Oon ruvennut olemaan lempeämpi itselleni. Se näkyy esim siinä, etten ruoski itteeni kuluttamaan jokaista hetkeä suu vaahdossa pänttäämiseen. Annan itseni nukkua tunnin pidempään, vaikka olisin voinut nousta aijemminkin. Luen ei-koulukirjaa ilman syyllisyydentuntoa siitä, ettei kyseessä ole koulukirja.
Hämmentävä päivä. Oon yrittäny olla tosi enkkuenkkuenkku ja tein monta tuntia koneella sellasia sanastotehtäviä ja jotain kielioppiharjotuksia, mutta sitten alko mennä jo yli. Ei vaan tee mieli enää. En saa päätäni keskittymään enää kunnolla. En osaa vieläkään käsittää sitä, että ne ylppärit tosiaan on NYT. NYT on se aika, ku pitäs päteä ja olla parhaimmillaan, NYT pitäs antaa kaikkensa.
Ja plääh.
Ei mun elämä riipu tästä. Todellakaan. Päätin niin.
Äippä on koukuttunu sudokuihin. Se on tuhlannut yli puolet sen vapaapäivien ajasta niihin. Tänään se hermostui, kun naputin ruokapöytää, eikä se voinut keskittyä.
Siitä on tulossa mummo.
Ei se tosin oo ollut ainut hermostunu naama, mihin tänään oon törmännyt. Välillä ei vaan jaksa käsittää toisia ihmisiä, niiden näkemyksiä ja oletuksia ja toimintatapoja. Mutta siitä en jaksa paasata nyt enempää, koska se ei muuta asiaa mihinkään. Välillä vaan väsyttää. Halluun pitää keskustelutuokion, jossa nostetaan kissa pöydälle, mutta kun pelkään sitä, että toinen osapuoli sivaltaa taas syyllistämisellä. Mutta kyllä tässä vielä.
Tuntuu vaikealta elää tätä hetkeä. Ihan kuin alitajunta olis koko ajan kiinni tulevassa, jossain epämääräisessä tulevaisuudessa, vielä hämärän peitossa olevassa keväässä, jossain jossain jossain, mutta ei ainakaan tässä hetkessä. En tiedä pitäskö pysähtyä vai olla liikkeellä. En tiedä pitäskö tarttua vai päästää irti. En tiiä ees mitä tarkotan näillä.
En tiiä, minne mun kuuluu mennä. En tiedä, mitä haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti