Kesäkettu

Kaunispäivä, kauniskaunispäivä!

Toi taivas ja toi pilven takaa häikäisevä aurinko vei mun ajatukset kesään.

Haluun istua Vänärin katveessa sellasena alkukesän yönä, että on vielä melkein yhtä valoisaa kun päivällä. Siellä yhdellä maisemakivellä ja kuunnella sieluun menevää musiikkia toisella nappikuulokkeella ja toinen on ystävän korvassa.
Haluun ajella yöllä päämäärättömästi pitkin Kuopparin teitä, olla kyydissä mun pyörän jo edellisten kesien rasituksesta hajonneella tarakalla niin pitkään, että arse on ihan mustelmilla kaikista töyssyistä. Ystävä kyytsää, kun ite oon siinä niin huono.
Haluun kävellä ruohikolla paljain jaloin, haluun kävellä asfaltilla paljain jaloin, haluun kävellä hiekassa paljain jaloin, haluun kävellä kivillä paljain jaloin.
Haluun siristää silmiä auringosta ja istua torilla katselemassa ilosia ihmisiä. Ihmiset on aurinkoisina kesäpäivinä aina ilosia julkisilla paikoilla.
Haluun hengata Neekun kanssa pihalla auringosta lämpimillä tiilillä ja syödä yksin kokonaisen vesimelonin niin että posket ja käsivarret on punaisina siitä tahmeasta hedelmänesteestä.
Haluun kuunnella kesää, haluun hengittää kesää.
Haluun mun ystävät lähelle.


Mutta sen aika ei oo vielä. Mun huone on vuorautunut pölyyn, mutta en siivoo vielä. Mun seinä huutaa, että mun pitäs ruveta näpertämään sen kanssa, mutta en tee sitä vielä. Niihin menee aikaa ja mä päätin, että mä en luovuta nyt, mä en anna ajan vaan lipua mun ohitse ilman, että edes yritän hyödyntää sen lukemiseen. Ei siitä välttämättä hirmuna hyötyä ole loppupeleissä, mutta ainakin mulle itselleni tulee olo, että oon edes yrittänyt.

Sen takia kohta jälleen matikkaa ja historiaa, enkä suostu edes valittamaan.

Vaikka ulkonakin on noin kaunista.


Aamulla luin sanomalehdistä ihan liikaa rankkoja ihmiskohtaloita. Yhdellä abiturientilla oli todettu kaksi vuotta sitten syöpä, yhdellä entisellä kehonrakentajalla oli pettänyt munuainen ja iskenyt päälle myös paksusuolensyöpä, ja mitähän kaikkee. Vähän liian tujua aamupalapöytään. Sitä paitsi mun rankin sairaalakokemus on edelleen se, kun ala-asteen lopulla ja yläasteen alussa jouduin puolen vuoden välein jännittämään, onko selkäranka mennyt entistä enemmän kieroon vai oikistunut. Joten painin vähän eri sarjassa kuin kolmesti viikossa viiden tunnin dialyysihoidoissa ramppaava.

Näin eilis- tai toissayönä unta, että tein raskaustestin kahden viikon kuukautisten myöhästymisen jälkeen. Ei siinä oikeestaan ollut kuin yks kohtaus: minä seisomassa olkkarissa positiivinen raskaustesti kädessä ja mun mies kävelee just huoneeseen selittäen jotain randomia, kunnes huomaa. Ja minä sanomassa itkien että: "Tää väittää, että mussa on elämää. Jonkun toisen elämää kuin mun."

Huvittavinta on se, että mun alitajunta yhdistää tässä selvästi kaks mielessä pyörinyttä asiaa: kaverin, joka (toivottavasti) selvis pelkällä säikähdyksellä ja sen, ettei mun naiseus ole taaskaan ajoissa. Tai siis. Viimeks se oli, koska oli penkkarit, mutta nyt ei, koska ei ole mitään erikoista häppeninkiä minkä takia sen pitäs ilkeillä ajallaan. Ironista, eikö.

Jarppa kerto mulle perjantaina, että Turun saariston ketut haukkuu. Tästä vois päätellä, että ketut haukkuu ylipäänsä. Minä en oo koskaan tiennyt. Jarppa demonstroi mulle kyseistä ääntä neljä kertaa.

Mutta nyt ryhdyn toimeen. Viettäkää suloinen sunnuntai!