La pereza muy buena

Oon ollut tänään saamaton ja se on aika kivaa.

Kanelissa sentään kävin Maken kanssa ("Musta ois ainakin kiva tehä jotain sellasta duunia, mistä olis apua ihmisille, eikä vaan sellasta että itellä olis kivaa." öö ja minä Itsekäs oon nimenomaan aatellu et jes, nyt saan valita sellasen jutun mistä tykkään) ja sit hankkimassa itselleni kunmpparit. Tummansiniset HAIt. Lähdin hakemaan jotain vähän värikkäämpää, mutta siellä kaupassa ei ollu muista väreistä oikeeta kokoa enkä jaksanu lähteä muualle seikkailemaan hakuammunnan merkeissä, koska ne siniset oli ihan hyvät. Nyt kelpaa loskassa rämpiä. Tänään sisäänajoin noi, ja yllättävän painavat ne on jalassa, vaikka aika nopeesti siihen sopeutu. On vaan tottunu kevyempiin kenkiin.
Mut onpa kyl kivaa. Ah. Oon niin pitkään suunnitellu hankkivani kumpparit, sellaset ikiomat oikeen kokoset. Nyt oon lopullisesti päässy yli siitä teini-iän asenteesta, että kumpparit olis muka juntit.

Kotona tein ruokaa ja ois voinu lähtä kattomaan Miksua pitkästä aikaa, mut iski nuutumus. Otin pitkät päikkärit, koska päätin että minä saan nukkua jos mua huvittaa. Muuta mä en oo oikeestaan tänään tehnykkään. Siis ihan oikeesti en. En tiedä, mihin kaikki tunnit katosi, mutta ei se oikeestaan haittaa. Luovaan olis pitäny kirjottaa viihteellinen rakkausnovelli (harlekiini, ah), mutta ei napannu nyt. Huomiseks olis pitäny hioa tangoja, mut ei vaan nyt irronnu.

Mua näköjään huvittaa vaihteeks olla ihan oikeesti laiska. Mutta saan minä yhen päivän olla.

M: "Sinulla roikkuu tuo hintalappu tuossa takana."

O: "Aa, joo, ku mä vaan sovittelen."

M: "No niinpä tietysti! Olinpas höpsö."

O: *kattelee kengänkokoja*

M: "Hyvän väriset on nuo sinun jalassa kyllä. Sopii asuunkin hienosti."

O: *hymähdys*

M: "On ne violetitkin tosi pirteet. Kaiken värisiä sitä nykyään onkin. Voishan sitä itsekin joskus ostaa, mutta minä ku siellä pellolla rämmin niin riittää vähän rönttösemmätkin saappaat."

Musiikkivinkkaus eilen Tumpalta:  Andrew Bird

¡Que magnífico!

OLEN NIIN ILOINEN

OLEN HYMYILLYT TÄNÄÄN HALLITSEMATTOMASTI loskasta huolimatta, edes SE ja märät sukat ei oo voinu saada mun mieltä maahan!!! JA PURSKAHDELLUT TAHATTOMASTI NAURAMAAN ihan vain siksi että on tullut tyytyväisyyden ja ilon ryöpsähdys

MINÄ SELVISIN.

SELVISINSELVISINSELVISIN 

ja oon HENGISSÄ ja mä en oo täysin menettänyt mun mielenterveyttäni! tosin se on vain sen ansiota, että opin abivuonna olemaan pingottamatta loputtomuuksiin, opin vaientamaan alitajunnasta sen äänen, joka huusi että aina pitäs yrittää paremmin ja olla parempi ja osata enemmän. tai ei se pelkästään sen ansiota oo, vaan Jumalan, jos ihan totta puhutaan.


Tänä aamuna ei todella napannut raahautua Pohjantielle, viimistä kertaa. Populaa oli tosi vähän ja kaikilla tuntu olevan vähän muut asiat mielessä. Minä päätin ottaa rennosti ja pinkoilematta ja tein enkkani, eli lähdin jo puol yks. Aina oon istunut ainaki yli kahden. Nyt repäsin ja en jäänyt märehtimään että onkohan tämä monivalinta nyt aa vai bee, voi voi. Koe oli ihan perus, ja etenkin aineet yllätti yksinkertaisilla aiheillaan. Ne tuntu menevän hyvin. Muusta osiosta paha sanoo mitään, eikä oikein kiinnostakkaan. Mitään hulppeaa ei ole odotettavissa, koska lyhyissä kielissä pisterajat on niin korkeet eikä kuuntelu mennyt pilviä hipovasti.

Oli hämmentynyt olo, kun lähdin loskassa ja tihkusateessa tarpomaan keskustaan. Kastuin pikku hiljaa ihan kokonaan, mutta silti oli hyvä mieli. Tuli kevyt olo. Yritin sisäistää kävellessäni, että siinä se oli, mun lukio on loppu ja ohi, tehty, suoritettu, selvitetty, ihan kokonaan todella oikeesti täysin lopullisesti. Se tuntui absurdilta, mutta samalla niin höllivältä, että vaikee ees kuvailla.

Tää on kaikesta vaihtelevasta mukavuudestaan huolimatta ollut välillä niin tuskallista nihistelyä, että ei järkeä.

Ja nyt se loppu ja mä oon tässä ja  mun ei tarvi enää.


Pohjantien jälkeen tulin kotiin ja hymyilin Neekulle ja soitin tangoja ja sitten lähdin kaupungintalolle soittamaan niitä vaikkakin soitin ihan mitä sattuu mut Jarppa oli silti tyytyväinen (siitä taitaa olla tulossa sitä lepsumpi mitä vähemmäks meidän yhteinen aika kutistuu) ja sit juttelin Ruutin kanssa siitä että nyt se on ohi ja oltiin molemmat ihan hämmentyneinä hymyinä ja sitten tulin kotiin ja palkitsin itseni sohvalla makaamalla ja nukkumalla ja olis tehny mieli jäädä nukkumaan, mutta revin itseni ylös ja oon ylpeä kun jaksoin lähteä jo ties kuinka monennen kerran tarpomaan loskaan ja menin soluun Minden luo, jonne en oo päässy kertaakaan koko vuonna perhevelvoitteisen maanantaihötkyttelyn takia (jota ei tänään poikkeuksellisesti ollu) ja oli aika mukavaa ja vaihtelua kun pelkkiä naisia läsnä ja jututki oli sen mukaisia ja jotenki oli vaan ihan hauskaa ja Minde oli leiponut ihanaa kakkua (miettikää, minä sanon näin) ja sitten se saatto minut kotiin ja niin. Nyt oon sit kotona. Ja sanoinko et se on ohi nyt.

Vau, mikä hirviokappale.


Nyt minä saan nukkua.
Nyt minun ei tarvi katella jatkuvasti nurkissa pyöriviä koulukirjoja.
Nyt minun ei tarvi ei tarvi ei tarvi ei tarvi.

Huomenna nukun.
Menen kahvittelemaan pitkästä aikaa kaverin kanssa.
Ostan kumpparit niin voin olla vieläkin iloisempi ton loskan keskellä.
Kirjotan viihteellisen rakkaustarinan LKK:ta varten.

Oon ilonen.

Mitä se teille kuuluu..

Huomenna mun pitäs päteä epsanjaa ja pitäs soittaa kaks tangoa tulisen tunteellisesti ulkoa pianon kanssa. Onneks vasta harkat, mut kumminki. Molemmat koetukset tuntuu just tällä hetkellä jotenki tosi epätodellisilta ja kaukasilta, vaikka ne tapahtuu huomenna.

Mä oon jotenki ihan pihalla jatkuvasti, mitä aikaa elän. En osaa ajatella eteenpäin, oon jo liian jumiutunut ottamaan päivän kerrallaan.

Niin ja siitä epsanjasta ei kyllä oo tällä panostuksella todellakaan kovin korkeet tavotteet saati odotukset, mutta ei se haittaa. Ainakin kirjotan sen. Kai seki jotain on.

Eilen hämmennyin kun Mailu törmäs ovesta sisään kesken mun aamupalan. Oli kyllä mukava nähdä pitkästä aikaa, niinku Tumppaakin, mutta sattuneesta syystä ei ollu jotenki hirveesti aikaa oikeesti vaan hengailla ja olla, ja lisäks en jotenki osannu keskittyä mun ystäviin kun ensin yritin lukee epsanjaa, sit yritin selvitä n-illan musavuorosta. Ja jotenki vaan. Että anteeks nyt, ootte oikeesti ihania ja parhaita, minä vaan oon tälläne pylly putkiaivo.

Mua vähän turhauttaa, kun muutun aina niin hermostuneeksi jos pitää nousta lavalle, varsinkin (lähestulkoon) yksin. Tuntuu turvattomalta ja... niin, hermostuneelta. Sit se hermostuneisuus painaa kurkkua eikä ääni kulje, enkä saa sitä kulkemaan kun rupeen miettimään liikaa ja sitten kuulen että falskaa, mutta en hallitse ääntäni niin hyvin että onnistuisin ne epäpuhtaudet korjaamaan. Turhauttaa, ettei vaan osaa levätä siinä laulussa ja olla ajattelematta mitään muuta ja vapautua ja hymyillä.
Mutta toisaalta, minä oon vaan kanava, ja sit kun oon käytössä ei oo enää minun vallassa, mitä merkitystä sillä on vai onko mitään.

No, laulusta viis, tänään lämmitti tosi paljon kun Henkka tuli kiittelemään biisivalinnoista. Se oikeesti hölli, koska pyrin valitsemaan setin niin, että se olis oikeenlainen tohon iltaan. Parasta, että edes joku koki sen hyvänä juttuna.

Tästä hetkestä en tykkää: ulkona on harmaata ja lumi alkaa näyttää rumalta ja on märkää ja tihuttaa vettä ja sulava lumi oikeesti haisee pahalta. Epämiellyttävältä. Tää on ruma ja ikävä hetki keväässä, mutta sen yli on pakko päästä. Ja kyllä mä pääsen.

I: "No ootko sä nyt kattonu, tuleeko sulla pääsykokeisiin luettavaa?"

O: "Öö, kysytkö uudestaan ens viikolla."

Ä: "Orvokki aikoo kato miettiä näitä vasta viikon päästä."
I: "Ai jaha."

Ja tämä keskustelu käytiin aamuna, kun olin lähdössä ylppäreihin. Tahditonta, jos multa kysytään.

Oon saanut osakseni jo ihan liikaa kyselyitä ties keltä sukulaisilta ja muilta tuttavilta ja randomeiltakin, että no mitäs nyt sitten oot aatellu, ai et oo vielä aatellu, vai niin ja sit ne nauraa osaaottavasti. Hrr. Jättäkää mut rauhaan, mitä se teille kuuluu jos en kykene pohtimaan yhtä monia asioita kerralla niinkun muut pystyy, mitä se teille kuuluu jos en tiedä mitä haluan tai minne haluan tai haluanko yhtään mitään, mitä se teille kuuluu jos oon huono tekemään päätöksiä.

Tänään on taas vaihteeks ruvennut itkettämään jo kahdesti. Eikun oho, toisella kerralla rupesinki. Taitaa taas olla tulossa herkän sentimentaalinen sunnuntai.


Tänään musana Mailun vinkkaus: The Reign of Kindo

onnistuminen^2+trauma^2=tämänkertainenpostaus

VAROITUS!!!

tiedossa roppakaupalla itsetyytyväisyyttä


No en alota vielä ärsyttävää itsehekumointia, kerron eka jotain muuta.
Esim aamulla oli hissa eli ylimääränen reaali mulla eli toisiks viiminen ylppäri mulla ylipäätään eli ei mitään paineita. Varsinki ku kolme vikaa on kaikki ollu/on ylimääräsiä.

Eka ylppäri johon mulla meni ihan koko aika. Meinas jopa tulla kiire, enkä lievässä ahdistuksessa tiennyt, mitä toisen jokerin c-kohtaan oikein kirjottasin. Siitä tuli melkosta lööperiä ja sain sen lopetettua vähän puol kolmen jälkeen, mutta sainpahan kuitenkin. Ei ollu ihan niin kivoja tehtäviä mitä hissasta olis voinu irrota, mutta ei mulla oikeestaan jotenkin ollut edes kovin kummoisia odotuksia. Se oli ja kirjotin (luultavasti liian informaatioköyhää tekstiä) ja se meni. Et niin.

Ennää yks. Epsanja maanantaina. Voin tehdä paljastuksen: en oo lukenu yhtään. Vielä. Ja voin tehdä toisenkin paljastuksen: se ei oikein edes huoleta, koska jotenkin melko yhdentekevää miten tämä menee. Menköön omalla painollaan siis.

Vielä vähän. Sitte loppuuloppuuLOPPUUNIINTOTAALISENLOPPUUUUU
mieletöntä.

Noniin, sitten siihen itsehekumaan:
olin niiiiiiiin iloinen ja tyytyväinen itseeni tänään!!
Ehdittiin Maisukan ja Minden kanssa Pohjantieltä koululle just kun reksi oli sulkemassa ovia, mutta se päästi meidät vielä tsekkaamaan tulokset. Meinasin saada slaagin kun tajusin, että minä olin Minden kanssa ainut koko meidän saakelin surkeesta koulusta, kuka oli yltänyt edes viiteenkymmeneen pisteeseen esseessä. Ihan käsittämätöntä, ettei kukaan oo päässyt sen yli (siis alustavien pisteiden mukaan), koska meidän koulussa kuitenki on hyviä kirjottajia.
Mutta nyt kävi näin.
Ja minä olin ihan tajuttoman ilonen, siis oikeesti. Oon ilonen, etten mokannu sitä, koska oon mokannut kaikki abivuoden esseet jotenki.
Mutta nyt en.
JOS! huomatkaa JOS! noi pisteet ei hirveesti svengaa, tekstitaidossa tai esseessä, niin  m i n u l l a o n m a h k u t s a a d a ä i k ä s t ä ä l l ä . 
!!!!!!

Ei ehkä iso juttu teille, mutta minulle  on.

Oon niin ilonenilonenilonennnnnn

Enkun alustavatkin oli viimein tullu, ja se lähtee YTL:ään vahvana E:nä mikä on mun perustaso. Olin siitäki ilonen. Erityisen tyytyväinen itseeni olin siitä, että produktiivisista aukoista (joissa ei saa olla mitään liikaa tai liian vähän eikä myöskään mitään väärää) olin saanut täydet. Unbelievable. JA! Aineesta olin saanut 88, en voi uskoa sitäkään. Kai mä olen edes jotain oppinut, ainakin välttämään pahimmat kirjotusvirheet ilmeisesti.

Vieläki jotenki sykähdyttää. Vaikkei ookkaan lopullisia tuloksia noi vielä, niin JUST NYT oon tyytyväinen itseeni.
Kai joskus saa olla?

Jottette ärsyyntyis enempää siellä ruudun takana, niin kerron loppuun vielä kaks ei-niin-riemullista juttua tältä päivältä:

1) saman viikon aikana jo toinen kevätkastuminen. Kai ne laikukkaat farkut on ihan jees tietyssä mielentilassa. Tänään ei ollut sellainen mielentila.
Autoilijat ei vaan tunnu ymmärtävän, että jos seisoo keskellä autotietä seisokkeella liikennevaloissa, niin ei ole mitään paikkaa, minne vois väistää niiden kuraroiskeiden tieltä. Tietysti autoilijat mahdollisesti vois väistää niitä lätäköitä tai edes ajaa hiljempaa kuin tuhatta ja sataa. Mutta ei näköjään.
Mirde ja mä oltiin tosi ilosia jalankulkijoita. Onniki oli ihan laikukas raukka.

2) sain eilen kuulla, että taannoisesta Temppeli24-hässäkästä on olemassa nauhotteet meidän muutamasta biisistä. Tänään sain sitten kuunnella itse tallennukset.
Oon ihan sanaton.
Hämmästyttävän hyvin ne on saanu äänitettyä livetilanteesta - ei kuulosta yhtään siltä, että kyseessä olis livetilanne, mutta ei kyllä kuulosta yhtään siltä tilaltakaan missä me soitettiin, ihan oikeesti, siellä ei todellakaan kuullut mitä lauloi - mutta oli se kyllä melko traumaattinen kokemus.
Kuulostan välillä ihan lampaalta. Oikeesti.
Ja ekassa biisissä vedän jotain ihmeellistä kakkosääntä etten itekkään ymmärrä mitä oikein ajattelin.
Ja yhen Caruuuulan soolobiisin vedän niiiiiiiiiiiiin.. pieleen, että hävettää. Kauniisti falskaa joo. Kauniisti vähän menee liian matalalle välillä melodia ja meinaa ääni sortua. Kauniisti vedän loppuun jonkun tosi random väärän äänen pitkänä että ohops hups.
Ainut mikä oli ihan ookoo veto, missä en mokaillu nolona, oli se meidän makein biisi.

Pelottavaa, miten erilaiselta ääni kuulostaa siitä, miten sen ite kuulee.
Pelottavaa, jos kuulostan oikeestikki tolta enkä tajua sitä itse.
Pelottavinta on se, että huomenna pitäs taas vedellä nuortenillassa laaalaalaulua, ja tällä kertaa vielä yksin ku Tenni on Chariotsin äänityksis.
Ei tainnu olla ihan fiksuin veto kuunnella noita nauhoja just nyt. Örk.
Ennen tätä olin saavuttanut itsevarmuuden laulajana, mut huomenna selviää särkyikö se.

Ai niin ja sit vielä seki, et mulle valaistui tänään ihmeellisesti, minkä tähden en oo ollu yhtään halukas menemään autokouluun: se(kin) johtuu mun lapsuuden traumasta, jonka sain pienenä sellasessa liikennepuistoissa, tiedättekö, missä ajellaan leikkiautoilla ja on liikennemerkkejä ja kaikkea.


Et sellast settii tänään!!

Minussa elää kipu ja asuu elämä

Mulla oli koettelemusten yö.

Kerrankin ajattelin, että viimeinkin saisin ennen ylppäreitä kunnolla nukuttua. En saanu. Mun päässä pyöri ahdistavaa matemaattista sekamelskaa, kaavat tuntu tanssivan seinillä mun silmäluomien takana, jossain vaiheessa se kaaos muuttui sanojen tulvaks ja ne oli kaikki ikäviä sanoja, se oli ikävää matematiikkaa, se oli levotonta. Epämääräiset ajatukset ei pelkästään riittäny, koska fyysisestikin oli nihkeetä, oli hikistä, mulla oli likainen olla, mä vaihtelin asentoa jatkuvasti, tuijotin seinään, tuijotin kattoon, yritin olla keskittymättä kipuun. Nyt ei onneks ollu niin paha meininki, että olisin luullu kuolevani, mutta kuitenkin luokkaa "miten mä selviän tän yön loppuun". Tuntu taas, etten nukkunut melkein yhtään. Aika mateli.

Jossain vaiheessa tapahtu kuitenkin jotain, koska kuudelta heräsin siihen että ulkona oli hullun kaunis aamu ja muhun ei koskenut. Se oli ihanan ihmeellistä. En muista, millon viimeks olisin tullut niin iloiseksi ihan vaan sellasesta neutraalista olosta. Mun ajatuksetkin oli viimein rauhalliset.

Vaikeuksien kautta voittoon siis. Huono fiilis palas vaihtelevana myöhemmi aamulla, mutta parempi näin päin, kuin että olisin ollut ongelmamykkyränä kirjotukset.

Ai niin paitsi että: aamulla luin lehdestä jutun naisesta, jolla oli endometrioosi. Oli ihan uus sana mulle, mutta jotenkin pelottavan alleviivaavaa törmätä tollaseen juttuun just nyt, kun on itsellä yks kärvistely päivä takana. No mutta se siitä, en jaksa märehtiä.

Istuin ekaa kertaa lähes kolmeen saakka. Jossain vaiheessa tajusin, että oon kirjottanut vasta kaikki tehtävät sotkusesti konsepteille ja piti ruveta tehtailemaan lopullisia vastauksia.
Vasten tapojani kävin äsken tsekkaamassa oikeet ratkasut, ja sieltä löytyi onnistumisia sekä huteja. Se nyt oli ihan odotettavissa. Mutta oon ihan ilonen, että tällä panostuksella kuitenki edes näin. Kattoo sit mitä YTL sanoo.

No okei, yks tehtävä ärsyttää : D Luulin taas, et geometria meni nappiin, koin oikein ahaa-elämyksiä, mutta se väitti tuolla silti eri prosenttilukua kun minä väitin paperissani. Ei sitte, ei väkisin.


Kun selvisin kotiin, Nera oli vastassa ja sen näkemisestä muhun tulvahti sellanen tarpeellisuuden ja toisaalta turvallisuuden tunne. Keitin teetä ja luin jostain omituisesta mielihalusta runoja. Tuhlasin päivän kauneimman iltapäivähetken nukkumalla sohvalla Neekun kanssa. Tai se makas selkänojalla. Ja en mä oikeestaan tuhlannut, koska se oli hyvä hetki. Enkä mä oikeestaan ees nukkunut koko ajan; mä kelluin jossain rajamailla, välillä omassa alitajunnassa, välillä pelkästään fyysisessä tuntemuksessa ja välillä siinä lämpimässä valossa, mikä tulvi keittiön puisten sälekaihtimien välistä ja mihin mulla oli just sopiva näköyhteys. Se valoefekti oli aika höllivä.

Kyllä tää tästä. Mä tajusin, että mun pää pysyy kasassa parhaiten niin, että otan vaan päivän kerrallaan. Nyt en kykene mihinkään enempään. (Hei, toi on muuten joku virsi, eikö ookki. "Päivä vain ja hetki kerrallansa..")

Kyllä tää tästä. Kyllä mä selviän.

Se, mikä suunnittelee, on pää, kaaos.

Se, mikä on, on alaston.

-Risto Ahti: Valitse minut; runoja (1992)

Äx toteutuu kaikilla reaaliluvuilla

Siinä se kuulkaa nyt on. Mun lukioajan matikkahistoria. Kaikki vihkot ja kaikki kirjat. Ja siis huomennahan osaan luonnollisesti jokaisen laskun täydellisen oikein täydellisellä varmuudella omasta osaamisestani.

NOT.

Mut ei se haittaa.
Mikä mua just nyt oikeesti haittaa, on kivet mun kohdussa. Tai lasinsirut. Se vähän riippuu hetkestä. Toivos vaan, että huomenna yheksästä kello viiteentoista vois olla sellanen pumpulihetki, mielummi ku sellanen saatan-kuolla-mutta-ennen-sitä-taidan-yrjötä-nää-koepaperit-haiseviks-hetki.

Vein tänään MAOLin ja laskimen koululle ja kaikki muut vertaili enkun alustavia pisteitä paitsi minä, koska alkupään pisteet ei ollu vielä ilmotustaululla. Ei toisaalta haitannu, en jotenki jaksa uskoo että sieltä mitään kovin yllättävää tulis.

Annoin luvan itselleni mennä vaatekauppaan ja tehdä ostoksia ja tulla kotiin iloitsemaan niistä, mutta se ilo sitten vähän jäi kun tuli noi kivet. Loppupäivän yritinki vältellä totaalista lamaannusta, esim sain itteni raahattua harkkoihin, mutta panostus ei ollut ihan kymppi. Ei kai aina voi.

Äippä anto mulle äsken särkylääkkeen, joka suli kielelle ja maistui ihan jollekin kamalalle, yltiömakealle karkille. Se oli vielä hirveämpää kuin se, ettei saa nieltyä pahalta maistuvaa lääkettä.

Minua väsyttää ja ahdistaa tuleva viiikko tästä eteenpäin - tai ei kaikki siinä, mutta noin yleisesti - mutta ehkä se johtuu tämänhetkisestä fyysisestä kunnosta, siis se että kaikki näyttää niin raskaalta. Mun pitäs varmaan hengitellä syvään ja kaivaa positiivisuus ja myönteisyys jostain esiin vaikka väkisin.

On aika älyttömän ärsyttävää olla osittain toimintakyvytön. Mun illan suunnitelmat meni mönkään.

Mut toisaalta, nyt voin kertoo kaikille "pätevän" syyn, miks mun matikannumero ei tuu olemaan loistava - koska siis sehän ei tietenkään tule johtumaan siitä, etten yksinkertaisesti vaan osaa. HAHA. Vaan naiseuden syytä kaikki tyynni.

Joo, nyt on kyllä niin ilotonta tekstiä, että tää tais olla tässä. Peukkuja saa pitää huomenna pystyssä mulle ja silleen. Ja käsiä ristissä.
Olkaa te ilosia, kun minä en nyt jaksa.


PS: jottei olis ihan yks iso negaatio tää koko postaus, niin sen vielä kerron, että mun sydän meinas taas tänään vaihteeks pakahtua Neekun söpöyteen. se vaan välillä hätkäyttää kun se kattoo yhtäkkiä tietyllä tavalla ja sen silmät on kirkkaat ja se on vaaan niiiiin söpö että voisin kuolla. plus että höllii neekun tarjoama ehdoton rakkaus, esim kun se puskee kättä silmät kiinni hädissään että "oi anna mulle vielä lisää hellyyttä". siinä on jotain tosi aitoa ja suloista.

Derivaatta on tangentin kulmakerroin

Minä oon yleensä ihan keskivertohyvä nukkuja (mitä nyt normaaliarkena su-ma-yöt kusee ja sit näin keväällä myös kirjotuksia edeltävät yöt..), mutta eilen en jostain syystä saanu unta. En oikeesti tiiä miks. Mutta aika rasittavaa se oli. Tuntu, että koko yö meni vaan pyörimiseen ja punaisten numeroiden tarkkailuun: täh, se on jo viis, ai jaha nyt se on jo 5:22, miks en saa unta, miks en voi nukkua!!!

Et sellasta. Vasta aamun kynnyksellä, kun alko olla jo liian lämmintä ja nihkeen tunkkasta verhojen läpi paistavan auringon takia, rupesin nukkumaan ilman jatkuvaa pyörimistä. Kumma kyllä ei silti tunnu väsyneeltä.

Minua on tänään häirinnyt jatkuvasti täällä ramppaava tiskikonemies. Ne ei tunnu saavan tota konetta kuntoon, vaikka asensivat sen uuden kortinki jo ajat sitte, mutta se oli kai väärä, ja jotain mitä lie siinä nyt on. Siks tulin pakoon datistelemaan, kun en jaksanu enää rahdata kirjoja keittiöstä omaan sänkyyn, koska a) jouduin tekemään niin jo kerran tänään ja b) sängyssä on hyvin epäergonomista lukea plus alkaa nukuttaa.

Mutta oon jo voiton puolella! Eilen oli oikeesti voittajafiilis kun katsoin päivän aikana kertynyttä kirja- ja vihkokasaa. Siinä oli monta kirjaa matikkaa ja yksi hissaa. Tänkin päivän suurin työ on jo tehty. Jäljellä enää matikan kertauskirjan selailu, mutta sitä voin harrastaa huomennakin, kuten myös vanhojen ylppäritehtävien ratkasujen tsekkailua. Laskinjuttuja vois vielä kerrata että osais tarkistella niitä laskuja sitten kokeessa aikansa kuluks, ja ku huomenna seki pitää sit viedä koululle MAOLin kera.
Joo miks jauhan tällasta tosi mielenkiintosta scheibaa.

Luin tänään jostain syystä mun vanhaa, tai siis tarkalleen neljä vuotta sitten alotettua vuodatusvihkoa. Oon ollut niin pieni, mutta kuitenkin niin samanlainen mitä vieläkin. Oli hämmentävä fiilis elää uudestaan niitä tapahtumia ja tunteita. Hämmentävää on myös huomata se, miten paljon asiat on muuttunu niistä ajoista. Jotkut huonompaan, jotkut parempaan, joistain on vähän paha sanoa kumpaan. Muuttunu joka tapauksessa.

Vaikka joitain aikoja onki ikävä, niin en mä haluis silti palata. Haluun mennä eteenpäin. En vaan vieläkään tiiä, minne.


Ennen kun lähden jatkamaan abiturientteilua, niin loppuun vielä päivän kohteliaisuus (tosin öö melkein neljä vuotta vanha):

"Ehkä just sen takia kun oot erilainen kun kaikki muut. Ei sunlaisiin tyttöihin joka päivä törmää."

Söpöä. Pidättäydyin vinkkikirjaimen laittamisesta ihan vaan sen takia, että kiinnostaa nähdä, tunnistaako lausuja nää sanat omikseen :D

Päivän sana

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
.
.
.
On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Lauri Viita: Onni (1986; 1.&7.säkeistöistä)

En käynyt tänään ulkona

enkä eilen.

Pelkään, että huomenna

minun täytyy mennä kauppaan.

Jos niin teen, huumaannun 

uudesta ruuasta,

syön liikaa, turpoan.

Ehkä paastoan huomisen

ja käytän uudestaan

tämän päivän teenpurut.

minä tänään, kesken derivaatan määritelmän

vuokses sun
olin kerran
valmis tästä luopumaan
hylkäämään tämän talon
tämän maan

sydämeni, vaikka vannoin
sitä koskaan antais en
silmän välttäessä
rikoin tuon lupauksen

vuokses sun, vuokses sun

puolestasi joskus silloin
hengenvetoon viimeiseen
aina rinnallasi
valmis ottamaan tuon askeleen

vuokses sun, vaikka vannoin
toisen onnea tuhoais en
hänen kääntäessä selkänsä
se kävi helposti, kuin leikiten

tein sen
vuokses sun, vuokses sun

ja niin kuin kaikki epätoivossaan
joskus valmiit ovat olleet uhraamaan
kaiken siksi että jollekin kuulua saa
mutta joskus tahtoo mitä tahtoa ei saa
tekee vaikka tietää teot vainoaa
uhraa kaiken tahtomattaan

Knipi, Egotrippi: Vielä koittaa uusi aika: Vuokses sun (2006)


Anteeksi jo toinen postaus samana päivänä, mutta jotenkin nyt on vaan sellanen olo, että ylitsepursuan tunteita ja ajatuksia ja oli turha yrittää jatkaa matikkaa, ennen kun pääsin purkamaan tänne edes tämän.
Mulla on rakkaudellinen ja haikea olo.
Niin ja ihan btw, rakastan Egotripin lyriikoita ja melodioita. En kaikkia. Mutta esim Matkustaja ja Vielä koittaa uusi aika on ihan mielettömän hienoja levyjä. Joihinkin päiviin ei yksinkertaisesti sovi kuunneltaviksi mitkään muut.

 Niittylahti, 2006

Kesäkettu

Kaunispäivä, kauniskaunispäivä!

Toi taivas ja toi pilven takaa häikäisevä aurinko vei mun ajatukset kesään.

Haluun istua Vänärin katveessa sellasena alkukesän yönä, että on vielä melkein yhtä valoisaa kun päivällä. Siellä yhdellä maisemakivellä ja kuunnella sieluun menevää musiikkia toisella nappikuulokkeella ja toinen on ystävän korvassa.
Haluun ajella yöllä päämäärättömästi pitkin Kuopparin teitä, olla kyydissä mun pyörän jo edellisten kesien rasituksesta hajonneella tarakalla niin pitkään, että arse on ihan mustelmilla kaikista töyssyistä. Ystävä kyytsää, kun ite oon siinä niin huono.
Haluun kävellä ruohikolla paljain jaloin, haluun kävellä asfaltilla paljain jaloin, haluun kävellä hiekassa paljain jaloin, haluun kävellä kivillä paljain jaloin.
Haluun siristää silmiä auringosta ja istua torilla katselemassa ilosia ihmisiä. Ihmiset on aurinkoisina kesäpäivinä aina ilosia julkisilla paikoilla.
Haluun hengata Neekun kanssa pihalla auringosta lämpimillä tiilillä ja syödä yksin kokonaisen vesimelonin niin että posket ja käsivarret on punaisina siitä tahmeasta hedelmänesteestä.
Haluun kuunnella kesää, haluun hengittää kesää.
Haluun mun ystävät lähelle.


Mutta sen aika ei oo vielä. Mun huone on vuorautunut pölyyn, mutta en siivoo vielä. Mun seinä huutaa, että mun pitäs ruveta näpertämään sen kanssa, mutta en tee sitä vielä. Niihin menee aikaa ja mä päätin, että mä en luovuta nyt, mä en anna ajan vaan lipua mun ohitse ilman, että edes yritän hyödyntää sen lukemiseen. Ei siitä välttämättä hirmuna hyötyä ole loppupeleissä, mutta ainakin mulle itselleni tulee olo, että oon edes yrittänyt.

Sen takia kohta jälleen matikkaa ja historiaa, enkä suostu edes valittamaan.

Vaikka ulkonakin on noin kaunista.


Aamulla luin sanomalehdistä ihan liikaa rankkoja ihmiskohtaloita. Yhdellä abiturientilla oli todettu kaksi vuotta sitten syöpä, yhdellä entisellä kehonrakentajalla oli pettänyt munuainen ja iskenyt päälle myös paksusuolensyöpä, ja mitähän kaikkee. Vähän liian tujua aamupalapöytään. Sitä paitsi mun rankin sairaalakokemus on edelleen se, kun ala-asteen lopulla ja yläasteen alussa jouduin puolen vuoden välein jännittämään, onko selkäranka mennyt entistä enemmän kieroon vai oikistunut. Joten painin vähän eri sarjassa kuin kolmesti viikossa viiden tunnin dialyysihoidoissa ramppaava.

Näin eilis- tai toissayönä unta, että tein raskaustestin kahden viikon kuukautisten myöhästymisen jälkeen. Ei siinä oikeestaan ollut kuin yks kohtaus: minä seisomassa olkkarissa positiivinen raskaustesti kädessä ja mun mies kävelee just huoneeseen selittäen jotain randomia, kunnes huomaa. Ja minä sanomassa itkien että: "Tää väittää, että mussa on elämää. Jonkun toisen elämää kuin mun."

Huvittavinta on se, että mun alitajunta yhdistää tässä selvästi kaks mielessä pyörinyttä asiaa: kaverin, joka (toivottavasti) selvis pelkällä säikähdyksellä ja sen, ettei mun naiseus ole taaskaan ajoissa. Tai siis. Viimeks se oli, koska oli penkkarit, mutta nyt ei, koska ei ole mitään erikoista häppeninkiä minkä takia sen pitäs ilkeillä ajallaan. Ironista, eikö.

Jarppa kerto mulle perjantaina, että Turun saariston ketut haukkuu. Tästä vois päätellä, että ketut haukkuu ylipäänsä. Minä en oo koskaan tiennyt. Jarppa demonstroi mulle kyseistä ääntä neljä kertaa.

Mutta nyt ryhdyn toimeen. Viettäkää suloinen sunnuntai!

Tämä hetki saa minut pian konfuusioon

Minulle ei tule tästä päivästä kunnolla oikein mitään muuta mieleen kuin jatkuva niistäminen. Nenäliina on eksynyt käteen noin viiden tai korkeintaan kymmenen minuutin välein, aamusta iltaan. Vähän väsyttävää.

Yritin taltuttaa tätä räkärallia syömällä valkosipulia. Joku joskus väitti, että se auttaa. Raastoin kaks kynttä ruisleiville ja vedin nassuun, oli muuten aika tujakkaa. Kieltä oikein poltteli. Lemahdin koko loppupäivän arvaatte vissiin miltä.

Nuortenillassa kuitenkin tapahtui jotain. Ensin niistämisväli piteni varttiin, sitten puoleen tuntiin ja sitten siitä tuli vain satunnaista, ei enää pakollista aktiviteettia. Ihan jees.

Oon ollut tänään jotenki tosi nuutunut. Tytyt puhu keskiviikkona, että tänään olis lähdetty Introon, mutta kukaan ei ollutkaan muhun yhteydessä niin en tiedä onko ne menny (varmaan on, mut on vaan hylätty), mutta en kyllä olis ehkä näin räkäisenä ja nuhjuisena muutenkaan kyennyt sellaiseen ponnistukseen.

Tähän päivään mahtui kaksi korvista ulos valuvaa matikankirjaa ja vähän turhanpäiväistä triviaalitietoa Suomesta Ruotsin vallan ajalta.
Päivän hauskin juttu oli se, kun kotimatkalla saatiin Aksu Minden kanssa täydelliseen konfuusioon. HAHA. Niin ja ASTH!ma oli ihan pätevä menopeli.
Päivän käsinkosketeltavin hetki oli se, kun odottelin saunaan pääsemistä hakkaamalla pianoa ja laulamalla ja ääni vaan virtasi ja oli läsnä.

Siinä oli minun lauantai.

Räkäistä makaronimatikkaa

Yön aikana minua oli siunattu nuhalla. Tähän päivään on siis vaihteeksi sisältynyt tukkoista ääntä ja nenäliinojen suurkulutusta. Ei haittaa, kunhan tämä ei tästä mikskään oikeaks taudiks kehittyis.

Aamulla piti lähteä liikenteeseen ilostuttamaan Jarppaa huonosti harjotelluilla soittoläksyillä.

J: "Orvokki on hyvä tyyppi sillon kun se ärsyyntyy!"

Jaksoin jostakin ihmeellisestä impulsiosta kierähtää vaatekaupassa ennen kotiinpaluuta ja mussa heräsi omituinen mielihalu shoppailla. En muista, millon viimeks olisin kasannut hullusti vaatteita syliin ja sulkeutunut kaikessa rauhassa sovituskoppiin. Siitä on todellakin aikaa. Ja nyt tuntuu siltä, että haluuuun. Tililläkin olis vielä rahaa kaiken lisäksi, joten tämä saattaa olla vaarallista. En vaan tiedä, minä päivänä jaksaisin mennä toteuttamaan tämän yhtäkkisen mielihalun. Nyt kattelin vaan, että oi toi ois kiva ja toi, tota haluisin testata.

Välttelin matikan alottamista koomaamalla olohuoneen lattialla. Sain todistaa vaihteeks Neekun ruokailuhetkeä (ylösalaisesta vinkkelistä) - tästä jännempään ei pääse.

Pakko selostaa, koska kaikkia varpilla kiinnostaa: sehän menee siis niin, että ensin Nera tuo yhden nappulan olohuoneen matolle. Se menee makuulle, vaivalla puraisee nappulan halki ja rouskuttaa poissaolevana. Sitten se jäkittää vähän aikaa paikallaan ja kääntyy yhtäkkiä takasin keittiöön. Hakee kolme nappulaa. Menee makuulle. Syö ne. Jäkittää, nousee terävästi ja hakee viis nappulaa olkkariin. Pudottaa ne lattialle, tällä kertaa jää seisomaan. Syö ne. Sitten palaa keittiöön ruokakupille ja viimeinkin jää mutustamaan loput nappulat sinne.

Ja siis kaava on hienoisilla variaatioilla lähestulkoon aina tällainen.

Tiedän, oli hullun jännää. Vielä jännempää oli maata lattialla seuraamassa tätä.

Mun nenä on väsynyt niistämisestä.

Kokkasin tänään äipän kanssa makaronilaatikkoa. Siinä oli jostain syystä jotain tosi söpöä. Osittain varmaan sen takia, että en oo turvautunut äitiin ruuanlaitossa lähestulkoon ollenkaan yli kolmeen vuoteen. Mitä nyt alkuvegeilyaikoina konsultoin jotain tyylin paistuuko porkkanat vai parsakaalit nopeemmin. Vastaukset oli kuitenkin niin epämääräsiä, että oli helpompi opetella itse.

Joka tapauksessa, tänään opettelin tekemään makaronilaatikkoa soijarouheella. Joo, tiedän, oon ollut kolme vuotta lihattomana, mutta en oo koskaan aijemmin tehnyt kyseistä ruokaa. Enkä kyllä makaronilaatikkoakaan, että sen puoleen. Yhtäkkiä vaan tajusin, että jos muutan pois, niin en osaa tehdä makaronilaatikkoa, koska en oo koskaan vaivautunut kysymään äipältä, miten homma oikein toimii. Sit me tehtiin rinnakkain, se noille jauhelihalla ja mä itelleni soijalla.

Nyt tiiän, mitä mausteita, miten kuumalla uuni, miten pitkään annetaan kypsyä. Vohou.

Se oli hassu hetki.


Tässä tämän päivän nopeasti nälkään väsätty lounas

(ei, ne eivät ole kärpäsentoukkia vaan pinjansiemeniä)

ja tässä se paljon puhuttu päivällinen. Tosi esteettistä joo, mutta ehkei toi oo ylipäätään ruoka sieltä kaikkein esteettisimmästä päästä. Se maistui ihan makaronilaatikolta, eli onnistuin yrityksessä.

Meininki on ollut tänään vähän rään määrän mukaista. SIITÄ HUOLIMATTA(!) sain kerrattua yhteensä kolme matikankirjaa. Uskomatonta. (Vaikka siis, keskittyminen oli varmasti alusta loppuun täydellisen kympissä..) Huomenna jatkuu, tosin tuskin yhtä suurella tempolla. Vois taas hissaakin vähän yrittää sitä paitsi.

Oli hämmentävää selailla vanhoja vihkoja. En melkein kyennyt uskomaan, miten paljon ja miten pitkiä ja vaivalloisia laskuja jaksoin joskus väkertää. Sillon ykkösvuonna sain matikasta vielä flow-kokemuksia. Sen jälkeen ne onkin ollut harvassa.

Halluun uudistaa mun seinätaiteen.

Ei liity mihinkään, mutta olin aika melkoisen ilonen äsken, kun tsekkasin tän kevään uskonnonkysymykset. Onneks kirjotin syksyllä ja onneks ei tarvinu uusia. HUh.

Niin ja raivostun kohta näihin Spotifyn mainoksiin, kun ne on joko jotain kuolettavan ärsyttäviä YLEX:n mainoksia tai sit jotain AMKien hakupropagandaa. Menkää POIS. En jaksa KUUNNELLA teitä.

Tumppa sano eilen, että se tykkää lukee mun merkintöjä, joissa oon ilonen. Eihän siinä, tykkään mäkin kun oon ilonen, mutta en tiiä miks näistä kaikista postauksista tulee nyt järestään tällasta apaattista jauhantaa. Ehkä nyt on taantuma, enkä oo vielä ehtinyt saavuttaa nousukautta. Sitä odotellessa, sietäkää.

Eksponentiaalista apatiaa

Minua nukuttaa, kirjotan lyhyesti

eiku en muista ennää mitä halusin sanoa

näistä päivistä on vaikea saada kiinni, tuntuu irralliselta ja levottomalta
haluisin hyppiä seinille ja kieriskellä ympäriinsä ja maata lattialla ja antaa ajatuksen virrata rajoittamatta ja kuunnella musiikkia, OIKEESTI kuunnella

mutta pitää lukea
tänään alotin matikan
se oli kuivaakuivaakuivaa, oli vaikia keskittyä

negatiivinen positiviinen nollalla ei saa jakaa nollan saa jakaa toteutuu kaikilla äxän arvoilla

piti käydä konsalla, alotettiin Kurosta, se oli hauskaa siinä oli jazzia ja tangoa ja kuulosti villiltä
kirkolla laulettiin ei hän hylkää älä pelkää hän sua hylkää ei plaaplaaplaa lalalaa

hölli kun Tenni soinnutti mulle yhden biisin joka on ollut pitkään mielessä
lauloin sitä ja lauloin lauloin
oli hyvä olla

mutta kevät taitaa oikeesti tulla, minä kävelin tänään paljaalla asfaltilla ja tajusin sen yhtäkkiä ja oli kummaa!

nyt menen nukkumaan MOI

Hämmennä mua, ravista mua beibe

Ennää kolme jäljellä. Jos syksyn kirjotukset ottaa lukuun, niin oon siis selvinnyt jo yli puolista!

Ainut vaan, että kaksi jäljellä olevasta kolmesta on aineita, joihin en oo panostanut varmaan kuukauteen. Tai pidempäänkään aikaan. Joten mahtava meininki ja silleen!

Mutta kuten sanottu, en ota ongelmaa. Se miten osaan saa riittää.

Enkku meni sellasella peruskoomaamisella. Kokeessa ei ollu mitään yllättävää, se oli niin perus ku voi vaan olla. Muistinpätkimisen vuoksi unohdin laskee ainekirjotuksesta sanamäärän, vaikka ikinä ennen en oo unohtanu - se on melkein se kivoin homma koko touhussa. Sinne varmaan meni sit muutama piste, mut voivoi.

Harhauduttiin Minden kanssa eikä osattu suunnistaa Pohjantieltä samaa reittiä keskustaan mitä maanantaina. Omakotitaloalue oli petollisen hämäävä. Tuli tehtyä vähän lenkkiä ruman teollisuusalueen viertä, mutta kyllä me loppujen lopuksi Hennille päädyttiin. Ihan vaan siks, että saatais nauttia toistemme (meitä oli siis kaikki viisi paikalla) väsyneestä ja koomaisesta seurasta. Namnam. Lål.

Tänään mun käsitykset sai vähän ravisteluja, mutta se nyt johtui siitä, että olin olettanut ihmisestä jotain muuta, mikä sitten ei ollutkaan todellisuutta. Ei kai sitä ikinä opi siihen, ettei pitäs antaa itsensä olettaa kenestäkään tai mistään mitään, koska oletus ei paljon paina jos ei oo tietoa.

Ihmiset vaan jaksaa aina hämmentää minua niiden teoilla. Ehkä siks, että itseni tekemänä tietyt teot saisivat mut ihan sekaisin ja henkisen tasapainoni järkkymään - mutta sitten en aina muista sitä, että kaikkien kohdalla se ei mee samoin. Toisia ei yksinkertaisesti hetkauta. Ykshaile.

Tai sitten hetkauttaa, mutta ne haluaa peittää sen. Koska en suostu uskomaan, että tietyt asiat vois sivuuttaa vaan niin..kevyesti.

Että tällasta tänään.

Epätietoisuuden hermostuneisuus

Oon ruvennut olemaan lempeämpi itselleni. Se näkyy esim siinä, etten ruoski itteeni kuluttamaan jokaista hetkeä suu vaahdossa pänttäämiseen. Annan itseni nukkua tunnin pidempään, vaikka olisin voinut nousta aijemminkin. Luen ei-koulukirjaa ilman syyllisyydentuntoa siitä, ettei kyseessä ole koulukirja.

Hämmentävä päivä. Oon yrittäny olla tosi enkkuenkkuenkku ja tein monta tuntia koneella sellasia sanastotehtäviä ja jotain kielioppiharjotuksia, mutta sitten alko mennä jo yli. Ei vaan tee mieli enää. En saa päätäni keskittymään enää kunnolla. En osaa vieläkään käsittää sitä, että ne ylppärit tosiaan on NYT. NYT on se aika, ku pitäs päteä ja olla parhaimmillaan, NYT pitäs antaa kaikkensa.

Ja plääh.

Ei mun elämä riipu tästä. Todellakaan. Päätin niin.

Äippä on koukuttunu sudokuihin. Se on tuhlannut yli puolet sen vapaapäivien ajasta niihin. Tänään se hermostui, kun naputin ruokapöytää, eikä se voinut keskittyä.
Siitä on tulossa mummo.

Ei se tosin oo ollut ainut hermostunu naama, mihin tänään oon törmännyt. Välillä ei vaan jaksa käsittää toisia ihmisiä, niiden näkemyksiä ja oletuksia ja toimintatapoja. Mutta siitä en jaksa paasata nyt enempää, koska se ei muuta asiaa mihinkään. Välillä vaan väsyttää. Halluun pitää keskustelutuokion, jossa nostetaan kissa pöydälle, mutta kun pelkään sitä, että toinen osapuoli sivaltaa taas syyllistämisellä. Mutta kyllä tässä vielä.

Tuntuu vaikealta elää tätä hetkeä. Ihan kuin alitajunta olis koko ajan kiinni tulevassa, jossain epämääräisessä tulevaisuudessa, vielä hämärän peitossa olevassa keväässä, jossain jossain jossain, mutta ei ainakaan tässä hetkessä. En tiedä pitäskö pysähtyä vai olla liikkeellä. En tiedä pitäskö tarttua vai päästää irti. En tiiä ees mitä tarkotan näillä.

En tiiä, minne mun kuuluu mennä. En tiedä, mitä haluan.

Ihanat, kamalat teinit

Koin eilen järkyttävän hetken.

Mut oli pyytänyt naamakirjassa ystäväksi tyttö, jonka isonen olin joskus muinoin lastenleirillä. Ainut vaan, että sillon se tyttö oli pieni ja suloinen ja istui mun sylissä ja oli kovin kevyt ja hauras. NYT siitä olikin tullut yhtäkkiä TEINI. Tiedättehän sen tietyn iän, kun meikataan liikaa ja otetaan ei-ihan-herustuskuvia-mutta-kuitenkin-sellaisia-tietyntyyppisiä. Minä tiiän, koska otin ite ihan samanlaisia kuvia. Ja koska se on melkein jokaisella tytöllä tietyssä iässä.

Minusta tuntuu niin VANHALTA. Vielä vanhemmalta alko tuntua, kun Leekkis selitti jostain -99 syntyneestä pojasta, joka höpötteli sille. Tajusin, että 2000-vuonna syntynyt on nyt jo kymmenen. Siis KYMMENEN.

Sanokaa, mitä sanotte, mutta minusta tää on tosi pelottavaa.

Herutuskuvista vielä. Minuun tulvahti ihan mieletön myötätunto, kun luin sen tytön kuvien kommentteja. Kaverit kehuu että "oi, oot niin kaunis!!!", sit siihen on joku ihmeen pakko vastata että "no en oo!!!!!". Yritin miettiä, missä vaiheessa teineilyä se oikein loppui itselläni. Millon ajatus kääntyi niin päin, että hei, kyllähän mä oonki ihan tarpeeks kaunis, miksen oo koskaan tajunnu? Millon sitä oikein tiedosti, että onkin ihana nainen?

Saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta kun totuus on, että kaikki naiset on ihania naisia. Ja vielä ihanampaa olis, kun kaikki naiset tajuaiskin sen. Tajuais olevansa ihania. Totta kai kaikille ihmisille ei loista ihanana, mutta se ei oo se pointti, eikä se tarkoita etteikö olisi ihana. Joku toinen näkee minut kauniina, toinen taas ei alkuunkaan. Se on elämää. Eikä se muuta sitä tosiasiaa, että oon ihana, niinkun kaikki muutkin on.

Tää kuulostaa ihan joltain naistenpäivän palopuheelta, mutta naistenpäivä tais mennä jo, enkä ollu sillon paasaamassa, kun olin leirillä. Jossa kukaan ei muuten toivottanut hyvää naistenpäivää! Traagista.



Kai se pitää vaan hyväksyä, että tytöt joutuu rämpimään tuon vaiheen läpi. Mutta en malta odottaa kyllä sitä, että sekin tyttö kuorii ittensä esiin liian vahvan meikin alta ja tiedostaa olevansa kaunis ilman hillitöntä pakkeliakin - ihan vaan siks, että se on just se tyttö, kuka se on.

Suurella avoimuudella

..alle päivän vanhaa tekstiä lukiessa tämän päivän orvokille tulee kovin itsehäpeinen olo, koska kaikki kuulostaa hullun teatraaliselta, nyt kun kykenee ottamaan etäisyyttä.

Mutta minä tiiän, ettei se ollut mitään teatraalisuutta eilen, koska minusta oikeesti tuntui pahalta ja ahdistavalta ja vaikealta. No, se oli sillon. Nyt on nyt.
Toki noi kysymykset on edelleen mielessä ja voimassa, mutta koska Jumala vastaa kun on hätä, mua siunattiin eilen illalla niin rehellisellä ja avoimella keskustelulla, että se todellakin hölli. Mun ystävä kerto asioita, joista se ei oo koskaan ennen puhunut ja joita en tiennyt. Mulle tuli parempi olo.
Se oli oikeesti parasta, kiitos siitä.

Oli taas vaihteeksi vaikee saada unta siksi, että piti yrittää nukahtaa nopeasti, mutta selvisin silti tänään äikän esseekokeesta ilman päikkäreitä kesken kaiken. Ei huvita vaivata teitä yksityiskohtaisella selostuksella tuosta aamupäiväisestä turhuudesta, mutta sallittakoon lyhyt analyysi:

aiheistä mikään ei sytyttänyt kympillä, mutta mukana oli sentään useampi mahdollinen vaihtoehto
lopulta kirjoitin tehtävänannosta "Kokemukset heijastuvat uniin - mutta miten?"
siitä syntyi suhteellisen helposti tekstiä
kerrankin ei tullut edes nälkä tai vessahätä heti
puhtaaks kirjottaminen oli yhtä tuskaa, käsi jäkitti vikalla sivulla niin pahasti ettei se voinu olla tottakaan
en synnyttänyt mitään mestariteosta, mutta kattoo nyt mihin se riittää

Kivointa on se, että nyt on tuo ohi. Ei enää ihan niin montaa kirjotusta jäljellä. Alkaa jo vähän tympiä se salissa istuskelu ja hissuttelu nimittäin.

Miks kirjotan jotenki nyt niin passiivisen kyynistä tekstiä? Vaikkei edes tunnu sellaselta.

No jaa, antaa olla tältä kerralta. Sen vielä kerron, että perjantaina ilostutin itseni ostamalla Sokkarilta neljä hyvää levyä hintaan 5egee kappale (Coldplayta ja Simon et Garfunkelia, ooh) ja tänään odottaessa iskää ilostutin itseni ostamalla DVD:n. Vielä kun sais katottuakin sen.

Rakkaus on ruma sana

VAROITUS: Tässä postauksessa tulee olemaan ihan jumalattoman paljon kysymyksiä, mutta ei lainkaan vastauksia. Jos sellainen ketuttaa, niin kannattaa jättää leikki kesken NYT.



Mistä tietää, että omat tunteet riittää?

Mistä voi tietää, että toinen on tarpeeks ja oikeita asioita just minulle?

Mistä tietää, että oppii rakastamaan niitä ärsyttäviäkin tapoja ja piirteitä?

Onko oikein antaa hellyyttä ja läheisyyttä ja nauttia siitä, jos ei tiedä haluaako loppupeleissä sittenkään yhtään mitään sen ihmisen kanssa?

Onko se vaan veitsen kääntämistä haavassa?

Voiko se olla väärin, jos niissä eleissä ei kuitenkaan ole mitään teeskentelyä?

Onko oikein antaa toisen odottaa loputtomasti oman epävarmuuden takia?

Kuinka kauan on järkevää miettiä, ennen kun tekee päätöksen?

Miten päästä yli siitä tosiasiasta, että usein jotakuta saattaa sattua?

Miten päästä yli siitä tosiasiasta, että oman kivun pystyy käsittelemään, mutta toisen kipua ei toinen ihminen kykene parantamaan?

Mistä tietää, millon kannattaa luottaa siihen, että kaikki järjestyy?

Mistä tietää, millon pitää lopettaa miettiminen ja vain ottaa riski?

Miten voi tietää, että riskin ottaminen kannattaa?

Miks ihmissuhteissa on aina kyse riskin ottamisesta?

Miksei kukaan voi tarjota minulle absoluuttisen oikeita ratkaisuja?

Mistä ihmiset tietää, että just tämän ihmisen kanssa kannattaa uskaltaa?

Miks mun pitää miettiä niin paljon ja olla niin hullun pelokas?

Miks mua pitää koko ajan ruveta itkettämään?

Miks kaikkien ratkasujen pitää aina loukata jotakuta?

Minkä takia paasaan tästä blogiin, vaikka tiedän että kaikki järjestyy aikanaan just niin kun on hyvä, koska Jumalakin on hyvä?

Miks minun rakkaus on kylmää ja tarjoan sitä vain kun mua huvittaa?

Miks oon niin taitava tekemään kaikesta ongelman?

Miks mua pelottaa, vaikka tiiän ettei oo mitään hätää?

T: "En halua tehdä sua onnettomaks vaan haluan että voit olla onnellinen."

Intuitiivista reissaamista

Minä oon etuoikeutettu, koska tunnen niin paljon ältsin mukavia ihmisiä ja kaiken lisäks sain viettää useiden sellaisten kanssa monta päivää suhteellisen läheisissä tunnelmissa. Minä oon etuoikeutettu, koska minä tiiän, että Jumala tietää ja Jumala hoitaa.

Minua vaan lämmittää ihan hurjasti, että mun lähellä on ihmisiä niin moneen lähtöön.
Yhden mielestä oon hullun hauska.
Yks tykkää saada mut kainaloon.
Yks jaksais pelata mun kanssa korttia yhä uudestaan ja uudestaan.
Yks on ihan korvaamaton henkinen tuki.
Listaa vois jatkaa vaikka kuinka. Ja minä oon niin ilonen jokaisesta. Höllii.

Lappi oli luminen, mutta ei yhtään kylmä. Nähtiin vain yks poro, ja sekin paluumatkalla napapiirin kahvilassa takapihalla aitauksessa yksinäisenä ja uhittelevana. En hiihtänyt kertaakaan, en lasketellut kertaakaan, en lähettänyt ainuttakaan Aurora Borealis -korttia, en aukassu koulukirjoja kertaakaan, en kirjoittanut ainuttakaan riviä muistiin siitä, mitä tapahtuu (etenkin tämä on mulle tosi epätyypillistä). Minä vaan olin ja hengitin pohjoista ja ihanien ihmisten läsnäoloa ja se oli levollista ja sai mut nauramaan.

En tiedä mistä johtuu se, että oon ollu jo hirmu pitkään kovin herkkä kaikelle. Mua saattaa ruveta itkettämään pelkästään empatia jotain toista ihmistä kohtaan, tai turhautuminen omaan tietämättömyyteeni, tai se että minua silitetään, tai se että pelkään loukanneeni jotakuta. En minä mielestäni aikasemmin oo ollu näin holtiton pillittäjä. Mutta kai sitä ihmiset muuttuu huomaamattaan.

Mä en oikein tiedä, mitä kertoisin. Viime vuonna tein järjettömän yksityiskohtaisen selostuksen jokaisesta päivästä, mutta nyt en halua, eikä mulla sitä paitsi oo mitään merkittynä ylöskään. Ei tapahtunut mitään järisyttävää, mutta paljon kaikkea pientä ja merkittävää. Kävin kuuden päivän aikana monta tärkeää keskustelua ja minä oon niistä ilonen. Sain huomata, että mun intuitio on ollut oikeassa toisissa asioissa ja väärässä toisissa. Minä oon ilonen siitä, että mulle on avauduttu ja minä oon saanu avautua.

Nyt oon vaan yrittäny palautua. Eilen saattelin höspöt pikkuserkukset Mira Marin ja Sokkarin kautta junaan ("Hei! Mun ostokset jäi vessaan!" --- "Kattokaa! Mun pussista hajos pohja!" Maijukka, oot lålleroin), kävin hakee Kirdeltä papukeittoa, tulin kotiin, yritin saada pyykkiä pestyä, koin epävarmuuden tunteita ja ajatuksia, taistelin yöllä ja tänään aamupäivällä ties kuinka monta tuntia yhteensä noiden Lappi-kuvien kanssa, kävin kuuntelemassa Apocalyptican jytinää ja testaamassa ravintola Hiilen. Olisin vielä voinut edetä Henkkaan tsekkaamaan ikihärön Riston livenä, mutta siihen en enää kyennyt tällä henkisellä valmistautumisella ja fyysisellä voinnilla. Joskus vielä nään sen, se on saletti, mutta tänään ei ollut se päivä.

En oo suonut juurikaan ajatuksia ylppäreille ja tuntuu tosi absurdilta, että enää yks päivä ennen kun se alkaa taas - ja kunnolla. Mutta minä en jaksa ottaa ongelmaa. Minä tiedän, että osaan sen verran, mitä mun tarvii. Ihan sama miltä se muille ihmisille näyttää.

Loppurutistus.
Kyllä mä siihen pystyn.

Kyllä tää tästä.

Kyllä mä selviän.

C U !

Heippa, lähden viikoksi LAPPIin, joten päivityksiä ei ole odotettavissa noin viikkoon!

Ihania (loma)päiviä kaikille ja olkaa ilosia ja hymyilkää ja nauttikaa elämästä!

Päivä, jona en ollut toivoton tapaus

Oih, ihanaa, kun kykenee todistamaan itselleen että sittenkin kykenee jos yrittää.

Tänään oon saanu aikaan. Viimeinkin. En ottanu edes päikkäreitä - tai no makasin kymppiminsan sohvalla, mutta en ehtiny nukahtaa, koska äippä tuli just töistä. Joten ei lasketa.

Mä oon lukenut paljon. Mä oon imuroinut ja saanut keittiön kondikseen (mikä logiikka on siinä, että se meinaa räjähtää käsiin vasta sillon, kun tiskikone taas toimii..?). Mä oon soittanut viulua. Mä oon pessyt jopa Neekun - huomen pitää sit harjata, ku märkänä ei saa käyttää furminaattoria. Mä oon leikkinyt salapoliisia ja selvittänyt, mikä meidän olkkarissa hais niin jumalattoman pahalta (syyllinen oli kukkamaljakko ja siinä lilluva vesi jossa oli varmasti joku ulostebakteeri, koska siltä se haisi).

Toisaalta, oonki käytännössä ollu koko päivän sisällä. Ja sen näkönen ja hajunenkin. Ah nam.
Ja olisin voinut valita tänään jopa kahdesta maukkaasta kulttuuririennosta, mutta torjuin molemmat.
Ja toisaalta, en oo pakannu viel mitään. Enkä ees tiedä minkä laukun otan. Enkä varmaan ehdi huomen pakata ennen ku noi yhet tulee.

ENKÄ OSAA EDES JOTENKI KÄSITTÄÄ TÄTÄ, KOSKA ON VAAN JOTENKI IHAN ÄLYTTÖMÄN ABSURDIA ETTÄ HUOMEN M&T JA YLIHUOMEN OIKEESTI LAPPIIN KOSKA SE ON OLLU MIELESSÄ AIKA HULLUN PITKÄÄN.

jee
jee
jee!

OON NIIN ILOINEN!

2 eLp.

Öö oon näköjään luvannu tänään palata asioihin kun eilen on ollut hattarapäivä, joten pakko tehdä postaus, mutta voin varoittaa jo tässä vaiheessa, että ihan sama luetko vai et, koska tämä(kin) päivitys on täysin läpätilääpätä eli sisällötön.

Mulla ei oikeesti oo oikein mitään, mitä haluisin kertoo. Tai kokisin, et tarvii kertoo.

Aamulla luin vähän. Tiskikonesetämies tuli ja räpläs konetta ja nyt se kaiehkämahdollisesti taas toimii.
Menin Henzkille läpättämään ja syöpöttelemään vähän ja kattomaan kavereiden naamoja ennen ku lähen Lappiin.
Päivällä koomasin ja yritin saada aikaan, lauloin varmaan puol tuntia putkeen lålleroa laulua, jonka keksin mielenhäiriössä.
Illalla sain taas itteni pakotettua kirjan eteen.

Näissä päivissä ei oo oikein mitään, koska mun mieli tähtää koko ajan perjantaihin ja Lappiin. Kaikki muu ennen sitä tuntuu vähän merkityksettömältä.

Tosi tyhmää, koska jokaisen päivän pitäs olla merkitystä täynnä ja lahja.
Ja vaikkei oiskaan, niin ois ihan jees jos kykenis ees käyttämään ajan tehokkaasti hyväks.
Vissiinkö.

Aivot hattaraa eritti

Alkaa jo kyllästyttää tää lukeminen. Mun ajatukset eksyy koko ajan perjantaihin ja Lappiin ja taas Lappiin ja ai sanoinko jo et Lappiin. Se häiritsee mun keskittymistä, koska aivoton lukeminen on vähän sama ku ei lukis ollenkaan.

En päässy oikein kunnolla vauhtiin ennen iltaa. Tai no aamupäivällä jotain äikkää ja enkkua joo, mut sit tuli kauhee taantuma ja en kyenny muuhun ku vaan kieriskelemään lattioilla ja ottamaan päikkäreitä ja käymään konsalla lähes turhanpäiten. Sit illalla otin itteeni niskasta kiinni ja rupesin taas paukuttamaan hissaa.

Huoh.

KAKS päivää. Mun on PAKKO paahtaa kaks päivää, koska nngggggh!
Mutta ku alkaa puuduttaa ja ku on ikävä ja ku ajatukset harhailee ja ku ku.

Minä en ikinä tajua, että helmikuu on niin lyhyt. Se aina onnistuu yllättämään. Muistan nimittäin, että 28.päivä katoin päivämäärää silleen "oho, onhan täs viel pari päivää ennen ku kuu vaihtuu" - sit seuraavana aamuna lehessä komeilikin maaliskuu. Eka päivä maaliskuuta.
Tää on aina yhtä outoa. Tää helmikuun lyhyys.

Mitä turhuuksia mä taas höpötän.
En kykene kehittyneeseen ajatteluun, kun mun pää on ollut koko päivän sellasta tahmeaa hattaraa. Tai no ei tahmeaa oikeestaan, ku kevyttä. Sellasta et aivot liihottaa korvista pihalle tonne loskaan.

Joka muuten on edelleen pyllystä.

Että niinku niin.

Mun hattara-aivoihin sopii erittäin hyvin eilinen musavinkkauslöytö (kiitos, Tumppa!), joka on Jack Johnson ja vallan kevyttä.
Lalalaa.

Joo, taidan palata huomenna asioihin kun nyt oon liian sisällötön. 



Eiku joo, tän kerran sisällöttömyysBONUKSENA vielä tällainen mahtikuva eräältä torstai-illalta tässä taannoin. En tosiaan tiedä, mitä on menossa, paitsi että mulla on jostain syystä paha silmä ja rypäle suussa. Maisukka on oma ihana itsensä.

Pilvenpiirtäjät

En tykkää noista plussa-asteista. Enenenenenen. Halluun pakkasta, haluun että tuntuu joltain kun menee ulos.
En tykkää tosta loskasta ja plääh.

Sen kunniaksi, että eilen illalla väänsin väkisin novellin LKK:a varten, isken sen tänne. Ja samalla säästyn kirjottamasta muuta tästä päivästä, hihi! (ovelaa)

Tehtävänä oli siis kirjottaa novelli, jossa on joku uhka (esim taloudellinen, ekologinen, fyysinen, henkinen) ja sen avulla pitäisi luoda jännite, joka kestää läpi koko novellin. Että tässäpä sitten, nimi otsikossa:

Minulla oli tunne, kuinka kaikki oli hitaasti romahtamassa kasaan.
Se tuntui pienenä mutta pistävänä jomotuksena takaraivossa. Jatkuva, häiritsevä oire, vähän niin kuin tinnitys: välillä sen tiedosti, välillä ei, mutta koko ajan se oli olemassa.
Se tuntui siltä, kuin pääni sisällä olisi ollut pilvenpiirtäjiä, kokonainen kaupunginosa pilvenpiirtäjiä, ja yksitellen ne murenivat, sortuivat, putoavia peltejä ja tiiliä ja laastia ja pölyä ja rautaa ja vesijohdonpätkiä, ne kumahtelivat maahan kuin hidastetussa filmissä ja koko ajan minä seurasin romahtamista matkan päässä, sanomatta sanaakaan, seisoen hiljaa ja jäykkänä. Ilma oli sakeana sortumisen äänistä, minä tiesin sen, mutta silti kaikki kuului kuin vaimennettuna.
Jomotus jatkui. Se häiritsi minua, ärsytti minua, välillä söi huomioni kokonaan ilman että edes huomasin, ja se sai minut ärsyyntymään entistä enemmän.
Yhdeksännestä kerroksesta putosi juuri suuri kokouspöytä. Se sukelsi hitaasti ilman halki, kohti alhaalla odottavaa romuröykkiötä, pian se iskeytyisi tuohon terävänä törröttävään rautakankeen, se hajoaisi säleiksi ja…
”Kulta? Kuunteletko sinä?”
Kuuntelen. Etkö sinä kuule sortumisen pauhua?
”Anteeksi, mitä sanoitkaan?”
Vaimo katsoi minua piilotettua ärtymystä suunsa asennossa. Se oli ärtymystä, joka oli tarkoitettu vain minun huomattavakseni. Hän käytti sitä sosiaalisissa tilanteissa: minulle näkyvää, muille huomaamatonta. Mitä yhteisymmärrystä se viestikään, olimme selkeästi tiimi! Tosin ilmeisesti juuri kyseisessä sosiaalisessa tilanteessa, jos piilotetulle ärtymykselle oli kerta ollut käyttöä. Yritin hahmottaa tilaa, mutta se oli työlästä. Jomotti. Pöytä oli juuri levinnyt lukemattomiksi paloiksi takaraivossani ja nyt näin kokoushuoneen tuolien tippuvan yksi toisensa perään kohti raunioiden kasaa.
”Niin, Kaisa tässä juuri kertoi heidän matkustusaikeistaan. Rivieralle kolmeksi viikoksi ensi kesänä. Mehän keskustelimme juuri samansuuntaista toissa päivänä, emmekö?”
Räpyttelin hetken silmiäni. Vaimoni teki samoin ja nyökkäsi rohkaisevasti.
”Aa. Niin. Tosiaan. Ranskaan.”
Se riitti. Vaimo jatkoi lörpötellen lomailusuunnitelmiemme selvittämistä ystävättärelleen – samoja suunnitelmia, joita olimme pyöritelleet jo kolme vuotta, emmekä koskaan tulisi toteuttamaan, emme, vaikka niin aina uhkasimme – ja olin jälleen kuivilla vesillä. Nopea vilkaisu ympärilleni valotti tilannetta: pöydän toisella puolella, vaimoni vieressä, istui tummatukkainen herrasmies, jonka hiukset olivat alkaneet jo kevyesti harventua ja posket lerpottaa kuin buldogilla. Mies hymyili jatkuvasti ja nyökkäili kohteliaasti vaimoni puheille. Vieressäni sen sijaan istui vaaleahipiäinen nainen, jolla oli syvät hymykuopat ja liian voimakkaasti jasmiinilta tuoksuvat vaatteet. Hänen kasvonsa oli paksun meikin peitossa, vaikka jokainen näki, että iho olisi ollut paljon kauniimpi ilman.
Olimme siis Larssoneilla. Kuinka olin voinut unohtaa sen?
Huomasin muiden jo lopettaneen ruokailun, tyhjillä lautasilla seikkaili yksinäisiä ruuanmurusia. Omallani oli vielä puoliksi syöty kakunviipale. En muistanut, miltä jo suuhuni kadonnut puolikas oli maistunut. Jomotti.
Tartuin lusikkaan, maistoin kevyesti puolukan ja kerman, mutta ympärilläni kuuluva puhe peittyi taas romahduksen pauhuun. Huonekalut olivat historiaa, sillä nyt pilvenpiirtäjän perustukset olivat rytisemässä. Nielaisin kakkua ja otin toisen lusikallisen.


”Minä en ihan totta ymmärrä, mikä sinuun oikein on mennyt!”
Rytinää, pauhinaa, raskaat metalliosat irtoavat ja saavat seinät huojumaan. Pyöräytän rattia ja jarrutan liikennevaloihin.
”Arvaa, kuinka minua nolotti! Uppoudut nykyään jatkuvasti omaan maailmaasi, et seuraa ympärilläsi olevia ihmisiä – enhän minä voi pian lähteä sinun kanssasi enää minnekään!”
Olisin yskinyt laastista sakeana olevasta ilmasta, jos se olisi oikeasti ollut siinä. Se oli kuitenkin vain pääni sisällä. Vihreä vaihtui ja painoin kaasua.
”Kaisakin oli sinusta huolissaan! Åke nyt ei koskaan sano poikkipuolista sanaa, mutta ihan totta kulta, sinulla on välillä sellainen lasittunut katse silmissäsi, etten tiedä oletko siinä vai jossain ihan muualla vai yhtään missään!”
Mikset sinä tunne pölyä, eikö se kutita sinun kurkkuasi? Mikset kuule, kuinka kaikki sortuu, miksei se haittaa sinua? Siirryin moottoritielle ensimmäisestä liittymästä.
”Anna anteeksi. En ihan totta tiedä, mikä minua tänään vaivasi. Oli varmaan rankempaa töissä kuin tajusinkaan.” Yritän tavoitella pahoittelevaa sävyä, mutta en kykene keskittymään tarpeeksi, pilvenpiirtäjät vievät huomioni, niitä on enää niin vähän jäljellä. Ja rytinä on niin korvia huumaava. Seison mykistyneenä katselemassa rakennuksiani, minun pääni rakennuksia, ja taivaanrannassa raunioiden takana punertaa aamu. Kaksi autoa suhahtaa ohitseni ja asfaltti on sateesta musta.
”Ei, tuo ei mene nyt läpi! Ei kyse ole pelkästään tästä illasta, kulta! Kyllä sinä tiedät sen!”
Enää kaksi. Koko kaupunginosa on huvennut kahteen rakennukseen. Aamuaurinko heijastuu niiden kiiltävästä pinnasta ja saa ne hohtamaan. Pilvenpiirtäjät ovat korkeita, jykeviä, ne näyttävät hyvin rakennetuilta, mutta tunnen, kuinka maa järisee. Tiedän, etteivät ne mahda sortumisen voimalle mitään, sillä kaikki muutkin romahtivat ennen niitä. Maa järisee. Aistin, kuinka perustukset murtuvat. Seinät lohkeilevat, vääntyvät, antavat periksi. Liikaa ääntä. Jomottaa.
Vaimo on alkanut itkeä. Hän parkuu hysteerisenä, taputtelee poskiaan nenäliinalla pakonomaisesti. Tuijotan tietä. Jomottaa. En kuule hänen itkuaan, mutta aistin sen. Kuulen sortumista, kuulen jyrinää.
”En jaksa tätä enää! Minä en jaksa enää! En minä halunnut tällaista, en minä pyytänyt tätä, mikset sinä ollutkaan yhtään sellainen mitä…”
Toinen on jo maassa. Se on kappaleina, hajonneena, palasina. Viimeinen pilvenpiirtäjä sinnittelee, se taistelee vastaan, mutta lopulta sen varsi taipuu, sen seinät ryskyvät maahan kaiken muun romun sekaan, se romahtaa kasaan ja nostattaa viimeisen, raskaan pölypilven. Ilma on sakeana roskaa, laastia, unelmia, toiveita, pettymyksiä, haluja. Sitten jossain raunioiden kätköissä syttyy tuli ja syö sen kaiken.
Sade piiskaa ikkunoita, tuulilasinpyyhkijät inisevät raivoisasti. On pimeää. Jomottaa. En näe vastaantulevaa rekkaa.
Tai kyllä minä näen.
Käännän rattia.