Intuitiivista reissaamista

Minä oon etuoikeutettu, koska tunnen niin paljon ältsin mukavia ihmisiä ja kaiken lisäks sain viettää useiden sellaisten kanssa monta päivää suhteellisen läheisissä tunnelmissa. Minä oon etuoikeutettu, koska minä tiiän, että Jumala tietää ja Jumala hoitaa.

Minua vaan lämmittää ihan hurjasti, että mun lähellä on ihmisiä niin moneen lähtöön.
Yhden mielestä oon hullun hauska.
Yks tykkää saada mut kainaloon.
Yks jaksais pelata mun kanssa korttia yhä uudestaan ja uudestaan.
Yks on ihan korvaamaton henkinen tuki.
Listaa vois jatkaa vaikka kuinka. Ja minä oon niin ilonen jokaisesta. Höllii.

Lappi oli luminen, mutta ei yhtään kylmä. Nähtiin vain yks poro, ja sekin paluumatkalla napapiirin kahvilassa takapihalla aitauksessa yksinäisenä ja uhittelevana. En hiihtänyt kertaakaan, en lasketellut kertaakaan, en lähettänyt ainuttakaan Aurora Borealis -korttia, en aukassu koulukirjoja kertaakaan, en kirjoittanut ainuttakaan riviä muistiin siitä, mitä tapahtuu (etenkin tämä on mulle tosi epätyypillistä). Minä vaan olin ja hengitin pohjoista ja ihanien ihmisten läsnäoloa ja se oli levollista ja sai mut nauramaan.

En tiedä mistä johtuu se, että oon ollu jo hirmu pitkään kovin herkkä kaikelle. Mua saattaa ruveta itkettämään pelkästään empatia jotain toista ihmistä kohtaan, tai turhautuminen omaan tietämättömyyteeni, tai se että minua silitetään, tai se että pelkään loukanneeni jotakuta. En minä mielestäni aikasemmin oo ollu näin holtiton pillittäjä. Mutta kai sitä ihmiset muuttuu huomaamattaan.

Mä en oikein tiedä, mitä kertoisin. Viime vuonna tein järjettömän yksityiskohtaisen selostuksen jokaisesta päivästä, mutta nyt en halua, eikä mulla sitä paitsi oo mitään merkittynä ylöskään. Ei tapahtunut mitään järisyttävää, mutta paljon kaikkea pientä ja merkittävää. Kävin kuuden päivän aikana monta tärkeää keskustelua ja minä oon niistä ilonen. Sain huomata, että mun intuitio on ollut oikeassa toisissa asioissa ja väärässä toisissa. Minä oon ilonen siitä, että mulle on avauduttu ja minä oon saanu avautua.

Nyt oon vaan yrittäny palautua. Eilen saattelin höspöt pikkuserkukset Mira Marin ja Sokkarin kautta junaan ("Hei! Mun ostokset jäi vessaan!" --- "Kattokaa! Mun pussista hajos pohja!" Maijukka, oot lålleroin), kävin hakee Kirdeltä papukeittoa, tulin kotiin, yritin saada pyykkiä pestyä, koin epävarmuuden tunteita ja ajatuksia, taistelin yöllä ja tänään aamupäivällä ties kuinka monta tuntia yhteensä noiden Lappi-kuvien kanssa, kävin kuuntelemassa Apocalyptican jytinää ja testaamassa ravintola Hiilen. Olisin vielä voinut edetä Henkkaan tsekkaamaan ikihärön Riston livenä, mutta siihen en enää kyennyt tällä henkisellä valmistautumisella ja fyysisellä voinnilla. Joskus vielä nään sen, se on saletti, mutta tänään ei ollut se päivä.

En oo suonut juurikaan ajatuksia ylppäreille ja tuntuu tosi absurdilta, että enää yks päivä ennen kun se alkaa taas - ja kunnolla. Mutta minä en jaksa ottaa ongelmaa. Minä tiedän, että osaan sen verran, mitä mun tarvii. Ihan sama miltä se muille ihmisille näyttää.

Loppurutistus.
Kyllä mä siihen pystyn.

Kyllä tää tästä.

Kyllä mä selviän.