakohta. Taitekohta. Sellanen, että jostain syystä suodaan yhtäkkiä uusia vapauksia ja oikeuksia - mutta samalla saa aimo annoksen vastuuta omakseen, eikä kaikkea anneta enää yhtä lailla anteeksi, koska on täysi-ikäinen.
Mutta ei vielä siitä sen enempää, ei sen aika ole ihan vielä.
Ei tee oikein mieli kirjottaa, kun on paha olla. Katoin äsken Hotelli Ruandan. En tie ootteko nähny sitä, mutta kannattais. Minä meinasin puolivälin jälkeen ruveta jatkuvasti itkemään. On vaan jotenkin niin käsittämätöntä, miten hulluja ihmiset on, ja miten järjettömille asioille voidaan keksiä perusteet. Vaan sen takia, että belgialaiset siirtomaaisännät päätti joskus jakaa Ruandan kansan tutseihin ja hutuihin. Sitten monen sadan vuoden päästä ne jäljet näkyy vieläkin.
Se leffa siis kertoi Ruandan kansanmurhasta. Ja kaikista käsittämättömintä on se, että ne asiat on ihan lähihistoriaa. Viime vuosikymmennellä! 1994 saakeli.
Mikä ihmisiä vaivaa kun ne kykenee niin kamaliin asioihin?
Musta on aina jotenkin villiä, kun luonto muistuttaa täällä Perähikiä-Suomessakin vähän siitä voimasta, mikä sillä on. Kun ei Suomessa oikein tapahdu mitään julmettuja luonnonmullistuksia. Sen takia tällanen syysmyrskyn tapanen on ihan piristävä oikeestaan.
Aamulla bussiin juostessa sateenvarjo käänty ympäri ja meinasin välillä mennä melkein kumoon tuulesta (olenhan niin pieni ja hento, uhuhuuu, joo lål). Sontsa myös peittää tehokkaasti näkökentän, kun sen kulmaa pitää siirtää tuulensuunnan mukaan. Sitten ei huomaa tulevia autoja. Öhm. No, onneksi olin kävelytiellä, niin kuski tajusi jarruttaa.
Puolitoista viikkoa minun täysi-ikäisyyteen! En minä tiedä, miksi siitä nyt piti ilmottaa, mutta kirjotin nyt kuitenkin kun tuli mieleen!
Se on kyllä omalla tavallaan vähän ahdistavaa, kun se on sellanen rajakohta. Taitekohta. Sellanen, että jostain syystä suodaan yhtäkkiä uusia vapauksia ja oikeuksia - mutta samalla saa aimo annoksen vastuuta omakseen, eikä kaikkea anneta enää yhtä lailla anteeksi, koska on täysi-ikäinen.
Mutta ei vielä siitä sen enempää, ei sen aika ole ihan vielä.
Ei tee oikein mieli kirjottaa, kun on paha olla. Katoin äsken Hotelli Ruandan. En tie ootteko nähny sitä, mutta kannattais. Minä meinasin puolivälin jälkeen ruveta jatkuvasti itkemään. On vaan jotenkin niin käsittämätöntä, miten hulluja ihmiset on, ja miten järjettömille asioille voidaan keksiä perusteet. Vaan sen takia, että belgialaiset siirtomaaisännät päätti joskus jakaa Ruandan kansan tutseihin ja hutuihin. Sitten monen sadan vuoden päästä ne jäljet näkyy vieläkin.
Se leffa siis kertoi Ruandan kansanmurhasta. Ja kaikista käsittämättömintä on se, että ne asiat on ihan lähihistoriaa. Viime vuosikymmennellä! 1994 saakeli.
Mikä ihmisiä vaivaa kun ne kykenee niin kamaliin asioihin?
tiistai 6. lokakuuta 2009
Vähän oleellista tietoutta kurkuista
Minä aloitin bussikauden maanantaina.
Ei muuten kiirettä (paitsi että ulkona alkaa olla jo törkeen kylmä), mutta kun on sadellu koko alkuviikon epämääräiseen tahtiin, ja sateessa on niin ikävä pyöräillä. Niin että siksi.
Aamun ruuhkabussit ei kyllä oo mikään henkilökohtainen intohimoni, mutta en jaksa herätä joko aikasemmin tai vaihtoehtoisesti myöhästyä, jotta välttäisin ne. Siispä ruuhkassa seisten, useimmiten melkein kuskin vieressä.
En oo kulkenu busseilla pitkään aikaan. On taas tosi kummaa, kun en edes muistanut miten siellä tuleekin tiirailtua ihmisiä. Tai ei silleen avoimesti tiirailtua, mutta ei siinä matkalla oikein muutakaan tekemistä oo. Sit kattelen ihmisiä. Ja kuuntelen niiden juttuja. Vaikka aamubusseissa on yleensä aika hiljasta, iltapäivällä jotkut tepet saattaa kälättää.
Tänään tosin tulin illemmalla keskustasta niin mun takana istu kaks keski-ikästä alkoholistia. Toinen kittas kaljaa koko sen matkan ajan ja puhu tosi ärsyttävällä aksentilla, silleen "mä omistan maailman, mä oon kaikkien yläpuolella". Se toinen reagoi kaikkeen nauramalla, ihan kaikkeen. Tosin sen nauru oli ihan hauska, sellanen puoliks hirnuva puoliks röhöttävä, se oikein tuntui resonoivan jossakin syvällä sen rintakehässä.
Minä oon melkein hurmiossa oikeesti.
Ensinnäkin: matikaton jakso on ihana.
Toiseksi: on pitkästä aikaa äikkää, ja se on ihan kivaa. Pääsee lukemaan kirjoja hyvällä omallatunnolla, ja niitä ei onneksi tarvi edes esitellä, ainoastaan kirjottaa vertaileva kirjallisuusessee.
Kolmanneksi: minulla ei oo koko loppuviikkona enää menoja, ja se on ihan uskomatonta oikeesti.
Neljänneksi: kohta on SYYSLOMA ja minä aion MATKUSTAA ainakin kolmeen eri kaupunkiin ja se on ihan törkeen KIVAA.
(pakko nyt tunkee viideskin kohta tähän, että tuntuu kunnolliselta listalta)
Ja Viidenneksi: löysin Suomalaisesta ihan ihanan suloisia muistikirjoja, esim yhden kannessa on Klimtin Suudelma, siis kai tiedätte:
Elämä tuntuu tällä hetkellä niin omituisen kevyeltä ja helpolta, että en osaa olla enkä suhtautua. Varmaan sen takia, ettei koskaan oo ollu tällasta. (Tai koskaan ja koskaan, mut ei nyt ainakaan pitkään aikaan.)
No pakko kertoo jotain ärsyttävääkin kyllä, ettei mee ihan lällyks. Meinasin menettää hermoni, kun piti mennä kauppaan iskän ja pikkuveikan kanssa. Tai siis halusin sinne kyllä, kaapit on ihan tyhjinä, mutta äitin kanssa olis niin paljon yksinkertasempaa. Meidän perheen miehet saa minut aina välillä ihan silmittömän raivon ja/tai ärsytyksen valtaan.
Lähtiessä:
Kaupassa:
Valotan nyt muutamia asianhaaroja:
Hyvä kurkku on ohut ja kapea, silloin se on rouskuvin. Ah. Lyhyitä ja paksuja kurkkuja ei siis tueta, ne on ällöttäviä ja maistuu homeisilta. Niin ja vaikka meidän kaapit olisi tyhjät niin KURKKUA aina löytyy. Kiitos isän pakkomielteen. Ja kukahan se aina on, joka heittää pilalle menneet pois? NO EI AINAKAAN ISKÄ.
"Äidille": Iskä oikeuttaa aina kaikki ostoksensa sillä, että ne ostetaan "äidille". Äiti inhoaa kauppoja, se menee niihin vaan lievän pakon edessä. Mitä tahansa siis saa ostaa, pyöränkumeista suklaavanukkaisiin, koska se menee ÄIDILLE. Esim keskellä viikkoa ostettu Dr.Pepper (ja kuka sen sitten juo? NO EI AINAKAAN ÄITI)
Loppujen lopuksi olin niin ärsyyntynyt kotiin tullessa että kun näin eteisessä ison postissa tulleen paketin, rupesin paukuttelemaan kuplamuovia ihan antaumuksella. Neekku tuli kattomaan eka, mut se on paukkuarka, ja rupes pian pelkäämään. Silti jatkoin. Oon kamala. Hähä.
Ai niin, se kuplamuovi oli siis Lontoosta tulleen paketin täytteenä. Äiti tilas taas uutta teekamaa, kun hajotin sen lempiteekannusta kahvan. Se tilas ihan tajuttomasti taas roipetta, en tajua mihin se ne mahduttaa. Ei meillä oo TILAA! Mutta kaikilla meillä on kai omat pienet perversiomme(?): äipällä mm. teehifistely, mulla mm. sarjikset.
Mutta nyt saa riittää. Jatkan helpon elämäni viettämistä.
Ei muuten kiirettä (paitsi että ulkona alkaa olla jo törkeen kylmä), mutta kun on sadellu koko alkuviikon epämääräiseen tahtiin, ja sateessa on niin ikävä pyöräillä. Niin että siksi.
Aamun ruuhkabussit ei kyllä oo mikään henkilökohtainen intohimoni, mutta en jaksa herätä joko aikasemmin tai vaihtoehtoisesti myöhästyä, jotta välttäisin ne. Siispä ruuhkassa seisten, useimmiten melkein kuskin vieressä.
En oo kulkenu busseilla pitkään aikaan. On taas tosi kummaa, kun en edes muistanut miten siellä tuleekin tiirailtua ihmisiä. Tai ei silleen avoimesti tiirailtua, mutta ei siinä matkalla oikein muutakaan tekemistä oo. Sit kattelen ihmisiä. Ja kuuntelen niiden juttuja. Vaikka aamubusseissa on yleensä aika hiljasta, iltapäivällä jotkut tepet saattaa kälättää.
Tänään tosin tulin illemmalla keskustasta niin mun takana istu kaks keski-ikästä alkoholistia. Toinen kittas kaljaa koko sen matkan ajan ja puhu tosi ärsyttävällä aksentilla, silleen "mä omistan maailman, mä oon kaikkien yläpuolella". Se toinen reagoi kaikkeen nauramalla, ihan kaikkeen. Tosin sen nauru oli ihan hauska, sellanen puoliks hirnuva puoliks röhöttävä, se oikein tuntui resonoivan jossakin syvällä sen rintakehässä.
Ä: "No kato moi!"
N: "No terve terve!"
Ä: "Painappa puuta kuule. Mutta eiköhän ensin naureta."
N: "Ai mille pitää nauraa?"
Ä: "Systeemille!"
N: "Ai SYSTEEMILLE! Höhöhhöhö hööhöhöhöhö"
Minä oon melkein hurmiossa oikeesti.
Ensinnäkin: matikaton jakso on ihana.
Toiseksi: on pitkästä aikaa äikkää, ja se on ihan kivaa. Pääsee lukemaan kirjoja hyvällä omallatunnolla, ja niitä ei onneksi tarvi edes esitellä, ainoastaan kirjottaa vertaileva kirjallisuusessee.
Kolmanneksi: minulla ei oo koko loppuviikkona enää menoja, ja se on ihan uskomatonta oikeesti.
Neljänneksi: kohta on SYYSLOMA ja minä aion MATKUSTAA ainakin kolmeen eri kaupunkiin ja se on ihan törkeen KIVAA.
(pakko nyt tunkee viideskin kohta tähän, että tuntuu kunnolliselta listalta)
Ja Viidenneksi: löysin Suomalaisesta ihan ihanan suloisia muistikirjoja, esim yhden kannessa on Klimtin Suudelma, siis kai tiedätte:
Elämä tuntuu tällä hetkellä niin omituisen kevyeltä ja helpolta, että en osaa olla enkä suhtautua. Varmaan sen takia, ettei koskaan oo ollu tällasta. (Tai koskaan ja koskaan, mut ei nyt ainakaan pitkään aikaan.)
No pakko kertoo jotain ärsyttävääkin kyllä, ettei mee ihan lällyks. Meinasin menettää hermoni, kun piti mennä kauppaan iskän ja pikkuveikan kanssa. Tai siis halusin sinne kyllä, kaapit on ihan tyhjinä, mutta äitin kanssa olis niin paljon yksinkertasempaa. Meidän perheen miehet saa minut aina välillä ihan silmittömän raivon ja/tai ärsytyksen valtaan.
Lähtiessä:
O: "Kurkkua ei sitten osteta! Kaikkea muuta voi. Paitsi ei tomaatteja, korkeintaan kirsikka-."Ja vielä toisenkin kerran:
O: "Iskä, muista sit että kurkkua ei osteta."
Kaupassa:
O: "EIIII! Iskä, et ota sitä kurkkua!!!" *roikkuu kädessä*
I: "Ainakin yks pitää aina ottaa."
O: "EI! ET OTA SITÄ!"
I: "Yhden otan, äidille otan."
O: "!!!! NO KAI KUN TE OTATTE KAIKEN AINA "ÄIDILLE"! SIELLÄ ON JO SAAKELI KOLME KURKKUA! JA TUO ON SITÄ PAITSI HUONO KUN TOLLANEN PAKSU!"
Valotan nyt muutamia asianhaaroja:
Hyvä kurkku on ohut ja kapea, silloin se on rouskuvin. Ah. Lyhyitä ja paksuja kurkkuja ei siis tueta, ne on ällöttäviä ja maistuu homeisilta. Niin ja vaikka meidän kaapit olisi tyhjät niin KURKKUA aina löytyy. Kiitos isän pakkomielteen. Ja kukahan se aina on, joka heittää pilalle menneet pois? NO EI AINAKAAN ISKÄ.
"Äidille": Iskä oikeuttaa aina kaikki ostoksensa sillä, että ne ostetaan "äidille". Äiti inhoaa kauppoja, se menee niihin vaan lievän pakon edessä. Mitä tahansa siis saa ostaa, pyöränkumeista suklaavanukkaisiin, koska se menee ÄIDILLE. Esim keskellä viikkoa ostettu Dr.Pepper (ja kuka sen sitten juo? NO EI AINAKAAN ÄITI)
Loppujen lopuksi olin niin ärsyyntynyt kotiin tullessa että kun näin eteisessä ison postissa tulleen paketin, rupesin paukuttelemaan kuplamuovia ihan antaumuksella. Neekku tuli kattomaan eka, mut se on paukkuarka, ja rupes pian pelkäämään. Silti jatkoin. Oon kamala. Hähä.
Ai niin, se kuplamuovi oli siis Lontoosta tulleen paketin täytteenä. Äiti tilas taas uutta teekamaa, kun hajotin sen lempiteekannusta kahvan. Se tilas ihan tajuttomasti taas roipetta, en tajua mihin se ne mahduttaa. Ei meillä oo TILAA! Mutta kaikilla meillä on kai omat pienet perversiomme(?): äipällä mm. teehifistely, mulla mm. sarjikset.
Mutta nyt saa riittää. Jatkan helpon elämäni viettämistä.
N: "Mihinkäs sä oot matkalla?"
Ä: "No siis kato emmä kato oo mihinkään erityisesti menossa, mä kato KRUISAILEN!"
N: "Aijaa, höhöhöhööh, no sehän on ihan asiaa!"
Ä: "Joo, mä kato KRUISAILEN!"
N: "Mä, jos mulla olis rahaa, ni mä kruisailisin Helsinkiin. Joka ilta lähtee juna yheltätoista, mut ku ei oo tota rahaa tarpeeks, hhöööhöhöhöhö. Ja tarttis sitä vähän juominkejakin mukaan ku eihän sitä matkaa muuten kestäis. Höhhööhöhöhöö"
Ä: "KRUISAILU on kyllä ihan vitun rentoo!"
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Iloisen laulavaiset eläkeläiset
Kävin elämäni ekan kerran Iisalmessa. En minä sinne muuten vaan, mutta meillä oli Seniorikuoron kanssa konsertti: säestettiin niitä muutamassa biisissä ja sitten soitettiin Tulindbergiä. Hauska oli ajella sinne bussilla, kun aamulla taivas taas vuosi ihan valtoimenaan ja jossain vaiheessa bussinikkunoihin tuli räntääkin.
Sitä paitsi oli huvittavaa kuunnella noiden eläkeläisten juttuja. Ne on kaikki jotenkin niin symppiksiä, hirmu hymyileväisiä ja sympaattisia. Meidän viereinen pappa puhu koko ajan vaan kuolemasta, että "kun ei sitä ikinä tiiä millon sitä viimisen kerran pääsee" tai "ei sitä koskaan tiiä jos ei vaikka nää seuravaa kessää". Erittäin mieltä ylentävää siis. Saatiin kuulla myös erinäisten vaivojen erittelyä. Mikähän se on se ikäkynnys, millon yhteiset puheenaiheet rupee painottumaan lääkkeisiin ja leikkauksiin ja vaivoihin?
Konsertti meni ok hyvin, tilat oli hienot, lippuja myytiin kuulemma 160 joten oli siellä ihmisiäkin, vaikka sali näyttikin vähän vajaalta. Saatiin ilmaset ruuat (ja bussikyyti) ja keikkapalkkio. HIHIHIHIH huippufiilis kun pystyy tienata omaa rahaa - ja vielä jollain jutulla, mitä kaikki ei osaa.
Hämmentävä olo kyllä, kun eilen tuntu jo ihan sunnuntailta, mutta se onkin vasta tänään. Paluumatkalla iski kaiken lisäks järjetön väsy.
Mutta ei järkee miten ihana fiilis, kun on LÄKSYTÖN viikonloppu! En muista, millon viimeks on ollu tällanen hetki: ei mitään läksyjä, kaikki lähitulevaisuuden koitokset takana päin. Ei tarvi opiskella, ei tarvi lukee kirjotuksiin, ei tarvi stressata tulevaa soittoa. Ihana ilta. Vaikka väsyttää. Voisin vaikka räväyttää ja kattoo jonkun leffan tai vaikka KAKS.
Sitä paitsi oli huvittavaa kuunnella noiden eläkeläisten juttuja. Ne on kaikki jotenkin niin symppiksiä, hirmu hymyileväisiä ja sympaattisia. Meidän viereinen pappa puhu koko ajan vaan kuolemasta, että "kun ei sitä ikinä tiiä millon sitä viimisen kerran pääsee" tai "ei sitä koskaan tiiä jos ei vaikka nää seuravaa kessää". Erittäin mieltä ylentävää siis. Saatiin kuulla myös erinäisten vaivojen erittelyä. Mikähän se on se ikäkynnys, millon yhteiset puheenaiheet rupee painottumaan lääkkeisiin ja leikkauksiin ja vaivoihin?
Konsertti meni ok hyvin, tilat oli hienot, lippuja myytiin kuulemma 160 joten oli siellä ihmisiäkin, vaikka sali näyttikin vähän vajaalta. Saatiin ilmaset ruuat (ja bussikyyti) ja keikkapalkkio. HIHIHIHIH huippufiilis kun pystyy tienata omaa rahaa - ja vielä jollain jutulla, mitä kaikki ei osaa.
Hämmentävä olo kyllä, kun eilen tuntu jo ihan sunnuntailta, mutta se onkin vasta tänään. Paluumatkalla iski kaiken lisäks järjetön väsy.
Mutta ei järkee miten ihana fiilis, kun on LÄKSYTÖN viikonloppu! En muista, millon viimeks on ollu tällanen hetki: ei mitään läksyjä, kaikki lähitulevaisuuden koitokset takana päin. Ei tarvi opiskella, ei tarvi lukee kirjotuksiin, ei tarvi stressata tulevaa soittoa. Ihana ilta. Vaikka väsyttää. Voisin vaikka räväyttää ja kattoo jonkun leffan tai vaikka KAKS.
S: "No oho, onkos se jumissa?"
O: "Joo, pitää vähän venytellä."
S: "No eipä tuo ihmekkään. Tulleekos teille hartiavaivoja ku soitatte?"
O: "Joskus joo jos paljon soittaa."
S: "Joo, minä oonki kuule kuullu että viulisteilla voi tulla sellasta, joo-o. Teidän pitää kato käskee nuo teidän pojat hieromaan teitä!"
lauantai 3. lokakuuta 2009
En suvaitse vieraita miehiä
Pitäskö tuntea huonoa omatuntoa, jos ei yksinkertaisesti tule toimeen kaikkien ihmisten kanssa? Jos ei vaan jaksa käsittää kaikkien ihmisten toimintatapoja, niiden puhetapaa, niiden asennetta erinäisiä asioita ja muita ihmisiä kohtaan?
Onko tää sitten sitä pahimman luokan suvaitsemattomuutta? Ettei yksinkertaisesti PIDÄ saati SIEDÄ jokaista toista ihmistä? Onko itserakasta, jos ajattelee olevansa noin tuhat kertaa paremmin perillä asioista ja noin tuhat kertaa oikeammassa kuin joku toinen?
Miten mä ikinä onnistun selviämään työelämässä sekoomatta ja raivostumatta, kun välillä tekee tiukkaa tehdä tiiviisti hommia edes kolmen muun ihmisen kanssa? En tykkää itessäni siitä, että välillä tekis vaan mieli räjähtää toisen kasvoille niin kun niin pahasti.
Tyhmää se on sen takia, että ihan kun itessäni ei olis mitään ärsyttävää tai mitään vikoja tai puutteita. HAH!
Tänään oon juossut paikasta toiseen, soittanut, yrittänyt olla raivostumatta, soittanut, yrittänyt olla diplomaattinen, soittanut. Halunnut vaan hiljaiseen yksinäisyyteen. Eikä sitä oo mulle suotu.
Minun viulukotelo on saanut jo kahtena päivänä peräkkäin vieraiden miesten huomion. Eilen Sektorin edessä joku randomkeski-ikänen:
Ja tänään Raittiustalon eteisessä nahkatakkienmyyjämies:
Ei näillä ollu nyt sen kummempaa funktiota että ne esille kirjotin, musta on vaan huvittavaa miten soitin selässä tulee ihan erilaisia kontakteja tuntemattomiin mitä muuten tulis ;D Vähän ku sillon ku oli rastat. Ihmiset saatto tulla koskemaan niitä ilman lupaaki, vaikka aika harvoin ihmiset muuten toisten hiuksia luvatta hiplaa.
No, lopuks vielä vähän kivempaa juttua: innostuin kuuntelemaan taas pitkästä aikaa Rasmusta, koska ostin eilen sen levyn ja piti testata onko se kunnossa. Voi elämä mikä nostalgiaryöppy tuli. Tätä Intoa popitettiin sillon ala-asteella ja ei järkee miten kova se sillon oli, ku käytiin Musakeskuksella Rasmuksen keikalla! Lauri oli niin IHQ ja oli niin SIIIISTIII ja haha : D Nää biisit on vieläkin ihan imukkaita, vanha Rasmus on paljon parempaa kun se ihan uuden pään angstipoppi.
Nyt menen kyllä juomaan teetä.
Onko tää sitten sitä pahimman luokan suvaitsemattomuutta? Ettei yksinkertaisesti PIDÄ saati SIEDÄ jokaista toista ihmistä? Onko itserakasta, jos ajattelee olevansa noin tuhat kertaa paremmin perillä asioista ja noin tuhat kertaa oikeammassa kuin joku toinen?
Miten mä ikinä onnistun selviämään työelämässä sekoomatta ja raivostumatta, kun välillä tekee tiukkaa tehdä tiiviisti hommia edes kolmen muun ihmisen kanssa? En tykkää itessäni siitä, että välillä tekis vaan mieli räjähtää toisen kasvoille niin kun niin pahasti.
Tyhmää se on sen takia, että ihan kun itessäni ei olis mitään ärsyttävää tai mitään vikoja tai puutteita. HAH!
Tänään oon juossut paikasta toiseen, soittanut, yrittänyt olla raivostumatta, soittanut, yrittänyt olla diplomaattinen, soittanut. Halunnut vaan hiljaiseen yksinäisyyteen. Eikä sitä oo mulle suotu.
Minun viulukotelo on saanut jo kahtena päivänä peräkkäin vieraiden miesten huomion. Eilen Sektorin edessä joku randomkeski-ikänen:
R: "Mikäs sulla siinä selässä on? Onko se viulu? Eiku ei"
O: "Joo, on viulu."
R: "Aha noni, hyvä hyvä. Mikä viulu se on, onko altto?"
O: "Ei ku ihan tavallinen viulu."
R: "Oikein, hyvä hyvä. Kukas sun opettaja on?"
O: "(sensuroitu)"
R: "Noni, hyvähyvä. Okei jatkakaa vaan, kiitos hei"
O: "Heippa."
Ja tänään Raittiustalon eteisessä nahkatakkienmyyjämies:
N: "Onkos sulla joku puhallin siinä?"
O: "Ei oo, ihan viulukotelo vaan."
N: "Ai viulu, no minä sitä aattelin mutta puhaltimillakin on ton näkösiä koteloita."
O: "Joo viulu tässä on, tää on vaan vähän tällanen massiivisempi kotelo."
N: "Minäki kontrabassoo soitan, ja sit sähköbassoakin, ja kitaraa sit kans."
O: "Oho, noni."
N: "Se on se basso ihan jykevä soitin, ei välttämättä tarvi aina vahvistintakaan."
O: "Se on kyllä joo ihan muheva soitin."
N: "Mitäs te soitatte? Sillä bassolla on kiva aina soitella just jotain bluussia ja jatsinpaskaa ja sellasta, mitä nyt tulee aina soiteltua vähän siellä täällä."
O: "Soiteltaski sellasta, mut meidän biisit nyt tuppaa olemaan vähän enemmän tuota klasaria."
N: "Joo kyllä minäkin joskus klasaria kävin opissa soittamassa, joojoo."
Ei näillä ollu nyt sen kummempaa funktiota että ne esille kirjotin, musta on vaan huvittavaa miten soitin selässä tulee ihan erilaisia kontakteja tuntemattomiin mitä muuten tulis ;D Vähän ku sillon ku oli rastat. Ihmiset saatto tulla koskemaan niitä ilman lupaaki, vaikka aika harvoin ihmiset muuten toisten hiuksia luvatta hiplaa.
No, lopuks vielä vähän kivempaa juttua: innostuin kuuntelemaan taas pitkästä aikaa Rasmusta, koska ostin eilen sen levyn ja piti testata onko se kunnossa. Voi elämä mikä nostalgiaryöppy tuli. Tätä Intoa popitettiin sillon ala-asteella ja ei järkee miten kova se sillon oli, ku käytiin Musakeskuksella Rasmuksen keikalla! Lauri oli niin IHQ ja oli niin SIIIISTIII ja haha : D Nää biisit on vieläkin ihan imukkaita, vanha Rasmus on paljon parempaa kun se ihan uuden pään angstipoppi.
Nyt menen kyllä juomaan teetä.
perjantai 2. lokakuuta 2009
Hävyttömyyksiä!
Minä olisin voinu nukkua tänään vaikka puol kahteentoista. Yks paha tapani on kuitenkin jättää kaikki aina ultimaaliseen viimeiseen tippaan (jos kuvittelen alitajuntaisesti paineen alla työskenteleväni tehokkaimmin? ei kyllä pidä paikkaansa että niin kävis), joten sen takia nousin tänään kaheksalta, menin keittiöön, join lasin vettä, keitin teetä, aukasin läppärin ja rupesin päkertämään.
Ja päkertämään.
Sit jossain vaiheessa tuli sairas nälkä ja menin syömään pari ruisleipää ja sit palasin päkertämään.
Tuotti se sitten tulostakin: sain viimeinkin sen hissan esitelmän tehtyä. Alotin mä sitä jo eilen illalla myöhään, ettei aamulla tarttis ihan tyhjän päältä lähtee. Mulla on vaan joku tyhjän ruudun kammo, en vaan saa niitä ensimmäisiä sanoja siihen ennen kun on ihan pakko.
Jouduin vielä riitelemään tulostimen kanssa, mutta sain kuin sainkin palautettua sen työn opelle. Edes jotain, mistä olla ylpeä.
En ehtinyt ruokailuun, joten kärsin nälkää koko taloustiedon tunnin, sitten koko kvartettiharkan ja sit en jaksanu ees kävellä Mireä vastaan tarpeeks kauas kun nälkä alko jo ihan heikottaa. Sit mentiin Subiin että eläisin.
Ostin kirppikseltä söpön lasipurkin ja nostalgian vuoks yhden Rasmuksen vanhan levyn. Ostin sen siks että makso naurettavan vähän ja siks, että se on niiden ainut vanha levy mikä multa puuttuu. Olin aina Kirpulle kateellinen, kun sillä oli se ja mulla ei. Nyt tuli sekin menneisyyden haamu karkotettua.
Sit sain leikkuutettua minun tukkaa taas vähän ja värjäsin ja nyt oon taas mustapää hetken. Se väri kuitenkin kuluu aina niin nopeesti pois. Kestoväri muka, pyh.
Ooh, niin ja eilen tosiaan käytiin kattomassa se uusin Tarantino! Inglourious Basterds. Oi vitsi, se oli kyllä hyvä ja hauska, nauroin paljon! Silleen vähän hidastemponen, paljon kiireetöntä dialogia, mutta jos se olis pelkkää mättöä alusta loppuun niin siinä hengästyis. Ja oli hyviä näyttelijöitä, melkein pelottavan hyviä.
Oon lukenut muutaman päivän Tove Janssonin novelleja. Ne on omituisia ja hämmentäviä. Varmaan senkin takia, että aikasemmin oon lukenu siltä vaan Muumeja.
...'paitsi jos kirjotatte jotain hävytöntä', nauran tolle vieläkin 8D Äiti on paras kun sen mielikuvitus laukkaa aina ihan missä sattuu, vaikkei mitään siihen liittyvää olis edes vinkattu.
Nyt minä tahdon nukkumaan.
Ja päkertämään.
Sit jossain vaiheessa tuli sairas nälkä ja menin syömään pari ruisleipää ja sit palasin päkertämään.
Tuotti se sitten tulostakin: sain viimeinkin sen hissan esitelmän tehtyä. Alotin mä sitä jo eilen illalla myöhään, ettei aamulla tarttis ihan tyhjän päältä lähtee. Mulla on vaan joku tyhjän ruudun kammo, en vaan saa niitä ensimmäisiä sanoja siihen ennen kun on ihan pakko.
Jouduin vielä riitelemään tulostimen kanssa, mutta sain kuin sainkin palautettua sen työn opelle. Edes jotain, mistä olla ylpeä.
En ehtinyt ruokailuun, joten kärsin nälkää koko taloustiedon tunnin, sitten koko kvartettiharkan ja sit en jaksanu ees kävellä Mireä vastaan tarpeeks kauas kun nälkä alko jo ihan heikottaa. Sit mentiin Subiin että eläisin.
Ostin kirppikseltä söpön lasipurkin ja nostalgian vuoks yhden Rasmuksen vanhan levyn. Ostin sen siks että makso naurettavan vähän ja siks, että se on niiden ainut vanha levy mikä multa puuttuu. Olin aina Kirpulle kateellinen, kun sillä oli se ja mulla ei. Nyt tuli sekin menneisyyden haamu karkotettua.
Sit sain leikkuutettua minun tukkaa taas vähän ja värjäsin ja nyt oon taas mustapää hetken. Se väri kuitenkin kuluu aina niin nopeesti pois. Kestoväri muka, pyh.
Ooh, niin ja eilen tosiaan käytiin kattomassa se uusin Tarantino! Inglourious Basterds. Oi vitsi, se oli kyllä hyvä ja hauska, nauroin paljon! Silleen vähän hidastemponen, paljon kiireetöntä dialogia, mutta jos se olis pelkkää mättöä alusta loppuun niin siinä hengästyis. Ja oli hyviä näyttelijöitä, melkein pelottavan hyviä.
Oon lukenut muutaman päivän Tove Janssonin novelleja. Ne on omituisia ja hämmentäviä. Varmaan senkin takia, että aikasemmin oon lukenu siltä vaan Muumeja.
Ä: "Millon te tekisitte sen teidän kirjan?"
M: "Ei ikinä."
Ä: "No tekisitte nyt, niin minä voisin sitten markkinoida sitä minun tutuille. Paitsi jos kirjotatte jotain hävytöntä."
O: "Hävytöntä? Ai mikset sitten vois markkinoida?"
Ä: "Koska sen pitäisi olla sellainen myönteinen kirja."
O: "Kuuleppa, sinä itekkin luet hävyttömiä kirjoja joten miks me ei sitten saataisi kirjottaa sellasta? Miksei sinun tytär saa kirjottaa hävyttömyyksiä?"
M: "Niin!"
O: "Onhan ne hävyttömien kirjojen kirjottajatkin jonkun tyttäriä."
Ä: "Mutta kun sen kirjan pitää olla posiitivinen kokemus!"
O: "Tuo on nyt kyllä minusta vähän kaksinaismoralistista!"
...'paitsi jos kirjotatte jotain hävytöntä', nauran tolle vieläkin 8D Äiti on paras kun sen mielikuvitus laukkaa aina ihan missä sattuu, vaikkei mitään siihen liittyvää olis edes vinkattu.
Nyt minä tahdon nukkumaan.
torstai 1. lokakuuta 2009
Luovuus on iloni, saamattomuus kutsumukseni
Tänään tuntui ihan viikonlopulta koska eilen en tehnyt mitään koulujuttuja ja tänä aamuna nukuin pitkään. Tosin minua häiritsi hetken joku remppamies kun äiti johdatti sen mun huoneeseen rassaamaan patteria. Hautauduin peiton alle siks aikaa.
Oli superhidas aamu. Ah, rakastan sellasia. Koululle piti mennä vaan epsanjanpalautusta varten (minä sain siitä kokeesta ysin vaikka edellisenä päivänä oli ollu uskonnon yo ja en oo koko jaksoon opiskellu epsanjaa kunnolla!! voitteko uskoo!!) ja sitten oli ensimmäinen kerta KIRJOITUSKERHOA.
Hihihiihhihi
Leikittiin sormiväreillä. Piti maalata oma kuva vasurilla ja sitten selittää mitä siinä oli ja sitten kirjottaa runo liittyen siihen maalaukseen tai ylipäätään itteensä. Sit saatiin kotitehtäviä. Oli ihan mukavaa, minusta tuo luova kirjottaminen on niin rentoa että oksat pois. Äikänkurssit on itessään vaan sellasta "tekstitaidonvastaus koostuu tästä ja tästä"-scheibaa, että tuo on mukavaa vaihtelua.
Historian esitelmä vaanii ja ahdistelee edelleen. En tiedä mitä puuhasin koko eilisen päivän, kun en nykässytkään koko aihetta. Minulla on tosissaan joku ryhtymisongelma. Mutta en jaksa välittää edes - onkohan minulla siis myöskin asenneongelma? Hmm?
No, ei sen väliä. Tännnään leffaan jee, viimeinkin uusin Tarantino!
Eilen ajauduin huippuun sarjisblogiin, josta itse asiassa olin jo lukenu joskus Sarjainfosta. Mutta enpä tajunnu tsekata linkkiä. No kuiteskin, mummohuumoria päivänne iloksi ja riemuksi löytyy täältä, tsekatkaa! Myös vanhempi matsku. Ihanan symppiksiä 8) ja pehmeesti piirrettyjä strippejä. Hurmaavat roikkurinnat kruunaavat kaiken.
Nyt yritän mennä toimittamaan jotain tärkeää.
Oli superhidas aamu. Ah, rakastan sellasia. Koululle piti mennä vaan epsanjanpalautusta varten (minä sain siitä kokeesta ysin vaikka edellisenä päivänä oli ollu uskonnon yo ja en oo koko jaksoon opiskellu epsanjaa kunnolla!! voitteko uskoo!!) ja sitten oli ensimmäinen kerta KIRJOITUSKERHOA.
Hihihiihhihi
Leikittiin sormiväreillä. Piti maalata oma kuva vasurilla ja sitten selittää mitä siinä oli ja sitten kirjottaa runo liittyen siihen maalaukseen tai ylipäätään itteensä. Sit saatiin kotitehtäviä. Oli ihan mukavaa, minusta tuo luova kirjottaminen on niin rentoa että oksat pois. Äikänkurssit on itessään vaan sellasta "tekstitaidonvastaus koostuu tästä ja tästä"-scheibaa, että tuo on mukavaa vaihtelua.
Historian esitelmä vaanii ja ahdistelee edelleen. En tiedä mitä puuhasin koko eilisen päivän, kun en nykässytkään koko aihetta. Minulla on tosissaan joku ryhtymisongelma. Mutta en jaksa välittää edes - onkohan minulla siis myöskin asenneongelma? Hmm?
No, ei sen väliä. Tännnään leffaan jee, viimeinkin uusin Tarantino!
Eilen ajauduin huippuun sarjisblogiin, josta itse asiassa olin jo lukenu joskus Sarjainfosta. Mutta enpä tajunnu tsekata linkkiä. No kuiteskin, mummohuumoria päivänne iloksi ja riemuksi löytyy täältä, tsekatkaa! Myös vanhempi matsku. Ihanan symppiksiä 8) ja pehmeesti piirrettyjä strippejä. Hurmaavat roikkurinnat kruunaavat kaiken.
Nyt yritän mennä toimittamaan jotain tärkeää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)