Ensimmäisen adventin intohuurteet

Ompa kivaa olla vaihteeksi taas pitkäaikaisen onnellinen. Mulla on jotenkin sisäisesti ihmeellisen helpottunut olo, varmaan kun luennot oikeastaan jo loppu tältä vuodelta ja vain muutamia kirjotusjuttuja pitäs hoitaa ja enää yks tentti.

Viikonloppu oli oivallinen. Hengasin tyttöjoukkion kanssa ja saunottiin ja rukoiltiin ja nukuin yöni pienessä sopukassa Luka jalkopäässä ja Lyyli patjan vieressä viltillä. Se oli jotenkin hassua. Sunnuntaina oli ensimmäinen adventti (!!!) ja soitin pitkästä aikaa viulua orkesterin kera ja se oli kivaa, ja mikä parasta: kun ulostauduttiin kirkosta, satoi LUNTA! Se oli ihmeellistä. Taivaan Iskällä on paras ajoitus. Iltaan mennessä lunta oli jo ihan hillittömästi ja vieläpä varsin nuoskaista sellaista. Lylle ja minä mentiin ihan sekaisin. Pimeyskin väistyi heti ku tuli valkosta! Iltalenkkeilin typerä virne naamalla ja Lylle osoittautui ehdaksi talvikoiraksi, mitä nyt sen turkki ei ole kovin paksu.

Ehkä ensimmäinen runsas lumi oli senkin takia niin mielen nyrjäyttävä, että se toi jotenkin mieleen viime talven. Lylle oli vielä hirvittävän pieni ja vieras ja outo. Kohta se on vuoden vanha. Mutta kun se hepuloi pitkin kinoksia niin se näytti niin pennulta ja yhtäkkiä muistin taas että se on ollut joskus myös pieni, ei aina tollanen mitä nyt.

Ja sitten ajattelin että no huh huh, kohta olen selvinnyt jo vuoden tätä. En vielä, enhän mä ryhtynyt yksinhuoltajaopiskelijaksi kuin vasta helmikuun puolella, mutta lumentulo toi sellaisen tuntemuksen. Selviämisen fiiliksen.

Ja kohta on joulu ja se on ihanaaihanaa, ollaanhan ilosia kaikki.

Iloiloiloiloiloiloiloiloiloiloiloilo kun kevytkeveäkepeä

Huaah. Mulla on keveäkeveä olla.

Koko keskiviikon vietin lähestulkoon sisällä yrittämässä lukea tenttiin. En jaksanut edes lähteä käymään syömässä halvalla, joten tein pitkästä aikaa itse lämmintä ruokaa. Kookoslinssikeittoa! Ehkä maailman ruminta, sellasta kivan harmahtavan vihertävää, mutta hyvää. Illalla kävin kyllä katsomassa pienessä kellarihuoneistossa hämärää absurdia teatteria, jossa lensi räkä ja vilahteli paljas pylly ja vähän muutakin, mutta oli kyllä jotenkin poikkeuksellinen olotila, kun ei tarvinut päivällä lähteä mihinkään.

Mutta torstaina! Sain tentin tehtyä ja olin vaan niin iloinen. Edes jatkuva sade ei voinut sitä estää. Mulla oli viimeinkin aikaa mennä kaupungille, kun on pitänyt hankkia peruspaitoja jo pitkään enkä oo vaan saanu aikaseks, ja auringonkukansiemenetkin loppu ja pähkylätki melkein jajaja ilostutin itseäni myös sarjakuvalla. On vaan niin kivaa, kun seuraavaan tenttiin on vielä pitkä aika, eikä se ahdista, ja kaikki kirjotusjuttupalautuksetkin on epämääräisesti viimeistään ens vuoden puolella, joten tunnen oloni vaan vapaaksi.

Jee. Jee!

Vaikka siltikin pitää vähän väliä muistutella itselleni, että hei, mulla ei oo kiire mihinkään. Rauhotu. On tosi vaikee muistaa se, meinaan koko ajan vaan kiirehtiä tekemisestä toiseen. Vaikkei tarvis. Vois hidastaa tempoa ja antaa asioille se aika, mikä niihin menee. Koska nyt ei oo ajasta kiinni.

Tänään nukuin pitkään. Niin pitkään, että Lylleä rupes jo hermostuttamaan. Yllätin sen kuitenkin tekemällä kahden tunnin aamulenkin, jolla kierrettiin luontopolku ja se sai spurttailla suurimman osan matkasta vapaana. Melkein heti lähdön jälkeen alkoi tihuttaa ja sitä jatkui koko lenkin ajan. Iltalenkilläkin vain sato, välillä tosi kovastikin. Ja tuuli.

Mutta mä tykkään sateesta. Tänä syksynä on tuntunut satavan tosi vähän, tai siis ennen tätä. Ne näköjään säästi itseään ne sateet tällai loppusyksyyn, jollon oikeestaan pitäs olla jo talvi, mutta se taas on näköjään päättänyt viivytellä.
Sateella on kivaa mennä huppu päässä ja hyvät ulkoilukamppeet päällä. Tuntuu jotenkin tosi suojaisalta. Eikä yleensä ole edes kovin paljon muita liikkeellä.

Noin muutoin mulla tuntuu vähän heittävän päässä, koska olen lenkityksiä lukuun ottamatta istunut tänään lähestulkoon koko päivän koneella tekemässä tiedonhankinnan verkkokurssia. Tylsää tylsää, mutta tarpeellista. Siitäkin oon ilonen, kun sain sen tehtyä, oon vapaa vapaa jee!

Leivoin illalla mutakakkuakin, tai yritin, mutta pidin taas liian kauan uunissa ni ei tullut kovin mutaista. Mutta suklaakakku mikä suklaakakku. Käytin jauhoina mantelijauhoja ja sokeria en pistäny vaniljasokerihippusen lisäks ollenkaan. Tuli siinä suhteessa aika onnistunutta. En tykkää turhanmakeista leivonnaisista, blyääh.

Tää on taas vähän tällanen turha raportoiva jauhamispostaus, mutta ei haittaa! Oon vaan nyt just aika tyytyväinen kun suurimmat pahat on takana päin ja huomenna on pikkujouluiluyösolu JEE ja Lylle saa olla kamulin kaa sillon JEE ni sit meillä molemmilla on kivaa ja Halausukkeli kai ihan tykkäs sen synttärilahjasta, vanha ukko JEE ja kohta on jo joululoma ja se on ihanaa ja voi kaikki jouluherkut ja jouluntuntu ja iso Neekku ja sen söpö naama ja mun hulluperhe joka ei kyl kans koskaan osaa rauhottuu, mut silti. Haah.


Oon ollut niin pitkään epätoivoinen ja jatkuvasti turhautunut ja väsynyt ja surullinen, että tää on tosi kummallista. Tää että tuntuu tältä.

Jännää ja kivaa ja hauskaa

Viimeinkin viimeinkin viimeinkin! Viimeinkin näin, kun satoi lunta! Oon odotellut sitä. En tajua, mikä tää tällanen talventulo on, ettei nää lumen satamista ennen marraskuun loppua, mutta toisaalta oon sen ansiosta pystynyt ajamaan näin pitkälle syksyä pyörällä. Se on ihan kiva, menee puolet vähemmän aikaa liikkumiseen. Mut kohta pitää taas alkaa ennakoimaan kävelyilyt.

Lumi on kivaa, tulin heti iloisemmaksi. Laitoin pitkästä aikaa mun ihanat Ecco-kengät. Ei ne oo kovin ihanan näköset, mutta ihanat jalassa ja ihanan lämpimät. Nähtiin aamulla kaks joutsenta tojottamassa jäällä. Viime viikolla näin ne vielä uiskentelemassa neljän poikasensa kanssa. Lylleki kävi jäällä pyörähtelemässä aika ennakkoluulottomasti, ei molskahtanu. Mä en vielä ihan uskaltautunu. En ookkaan alle viistoista kilonen.

Olin taas syöpöttelemässä Hämeessä. En tajua, miten aina syöpöttelen siellä niin hullusti. Mut siitä olin onnellinen, kun sain joulukauden ekat itetehdyt tortut! Luumuhillolla ja omenakanelihillolla. Ja siitäkin olin onnellinen, että sain väännettyä typerän esseen leffakurssille, tosin päivän myöhässä, mut kuitenki. Siihen meni kyllä hitsisti aikaa kun ei vaan oikein sujunut vieraalla koneella ja vieraassa ympäristössä. Ja siitä olin onnellinen kun sain olla Halausukkelin kanssa ja sillä on lämmin kaula ja kauniit kädet. Ja siitäki olin onnellinen, kun kiersin sunnuntaiaamuna Lyllen kanssa metsäreitin pellonviertä ja oli kuulas pakkasaamu ja sormia kipristi kun oli pelkät sormikkaat ja heinät oli hullun kauniita kuuraisina mut en ollu tajunnu ottanu kameraa mege ja Lylle spurttaili ihan intona, vaikkei sillä ollu ketään innostamassa tai kirittämässä. Se näytti niin onnelliselta että mä jaksoin taas vähän ruveta uskomaan siihen, että ei sen elämä oo ihan kamalaa mun kanssa.

Henkisesti oli kyllä aika raskas viikonloppu, kun ryhdyin oikein urakalla purkamaan kaikenmoisia tunnepatoutumia ja en vaan kykene ymmärtämään mistä niitä kyyneliä ja sitä räkää oikein riittää. On ihan kivaa, kun on joku, jolle tollasetki voi saada ulos ja joka jaksaa kuunnella. Olisin varmaan ihan pulassa ihan Halausukkelia. Ehkä sen purkautumisen takia oon nyt ollu taas vähän ilosempi tän alkuviikon. Ei tunnu ihan niin toivottomalta. Ei, vaikka torstaina on tentti johon en oo vielä oikein lukenut, mutta pikkuvikoja elämässä.

Tänään tein jotain hyvin jännää.

Soitin ekaa kertaa ikinä viulua mun Jykälän Kämpässä. Se oli vähän outoa. Mutta oli se kyllä tosi hauskaakin. Tuli jotenkin mukava olo. Oli myös jotenki mukava käydä soittoharkoissa pitkästä aikaa. En edes muistanut, miten kivaa onkin, kun osaa jonku soittimen melko ookoosti ja pystyy vaan soittamaan ilman että se on kauhea ponnistus. Vaikka siis onhan se aina vähän ponnistus, varsinki jos joutuu vetämään sooloja ja sit hermostuttaa ku ei oo ihan pro, mutta ei se oo enää sellanen ahdistusponnistus. Hauskaa ja kivaa.

Elämäni kamppailut. Tai ainakin tämänhetkiset.

Minulla on elämässä suuria kamppailuja. Lähinnä mielen alueella. Mut on niitä muitaki. Esim nyt kamppailen sen kanssa, että tää mun outo epäterveys mutta myös epäsairastaminen vois kehittyä johonkin. Viimeinkin iski nuha päälle, mutta sekään ei kunnolla (!) vaan tälleen pikkasen. Haluisin et tulis kunnon räkätauti ja sit se lähtis pois! Mut ku ei! Junnaa jo monetta viikkoa! Byhyhyy. Se on ärsyttävää, koska vaikuttaa yleiseen jaksamiseen. Huoh.

Sen lisäksi kamppailen mun koiranomistajuuden kanssa. Välillä väsyttää ja turhauttaa liikaa. Kauhistun jatkuvasti minussa kyteviä aggressioita ja vihantunteita. Jokainen koiran kohtaaminen on aina kamppailu, johon tarvisin oikeanlaista päättäväisyyttä ja asennetta ja energiaa. Kamppailu jatkuu.

Mut se kaikkein syöpäisin kuulkaa. Se on se, kun mun pää ei vaan suostu ymmärtämään, että tässä eletään kuitenkin vasta marraskuun puoliväliä. Ei siis vielä joulukuuta. Eikä varsinkaan vielä joululomaa. Mun ajatukset lilluu jo jouluherkuissa ja joulussa ja joululomassa ja niissä jouluherkuissa ja kynttilöissä ja lumessa (missä se on??) ja joutenolossa kaamoksen keskellä. Ja herkuissa. Mutta ku. Sitä ennen olis vielä pari isoa tenttiä ja pari kivankivaa esseetä ja muutamia muita kirjotusjuttuja ja soittopäivää toisella puolella Suomea ja parin viikon kirppisrupeamaa ja onhan näitä.

Mua ällöttää, etten osaa hallita päätäni ja pakottaa sitä elämään aina kyseistä hetkeä. Esim nyt tätä kirjottamishetkeä. Mietteet on kuiteski lähinnä jo siinä, et kohta pitää mennä käymään kirjastolla ja kaupungilla ja syömässä ja sit lukupiireilyä ja sit pyöräilyä viiltävässä kylmyydessä kämpille ja sit taas lenkitystä ja ai niin se junalippu pitäs ostaa huomiselle ja ymmärrätte yskän. Ei. vaan. osaa. rauhottuu. Tai edes kunnollisesti keskittyä siihen, mitä tekee just NYT.

Elän tässä taas vaihteeks jotenki tällasia välipäiviä. Viikonlopun olin Kuopparissa viettämässä iskäinpäivää, ja se oli kivaa ku sai hyvää ruokaa ja oli koiria ja ihmisiä ja silleen, ja huomenna lähden pitkästä aikaa Kangalaan. Ei tässä oo ollu siis ku muutama päivä Jykälää, mutta silti oon ollu koko ajan ajatuksissani jo päiviä edellä. En ymmärrä, että nyt on vasta keskiviikko. Aika matelee, kun sen haluis joutuvan, ja juoksee, kun sen haluis matelevan.

Ja minä se vaan yritän hukassa hyöriä sinne tänne, kun luulen että pitää, vaikka oikeesti pitäs vaan olla.

Eipä auta aspiriinit eikä muut buranat.

Huomaan tässä elämäntilanteessa miettiväni jatkuvasti yksinoloa ja yksinäisyyttä ja niiden eroa.

Minä tykkään olla yksin. Se ei ole mulle ongelma. Koen harvoin sosiaalista tyhjiötä, sillä aina on joku kiinnostava kirja tai leffa, johon uppoutua. Se riittää mulle ajanvietteeksi, en vältsillä edes kaipaa jatkuvasti ihmisiä olemaan mun kanssa.

Mutta sitten tapahtui jotain, johon liittyy lällyilyä ja suuria tunteita, ja nyt oon seurustellut pian puolitoista vuotta etänä ja huomaan, että yksinäisyyden tunne on ihan oikeasti kaivautunut muhun. Ei se ennen ollut mussa. Mulla on aina ollut ihmisiä ympärillä, ja yksin olemisen olen kokenut ihan vain yksin olemisena. Miellyttävänä. Kykenen kyllä paikantamaan muutamia yksinäisyyskohtauksia hamasta nuoruudesta ja teini-iän myllerryksistä, mutta ne nyt on sitä ihteensä, ne tuli ja meni, ne oli osa murrosiän vuoristorataisuutta eikä mitään syvempää perustavanlaatuista.

Tässä valossa on siis ollut todella hämmentävää huomata, miten suuren otteen oon antanut yksinäisyyden minusta saada.

Voisin sanoo, et se on Halausukon vika. Mut ku ei se oo.

Vika on siinä, että nyt on ensimmäistä kertaa tullut vastaan tilanne, jossa yksinäisyydellä on ollut mahdollisuus kaivautua muhun. On joku ihminen, kenen kanssa tahtois olla koko ajan, kenen luokse kaipaa, kenen viereen haluaa, kenen läsnäolosta nauttii, kenen kanssa tahtois jakaa jatkuvasti kaiken tosi pienen ja turhan ja mitättömänkin ja ketä rakastaa eri tavalla kun muita ystäviä. Ja siinä on se ero.
Sen takia en ole yksinäinen, vaikkei mun ystävät olis mun luona, mutta olen yksinäinen, kun Halausukko ei oo.
Sen takia saan hallitsemattomia itkukohtauksia, kun taas yks näkeminen sisältää väistämättä taas yhden eroamisen ja niiden eroamisten paino on musertava, koska se tarkoittaa taas päiviä ilman Halausukkoa, mutta toisaalta taas uuden näkemisen mahdollisuutta joka taas väistämättä johtaa uuteen eroamiseen joka tarkoittaa yksinäisyyttä koska ei voi olla sen luona, kenen luokse kaipaa ja näin huomaatteko miten tämä kehä vaan jatkuu ja jatkuu ja pyörii ja kierii ja johtaa väistämättä aina katkeruudesta, johon sisältyy tulevan iloa, iloon, johon sisältyy tulevan katkeruutta.

Puhun jatkuvasti naimisista, mutta se on tyhmää, koska ei se ole se ongelma, vaan se, ettei me olla samassa kaupungissa. Ei se helpota, että mentäis naimisiin, koska oltas silti eri kaupungeissa. Ei se tekis yksinäisyyttä yhtään vähemmän musertavaksi.

Ei mua tietenkään joka hetki riivaa. Pahimmat hetket on tietysti ne, kun pitää taas ruveta sumplimaan lähtöä ja se, kun pitää taas erota. Sen jälkeen tulee kai jossain vaiheessa tietty turtuma ja tylsämielisyys. Luulen, että se on joku defenssi. Mutta suruyksinäisyysbyhyhyykohtaukset saattaa iskeä ihan yllättäen sen tylsämielisyydenkin keskelle. Puhumattakaan siitä, jos en ole varuillani, ja ajaudun ajattelemaan sitä, miten kauan tämä voi vielä kestää. Se on automaattisesti palan nousu kurkkuun ja vedet silmiin. Pystyn ennustamaan itseäni.

Nautin siis edelleenkin yksin olemisesta ja se on välillä tosi kivaa. Mutta sen lisäksi olen ruvennut kärsimään kroonisesta kaipauksesta, joka tuottaa yksinäisyyden tunnetta, vaikka ennen yksin oli ihan jees. Sillon ei ollutkaan ketään, jonka luokse olisi kaivannut ja kenen seurasta vajaana tuntuis niin... vajaalta.

Tämä on kuulkaa viheliäinen tämä rakkaudentauti.

(Vaikka toisaalta, niin kuin isoisosiskoni mies oli kuulemma tokaissut soittokaverilleen, joka aina tykkää keskustella rakkaudesta: "Se on kuule sillä tavalla, että jokainen on loppujen lopuksi yksin, vaikka oliskin jonkun toisen kanssa." )



Viimeks kirjottelin aukeista ja läänistä, ja taas lähiniemellä Lyylin kanssa käyskennellessäni lisäsin listaan yhden uuden: vesi. Ehkä järvi, koska olen Järvi-Suomesta enkä meren rannalta. Viihdyn veden äärellä. Tarvin onnellisuuteeni sen mahdollisuuden, että pääsen kävellen veden äärelle. Tai ehkä onnellinen vois olla ilmankin, mutta kyllä se joka tapauksessa mielenterveyden kannalta on aika perustavanlaatuista. Mulla on lähiniemen kärjessä vakiopaikka, jossa vois nojata puuhun ja katsella järvelle loputtomuuksiin. Meidän möksälläkin voi tehdä sen. Tai melkein missä tahansa rannalla. Ja se on ihanaa ja siinä se sielu lepää, niinku meidän iskä sanoo ja niinku miljoona muutaki suomalaista.

Ja ettei nyt olis taas liian sentimentaalista, niin kerrotaan jotain huvittavaakin (vaikka huvittavuus riippuu, keltä kysyy): Lyylillä on uusi kauhistus. Ihanat, kauniit, kirkkaat, tökeröt huomioliivit! Jehee! Voi että miten se niitä inhoaakin! Ajattelin ensin ihan vaan jotain pientä huivia kaulaan, että tuo musta hurtta näkyis tuolla syksyn mustuudessa valottomilla teillä. Mutta oli tulossa pyhäinpäivä enkä jaksanu lemmikkikauppaan ja oltiin Prismassa ja siinä oli noita ja minä mietin että no jaa menköön. Ja Lyyli ei oikein arvosta. En ees tiiä, miks ne on sen mielestä niin iljettävän kamalat, koska ei ne purista. Tuntuu, että se melkein pelkää. Eilenki istu hississä ja täris. Ei siinä tosin kauan mene, ku tottuu aina, mutta ei se niitä kokonaan unohda ollenkaan. Meno on vähän sellasta, että millon oltas perillä että saisin nää pois päältä. Nössöttää vaan.

Että niin. Miettikääpä sitä riemua, kun tänään aamupissitys olikin valosan aikaan ja liivit jäi naulaan. Huh huh.

Mieli mielii aukeaa

Tää valottomuus on saanut mut vähän raiteiltaan. Tai ainakin se yrittää kovasti sekottaa mun ajankulun ymmärrystäni. En kykene käsittämään, että jo viideltä tosiaankin on pimeää, mutta sillon ei silti oo kuitenkaan vielä ihan ilta.

Minua vähän surettaa tämä. Päivän parhaimmat ulkoilutunnit menee lähinnä luennoilla, ja sit kun olis aikaa ulkoilla, on jo pimeää. Varsinkin valaistujen teiden ulkopuolella. Eli parhailla ulkoilureiteillä. Tänään ei tosin Lyllen kaa välitetty siitä, vaan mentiin siitä huolimatta lähiniemeen samoilemaan mutaisella pellolla pimeässä. Se oli voimaannuttavaa. Se on aina. Mietin tänään, että rakastan sitä paikkaa. Ja se kuulkaa on aika paljon sanottu multa.

Hämmennyin ajatuksestani niin paljon, että ryhdyin saman tien miettimään, miks mä sitä oikein rakastan niin paljon. No ei se ollut kyllä vaikea mietintö. Se on se aukeus. Noin ei kyllä varmaan voi sanoa, mutta käytän muutenkin jatkuvasti tahallani vääriä sanoja.

Se on se kun on paljon avaraa lääniä joka suuntaan, näkee kauas, on tilaa hengittää. Ei tukahduta. Hyvällä lykyllä ei tarvi tavata yhtään ihmistä, mikä on rentouttavaa. Siellä tekee vaistomaisesti mieli hidastaa ja hellittää ja rukoilla ja seistä välillä hiljaa silmät kiinni.

Tiedostin tänään siis mieltymykseni aukeisiin paikkoihin. Kaipaan lääniä, jossa silmä voi katella kauas.

Mietin tällä viikolla myös sitä, miten kivaa on kun voin mennä Mailulle kylään. Tiiän, että sitä itteensä kyllästyttää asua vielä kotona, mutta minä oon ilonen, kun mulla on myös Jykylässä joku kotiympäristö, missä käydä silloin tällöin. Siinä on monta hyvää puolta: siellä on Lyllelle kaveri, siellä on mulle kaveri, sinne on ihan kiva kävelyreitti eikä matka oo liian pitkä ja no, kotiympäristö on aina kotiympäristö. Se on vähän eri asia ku solukaksio, jossa huoneet on 12 neliöö ja keittiöön mahtuu hädin tuskin kahta ihmistä yhtä aikaa ja olohuonetta ei oo.

Kai tässäkin tulee omalla tavallaan se sama tilan tai läänin kysymys vastaan.

Voimaannuttavaa on myös matkustaa huomenna kotio viikonlopuks, vaikkei siellä juuri oo lääniä kun äippä rahtaa jatkuvasti lisää tavaraa nurkkiin ja Neekkuki on niin matami, et vie kaiken tilan. No ei vais. Toivon, ettei Halausukko oo liian kipiä, et seki tulis. Ni sit voisin voimaantua siitäkin ja se vois taas vähän lelliä minuu ja pitää mua hyvänä ja ehkä mäki sitä. Ehkä.

Messuamisen jälkimainingit

Joo-o. Messuhulluus ei ollut ainakaan yhtään hitusta liioiteltu ilmaus. En viitsi kertoa, kuinka paljon rahaa kaiken kaikkiaan meni, mutta sanottakoon että suurin osa niistä oli äipän kustantamasta messurahastosta. Noin niinkuin synttärilahjana.

Sanottakoon myöskin se, että tänä vuonna oli ihan yhtä paljon ihmisiä ja tungosta ja örk. Mutta osasin varautua siihen etukäteen, osasin suhtautua. Suhtautuminen on aina hyvä. Myös lievä hulluus on silloin tällöin ihan hyvä. Sitä paitsi en ole ostellut kirjoja tai sarjiksia aikoihin. Oon pantannut. Hulluutta varten.

Erityisen ylpeä olin Halausukosta, koska se kesti koko hulluuden yhtään valittamatta, mutta ei tämä vielä yhtikäs mitään, SILLÄ! se myös antoi kerrankin periksi impulsiolle ja osti höpöhöpökeittiösupervekottimen, jota esitteli isokokoinen tumma ruotsalainen ja  jolla saa tehtyä juureksista suikeroita. Ja kaikkea muuta hienoa. Ooh, olin Tumpesta niin ylpeä. Ja se oli niin innoissaan! Pieni.

Ja joo, näin julkkuja, niinkuvaik Sofi Oksanen, Juba, Fingerpori-mies, Hevisaurus, Don Rosa. 

Mutta niin. Maamme Pääkaupungista on kuitenkin aina palattava ja niin palasin nytkin ja meillä Lyllen kaa loppui kissanpäivät, kun ollaan taas ihan vaan kahdestaan. Sitä paitsi Tumpe saa tositoimissa hallittua Lyylin paremmin, ja mua turhauttaa miks multa se ei käy samoin. En ole vakuuttava. Ihan pyllystä. Koiranomistajan irvikuva.

Eilen vietin superpäivän ja sain kirjoitettua sekä typerän oppimistehtävän että kaksi vertaispalautetta kahdesta tieteellisestä esseestä. Se on hienoa, kun on niin hyvä tässä viime tinkaan jättämisessä. Sitten sitä kivasti valvoo yhteen yöllä (mikä on tosi myöhä tässä nykyisessä elämäntilanteessa ja -rytmissä!) ja kuitenkin joutuu kampeamaan itsensä ylös kasiksi höpöttämään ne vertaispalautteet myös verbaalisesti.

Mutta ei se mitään, silloin tällöin. Koska voi sitä riemua, kun noista viimeinkin pääsin. Nyt olen kevytoloinen, koska lähitulevaisuudessa ei ole mitään raskasta akuuttia palautusta. Kevyt kevyt, kuin kevytlevite. Kevytlevitteet on perkeleestä.

Mun kirjakassit on vieläkin purkamatta.