Etelään, etelään

Viimeinen yö Kortepohjassa. Ehti mun vakituinen osoite olla täällä melkein kolme vuotta, mutta nyt se loppuu ainaki tältä erää.

Jään kaipaamaan ainaki lyhyitä välimatkoja ja huippuja koiranulkoilutusmaastoja pari sataa metriä heti kotiovelta. Myös kasviskeittoravintola on ollut aika tiheässä käytössä, kenties huomenna vielä vikan kerran (ja kenties vielä niinä ainaki viitenä kertana jotka mun pitää vielä tulla täällä käymään opiskelujen takia..). Täällä on myös ihania ihmisiä joista olen saanut iloita siitäkin huolimatta, että olo on ollut aika levoton ja irrallinen nää kolme vuotta jatkuvan matkustelun takia. En oo osannut asettua, koska oon koko ajan alitajunnassa miettinyt, millon tilanteet tulee muuttumaan.

Senki takia on ollu ihan ihmeellistä viettää täällä viimeinen viikonloppu. Ensinnäkin koska en oo viettänyt tänä vuonna viikonloppua Jykälässä kertaakaan. En muista oonko koko lukuvuonna. Ainakaan yksin, toisin kuin nyt.

Ollaan oltu Lyylin kaa ihan vaan kahdestaan. Oon pakkaillu viimeisiä kamoja laatikoihin, pyyhkiny kaappeja, miettiny mitä tarvin viikon Tampereella olemiseen ja häihin, mitä tarvin häiden jälkeen Helsingissä, mitä voi viedä Kuopioon. Oon kävellyt Lyylin kaa vikan kerran ostoksille lähimarkettiin ja tänään vikan kerran kaverille teelle. Oon puhellut Lyylille (ja itselleni) paljon muutosta ja siitä että nyt on viiimeinen ilta, mutta en tiedä onko se ihan ymmärtänyt. Mut kovasti se on tarkkaillu ja ihmetelly mun puuhastelua.

Oon myös miettiny aika paljon häitä. Tai visualisoinu niitä mielessäni ja vähän haaveillukki.

Viikon päästä tästä tähän aikaan ollaan oltu vuorokausi naimisissa ja toivottavasti jo päästy Helsinkiin viemään mun tavarat kämppään, joka ei oo enää Tuomon vaan myös mun koti. Se on aika tosi ihmeellistä kaiken tän vuosikausien etäsuhteilun jälkeen. Huh huh. Ei oikein pysty käsittämään, miten paljon on jo kestetty.

Ajatus siitä, että kun seuraavan kerran kävelen kaverin luota Lyylin kaa kotiin niin siellä odottaa mua Halausukkeli lämpöisenä, tekee mut ihan hirvittävän onnelliseksi niin että voisin vaan purskahdella onnenvärinöitä ympäriinsä.

Oon hirveän kiitollinen just nyt siitä, että minusta ja meistä on pidetty niin hyvää huolta.

Vähiin käy ennen ku loppuu

20 päivää ja sitte.

Voi että voi että.



Tulin tänään junalla Helsingistä viimistä kertaa sillä tavalla, etten asu siellä. Seuraavan kerran kun junailen sieltä pois, asun siellä.

Aika iso ero, eikö.

Tänään käveltiin Matkakeskukselta Lyylin kanssa Kämpille toka vikan kerran. Vielä yhdesti tän sunnuntain jälkeen tullaan junalla Jyväskylään yhdessä ja kävellään meidän vakioreitti kotio, mutta sit sekin loppuu. Tää on ollu hyvä lenkitysreitti yhdistettynä matkusteluun. Helsingissä vastaava ei oikein onnistu.

Mulla on täällä teippausta ja täytettä odottavia muuttolaatikoita. Ollaan saatu Lyylin kanssa nauttia yksin puolikkaasta solukämpästä koko alkuvuosi, koska tänne ei kämppiksen poismuuton jälkeen ole kukaan tunkenut. Toisin sanoen olen siis saanut nauttia oikeasti yksin asumisesta ennen loppuelämän kaksinasumista. Eikä kyllä haittaa että saa olla rauhassa nää muutamat vikatki viikot ja laittaa kamoja kasaan.


Häät tuntui alkuvaiheessa aika rasittavalta ajatukselta. Hirveesti päätöksiä ja niissä en tunnetusti ole oikein mukavuusalueellani. Mutta selvitty on, ehkä siks ettei mun ole tällä kertaa tarvinu olla ainoana vastuussa päätöksistä. Halausukko on ollu niin hyvin mukana, etten varmaan osaa edes tajuta. En tiedä, kuinka moni sulho kattelee innoissaan nettikaupoista organza-kaitaliinoja ja tilailee näytteitä testaukseen. Ainaki luulisin, ettei kovin montaa miestä sellanen kauheesti kiinnostais ja tollaset jäis morsion huoleks.

No, mun ukkeli on erilainen ukkeli ja niin hirrrrrrrrveän hyvä sellaisena.

Nyt ei enää rasita, vaikka ei mentykään pienellä kaavalla pelkästään perheiden ja läheisimpien ystävien joukolla. Häistä tulee isohkot, mut silti ei enää ressaa. Helpottaa tosi paljon, kun kaikki isoimmat asiat niinku kirkot ja ruuat ja sellaset on hoidettu ja nyt oon vaan kauhean innoissani et saisin jo sanoo tahdon.

Sitä ennen vaan pitäis ottaa kandinkirjoitushikirupeama. Huoh.

Ajettiin eilen Kotkaan katsomaan mummia ja juttelemaan vihkipapille, että se näkis etten oo erehtynyt mihinkään random urpoon. Pappi kysyi, halutaanko mielummin tahtoa osoittaa rakkautta ja uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä vaiko hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti. Minusta ero noiden välillä on aika iso. Jokainen voi miettiä, mikä valittiin.

Mä olen hirvittävän onnellinen mun tulevasta miehestä ja siitä että mennään naimisiin ja siitä että viimeinkin saadaan yhteinen koti, mutta en uskalla hehkuttaa sitä. Kai minussa on niin paljon jotain suomalaista kainoutta. Oon menossa naimisiin hyvänen aika, minun mielestä yks elämän suurimmist jutuista, enkä uskalla hehkuttaa siitä kaikille jatkuvasti koska pelkään että ihmiset alkaa karsastaa minua ja pyöritellä silmiään!!!

Mutta kerrottakoon nyt kaikille että olen superinnoissani ja superrakastunut ja minusta sellaisesta saa olla onnellinen!



20 päivää ja oon vaimo. Ei mulla tänään muuta.