Huomaan tässä elämäntilanteessa miettiväni jatkuvasti yksinoloa ja yksinäisyyttä ja niiden eroa.
Minä tykkään olla yksin. Se ei ole mulle ongelma. Koen harvoin sosiaalista tyhjiötä, sillä aina on joku kiinnostava kirja tai leffa, johon uppoutua. Se riittää mulle ajanvietteeksi, en vältsillä edes kaipaa jatkuvasti ihmisiä olemaan mun kanssa.
Mutta sitten tapahtui jotain, johon liittyy lällyilyä ja suuria tunteita, ja nyt oon seurustellut pian puolitoista vuotta etänä ja huomaan, että yksinäisyyden tunne on ihan oikeasti kaivautunut muhun. Ei se ennen ollut mussa. Mulla on aina ollut ihmisiä ympärillä, ja yksin olemisen olen kokenut ihan vain yksin olemisena. Miellyttävänä. Kykenen kyllä paikantamaan muutamia yksinäisyyskohtauksia hamasta nuoruudesta ja teini-iän myllerryksistä, mutta ne nyt on sitä ihteensä, ne tuli ja meni, ne oli osa murrosiän vuoristorataisuutta eikä mitään syvempää perustavanlaatuista.
Tässä valossa on siis ollut todella hämmentävää huomata, miten suuren otteen oon antanut yksinäisyyden minusta saada.
Voisin sanoo, et se on Halausukon vika. Mut ku ei se oo.
Vika on siinä, että nyt on ensimmäistä kertaa tullut vastaan tilanne, jossa yksinäisyydellä on ollut mahdollisuus kaivautua muhun. On joku ihminen, kenen kanssa tahtois olla koko ajan, kenen luokse kaipaa, kenen viereen haluaa, kenen läsnäolosta nauttii, kenen kanssa tahtois jakaa jatkuvasti kaiken tosi pienen ja turhan ja mitättömänkin ja ketä rakastaa eri tavalla kun muita ystäviä. Ja siinä on se ero.
Sen takia en ole yksinäinen, vaikkei mun ystävät olis mun luona, mutta olen yksinäinen, kun Halausukko ei oo.
Sen takia saan hallitsemattomia itkukohtauksia, kun taas yks näkeminen sisältää väistämättä taas yhden eroamisen ja niiden eroamisten paino on musertava, koska se tarkoittaa taas päiviä ilman Halausukkoa, mutta toisaalta taas uuden näkemisen mahdollisuutta joka taas väistämättä johtaa uuteen eroamiseen joka tarkoittaa yksinäisyyttä koska ei voi olla sen luona, kenen luokse kaipaa ja näin huomaatteko miten tämä kehä vaan jatkuu ja jatkuu ja pyörii ja kierii ja johtaa väistämättä aina katkeruudesta, johon sisältyy tulevan iloa, iloon, johon sisältyy tulevan katkeruutta.
Puhun jatkuvasti naimisista, mutta se on tyhmää, koska ei se ole se ongelma, vaan se, ettei me olla samassa kaupungissa. Ei se helpota, että mentäis naimisiin, koska oltas silti eri kaupungeissa. Ei se tekis yksinäisyyttä yhtään vähemmän musertavaksi.
Ei mua tietenkään joka hetki riivaa. Pahimmat hetket on tietysti ne, kun pitää taas ruveta sumplimaan lähtöä ja se, kun pitää taas erota. Sen jälkeen tulee kai jossain vaiheessa tietty turtuma ja tylsämielisyys. Luulen, että se on joku defenssi. Mutta suruyksinäisyysbyhyhyykohtaukset saattaa iskeä ihan yllättäen sen tylsämielisyydenkin keskelle. Puhumattakaan siitä, jos en ole varuillani, ja ajaudun ajattelemaan sitä, miten kauan tämä voi vielä kestää. Se on automaattisesti palan nousu kurkkuun ja vedet silmiin. Pystyn ennustamaan itseäni.
Nautin siis edelleenkin yksin olemisesta ja se on välillä tosi kivaa. Mutta sen lisäksi olen ruvennut kärsimään kroonisesta kaipauksesta, joka tuottaa yksinäisyyden tunnetta, vaikka ennen yksin oli ihan jees. Sillon ei ollutkaan ketään, jonka luokse olisi kaivannut ja kenen seurasta vajaana tuntuis niin... vajaalta.
Tämä on kuulkaa viheliäinen tämä rakkaudentauti.
(Vaikka toisaalta, niin kuin isoisosiskoni mies oli kuulemma tokaissut soittokaverilleen, joka aina tykkää keskustella rakkaudesta: "Se on kuule sillä tavalla, että jokainen on loppujen lopuksi yksin, vaikka oliskin jonkun toisen kanssa." )
Viimeks kirjottelin aukeista ja läänistä, ja taas lähiniemellä Lyylin kanssa käyskennellessäni lisäsin listaan yhden uuden: vesi. Ehkä järvi, koska olen Järvi-Suomesta enkä meren rannalta. Viihdyn veden äärellä. Tarvin onnellisuuteeni sen mahdollisuuden, että pääsen kävellen veden äärelle. Tai ehkä onnellinen vois olla ilmankin, mutta kyllä se joka tapauksessa mielenterveyden kannalta on aika perustavanlaatuista. Mulla on lähiniemen kärjessä vakiopaikka, jossa vois nojata puuhun ja katsella järvelle loputtomuuksiin. Meidän möksälläkin voi tehdä sen. Tai melkein missä tahansa rannalla. Ja se on ihanaa ja siinä se sielu lepää, niinku meidän iskä sanoo ja niinku miljoona muutaki suomalaista.
Ja ettei nyt olis taas liian sentimentaalista, niin kerrotaan jotain huvittavaakin (vaikka huvittavuus riippuu, keltä kysyy): Lyylillä on uusi kauhistus. Ihanat, kauniit, kirkkaat, tökeröt huomioliivit! Jehee! Voi että miten se niitä inhoaakin! Ajattelin ensin ihan vaan jotain pientä huivia kaulaan, että tuo musta hurtta näkyis tuolla syksyn mustuudessa valottomilla teillä. Mutta oli tulossa pyhäinpäivä enkä jaksanu lemmikkikauppaan ja oltiin Prismassa ja siinä oli noita ja minä mietin että no jaa menköön. Ja Lyyli ei oikein arvosta. En ees tiiä, miks ne on sen mielestä niin iljettävän kamalat, koska ei ne purista. Tuntuu, että se melkein pelkää. Eilenki istu hississä ja täris. Ei siinä tosin kauan mene, ku tottuu aina, mutta ei se niitä kokonaan unohda ollenkaan. Meno on vähän sellasta, että millon oltas perillä että saisin nää pois päältä. Nössöttää vaan.
Että niin. Miettikääpä sitä riemua, kun tänään aamupissitys olikin valosan aikaan ja liivit jäi naulaan. Huh huh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti