Pilvenpiirtäjät

En tykkää noista plussa-asteista. Enenenenenen. Halluun pakkasta, haluun että tuntuu joltain kun menee ulos.
En tykkää tosta loskasta ja plääh.

Sen kunniaksi, että eilen illalla väänsin väkisin novellin LKK:a varten, isken sen tänne. Ja samalla säästyn kirjottamasta muuta tästä päivästä, hihi! (ovelaa)

Tehtävänä oli siis kirjottaa novelli, jossa on joku uhka (esim taloudellinen, ekologinen, fyysinen, henkinen) ja sen avulla pitäisi luoda jännite, joka kestää läpi koko novellin. Että tässäpä sitten, nimi otsikossa:

Minulla oli tunne, kuinka kaikki oli hitaasti romahtamassa kasaan.
Se tuntui pienenä mutta pistävänä jomotuksena takaraivossa. Jatkuva, häiritsevä oire, vähän niin kuin tinnitys: välillä sen tiedosti, välillä ei, mutta koko ajan se oli olemassa.
Se tuntui siltä, kuin pääni sisällä olisi ollut pilvenpiirtäjiä, kokonainen kaupunginosa pilvenpiirtäjiä, ja yksitellen ne murenivat, sortuivat, putoavia peltejä ja tiiliä ja laastia ja pölyä ja rautaa ja vesijohdonpätkiä, ne kumahtelivat maahan kuin hidastetussa filmissä ja koko ajan minä seurasin romahtamista matkan päässä, sanomatta sanaakaan, seisoen hiljaa ja jäykkänä. Ilma oli sakeana sortumisen äänistä, minä tiesin sen, mutta silti kaikki kuului kuin vaimennettuna.
Jomotus jatkui. Se häiritsi minua, ärsytti minua, välillä söi huomioni kokonaan ilman että edes huomasin, ja se sai minut ärsyyntymään entistä enemmän.
Yhdeksännestä kerroksesta putosi juuri suuri kokouspöytä. Se sukelsi hitaasti ilman halki, kohti alhaalla odottavaa romuröykkiötä, pian se iskeytyisi tuohon terävänä törröttävään rautakankeen, se hajoaisi säleiksi ja…
”Kulta? Kuunteletko sinä?”
Kuuntelen. Etkö sinä kuule sortumisen pauhua?
”Anteeksi, mitä sanoitkaan?”
Vaimo katsoi minua piilotettua ärtymystä suunsa asennossa. Se oli ärtymystä, joka oli tarkoitettu vain minun huomattavakseni. Hän käytti sitä sosiaalisissa tilanteissa: minulle näkyvää, muille huomaamatonta. Mitä yhteisymmärrystä se viestikään, olimme selkeästi tiimi! Tosin ilmeisesti juuri kyseisessä sosiaalisessa tilanteessa, jos piilotetulle ärtymykselle oli kerta ollut käyttöä. Yritin hahmottaa tilaa, mutta se oli työlästä. Jomotti. Pöytä oli juuri levinnyt lukemattomiksi paloiksi takaraivossani ja nyt näin kokoushuoneen tuolien tippuvan yksi toisensa perään kohti raunioiden kasaa.
”Niin, Kaisa tässä juuri kertoi heidän matkustusaikeistaan. Rivieralle kolmeksi viikoksi ensi kesänä. Mehän keskustelimme juuri samansuuntaista toissa päivänä, emmekö?”
Räpyttelin hetken silmiäni. Vaimoni teki samoin ja nyökkäsi rohkaisevasti.
”Aa. Niin. Tosiaan. Ranskaan.”
Se riitti. Vaimo jatkoi lörpötellen lomailusuunnitelmiemme selvittämistä ystävättärelleen – samoja suunnitelmia, joita olimme pyöritelleet jo kolme vuotta, emmekä koskaan tulisi toteuttamaan, emme, vaikka niin aina uhkasimme – ja olin jälleen kuivilla vesillä. Nopea vilkaisu ympärilleni valotti tilannetta: pöydän toisella puolella, vaimoni vieressä, istui tummatukkainen herrasmies, jonka hiukset olivat alkaneet jo kevyesti harventua ja posket lerpottaa kuin buldogilla. Mies hymyili jatkuvasti ja nyökkäili kohteliaasti vaimoni puheille. Vieressäni sen sijaan istui vaaleahipiäinen nainen, jolla oli syvät hymykuopat ja liian voimakkaasti jasmiinilta tuoksuvat vaatteet. Hänen kasvonsa oli paksun meikin peitossa, vaikka jokainen näki, että iho olisi ollut paljon kauniimpi ilman.
Olimme siis Larssoneilla. Kuinka olin voinut unohtaa sen?
Huomasin muiden jo lopettaneen ruokailun, tyhjillä lautasilla seikkaili yksinäisiä ruuanmurusia. Omallani oli vielä puoliksi syöty kakunviipale. En muistanut, miltä jo suuhuni kadonnut puolikas oli maistunut. Jomotti.
Tartuin lusikkaan, maistoin kevyesti puolukan ja kerman, mutta ympärilläni kuuluva puhe peittyi taas romahduksen pauhuun. Huonekalut olivat historiaa, sillä nyt pilvenpiirtäjän perustukset olivat rytisemässä. Nielaisin kakkua ja otin toisen lusikallisen.


”Minä en ihan totta ymmärrä, mikä sinuun oikein on mennyt!”
Rytinää, pauhinaa, raskaat metalliosat irtoavat ja saavat seinät huojumaan. Pyöräytän rattia ja jarrutan liikennevaloihin.
”Arvaa, kuinka minua nolotti! Uppoudut nykyään jatkuvasti omaan maailmaasi, et seuraa ympärilläsi olevia ihmisiä – enhän minä voi pian lähteä sinun kanssasi enää minnekään!”
Olisin yskinyt laastista sakeana olevasta ilmasta, jos se olisi oikeasti ollut siinä. Se oli kuitenkin vain pääni sisällä. Vihreä vaihtui ja painoin kaasua.
”Kaisakin oli sinusta huolissaan! Åke nyt ei koskaan sano poikkipuolista sanaa, mutta ihan totta kulta, sinulla on välillä sellainen lasittunut katse silmissäsi, etten tiedä oletko siinä vai jossain ihan muualla vai yhtään missään!”
Mikset sinä tunne pölyä, eikö se kutita sinun kurkkuasi? Mikset kuule, kuinka kaikki sortuu, miksei se haittaa sinua? Siirryin moottoritielle ensimmäisestä liittymästä.
”Anna anteeksi. En ihan totta tiedä, mikä minua tänään vaivasi. Oli varmaan rankempaa töissä kuin tajusinkaan.” Yritän tavoitella pahoittelevaa sävyä, mutta en kykene keskittymään tarpeeksi, pilvenpiirtäjät vievät huomioni, niitä on enää niin vähän jäljellä. Ja rytinä on niin korvia huumaava. Seison mykistyneenä katselemassa rakennuksiani, minun pääni rakennuksia, ja taivaanrannassa raunioiden takana punertaa aamu. Kaksi autoa suhahtaa ohitseni ja asfaltti on sateesta musta.
”Ei, tuo ei mene nyt läpi! Ei kyse ole pelkästään tästä illasta, kulta! Kyllä sinä tiedät sen!”
Enää kaksi. Koko kaupunginosa on huvennut kahteen rakennukseen. Aamuaurinko heijastuu niiden kiiltävästä pinnasta ja saa ne hohtamaan. Pilvenpiirtäjät ovat korkeita, jykeviä, ne näyttävät hyvin rakennetuilta, mutta tunnen, kuinka maa järisee. Tiedän, etteivät ne mahda sortumisen voimalle mitään, sillä kaikki muutkin romahtivat ennen niitä. Maa järisee. Aistin, kuinka perustukset murtuvat. Seinät lohkeilevat, vääntyvät, antavat periksi. Liikaa ääntä. Jomottaa.
Vaimo on alkanut itkeä. Hän parkuu hysteerisenä, taputtelee poskiaan nenäliinalla pakonomaisesti. Tuijotan tietä. Jomottaa. En kuule hänen itkuaan, mutta aistin sen. Kuulen sortumista, kuulen jyrinää.
”En jaksa tätä enää! Minä en jaksa enää! En minä halunnut tällaista, en minä pyytänyt tätä, mikset sinä ollutkaan yhtään sellainen mitä…”
Toinen on jo maassa. Se on kappaleina, hajonneena, palasina. Viimeinen pilvenpiirtäjä sinnittelee, se taistelee vastaan, mutta lopulta sen varsi taipuu, sen seinät ryskyvät maahan kaiken muun romun sekaan, se romahtaa kasaan ja nostattaa viimeisen, raskaan pölypilven. Ilma on sakeana roskaa, laastia, unelmia, toiveita, pettymyksiä, haluja. Sitten jossain raunioiden kätköissä syttyy tuli ja syö sen kaiken.
Sade piiskaa ikkunoita, tuulilasinpyyhkijät inisevät raivoisasti. On pimeää. Jomottaa. En näe vastaantulevaa rekkaa.
Tai kyllä minä näen.
Käännän rattia.