Kovia ja kivoja aikoja

Mä olen nyt kotona. Mä en ole ollut täällä sitten joululoman kertaakaan. Mä en oikein tiedä, miltä pitäis tuntua.

Oon elänyt omituisia aikoja. Mun normaalin melko kivuttoman arjen taivalluksen, jota rytmittää luennot ja koirapissitykset, on rikkonu kovat koettelemukset. Ne alkoi ihan ilman varoitusta suklaakakusta. Ja Snörestä. Vedin kaverin tekemää suklaakakkua ja toisen kaverin tuomaa Snöreä. Ihan vain nostalgiasyistä. En ole syönyt karkkia ikuisuuksiin. No kuitenkin. Nyt söin. Ja mitä sitten tapahtui? Kävelin Lyylin kanssa kotiin illalla, mietin että tuntuupa pahalta, menin suihkuun, kuivasin ja sitten oksensin ensin lavuaariin ja sen jälkeen vessanpönttöön.

Siitä se sitten kivasti lähti. Ykäilin puol yhestätoista aamukuuteen. Olin ihmeellisessä yöhoureessa. Lyyli kuikuili toisen ykäsession aikana pöydän alta, mutta katosi pian kämppiksen huoneeseen evakkoon, josta se palasi vasta sanomalehden kolahtaessa postiluukusta. Hylkäsi minut kesken koettelemusteni. On siinäkin.

Ykäily onneksi jäi siihen. Epäilin ruokamyrkytystä, mutta kellekään muulle ei tullut mitään ongelmia. Olin vähän hämmentynyt. Eikä siinä ollutkaan vielä kaikki.

Saman viikon perjantaina tulin väsyneenä kotiin luennolta. Vietin lattialla makoiluhetken Lyylin kanssa. Mietin, että kylläpä päänahkaa kutittaa. Ja niskaakin. Raavinraavinraavin. Ihmettelin möykkyistä tuntumaa niskassa. Peilistä selvisi, että koko niska oli punainen ja täynnä valkoisia paiseita, vähän kuin tuore, turvonnut itikanpurema. Olin että mitä hittoa.

Siitä se sitten tosi kivasti lähti. Lenkkeilyn jälkeen niska oli laskeutunut, mutta vyötäröön ja selkään ilmestynyt samoja paiseita. Silmäkulma turposi. Yötä vasten myös toinen silmä. Aamulla otsa oli laikukas ja ulkoilun jälkeen molemmat kämmenet turposi. Näytin Quasimodolta. Illalla saunoin Mailun luona ja koko keho sekosi, paiseita oli kaikkialla, ne levisi keskivartalosta lanteen kautta jalkoihin saakka. Olin konfuusiossa. Seuraavana aamuna toinen kämmen turposi taas ja myöhemmin myös vasen akkavarvas. Siis yksi varvas jalasta. Outoa vai outoa?

Satunnaiset minne sattuu nousevat paiseet ja ihmeellinen turvotus ympäri kehoa sai mut ihan vainoharhaiseksi. Oon kattonu liikaa Housea, rupesin jo kuvittelemaan että mulle on puhkeamassa jokin harvinainen sairaus. Se oli kuitenkin kai vaan nokkosihottuma, joka saattoi johtua jostakin viruksesta, joka taas oli mahdollisesti aiheuttanut alkuviikkoisen ykäilyn, ja joka ei kuulemma oikein tykkää kuumuudesta eli esim saunomisesta. Heh. Mutta onneksi ihmeelliset iho-oireet loppui muutaman päivän päästä. Se oli varsin kummallinen viikonloppua, voin kertoa.

Anteeksi tämä varsin tarkka sairauskuvaus, mutta oon niin harvoin kipeenä, että tämä oli merkittävää. Vielä merkittävämpää tosin on se, että Halausukkelilla oli hiihtoloma ja se vietti sen koko loman patjalla. Mun huoneen lattialla. Se oli onnellista. Olin onnellinen. Lounastettiin joka päivä kasvissoppapaikassa ja katsottiin höpöjä leffoja ja leivottiin laskiaispullia laskiaisena ja hernekeittoakin tehtiin ja muutenkin syötiin ja melkein aina liikaa. Taivallettiin ulkona Lyylin kanssa monessa säässä, aurinkoisissa talviaamuissa ja jäätävissä tuiskuissa. Tumppa teki mulle Bailey's kaakaloo ja luki Leinoa. Se onkin sellainen löpsähtävä kurja lurjus.

Tänään tiemmme erkanivat. Aamulla olin tentissä ja lounaan jälkeen Tumppa lähti Treelle mummin hautajaisiin ja minä lähdin Kpoon huomiseen äänityssessioon. Tällaista arkipäivän tragediaa voivoi.


Mutta tärkein asia tässä oli kai kertoa että olen edelleen hengissä hiljaiselosta huolimatta. 

Pakastaa pakastaa jaksaako rakastaa NO JAKSAA

Pieni piipahdus torstai-iltana sisällä hakemassa koira iltapissitykselle oli kohtalokas. Musta tuli petteripunakuono. Tuntikausia ulkona ei mitään, mutta nopea lämmönvaihtelu edestakaisin ja pieni ulkoiluhetki niin voilà! Onneksi pakkeli peittää melko hyvin, mutta on tämä nyt silti aika ärsyttävää.

Tykkään sellaisesta pakkasesta, joka tekee ilman raikkaaksi. Sit ku naama jäätyy, ni se on jo vähän ikävää. Oon melkoisen iloinen, että nyt alkaa jo hellittää tämä rääkki. Mun hieno visio luontopolkukierroksestakin termarin kera jäi vaan visioksi, mutta ehkä tätä talvea on vielä jonkun matkaa jäljellä. Ens kerralla sitten paremmalla onnella, kun ei tarvi pelätä että sormenpäitä tai naamanosia jää matkan varrelle.

Halausukko oli kylässä viikonlopun. Otettiin lunkisti ja nautittiin ruuasta. Käytiin musikaaliensi-illassa ja temmottiin rapsakassa pakkasessa pizzalaatikkojen kanssa. Mun silmälasit meni jäähuurteeseen. Kysyin, millon se oikein aikoo kosia mua. Ei se vielä ees tienny. Boooring.

Tästä hienosta visuaalisesta aineksesta voitte kenties päätellä, että olen viimeinkin siirtänyt kamerasta kuvat koneelle! En oo jaksanut ikuistaa kovin useita hetkiä kovin pitkään aikaan, mutta jos yrittäisin taas aktivoitua. Tässä kaveerusten lepohetki helmikuussa.

Ja tässä satunnainen ilahdutus teille lokakuulta. Melko samaltahan tämä rontti edelleen näyttää mitä tässä, mutta oon silti taipuvainen kuvittelemaan, ettei kuitenkaan ihan noin dorkalta piskiltä. Ehkä siihen on jotain elämänviisautta olevinaan tullut naamaan jo tässä vaiheessa.

Tänä Runebergin päivänä mulla ei ollut ihan niin hyvä osa kuin viime vuonna. En saanu torttua. Yhyy. Mutta elämä jatkuu vaikka luomumaidon, turkkipurkin ja kerman hinta senku nousee (mikä ei todellakaan ottanut mua yhtään päähän perjantaina ruokakaupassa, mitä te oikein kuvittelette).