Viiminen aamu lapsuudenkodissa sen asukkaana.
Huomenna herään luultavistikkin Mailun luota ja ylihuomenna toivottavasti (viimeinkin) Omalta Lattialta.
Mulla oli kello tänään soimassa, mutta kummallista kyllä, heräsin ennen sitä. Aamu ei ollut yhtään niin kylmä, mitä tähän asti. Aurinko paisto pienesti ja oli raikas fiilis ilmassa.
Tai sit se johtu vaan siitä, että kello oli Neekun aamupissityksellä vasta niin vähän.
Vielä pitää iskee osa vaatteista laatikoihin tai kasseihin. Mutta sen jälkeen taitaa olla melkein kaikki pakattu, mitä ekalla kuormalla näkemättä kämppää ja hahmottamatta sen kokoa uskallan sinne kuskata. Nytkin varmaan liikaa roinaa. Noita laatikoita tuntuu olevan niin monta plus kaikki muovisäkit täynnä sukkahousuja ja ties mitä.
Sanoisinko, että on ERITTÄIN kummallinen fiilis. Huomenna tähän aikaan oon Seminaarinmäen huudeilla ja istun eksyneenä jossain Normaalilukion salissa saamassa opinto-oppaita ja muuta sälää. Toisessa kaupungissa.
Nyt ollaan uuden syksyn kynnyksellä.
Sinänsähän tämä on aika jännää.
tiistai 31. elokuuta 2010
maanantai 30. elokuuta 2010
Helpottuneisuuden ilot
HAAAAAAAAAAaAAAAAAaaaaaaaaaaaa.
Voi vaan olla kevyt fiilis. Ihanaa ihanaa.
Mut mennäänpä järjestyksessä:
Minun viikonloppu oli sellanen, että perjantaina kiireessä ehdin bussiin, jolta ehdin Tampereen junaan, jolta ehdin soittoharkkoihin Adventtikirkolle. Siellä oli Ellu ja uusi tuttavuus Mandi, jonka poikaystävä on myös Tuomo ja ne Tuomot on kuulemma joskus esitelty toisilleen ja niil on ollu samanlaiset paidat päällä.
Lauantaina mua ärsytti, kun mun mekko oli ihan karvainen. Meikkaaminen pitkästä aikaa oli ihan kivaa. Olin melkein nättikin. Siihen tais loppua mun hieno meikittömyysputki.
Löydettiin aamulla Sastamalan Pyhän Marian kirkolle, jossa oli sellanen keskiaikanen fiilis ja maalattia. Siellä oli julmetun kylmä. Sormet oli erittäin kohmeessa, joten se verotti vähän soitosta.
Löydettiin myös Huittisiin Kivirannan kartanoon hääjuhlaan. Toinen kerta häissä, joihin on varta vasten kutsuttu minut (ei siis vanhempien siivellä) ja ekat, joissa mulla oli myös AVEC. Hahaha, kaikkee sitä..
Oli ihan mukavaa, vaikkakin ihan hirvittävän kylmä ja liian verkkaista toimintaa minun makuuni. Häät alko jo yheltä, mutta ruokaa saatiin vasta joskus myöhään (ja me oltiin oltu jo aijemmin liikkellä soiton takia, joten oli jo NÄLKÄ), ja kahvitkin lopeteltiin vasta vähän ennen puol yheksää. Sen jälkeen lähdettiin takasin päin, joten skottitanssit jäi näkemättä, hitsi.
Vaikka toisaalta, kun kaiken pitää olla kaksikielistä, niin sinänsä hitauden ymmärtää.
Morsian siis oli mun tuttu, joka on noin kolmikymppinen lähetystyöhön pyrkivä lääkäri. Se meni naimisiin skottilaisen eläinlääkärin kanssa, ja nyt ne suuntaa yhdessä Jordaniaan kameleiden keskelle.
Lauantaina näin siis kilttimiehiä, hupsuja polvisukkia, Tumpan mielestä hienoja niittitakkeja ja säkkipillinsoittajan.
Illalla katottiin vielä Dogma ja muistin oikein, se on hyvä ja hauska.
..on siinä oikeesti tosi fiksujakin juttuja. En mä muuten siitä tykkäis. Sellasta provosoivaa joo, mutta ajatuksia herättävää.
Sunnuntaina ajeltiin T&T:n kanssa Jykälään, jossa näin pikasesti Maijukkaa (niin, että se ehti sopivasti vuodattaa) ja sitten lähdin täpötäydessä bussissa takas Kuoppariin kun Tumppa jäi lastaamaan pakua Tepan vikoilla muuttokamppeilla.
Unohdin kertoa siitä, kun olin jo nukahtamassa ja sit pelästyin ku ovi kolahti, mut ehken kerrokkaan, koska se kuuluu vaan mulle.
Kuten tavallista, keittiössä oli melkonen siivo ku pääsin kotio. Hengasin Neekun kanssa ja luin viikonlopun lehdet. Mietin, jaksanko laittaa saunan, mutta nähtävästi aika meni johonkin muuhun. Rukoilin, että saisin kerrankin unta enkä pyöris kolmeen asti, ja sainkin.
Ja TÄNÄÄN!
Tänään minulla oli INSSI.
Ja mikä kummallisinta, mua ei edes jännittänyt pahasti. Oon jännittänyt enemmän teoriakoetta ja joitakin ajotunteja, mutta tänään en.
Ehkä se johtui siitä, että osasin helpommin kuvitella sieluni silmin, miten oon tosi ilonen läpäistystä kokeesta, kuin että miten mua itkettää feilauksen takia. Ei kyse oo siitä, että mulla olis ollu jotenkin hullun varma fiilis, koska ei ollu. Luulen, että Jumala vaan suojeli niltä kauhukuvilta, koska niille ei ollu tarvetta.
..koska mä OIKEESTI PÄÄSIN LÄPI.
!!!!!!!!!
idajfkdsjlvoifjvöklsvlkvdkljvierjgvkfdlaök
ekalla kerralla, oon niin ilonen ja voi iihme!
Ajoin melko huonosti tosin ennen sitä. Enkä mä nyt hohtanu siinä inssissäkään. Se ois voinu yhtä hyvin jättää mut päästämättä läpi, koska tein Petosella typerän kaistavirheen ajoviivojen puutteessa vasemmalle käännyttäessä. Ja kaikkee muuta kivaa "pientä", niinku yhdellä kertaa ihan liian isot kierrokset motarilla, kun en uskaltanu vaihtaa kovin nopeesti isommalle vaihteelle. (Maantieajo oli muuten aiheena, se oli koomista koska motarit oli mulle just niitä hermostuttavimpia juttuja koko ajan.) Ja liian kova nopeus, vaikka tultiin taajamaan. Krhm. Ja sen sellasta. Enkä vaan vieläkään oppinu sitä parkkiin peruutusta vaikka sitä tehtiin miljoonasti, jouduin taas korjaamaan kun lopeteltiin ajoa.
Mut ei se haitannu. Eikä näköjään muutkaan kömmät, koska se oli kiva ukkeli ja päästi läpi eikä ees mitenkään pitkin hampain. Hilkulla.
Jännintä oli melko alussa, kun mentiin heti motarille ja meinas tulla kiire vaihdella kaistoja et pääsin oikeelle liittymälle ja sit heti kiihdytyskaistan jälkeen ku pääsin tielle oli oikeelta kaistalta lähössä isoiso rekka liikkeelle (!) ja piti mennä heti vasemmalle kaistalle.
En oo hei koskaan käyny vasemmalla kaistalla moottoritiellä ja nyt piti ihan tuulesta mennä.
Siinä meinas tulla vähän sydämentykytystä.
Sitä paitsi, satuin lukemaan vessassa ennen inssiä hienon kannustusrunonkin:
Tumpalla oli tässä ihan selvästi sellanen profetaalinen tuntuma.
Tosin kieltä en näyttäny.
Nyt oli näköjään vähän pitkä tarina, mutta minusta on sellanen asia, että se ansaitsi selonteon.
Kesän urakka on sitten pulkassa. HUH huh.
Aika kummaa, että nyt saisin lähtee vaan ajamaan, hah. Pihalla vaan ei oo kumpaakaan autoa, joten ehkä tyydyn tänään pakkailuun enkä lähde metsästää mein autoo keskustasta.
Oon just nyt aika ilonen.
Mulla on Halausukko ja pääsin inssin läpi EKALLA (mikä tarkottaa sitä ettei tarvi ruveta säätämään millon sen sit tekee, kun on muutto edessä) ja pian pääsen tutkailemaan, onko kiva asia kivaa myös opiskeltuna, ja Eka Oma Kämppä. Ei iso eikä varmaan hienokaan, mutta Oma.
Siinä on minun mielestä syitä iloisuuteen jo kylliksi.
Heippa kesä ja tervetuloa syksy, minua hymyilyttää!
Voi vaan olla kevyt fiilis. Ihanaa ihanaa.
Mut mennäänpä järjestyksessä:
Minun viikonloppu oli sellanen, että perjantaina kiireessä ehdin bussiin, jolta ehdin Tampereen junaan, jolta ehdin soittoharkkoihin Adventtikirkolle. Siellä oli Ellu ja uusi tuttavuus Mandi, jonka poikaystävä on myös Tuomo ja ne Tuomot on kuulemma joskus esitelty toisilleen ja niil on ollu samanlaiset paidat päällä.
Lauantaina mua ärsytti, kun mun mekko oli ihan karvainen. Meikkaaminen pitkästä aikaa oli ihan kivaa. Olin melkein nättikin. Siihen tais loppua mun hieno meikittömyysputki.
Löydettiin aamulla Sastamalan Pyhän Marian kirkolle, jossa oli sellanen keskiaikanen fiilis ja maalattia. Siellä oli julmetun kylmä. Sormet oli erittäin kohmeessa, joten se verotti vähän soitosta.
Löydettiin myös Huittisiin Kivirannan kartanoon hääjuhlaan. Toinen kerta häissä, joihin on varta vasten kutsuttu minut (ei siis vanhempien siivellä) ja ekat, joissa mulla oli myös AVEC. Hahaha, kaikkee sitä..
Oli ihan mukavaa, vaikkakin ihan hirvittävän kylmä ja liian verkkaista toimintaa minun makuuni. Häät alko jo yheltä, mutta ruokaa saatiin vasta joskus myöhään (ja me oltiin oltu jo aijemmin liikkellä soiton takia, joten oli jo NÄLKÄ), ja kahvitkin lopeteltiin vasta vähän ennen puol yheksää. Sen jälkeen lähdettiin takasin päin, joten skottitanssit jäi näkemättä, hitsi.
Vaikka toisaalta, kun kaiken pitää olla kaksikielistä, niin sinänsä hitauden ymmärtää.
Morsian siis oli mun tuttu, joka on noin kolmikymppinen lähetystyöhön pyrkivä lääkäri. Se meni naimisiin skottilaisen eläinlääkärin kanssa, ja nyt ne suuntaa yhdessä Jordaniaan kameleiden keskelle.
Lauantaina näin siis kilttimiehiä, hupsuja polvisukkia, Tumpan mielestä hienoja niittitakkeja ja säkkipillinsoittajan.
Illalla katottiin vielä Dogma ja muistin oikein, se on hyvä ja hauska.
UOOOOORRRH. Paska herää henkiin.
..on siinä oikeesti tosi fiksujakin juttuja. En mä muuten siitä tykkäis. Sellasta provosoivaa joo, mutta ajatuksia herättävää.
Sunnuntaina ajeltiin T&T:n kanssa Jykälään, jossa näin pikasesti Maijukkaa (niin, että se ehti sopivasti vuodattaa) ja sitten lähdin täpötäydessä bussissa takas Kuoppariin kun Tumppa jäi lastaamaan pakua Tepan vikoilla muuttokamppeilla.
Unohdin kertoa siitä, kun olin jo nukahtamassa ja sit pelästyin ku ovi kolahti, mut ehken kerrokkaan, koska se kuuluu vaan mulle.
Kuten tavallista, keittiössä oli melkonen siivo ku pääsin kotio. Hengasin Neekun kanssa ja luin viikonlopun lehdet. Mietin, jaksanko laittaa saunan, mutta nähtävästi aika meni johonkin muuhun. Rukoilin, että saisin kerrankin unta enkä pyöris kolmeen asti, ja sainkin.
Ja TÄNÄÄN!
Tänään minulla oli INSSI.
Ja mikä kummallisinta, mua ei edes jännittänyt pahasti. Oon jännittänyt enemmän teoriakoetta ja joitakin ajotunteja, mutta tänään en.
Ehkä se johtui siitä, että osasin helpommin kuvitella sieluni silmin, miten oon tosi ilonen läpäistystä kokeesta, kuin että miten mua itkettää feilauksen takia. Ei kyse oo siitä, että mulla olis ollu jotenkin hullun varma fiilis, koska ei ollu. Luulen, että Jumala vaan suojeli niltä kauhukuvilta, koska niille ei ollu tarvetta.
..koska mä OIKEESTI PÄÄSIN LÄPI.
!!!!!!!!!
idajfkdsjlvoifjvöklsvlkvdkljvierjgvkfdlaök
ekalla kerralla, oon niin ilonen ja voi iihme!
Ajoin melko huonosti tosin ennen sitä. Enkä mä nyt hohtanu siinä inssissäkään. Se ois voinu yhtä hyvin jättää mut päästämättä läpi, koska tein Petosella typerän kaistavirheen ajoviivojen puutteessa vasemmalle käännyttäessä. Ja kaikkee muuta kivaa "pientä", niinku yhdellä kertaa ihan liian isot kierrokset motarilla, kun en uskaltanu vaihtaa kovin nopeesti isommalle vaihteelle. (Maantieajo oli muuten aiheena, se oli koomista koska motarit oli mulle just niitä hermostuttavimpia juttuja koko ajan.) Ja liian kova nopeus, vaikka tultiin taajamaan. Krhm. Ja sen sellasta. Enkä vaan vieläkään oppinu sitä parkkiin peruutusta vaikka sitä tehtiin miljoonasti, jouduin taas korjaamaan kun lopeteltiin ajoa.
Mut ei se haitannu. Eikä näköjään muutkaan kömmät, koska se oli kiva ukkeli ja päästi läpi eikä ees mitenkään pitkin hampain. Hilkulla.
Jännintä oli melko alussa, kun mentiin heti motarille ja meinas tulla kiire vaihdella kaistoja et pääsin oikeelle liittymälle ja sit heti kiihdytyskaistan jälkeen ku pääsin tielle oli oikeelta kaistalta lähössä isoiso rekka liikkeelle (!) ja piti mennä heti vasemmalle kaistalle.
En oo hei koskaan käyny vasemmalla kaistalla moottoritiellä ja nyt piti ihan tuulesta mennä.
Siinä meinas tulla vähän sydämentykytystä.
Sitä paitsi, satuin lukemaan vessassa ennen inssiä hienon kannustusrunonkin:
Orvokki ajeli pitkin tietä,mikään ei painanu Orvokin mieltäja inssillekkin näytti vaan kieltä.
Tumpalla oli tässä ihan selvästi sellanen profetaalinen tuntuma.
Tosin kieltä en näyttäny.
Nyt oli näköjään vähän pitkä tarina, mutta minusta on sellanen asia, että se ansaitsi selonteon.
Kesän urakka on sitten pulkassa. HUH huh.
Aika kummaa, että nyt saisin lähtee vaan ajamaan, hah. Pihalla vaan ei oo kumpaakaan autoa, joten ehkä tyydyn tänään pakkailuun enkä lähde metsästää mein autoo keskustasta.
Oon just nyt aika ilonen.
Mulla on Halausukko ja pääsin inssin läpi EKALLA (mikä tarkottaa sitä ettei tarvi ruveta säätämään millon sen sit tekee, kun on muutto edessä) ja pian pääsen tutkailemaan, onko kiva asia kivaa myös opiskeltuna, ja Eka Oma Kämppä. Ei iso eikä varmaan hienokaan, mutta Oma.
Siinä on minun mielestä syitä iloisuuteen jo kylliksi.
Heippa kesä ja tervetuloa syksy, minua hymyilyttää!
torstai 26. elokuuta 2010
Ei jotain hyvää ellei jotain lålleroakin
Kirjoitan nopeasti ja lyhyesti, koska minun pitää vielä mennä kokeilemaan kumman mekon otan huomenna mukaan häitä varten.
Tänään oli parempi päivä: ei ollut niin harmaata, ei ihan niin sateista, ei ihan niin raskasmielistä.
Ajoin niin paljon paremmin. Tai ainakin jäi niin paljon varmempi olo. Olin maltillinen, ja sitä sanaa ei kovin usein voi liittää mun yhteyteen.
Mutta tänään olin.
Huomenna aamulla vielä YKS ekstra-ajo, vaikkei vältsil tartteis. Josko se vois vielä positiivisesti vaikuttaa mielenrauhaani.
Tänään myös kolme tyttölöä ja pienimuotoista kokkausta ja pienimuotoista toimintaleffaa. Ja yksi rähisevä koira, joka ei taipunut leikkiin Neekun kanssa. Voe.
Tänään olisi voinut pitää pipoa. Ihan oikeesti. Ja ei oo edelleenkään edes syyskuu. Pyöräillessä tuulee kylmästi korviin.
Ostin äsken junalipun NETISTÄ ja vielä TULOSTINKIN sen kotona, mammamia! Ei ehkä ihmeellistä teille, mutta minusta se oli hyvin jännää. Tässä on pakko olla joku trikki, huomenna konduktööri varmaan sanoo että ei nyt onnaa.
Onneks Tumppa lupas, et sit saan sanoo että "soitan mun poikaystävälle ja se tulee hakaa sut"
(oikeesti se sano että se soittaa sille konnarille ja sanoo böö (? what's the point?) mut muuttelin tätä vähäc)
Aina on tuntunut junailu niin kovin raskaalta, muun muassa lippuhäsellysten takia, mutta voiko olla että se onkin näin yksinkertaista? Unbelievable.
Pitää tarkistaa myös, onko mulla edes ehjiä sukkahousuja. Niin ja nauroin tänään kyynisesti itselleni kun tulin suihkusta ja kuivasin tukkaa: oon ku suoraan joltain 60-luvulta, paitsi että poikana. Oikeesti. Mun pitäs tehä jotain itelleni ja äkkiä, mutta olen kuitenkin liian saamaton tässä suhteessa.
Tyyliin näin, mutta ei ees noinkaan coolina (eikä tää ees oo cooli, joten päätelkää siitä). Sitä paitsi joskus laiskuudessani jätin värjäämisen sikseen, ja oon huomannu että se tosiaan jäi sikseen, koska hiukset on jo puoliks oman väriset. Lål lål lål.
Elämä on kovaa, kuten voitte tästä päätellä.
Mutta silti on häihin lähdettävä ja yritettävä olla edes järkevän näköisenä. MUTTA EN SILTI TIEDÄ MITÄ TEEN MUN HIUKSILLE.
Nyt tsemiä mulle että
- jäis hyvä fiilis ajoista
- selviisin junaan
- osaisin pakata pienesti
- osaisin soittaa häissä
- plus kaikki muut maholliset (mukamas) pienet jutut.
Olkaa hengessä mukana, ootte ihania ja viettäkää ihana syksyinen viikonloppu!
Tänään oli parempi päivä: ei ollut niin harmaata, ei ihan niin sateista, ei ihan niin raskasmielistä.
Ajoin niin paljon paremmin. Tai ainakin jäi niin paljon varmempi olo. Olin maltillinen, ja sitä sanaa ei kovin usein voi liittää mun yhteyteen.
Mutta tänään olin.
Huomenna aamulla vielä YKS ekstra-ajo, vaikkei vältsil tartteis. Josko se vois vielä positiivisesti vaikuttaa mielenrauhaani.
Tänään myös kolme tyttölöä ja pienimuotoista kokkausta ja pienimuotoista toimintaleffaa. Ja yksi rähisevä koira, joka ei taipunut leikkiin Neekun kanssa. Voe.
Tänään olisi voinut pitää pipoa. Ihan oikeesti. Ja ei oo edelleenkään edes syyskuu. Pyöräillessä tuulee kylmästi korviin.
Ostin äsken junalipun NETISTÄ ja vielä TULOSTINKIN sen kotona, mammamia! Ei ehkä ihmeellistä teille, mutta minusta se oli hyvin jännää. Tässä on pakko olla joku trikki, huomenna konduktööri varmaan sanoo että ei nyt onnaa.
Onneks Tumppa lupas, et sit saan sanoo että "soitan mun poikaystävälle ja se tulee hakaa sut"
(oikeesti se sano että se soittaa sille konnarille ja sanoo böö (? what's the point?) mut muuttelin tätä vähäc)
Aina on tuntunut junailu niin kovin raskaalta, muun muassa lippuhäsellysten takia, mutta voiko olla että se onkin näin yksinkertaista? Unbelievable.
Pitää tarkistaa myös, onko mulla edes ehjiä sukkahousuja. Niin ja nauroin tänään kyynisesti itselleni kun tulin suihkusta ja kuivasin tukkaa: oon ku suoraan joltain 60-luvulta, paitsi että poikana. Oikeesti. Mun pitäs tehä jotain itelleni ja äkkiä, mutta olen kuitenkin liian saamaton tässä suhteessa.
http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/viihde/555_px_kuvia_2009/08/784720.jpg
Tyyliin näin, mutta ei ees noinkaan coolina (eikä tää ees oo cooli, joten päätelkää siitä). Sitä paitsi joskus laiskuudessani jätin värjäämisen sikseen, ja oon huomannu että se tosiaan jäi sikseen, koska hiukset on jo puoliks oman väriset. Lål lål lål.
Elämä on kovaa, kuten voitte tästä päätellä.
Mutta silti on häihin lähdettävä ja yritettävä olla edes järkevän näköisenä. MUTTA EN SILTI TIEDÄ MITÄ TEEN MUN HIUKSILLE.
Nyt tsemiä mulle että
- jäis hyvä fiilis ajoista
- selviisin junaan
- osaisin pakata pienesti
- osaisin soittaa häissä
- plus kaikki muut maholliset (mukamas) pienet jutut.
Olkaa hengessä mukana, ootte ihania ja viettäkää ihana syksyinen viikonloppu!
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Sataasataasataasataasataa.
En saanut viime yönä unta. En, vaikka satoi tosi kovaa.
Sateessa on muuten meillä aina kaksi ääntä: sellainen yleinen jyly ja sitten se terävä lähiääni kun pisarat ropisee ikkunalautaan.
Tuntui, etten nukkunut koko yönä. Vaikka sitten nukuinkin jonkin verran.
Sadesää ja pyörän hylkääminen sen takia ja bussilla ajo ja viimeinen virallinen ajotunti oli henkisesti jotenkin raskaita. Ainakin huomenna siis vielä ajamaan, jos tuntuis varmemmalta ja uskaltais inssiinkin. Kotiin kun pääsin olin jotenkin kovin raskasmielinen ja tuntui epäonnistuneelta, vaikkei siihen ollut varsinaisesti mitään syytä. Annoin itselleni luvan kellahtaa sohvalle ja huomasin, että se on oikeesti välillä ihan paras paikka.
Huomasin myös, etten ollut kuvitellut viime yön unien ohuutta, vaan niiden seurauksena oikeasti väsytti.
Oli ihan vastustamaton halu jäädä sohvalle koko päiväksi. Olla tekemättä mitään ja sulkea maailma jonnekin poispois.
Mutta sitten sain jonkun ihmeellisen kipinän, koska onnistuin nousemaan.
Ehkä mä päätin alitajuntaisesti olla antautumatta raskasmielisyydelle.
Huvittavinta oli, että just samaan aikaan pilkahti aurinko, kun raahustin keittiöön. Se oli ainut pilkahdus koko päivänä, muuten on ollut vaan harmaata ja sadetta.
Pitkän syöntihetken ja lukuhetken jälkeen pystyin jo olemaan taas tosi kunnollinen ja alotin viimeinkin kodinhoidon, josta äippä vihjaili niiden lähtiessä. Imuroin (en tosin niin hyvin kuin meidän uudella hyperkalliilla imurilla lukuisine toimintoineen olisi voinut), pesin vessat, yritin siistiä paikkoja. Kävelin sateessa Neekun kanssa kumppareissa ja rumassa abihupparissa. Hengasin olkkarin ikkunassa Neekun kanssa ja kateltiin sadetta. Se oli herkkä ja hiljainen hetki.
Soitin viulua ties miten pitkästä aikaa kotona. Lähinnä siksi, että lauantaina sitä pitäisi soittaa kirkossa parin astellessa vihittäväksi.
En muistanut, että syksy osaa olla näinkin sentimentaalista aikaa.
Ja se tuli ihan yhtäkkiä, äsken vielä oltiin shortseissa ja hihattomissa paidoissa ja käveltiin ulkona avojaloin.
Ja on niin viileäkin, vaikkei oo vielä edes syyskuu!
Rakas Taivaan Isä, opeta mua ajamaan autoa varmasti ja hutiloimatta ja hätäilemättä.
Sateessa on muuten meillä aina kaksi ääntä: sellainen yleinen jyly ja sitten se terävä lähiääni kun pisarat ropisee ikkunalautaan.
Tuntui, etten nukkunut koko yönä. Vaikka sitten nukuinkin jonkin verran.
Sadesää ja pyörän hylkääminen sen takia ja bussilla ajo ja viimeinen virallinen ajotunti oli henkisesti jotenkin raskaita. Ainakin huomenna siis vielä ajamaan, jos tuntuis varmemmalta ja uskaltais inssiinkin. Kotiin kun pääsin olin jotenkin kovin raskasmielinen ja tuntui epäonnistuneelta, vaikkei siihen ollut varsinaisesti mitään syytä. Annoin itselleni luvan kellahtaa sohvalle ja huomasin, että se on oikeesti välillä ihan paras paikka.
Huomasin myös, etten ollut kuvitellut viime yön unien ohuutta, vaan niiden seurauksena oikeasti väsytti.
Oli ihan vastustamaton halu jäädä sohvalle koko päiväksi. Olla tekemättä mitään ja sulkea maailma jonnekin poispois.
Mutta sitten sain jonkun ihmeellisen kipinän, koska onnistuin nousemaan.
Ehkä mä päätin alitajuntaisesti olla antautumatta raskasmielisyydelle.
Huvittavinta oli, että just samaan aikaan pilkahti aurinko, kun raahustin keittiöön. Se oli ainut pilkahdus koko päivänä, muuten on ollut vaan harmaata ja sadetta.
Pitkän syöntihetken ja lukuhetken jälkeen pystyin jo olemaan taas tosi kunnollinen ja alotin viimeinkin kodinhoidon, josta äippä vihjaili niiden lähtiessä. Imuroin (en tosin niin hyvin kuin meidän uudella hyperkalliilla imurilla lukuisine toimintoineen olisi voinut), pesin vessat, yritin siistiä paikkoja. Kävelin sateessa Neekun kanssa kumppareissa ja rumassa abihupparissa. Hengasin olkkarin ikkunassa Neekun kanssa ja kateltiin sadetta. Se oli herkkä ja hiljainen hetki.
Soitin viulua ties miten pitkästä aikaa kotona. Lähinnä siksi, että lauantaina sitä pitäisi soittaa kirkossa parin astellessa vihittäväksi.
En muistanut, että syksy osaa olla näinkin sentimentaalista aikaa.
Ja se tuli ihan yhtäkkiä, äsken vielä oltiin shortseissa ja hihattomissa paidoissa ja käveltiin ulkona avojaloin.
Ja on niin viileäkin, vaikkei oo vielä edes syyskuu!
Rakas Taivaan Isä, opeta mua ajamaan autoa varmasti ja hutiloimatta ja hätäilemättä.
tiistai 24. elokuuta 2010
Ei nyt kohta mut ei vielä
Oon lukenut Tomi Kontioo ja Risto Rasaa ja mieli paloi kirjoittamaan, mutta pesinkin pyykkiä ja lähdinkin ajotunnille.
Oon löytänyt banaanikärpäsentoukkayhdyskunnan biojäteämpärin laidalta. Oon myös luullut niitä ensin siemeniksi, mutta sitten jäänyt tarkkailemaan hetkeksi ja huomannut liikettä.
Oon havainnoinut syksyn ihan oikeasti virallisesti alkaneeksi, sillä pyöräillessä oli jäätävää ja ikävä pitkiksiä ja kaulahuivia.
Oon myös ollut kummallisen epämääräisen ahdistuneehko, tietämättä siihen syytä.
Oon miettinyt, laitanko häihin mustan kellomekon vai ylppärimekon, joka on väritykseltään kevyempi.
Oon ollut silmämeikittä Lappiin lähdöstä saakka, eli jo hyvän tovin.
Oon uhrannut hyvin paljon ajatuksia ihmisille, mutta sitten kuitenkaan en juurikaan.
Oon vähän irrallinen ja levoton.
Oispa kaikki säätäminen ja jännittäminen ohi.
Oon löytänyt banaanikärpäsentoukkayhdyskunnan biojäteämpärin laidalta. Oon myös luullut niitä ensin siemeniksi, mutta sitten jäänyt tarkkailemaan hetkeksi ja huomannut liikettä.
Oon havainnoinut syksyn ihan oikeasti virallisesti alkaneeksi, sillä pyöräillessä oli jäätävää ja ikävä pitkiksiä ja kaulahuivia.
Oon myös ollut kummallisen epämääräisen ahdistuneehko, tietämättä siihen syytä.
Oon miettinyt, laitanko häihin mustan kellomekon vai ylppärimekon, joka on väritykseltään kevyempi.
Oon ollut silmämeikittä Lappiin lähdöstä saakka, eli jo hyvän tovin.
Oon uhrannut hyvin paljon ajatuksia ihmisille, mutta sitten kuitenkaan en juurikaan.
Oon vähän irrallinen ja levoton.
Oispa kaikki säätäminen ja jännittäminen ohi.
maanantai 23. elokuuta 2010
Kohti uutta vanhan kautta ELI aikamatkailua!
Oon matkustellut kaksi päivää nostalgiassa ja pölyssä ja kokenut suunnattomia sympatioita pikku-Orvokkia kohtaan. Eikä edes niin pientäkään, vaan myös teini-ikäistä.
Olin jo unohtanut, että keräsin joskus teepussipapereita. Niitä oli 107 erilaista. Pyyhekumien keräämisen muistin joo, ja avaimenperien ja korttien ja monen muun.
Enkä muistanut, että olin säilyttänyt kaiken sen krääsän, jota kerrytin kahdelle isolle ilmotustaululle aikoinaan. Siinä oli kaikkea mahdollista push-up-rintaliivin täytteistä hotellista saatuihin pieniin marmeladipurkkeihin (ne ja vastaavat elintarvikkeet sentään heitin pois) ja tikkaripapereista heijastimiin. Ne ilmotustaulut oli melkoinen näky. Voi elämän kevät.
Miten tollaset aarteet, joiden eteen on joskus nähnyt paljon vaivaa, voi muka heittää menemään, kysyn vaan?
Oon siis ruvennut käymään läpi mun tavaroita. Toissapäivänä sain tyhjennettyä mun naulakon (joka siis on lähinnä muistuttanut epämääräistä vuorta, naulakkoa ei ole näkynyt alta pitkään aikaan). En muistanut, miten paljon laukkuja ja huiveja omistan. Ei osaa vaan luopua, aina ajattelee että NO KYLLÄ MÄ JOSKUS VIELÄ. Hah.
Olin unohtanut myös mun vyö-kauden. Joskus käytin paljon vöitä. Joskus OSTIN paljon vöitä. Nyt oon ollut vyöttämättömänä monta monta vuotta. (Tähän on käytännön syy: vyö töröttää paidan läpi typerästi, ja koska minulla on niin lyhyt maha, en voi käyttää paitaa housujen sisällä ellei housut roiku hyvin hyvin alhaalla. Siksi vyöt jäivät.) Laitoin 13 vyötä kirpparille ja 3 roskiin. Vau. Säilytin itselläni neljä, joista kolme edellämainitulla periaatteella NKMJV.
En muistanut myöskään pehmolelujen vuorta, joka kaapista löytyi. Miten lapsuuden tärkeistä lohduista muka voi luopua? Siellä oli Legolandiasta tuotu vihreä lohikäärme jota en edes muistanut, ja siellä oli Korkeasaaren pesukarhu (joka ei ole pesukarhu vaan joku panda joku, mutten jaksa etsiä sille nimeä). Ja monia muita. Mun ala-asteella ompelema valkea nallekarhu joka on kehitysvammainen, tai ainakin sen toinen puolisko on hyvin surkastunut toiseen verrattuna. Opettaja taisi taannoin sanoa, että se oli joutunut pahaan autokolariin.
Ehkä ne odottaa nyt vintillä mun jälkikasvua tai edes jonkun mun sisaruksen jälkikasvua. Tai edes joitain pieniä ihmisiä, jotka osais arvostaa.
En raaskinut heittää menemään myöskään mun limpparitölkkejä. Keräsin niitä hartaudella, hiellä ja vaivalla. Jotkut hei raahasin tyhjinä ulkomailta asti. Menossa mukana esim Ice Cream Pepsi ja muita vastaavia. Ne sain sentään sijoitettua hoitoon Veran vitriiniin (hehe, ovelaa), mutta hei! Kaiken sen vaivan jälkeen! Ei voi heittää pois!
Eikä niistä saa edes panttia!
Joten joo, voitte kuvitella ettei tää projekti ole ollut kovin nopea. Jokainen yllättävä löytö on pysähdyttänyt ja unohdetut aarteet vaatii muistelua ja nostalgioimista.
Mussa on ollut lievää hamstraajan vikaa jo hyvin, hyvin nuorena. Muistan, kun kiersin ala-asteella luokkakaverin pulpetilta toiselle pyytämässä pyyhekumilahjotuksia. KAMALAA. Niitä kertyikin painava laatikollinen. Ja muistan edelleen joistakin, keltä ne on saatu.
On aika raskasta omistaa niin paljon tarpeetonta kamaa, mutta niistä oli aikoinaan hirmusesti iloa. En oo voinut välttyä hymyilemästä, kun oon muistanut elävänä pienen-Orvokin tunteet, kun se on järjestellyt ja ihaillut ja uudestaan järjestellyt sen hamuamia ja pitkän ajan saatossa keräämiä aarteita.
YHYY tää on traagista. Ei ehken teille mutta MULLE.
Nykyään keräilen enää postikortteja (joita tosin jo silloin, mutta vähän eri tyyppisiä). Hmm ja sarjakuvia, mutta en koe sitä keräilyksi. Se on luonnollinen ilmiö.
Ja kirjojakin joo jonkun verran.
Ai niin ja Muumi-astioita keräsin joskus, niitä on öö paljon.
Kävin läpi myös mun kuvistyöt, jotka oli kerääntyneet kaapin pohjalle. En muistanutkaan, että lukimon pakollisella kuviskurssilla tehtiin niinkin kivoja töitä. Tai no en tiiä, mutta ainakin mulle oli jäänyt siitä jopa usea ihan miellyttävä tuotos.
En muistanut sitäkään, että osaan jopa piirtääkin ihan hyvin jos vaan vaivaudun panostamaan. Kaikkea sitä tässä muistuukin mieleen.
En tiedä nimittäin, millon oon viimeks oikeesti piirtäny.
Tuo huone tuntuu loputtomalta suolta, johon sais aika monenmoista tuntia kulutettua, ihan vaan oman historian kertaamiseen. Mutta jos on elänyt 18 ja puoli vuotta, niin ei sitä hetkessä kerratakaan. Varsinkaan jos on ollut niin tuottelias kuin minä (omakehu haisee, khrm).
Millon musta tuli näin epätoimelias??
Voi ihme.
Pahinta on ollut kuitenkin jumitus. Ei osaa ajatella, mitä oikeesti kannattas roudata mukanaan Jykälään. Asiaa helpottais suunnattomasti se, jos näkisin sen kämpän, mutta sitä ei tapahdu ennen kun se tapahtuu. Joten turha jossitella.
Tänään pääsin vähän eteenpäin, kun Maisukka auttoi minua kortitonta ja autotonta ja kävi mun kanssa luvallisesti ryöstämässä Prisman laiturilta Chiquita-laatikoita. Oon jopa saanut jo yhden laatikon pakattua ja toista aloitettua.
MUTTA KUN ON VAIKEAA!!
Minusta tuntuu, että turha minun on täällä päivitellä nostalgiaryöpsähdyksiäni ja lapsuuteni uudelleenelämistunteita ja ahdistumispakkailuani kun ei kukaan kuitenkaan ymmärrä saati samaistu.
Ihan totta on henkisesti aika rankkaa, vaikkakin samalla hivelevää.
Yksi mahtilöytö mahtui muuten myöskin mukaan kaapin kätköstä! Vanhat ja likaisen harmaahkot kukkakuvioiset tennarit. Oooh. Ne on suloiset, jos ei muiden silmään niin minun silmään ainakin. En muista miksi laitoin ne alunperin kaapin pohjalle ja mistä edes sain ne, kenties äipän nuoruuden kengät? ehkä liian isot tai ei muuten vaan napannu tarpeeks muttei raaskinut luopuakaan?, mutta ainakin tuli todistettua että joskus ihan totta auttaa odottaa oikeaa aikaa. Nyt kun ne pistin jalkaan niin voi mikä rakkaus syttyi, tuntui hyvältä ja näyttää hauskalta.
SE siitä nostalgiasta nyt.
Olin jo unohtanut, että keräsin joskus teepussipapereita. Niitä oli 107 erilaista. Pyyhekumien keräämisen muistin joo, ja avaimenperien ja korttien ja monen muun.
Enkä muistanut, että olin säilyttänyt kaiken sen krääsän, jota kerrytin kahdelle isolle ilmotustaululle aikoinaan. Siinä oli kaikkea mahdollista push-up-rintaliivin täytteistä hotellista saatuihin pieniin marmeladipurkkeihin (ne ja vastaavat elintarvikkeet sentään heitin pois) ja tikkaripapereista heijastimiin. Ne ilmotustaulut oli melkoinen näky. Voi elämän kevät.
Miten tollaset aarteet, joiden eteen on joskus nähnyt paljon vaivaa, voi muka heittää menemään, kysyn vaan?
Oon siis ruvennut käymään läpi mun tavaroita. Toissapäivänä sain tyhjennettyä mun naulakon (joka siis on lähinnä muistuttanut epämääräistä vuorta, naulakkoa ei ole näkynyt alta pitkään aikaan). En muistanut, miten paljon laukkuja ja huiveja omistan. Ei osaa vaan luopua, aina ajattelee että NO KYLLÄ MÄ JOSKUS VIELÄ. Hah.
Olin unohtanut myös mun vyö-kauden. Joskus käytin paljon vöitä. Joskus OSTIN paljon vöitä. Nyt oon ollut vyöttämättömänä monta monta vuotta. (Tähän on käytännön syy: vyö töröttää paidan läpi typerästi, ja koska minulla on niin lyhyt maha, en voi käyttää paitaa housujen sisällä ellei housut roiku hyvin hyvin alhaalla. Siksi vyöt jäivät.) Laitoin 13 vyötä kirpparille ja 3 roskiin. Vau. Säilytin itselläni neljä, joista kolme edellämainitulla periaatteella NKMJV.
En muistanut myöskään pehmolelujen vuorta, joka kaapista löytyi. Miten lapsuuden tärkeistä lohduista muka voi luopua? Siellä oli Legolandiasta tuotu vihreä lohikäärme jota en edes muistanut, ja siellä oli Korkeasaaren pesukarhu (joka ei ole pesukarhu vaan joku panda joku, mutten jaksa etsiä sille nimeä). Ja monia muita. Mun ala-asteella ompelema valkea nallekarhu joka on kehitysvammainen, tai ainakin sen toinen puolisko on hyvin surkastunut toiseen verrattuna. Opettaja taisi taannoin sanoa, että se oli joutunut pahaan autokolariin.
Ehkä ne odottaa nyt vintillä mun jälkikasvua tai edes jonkun mun sisaruksen jälkikasvua. Tai edes joitain pieniä ihmisiä, jotka osais arvostaa.
En raaskinut heittää menemään myöskään mun limpparitölkkejä. Keräsin niitä hartaudella, hiellä ja vaivalla. Jotkut hei raahasin tyhjinä ulkomailta asti. Menossa mukana esim Ice Cream Pepsi ja muita vastaavia. Ne sain sentään sijoitettua hoitoon Veran vitriiniin (hehe, ovelaa), mutta hei! Kaiken sen vaivan jälkeen! Ei voi heittää pois!
Eikä niistä saa edes panttia!
Joten joo, voitte kuvitella ettei tää projekti ole ollut kovin nopea. Jokainen yllättävä löytö on pysähdyttänyt ja unohdetut aarteet vaatii muistelua ja nostalgioimista.
Mussa on ollut lievää hamstraajan vikaa jo hyvin, hyvin nuorena. Muistan, kun kiersin ala-asteella luokkakaverin pulpetilta toiselle pyytämässä pyyhekumilahjotuksia. KAMALAA. Niitä kertyikin painava laatikollinen. Ja muistan edelleen joistakin, keltä ne on saatu.
On aika raskasta omistaa niin paljon tarpeetonta kamaa, mutta niistä oli aikoinaan hirmusesti iloa. En oo voinut välttyä hymyilemästä, kun oon muistanut elävänä pienen-Orvokin tunteet, kun se on järjestellyt ja ihaillut ja uudestaan järjestellyt sen hamuamia ja pitkän ajan saatossa keräämiä aarteita.
YHYY tää on traagista. Ei ehken teille mutta MULLE.
Nykyään keräilen enää postikortteja (joita tosin jo silloin, mutta vähän eri tyyppisiä). Hmm ja sarjakuvia, mutta en koe sitä keräilyksi. Se on luonnollinen ilmiö.
Ja kirjojakin joo jonkun verran.
Ai niin ja Muumi-astioita keräsin joskus, niitä on öö paljon.
Kävin läpi myös mun kuvistyöt, jotka oli kerääntyneet kaapin pohjalle. En muistanutkaan, että lukimon pakollisella kuviskurssilla tehtiin niinkin kivoja töitä. Tai no en tiiä, mutta ainakin mulle oli jäänyt siitä jopa usea ihan miellyttävä tuotos.
En muistanut sitäkään, että osaan jopa piirtääkin ihan hyvin jos vaan vaivaudun panostamaan. Kaikkea sitä tässä muistuukin mieleen.
En tiedä nimittäin, millon oon viimeks oikeesti piirtäny.
Tuo huone tuntuu loputtomalta suolta, johon sais aika monenmoista tuntia kulutettua, ihan vaan oman historian kertaamiseen. Mutta jos on elänyt 18 ja puoli vuotta, niin ei sitä hetkessä kerratakaan. Varsinkaan jos on ollut niin tuottelias kuin minä (omakehu haisee, khrm).
Millon musta tuli näin epätoimelias??
Voi ihme.
Pahinta on ollut kuitenkin jumitus. Ei osaa ajatella, mitä oikeesti kannattas roudata mukanaan Jykälään. Asiaa helpottais suunnattomasti se, jos näkisin sen kämpän, mutta sitä ei tapahdu ennen kun se tapahtuu. Joten turha jossitella.
Tänään pääsin vähän eteenpäin, kun Maisukka auttoi minua kortitonta ja autotonta ja kävi mun kanssa luvallisesti ryöstämässä Prisman laiturilta Chiquita-laatikoita. Oon jopa saanut jo yhden laatikon pakattua ja toista aloitettua.
MUTTA KUN ON VAIKEAA!!
Minusta tuntuu, että turha minun on täällä päivitellä nostalgiaryöpsähdyksiäni ja lapsuuteni uudelleenelämistunteita ja ahdistumispakkailuani kun ei kukaan kuitenkaan ymmärrä saati samaistu.
Ihan totta on henkisesti aika rankkaa, vaikkakin samalla hivelevää.
Yksi mahtilöytö mahtui muuten myöskin mukaan kaapin kätköstä! Vanhat ja likaisen harmaahkot kukkakuvioiset tennarit. Oooh. Ne on suloiset, jos ei muiden silmään niin minun silmään ainakin. En muista miksi laitoin ne alunperin kaapin pohjalle ja mistä edes sain ne, kenties äipän nuoruuden kengät? ehkä liian isot tai ei muuten vaan napannu tarpeeks muttei raaskinut luopuakaan?, mutta ainakin tuli todistettua että joskus ihan totta auttaa odottaa oikeaa aikaa. Nyt kun ne pistin jalkaan niin voi mikä rakkaus syttyi, tuntui hyvältä ja näyttää hauskalta.
SE siitä nostalgiasta nyt.
lauantai 21. elokuuta 2010
Suuria tunteita hiljaisesti eristyksissä
Tänäänkin itkin. Tällä kertaa se ei ollut kuitenkaan niin vakavaa, koska itkin Tolkienin takia. Sain viimeinkin (olen ollut kovin verkkainen) Tarun niistä Sormuksista päätökseen. Kaiken maailman historialiitteisiin ja kielen syvennykseen en jaksanut paneutua nyt, mutta itse tarinan luin.
En ois ikinä alun perusteella uskonut, että se oikeesti tempaisi mukaansa ja uppoaisi vielä niin syvälle. Hävytöntä tunteisiin vetoamista.
Tai hävytöntä on lähinnä se että antaa vedota niin vahvasti.
Ihmeellistä oli se, että ylipäätään sain sen luettua, koska pienenä yritys tyssäsi ja siitä jäi itämään suuri skeptisyys tota kirjaa kohtaan.
Mutta voi, miten liikuttavaa se olikin.
Tolkien meni mun sieluun.
Aina, kun luen jotain suurta ja hyvää, iskee hillitön tarve itsekin luoda.
Kyllä mä vielä aionkin. Grr.
Koska olisi epäreilua, jos vain muilla olisi siihen oikeus.
Tää päivä oli jotenkin hidas ja hiljainen. Hääräsin jotain pientä välillä, mutta mitään isoa en saanut aikaan. Ei ollu tarpeeks motivaatiota. Koska mitään ei oo tapahtumassa just tässä heti tällä sekunnilla tai edes huomenna jollain minuutilla, niin ei oikein ole tarpeeksi innostusvoimaa ruveta mihinkään. Varsinkaan siivoomaan.
Mutta josko sitä tässä.
Tänään oon kaivannut ihmisiä, mutta silti oon ollu vaan kotona Neekun kanssa. Ihmiset on oikeestaan ärsyttävää sakkia (minut mukaan lukien), mutta silti niitä kaipaa. Outoa. Joku taika siinä varmaan on.
Mun ei pitäs aina ruveta tähän hommaan yömyöhällä, koska mun keskittyminen hiipuu. Epäilen entistä vahvemmin, että oon tulossa vanhaks, kun en jaksa enää iltasin. Kaipaan aina vaan nukkumaan, koska se on mukavaa. Mukavuudenhalu on syynä moneen asiaan. Ainakin tässä postauksessa mainittuun asiaan.
Huoh, nyt riittää, huomenna uusi yritys.
PS: Viisi korttia lisää postiin. On siis erittäin todennäköistä, etten edelleenkään ole muistanut kaikkia.
En ois ikinä alun perusteella uskonut, että se oikeesti tempaisi mukaansa ja uppoaisi vielä niin syvälle. Hävytöntä tunteisiin vetoamista.
Tai hävytöntä on lähinnä se että antaa vedota niin vahvasti.
Ihmeellistä oli se, että ylipäätään sain sen luettua, koska pienenä yritys tyssäsi ja siitä jäi itämään suuri skeptisyys tota kirjaa kohtaan.
Mutta voi, miten liikuttavaa se olikin.
Tolkien meni mun sieluun.
Aina, kun luen jotain suurta ja hyvää, iskee hillitön tarve itsekin luoda.
Kyllä mä vielä aionkin. Grr.
Koska olisi epäreilua, jos vain muilla olisi siihen oikeus.
Tää päivä oli jotenkin hidas ja hiljainen. Hääräsin jotain pientä välillä, mutta mitään isoa en saanut aikaan. Ei ollu tarpeeks motivaatiota. Koska mitään ei oo tapahtumassa just tässä heti tällä sekunnilla tai edes huomenna jollain minuutilla, niin ei oikein ole tarpeeksi innostusvoimaa ruveta mihinkään. Varsinkaan siivoomaan.
Mutta josko sitä tässä.
Tänään oon kaivannut ihmisiä, mutta silti oon ollu vaan kotona Neekun kanssa. Ihmiset on oikeestaan ärsyttävää sakkia (minut mukaan lukien), mutta silti niitä kaipaa. Outoa. Joku taika siinä varmaan on.
Mun ei pitäs aina ruveta tähän hommaan yömyöhällä, koska mun keskittyminen hiipuu. Epäilen entistä vahvemmin, että oon tulossa vanhaks, kun en jaksa enää iltasin. Kaipaan aina vaan nukkumaan, koska se on mukavaa. Mukavuudenhalu on syynä moneen asiaan. Ainakin tässä postauksessa mainittuun asiaan.
Huoh, nyt riittää, huomenna uusi yritys.
PS: Viisi korttia lisää postiin. On siis erittäin todennäköistä, etten edelleenkään ole muistanut kaikkia.
Sisko tahtoisin jäädä
Heräsin viideltä aamulla siihen, kun Mirde ja Kirde raahas vielä viimisiä jälkimmäisen kamoja yläkertaan ja kun ne kälätti. Taisin nousta sanomaan jotain äkäistä, mikä ei ole yllättävää, mutta nyt luulen sen johtuneen lähes pelkästään ajankohdasta.
Katoin mun huoneen ikkunasta kun auto peruutti pihalta ja ajoi pois kohti lentokenttää. Mua alko itkettää ihan hirveesti. Kello on siis viis viistoista aamulla ja mua itkettää hulluna, kun tajuntaan iskee ymmärrys että nyt mun on pärjättävä yksin, kukaan ei oo täällä mua auttamassa, ja kun noi tulee takasin, olen jo poissa. Olen jo Jyväskyläläinen. Olen Yliopisto-opiskelija. Asun Ekassa Omassa Kämpässä.
Kesti pitkään ennen ku rauhotuin ja vielä pidempään ennen kun sain uudestaan unta. Ajatukset vaelteli levottomilla ja kaukasilla teillä, sellasillakin jotka ei mitenkään liittynyt käsillä olevaan asiaan. Olo tuntui hyljätyltä ja surkealta, tuntui ettei kukaan tiedostanut miten iso asia oli käsillä eikä välittänyt etten oo enää täällä.
Aamulla olo olikin taas melkein normaali. Minullahan siis ei ole taipumusta tehdä asioista suurempia kuin ne on.
Mutta joskus on vaan herkällä tuulella. Varsinkin aamuyöllä herätettynä kesken unien, näköjään.
Oon seilannut haikeuden ja ryöpsähtelevän ilon välillä. Välillä hymyn leveys ei ole ollut lainkaan riittävä, kun on miettinyt miten kertakaikkisen hyvin asiat on, mutta suurimman osan ajasta vallitsee sellanen epämääräinen, muodoton haikeus. Se leijuu raskaana korvien välissä.
Tänään kirjottelin kiitoskortteja. Yritän kuumeisesti miettiä, ketkä olen unohtanut. Oli rasittavaa selvitellä kaikkien osotteita.
Just nyt musta tuntuu jotenkin irralliselta ja maailmasta ulkopuoliselta. Ehkä se johtuu siitä, että oon ollut liikaa kotona.
Niin ja siis (en ole tainnut tarkentaa) vanhemmat ja siskothan lähti siis Italiaan, Sardiiniaan, Kirden vaihtariperheen luokse vastavierailulle, kun ne oli viime vuonna kesän lopulla täällä Suomessa. Itsekin olisin voinut mennä, mutta matkoja varatessa ei vielä tiennyt mitä syksyllä on tiedossa.
Ja ihan hyvä vaan etten menny.
Nyt minua väsyttää.
Katoin mun huoneen ikkunasta kun auto peruutti pihalta ja ajoi pois kohti lentokenttää. Mua alko itkettää ihan hirveesti. Kello on siis viis viistoista aamulla ja mua itkettää hulluna, kun tajuntaan iskee ymmärrys että nyt mun on pärjättävä yksin, kukaan ei oo täällä mua auttamassa, ja kun noi tulee takasin, olen jo poissa. Olen jo Jyväskyläläinen. Olen Yliopisto-opiskelija. Asun Ekassa Omassa Kämpässä.
Kesti pitkään ennen ku rauhotuin ja vielä pidempään ennen kun sain uudestaan unta. Ajatukset vaelteli levottomilla ja kaukasilla teillä, sellasillakin jotka ei mitenkään liittynyt käsillä olevaan asiaan. Olo tuntui hyljätyltä ja surkealta, tuntui ettei kukaan tiedostanut miten iso asia oli käsillä eikä välittänyt etten oo enää täällä.
Aamulla olo olikin taas melkein normaali. Minullahan siis ei ole taipumusta tehdä asioista suurempia kuin ne on.
Mutta joskus on vaan herkällä tuulella. Varsinkin aamuyöllä herätettynä kesken unien, näköjään.
Oon seilannut haikeuden ja ryöpsähtelevän ilon välillä. Välillä hymyn leveys ei ole ollut lainkaan riittävä, kun on miettinyt miten kertakaikkisen hyvin asiat on, mutta suurimman osan ajasta vallitsee sellanen epämääräinen, muodoton haikeus. Se leijuu raskaana korvien välissä.
Tänään kirjottelin kiitoskortteja. Yritän kuumeisesti miettiä, ketkä olen unohtanut. Oli rasittavaa selvitellä kaikkien osotteita.
Just nyt musta tuntuu jotenkin irralliselta ja maailmasta ulkopuoliselta. Ehkä se johtuu siitä, että oon ollut liikaa kotona.
Niin ja siis (en ole tainnut tarkentaa) vanhemmat ja siskothan lähti siis Italiaan, Sardiiniaan, Kirden vaihtariperheen luokse vastavierailulle, kun ne oli viime vuonna kesän lopulla täällä Suomessa. Itsekin olisin voinut mennä, mutta matkoja varatessa ei vielä tiennyt mitä syksyllä on tiedossa.
Ja ihan hyvä vaan etten menny.
Nyt minua väsyttää.
torstai 19. elokuuta 2010
Muutosten tuuli kun silmään kuivuu, niin se itkettää
Palkitsin itseni tänään nukkumalla niin pitkään kuin teki mieli. Oon koko alkuviikon herännyt kellolla ja aikaisin, mikä on toki kivaa koska päivä tuntuu ihmeen pitkältä, mutta nukkuminen vie silti melkein voiton. Ehkä.
Joten tänään nukuin.
Kaikki muut oli jo lähteny pois, kun heräsin.
Tänään myös lauloin pitkästä aikaa. Lauloin pianon ääressä ja ilman. Lauloin kovaa. Keksin omiani. Lauloin Jumalalle ja mietin, että se on kyllä parasta.
Olis kivaa oppia laulamaan korkealta, silleen ettei huomais kun on pakko vaihtaa ohenteelle. Tai jotenki kuiteskin. Olis kiva oppia laulamaan.
Mutta ei se oo nyt pääasia, silti on parasta laulaa Jumalalle.
Katsoin ikkunasta ulos ja kävelin pihalla ja totesin, ettei pihalaatat oo auringossa enää niin kuumia ku keskikesällä, nyt ne on melkein kylmiä jo. Luin Tarua Sormuksista (nyt se on jo niin jännä että jalat vipattaa sitä lukiessa, enkä malttais olla erossa) ja katsoin vieressä makaavaa Neekkua ja mietin, että aavistaakohan se ollenkaan mitä tuleman pitää: minä lähden pian pois, Kirdekin lähtee kauemmas. Koirat on aika hyviä aavistamaan. Nytkin uskon, että se aavistaa että porukat lähtee huomenna reissuun.
Ja sitten tajusin, että kun valmistun ehkä sen viiden vuoden päästä, niin Nera on sillon jo kymmenen. KYMMENEN.
Se oli jotenkin itkettävä ajatus.
Kirde ja Timppa toi tänään monta autokuormallista Kirden tavaroita säilöön. Autoin kantamaan niitä. Vierashuone ja ylätasanne on täynnä laatikoita ja pussukoita ja kamaa. Mun täytyy pian hankkia omiakin laatikoita, joihin voin ruveta kasaamaan omia turhuuksiani.
Mun mieli on jotenkin vääntynyt sellaselle irtautumis- tai luopumisvaihteelle, en tiiä miten sitä oikein nimittäisi. Kattelen tuttuja ympäristöjä ihan eri silmin. Huomaan, etten oo kovin usein tiedostanut mistä paikoista erityisesti pidän, mutta nyt kun lähtö alkaa häämöttää niin se nousee kummasti pintaan. Ne reitit, joita mieluiten pyöräilen keskustaan. Meidän pihalla istuskelu. Kaikki sellanen normaali, joka kuitenkaan ei pian enää oo osa tavallista arkea.
Tulee uudet pihat ja uudet reitit keskustaan.
Sekin on tietyllä tasolla vähän itkettävä ajatus. Se surettaa ja ilostuttaa samaan aikaan.
En malttais odottaa, mutta kuitenkin sen ajattelu tuo mulle sentimentaalisen olon.
Vahva epäilys, että monet itkut on vielä itkemättä tuleviin asioihin liittyen, minun itkut ja vanhempienkin itkut ja siskojenkin itkut.
Ainakin epäilen.
Minulla ja Veralla (tuoreella muslulla, muuten: se kävi tänään ostamassa laukunkin sähkökitaralle, ja oli jopa kattonut peilistä miltä se näytti, mitä kummaa) alkaa huomenna puolentoista viikon Sardiinia-orpous. Ja minä ehdin vaihtaa maisemia, ennen kun se päättyy.
Että sellasta tänään.
Joten tänään nukuin.
Kaikki muut oli jo lähteny pois, kun heräsin.
Tänään myös lauloin pitkästä aikaa. Lauloin pianon ääressä ja ilman. Lauloin kovaa. Keksin omiani. Lauloin Jumalalle ja mietin, että se on kyllä parasta.
Olis kivaa oppia laulamaan korkealta, silleen ettei huomais kun on pakko vaihtaa ohenteelle. Tai jotenki kuiteskin. Olis kiva oppia laulamaan.
Mutta ei se oo nyt pääasia, silti on parasta laulaa Jumalalle.
Katsoin ikkunasta ulos ja kävelin pihalla ja totesin, ettei pihalaatat oo auringossa enää niin kuumia ku keskikesällä, nyt ne on melkein kylmiä jo. Luin Tarua Sormuksista (nyt se on jo niin jännä että jalat vipattaa sitä lukiessa, enkä malttais olla erossa) ja katsoin vieressä makaavaa Neekkua ja mietin, että aavistaakohan se ollenkaan mitä tuleman pitää: minä lähden pian pois, Kirdekin lähtee kauemmas. Koirat on aika hyviä aavistamaan. Nytkin uskon, että se aavistaa että porukat lähtee huomenna reissuun.
Ja sitten tajusin, että kun valmistun ehkä sen viiden vuoden päästä, niin Nera on sillon jo kymmenen. KYMMENEN.
Se oli jotenkin itkettävä ajatus.
Kirde ja Timppa toi tänään monta autokuormallista Kirden tavaroita säilöön. Autoin kantamaan niitä. Vierashuone ja ylätasanne on täynnä laatikoita ja pussukoita ja kamaa. Mun täytyy pian hankkia omiakin laatikoita, joihin voin ruveta kasaamaan omia turhuuksiani.
Mun mieli on jotenkin vääntynyt sellaselle irtautumis- tai luopumisvaihteelle, en tiiä miten sitä oikein nimittäisi. Kattelen tuttuja ympäristöjä ihan eri silmin. Huomaan, etten oo kovin usein tiedostanut mistä paikoista erityisesti pidän, mutta nyt kun lähtö alkaa häämöttää niin se nousee kummasti pintaan. Ne reitit, joita mieluiten pyöräilen keskustaan. Meidän pihalla istuskelu. Kaikki sellanen normaali, joka kuitenkaan ei pian enää oo osa tavallista arkea.
Tulee uudet pihat ja uudet reitit keskustaan.
Sekin on tietyllä tasolla vähän itkettävä ajatus. Se surettaa ja ilostuttaa samaan aikaan.
En malttais odottaa, mutta kuitenkin sen ajattelu tuo mulle sentimentaalisen olon.
Vahva epäilys, että monet itkut on vielä itkemättä tuleviin asioihin liittyen, minun itkut ja vanhempienkin itkut ja siskojenkin itkut.
Ainakin epäilen.
Minulla ja Veralla (tuoreella muslulla, muuten: se kävi tänään ostamassa laukunkin sähkökitaralle, ja oli jopa kattonut peilistä miltä se näytti, mitä kummaa) alkaa huomenna puolentoista viikon Sardiinia-orpous. Ja minä ehdin vaihtaa maisemia, ennen kun se päättyy.
Että sellasta tänään.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Sillon kun on vaan hyvä olla
Jännät hetket pienissä kopperoissa sai tänään jatkoa, tosin tällä kertaa ei tarvinut olla pimeässä. Olin aamulla hyperhermostunut ja ravasin vessassa ja oksetti vähän, mutta tein pitkin aamua ristinmerkkejä ja epätoivon rukouksia, niin ehkä se auttoi. Joka tapauksessa, ennen puolta päivää polkasin katsastuskonttorille ja siellä oli täti, joka laittoi minut pieneen huoneeseen, missä oli vain tietokone ja vastausnapit A B C. Sitten istuin ruudun edessä ja kuuntelin kun sydän jyskytti.
En puhtaasti, mutta PÄÄSIN. Ja se on pääasia.
Olin niin helpottunut, kun näin ruudulta ettei ollu tullu liikaa virheitä. Eniten ärsytti viiminen teoriakysymys (liikennemerkistä), jossa sorruin ajatusvirheeseen ja tajusin sen just ku olin painanu jo vastauksen. Elämä on. Onneks ei kosahtanu siihen mokaan.
Oli ehkä kevyin olo pitkään aikaan kun poljin takas kotio ja aah. Täydellisen hyvä fiilis. Nyt mulla ei ole moneen päivään yhtään mitään, ja se on ihanaa.
Sain aikuisuuspureman ja hoidin tänään niin paljon virallisia asioita että hyi. Puhuin puhelimessa usean eri ihmisen kanssa, joita en oo koskaan edes nähnyt. Hrr. Ja laitoin viimeinkin paperit mappiin, mistä äippä on tosi iloinen (se on mappi-intoilija). Nyt on Kelat yhdessä taskussa ja pankkijutut toisessa jnejne.
Ai niin ja juuri kun eilen mietin että oonkohan mokannu opintotukihakemuksen kun ei oo mitään kuulunu, niin eikö tänään heti postissa ollutkin Kelalta kirje.
Mulle myönnettiin opintotukea. Jipii.
Myös viimeiset ajotunnit on nyt sovittu ja inssiki varattu. Mutta ne on vasta ens viikolla. Ja sitten on ne häät. Ja sit vasta inssi. Ja sit muutto.
(tähän väliin sopisi hyperventilaatio)
mutta kuten sanoin, kaikkea sitä ennen on monta päivää pelkkää rauhaa ja hyvää oloa ja kiireettömyyttä. Oi oi oi. M-mm.
Syksyn tuntu on muuten saapunut varkain. Se tuntui ekan kerran sunnuntai-iltana, kun tultiin Mirden kanssa junasta myöhään. Sit se tuntu myös maanantaiaamuna. Ja tänäänkin aamulla. Aamut kylmenee. Ja se tuntuu tuulessa myös se syksy. Vaikka aurinko paistaa, niin tuulessa on syksyn tuntu ja se tarkottaa sitä että kohta kesä loppuu.
Tänään kuitenkin vielä vietin kesää kun olin shortseissa ja söin patiolla ja kävelin paljain jaloin ja luin kirjaa auringossa ja Neekku loikoili orapihjala-aidan vieressä.
Tajusin sitä paitsi tänään Kelan papereita lukiessa, että tää oli ihan oikeastoikeasti viiminen kesä ikinä, jonka sain viettää ilman työskentelyä. Ens kesänä pakko hankkia kesätöitä, jos meinaan saada kesältä vuokrat maksettua.
Että hyvästi nuoruus ja vanhempien tuloilla eläminen. Lalalaa.
Olipa hassunhauskaa, ex-viuluopeni Jarppa soitti minulle juuri kuulumisia! Hämmentävää.
Mutta sai sekin kuulla kerrankin jotain yllättävää, nimittäin mun ei tarvi nyt keskittyä Jykälän pikisilmiin, koska mulla on jo Halausukko.
Se nimittäin ois aina halunnu kuulla rakkausasioista. Ja oli huolissaan, kun niitä ei ollut uutisiksi asti. Hahaa. Nytpä oli. Sai Jarppakin mielenrauhan.
Minun sormet haisee ihan valkosipulilta. Kielii siitä, että tein pitkästä aikaa lämmintä ruokaa tänään. Mikä taas kielii siitä, että joo, olin ihan oikeesti rentoutuneessa mielentilassa.
Hei tiesittekö että elämä on hyvä ja kiva ja Neekku on ihana ja Taivaan Isä on paras?
(ja Tumppakin on ihan kiva lål)
nyt lisää Tarua Sormuksista, moro
ja PS: tervetuloa, uusi lukijani posteljooni-Erppa! : D
MUTTA MINÄ PÄÄSIN LÄPI.
!
En puhtaasti, mutta PÄÄSIN. Ja se on pääasia.
Olin niin helpottunut, kun näin ruudulta ettei ollu tullu liikaa virheitä. Eniten ärsytti viiminen teoriakysymys (liikennemerkistä), jossa sorruin ajatusvirheeseen ja tajusin sen just ku olin painanu jo vastauksen. Elämä on. Onneks ei kosahtanu siihen mokaan.
Oli ehkä kevyin olo pitkään aikaan kun poljin takas kotio ja aah. Täydellisen hyvä fiilis. Nyt mulla ei ole moneen päivään yhtään mitään, ja se on ihanaa.
Sain aikuisuuspureman ja hoidin tänään niin paljon virallisia asioita että hyi. Puhuin puhelimessa usean eri ihmisen kanssa, joita en oo koskaan edes nähnyt. Hrr. Ja laitoin viimeinkin paperit mappiin, mistä äippä on tosi iloinen (se on mappi-intoilija). Nyt on Kelat yhdessä taskussa ja pankkijutut toisessa jnejne.
Ai niin ja juuri kun eilen mietin että oonkohan mokannu opintotukihakemuksen kun ei oo mitään kuulunu, niin eikö tänään heti postissa ollutkin Kelalta kirje.
Mulle myönnettiin opintotukea. Jipii.
Myös viimeiset ajotunnit on nyt sovittu ja inssiki varattu. Mutta ne on vasta ens viikolla. Ja sitten on ne häät. Ja sit vasta inssi. Ja sit muutto.
(tähän väliin sopisi hyperventilaatio)
mutta kuten sanoin, kaikkea sitä ennen on monta päivää pelkkää rauhaa ja hyvää oloa ja kiireettömyyttä. Oi oi oi. M-mm.
Syksyn tuntu on muuten saapunut varkain. Se tuntui ekan kerran sunnuntai-iltana, kun tultiin Mirden kanssa junasta myöhään. Sit se tuntu myös maanantaiaamuna. Ja tänäänkin aamulla. Aamut kylmenee. Ja se tuntuu tuulessa myös se syksy. Vaikka aurinko paistaa, niin tuulessa on syksyn tuntu ja se tarkottaa sitä että kohta kesä loppuu.
Tänään kuitenkin vielä vietin kesää kun olin shortseissa ja söin patiolla ja kävelin paljain jaloin ja luin kirjaa auringossa ja Neekku loikoili orapihjala-aidan vieressä.
Tajusin sitä paitsi tänään Kelan papereita lukiessa, että tää oli ihan oikeastoikeasti viiminen kesä ikinä, jonka sain viettää ilman työskentelyä. Ens kesänä pakko hankkia kesätöitä, jos meinaan saada kesältä vuokrat maksettua.
Että hyvästi nuoruus ja vanhempien tuloilla eläminen. Lalalaa.
Olipa hassunhauskaa, ex-viuluopeni Jarppa soitti minulle juuri kuulumisia! Hämmentävää.
Mutta sai sekin kuulla kerrankin jotain yllättävää, nimittäin mun ei tarvi nyt keskittyä Jykälän pikisilmiin, koska mulla on jo Halausukko.
Se nimittäin ois aina halunnu kuulla rakkausasioista. Ja oli huolissaan, kun niitä ei ollut uutisiksi asti. Hahaa. Nytpä oli. Sai Jarppakin mielenrauhan.
Minun sormet haisee ihan valkosipulilta. Kielii siitä, että tein pitkästä aikaa lämmintä ruokaa tänään. Mikä taas kielii siitä, että joo, olin ihan oikeesti rentoutuneessa mielentilassa.
Hei tiesittekö että elämä on hyvä ja kiva ja Neekku on ihana ja Taivaan Isä on paras?
(ja Tumppakin on ihan kiva lål)
nyt lisää Tarua Sormuksista, moro
ja PS: tervetuloa, uusi lukijani posteljooni-Erppa! : D
tiistai 17. elokuuta 2010
Jännän äärellä
Tänään kävin tsekkaamaan tulevat huudit. Mun huudit. Mun ekat omat itsenäiset itselliset huudit.
Siellä oli, kuinka sen sanoisin, karua ja rumaa ja rumankaunista ja kauniinkarua. Eteinen oli ku mikäki slummi. Rappukäytävä oli aika valoisa ja avara. Kutoskerroksen hissiltä näkyi suoraan mun ikkunaan, joten alasti ei ilman verhoja kannata huoneessa sitten käyskennellä, ellei ole exhibitionisti.
Seisottiin Maijujen kanssa mun tulevan kämpän ovella ja kuiskittiin mutta en uskaltanut tai lähinnä kehdannut millään soittaa ovikelloa. Olishan se nyt ollut jo aika tökeröä, eikö. Hei sori, muutan tänne kahen viikon päästä ni aattelin jos olisin voinu vähän tsekata millasta tääl on. Ja mun kaverilla on sitä paitsi vessahätä.
Joo haha.
Mutta oli se oikeasti jännää ja kummaa. Seistä tulevalla ovella.
Mua vastapäätä on kirjasto.
Aamun vietin ahdistuksessa, kun yritin tunkea kamoja jätesäkkeihin ja vuorata astioita. Iltapäivällä ajeltiin iskän kanssa Jykälään, kun se meni pitämään vastaanottoa. Sain Mailun luokse tavaroita odottamaan h-hetkeä, ettei tarvitse sitten yksin raahata niitä hankalasti, kun porukat on sillon vielä sattumoisin Sardiiniassa.
Pieniä juttuja joo, mutta silti jotenkin paljon helpottuneempi olo. Pieniä askelia, mutta tarpeellisia mun mielenrauhalle.
Mulla on hyvä fiilis.
Vielä parempi olis, jos huomenna saisin teoriakokeen ekalla läpi, niin ai että.
Ei oikeestaan, mutta viimeinkin ainakin tuntuu, että jotain ehkä oikeesti tulee tapahtumaankin.
PS: Äippä oli ostanut minulle tänään kaksi kattilaa, paistinlastan, pari Reilun Kaupan käsipyyhettä ja vedenkeittimen. Mulla ei ole hätäpäivää.
Siellä oli, kuinka sen sanoisin, karua ja rumaa ja rumankaunista ja kauniinkarua. Eteinen oli ku mikäki slummi. Rappukäytävä oli aika valoisa ja avara. Kutoskerroksen hissiltä näkyi suoraan mun ikkunaan, joten alasti ei ilman verhoja kannata huoneessa sitten käyskennellä, ellei ole exhibitionisti.
Seisottiin Maijujen kanssa mun tulevan kämpän ovella ja kuiskittiin mutta en uskaltanut tai lähinnä kehdannut millään soittaa ovikelloa. Olishan se nyt ollut jo aika tökeröä, eikö. Hei sori, muutan tänne kahen viikon päästä ni aattelin jos olisin voinu vähän tsekata millasta tääl on. Ja mun kaverilla on sitä paitsi vessahätä.
Joo haha.
Mutta oli se oikeasti jännää ja kummaa. Seistä tulevalla ovella.
Mua vastapäätä on kirjasto.
Aamun vietin ahdistuksessa, kun yritin tunkea kamoja jätesäkkeihin ja vuorata astioita. Iltapäivällä ajeltiin iskän kanssa Jykälään, kun se meni pitämään vastaanottoa. Sain Mailun luokse tavaroita odottamaan h-hetkeä, ettei tarvitse sitten yksin raahata niitä hankalasti, kun porukat on sillon vielä sattumoisin Sardiiniassa.
Pieniä juttuja joo, mutta silti jotenkin paljon helpottuneempi olo. Pieniä askelia, mutta tarpeellisia mun mielenrauhalle.
Mulla on hyvä fiilis.
Vielä parempi olis, jos huomenna saisin teoriakokeen ekalla läpi, niin ai että.
M: "Tuntuuko nyt aikuiselta?"
Ei oikeestaan, mutta viimeinkin ainakin tuntuu, että jotain ehkä oikeesti tulee tapahtumaankin.
PS: Äippä oli ostanut minulle tänään kaksi kattilaa, paistinlastan, pari Reilun Kaupan käsipyyhettä ja vedenkeittimen. Mulla ei ole hätäpäivää.
maanantai 16. elokuuta 2010
Seikkailu Maamme Pääkaupungissa vol. 621
Tän päivän jälkeen olen jotenkin aika puhki.
Kävin leikkimässä pimeällä ajoa pienessä huoneessa kauppakeskuksen yläkerrassa, jossa ei ollut mitään muuta kuin se kuljettajanpenkin ranka. Sen jälkeen istuin pitkään autokoululla näpyttämässä hiirellä kylläjaeiaabeeceetä, kunnes olin periaatteessa läpäissyt kuljettajantutkinnon neljä tai viis kertaa, en enää muista. Sain vähän itsevarmuutta. Ehkä sen teoriakokeen voiskin päästä läpi. Tai ainakin olis ihan kiva jos onnistuis. Nimittäin keskiviikkona.
Join automaatista kaakaota ja teetä ja ehdin nähdä opet monta kertaa ja aina ne lähti uusien oppilaiden kanssa. Se on aika hassua, koska oppilaana se tunti on tosi merkityksellinen, mutta opettajalle se on vaan yks monista päivän aikana heitetyistä keikoista. No mut se siitä.
Ahkeruus ei kuitenkaan päättynyt tähän! Kerrankaan ei. Sain nimittäin viimeinkin laitettua kiitoskorttikuvan tikulle (tai ylipäätään valittua sen) ja käytiin äipän kanssa tilaamassa ne. Autoin pikkuveikkaa ostamaan lukimokirjat, kirjakaupan lasku oli peljästyttävä kolmen ihmisen jäljiltä, mutta miettikää, MINÄ EN OSTANUT EDES MITÄÄN. Historiallista lähestulkoon.
Ostettiin Carlsonilta keittiötarpeita niin kuin esimerkiksi aseet (nyt ei tarvitse syödä käsin jahka joskus onnellisesti pääsen ensimmäiseen omaan kämppääni) ja sitten kun kauppa meni kiinni jatkettiin Prismassa sulkemisaikaan myöskin, ja nyt mulla on juustohöylää ja kauhaa ja paistinpannua ja leikkuulautaa, ai että. Kattilat vielä tosin puuttuu. Niin ja patjakin on, että saan nyt makoisasti nukuttua ennen kuin sängyn saa paikan päälle. Ja sitten makoisasti nukkuu se, joka yöksi joskus ehkä saattaa eksyä luokseni, tosin tuskin nukkuu koska varmaan melkonen rimpula on tuo patja.
Ja äippä sanoi että saan yhden meidän teekannuista, ja vielä sen kivoimman. ! En olisi uskonut, että se luopuu siitä. Mutta sillä olikin sängyn alla VIELÄKIN varastossa useita muita, tosin samanlaisia mitä sille nyt jää. Mutta iloni on miellyttävä.
Nyt oli niin materialistista vuodatusta, että alkaa vähän kuvottaa. Sekin jaksaa järkyttää, miten paljon rahaa oikeesti menee kaikkeen mahdolliseen pieneen, mitä tarvii. Eikä oo ees ostettu vielä mitään oikeesti isoa. Hrr.
Mutta. Matkamme Maamme Pääkaupunkiin.
Oli sinänsä rankka, että perjantaina oltiin junassa jo varttia vaille kuus, ja eilen oltiin Kuopparin juna-asemalla kymmenen yli ykstoista. Aikasin heräämisessä oli kyllä se hienoa, että päivä tuntui hurjan pitkältä ja tunsi itsensä hyväksi ihmiseksi.
Onnistuttiin suunnistamaan Mirden kanssa Kallioon, koska minulla oli kartta ja koska olen jo niin kovin kokenut suunnistaja kyseisessä kaupungissa. (Huomatkaa sarkasmi.) Sisko oli vähän hukassa, ja se ois koko ajan halunnu kysellä pojilta neuvoja. Lasipalatsin luomukaupassa myytiin homogenoimatonta ja pastöroimatonta viisprosenttista maitoa. Olis ollu kiva maistaa.
Ehdittiin käydä myös hikoilemassa Pitkässä Miehessä sen viimeisenä aukiolopäivänä Kolmannella linjalla. Löydettiin Rytmi, vaikkei missään lukenut sen nimeä. Poliitikko-serkullamme oli Vogelin mehupaasto menossa, ja se litki laimennettua tomaattimehua, jotta aivot puhdistuisivat ja kykenisivät luovaan työskentelyyn. Mara sai tahtonsa läpi, kun syötiinkin Du Diissa eikä Lemon Grassissa. Inkivääri-pähkinä-tofu oli melkoisen hyvää, vaikka kokis olikin lämmintä.
Käveltiin Pautsille (ja pian myös Maralle) ja matkalla löysin ihmeellisen ihania löytöjä: kaupan, joka oli täynnä vanhoja ihania astioita (ja varmasti myös kalliita; hintoja ei oltu merkitty, enkä viittiny niitä tällä reissulla vielä kysellä), Iittalaa ja Arabiaa ja Aarikkaa, ja sitten hyvän sarjiskaupan, jossa oli edullista ja kaikki hyvässä aakkosjärjestyksessä. Aaah.
Sain majottua Linnanmäen kupeeseen neljänteen kerrokseen asuntoon, jossa ei meinannut tulla kylmää vettä hanasta ja keittiössä oli turkoosit seinät. Siellä oli viehättävää. Sain nauraa Mirdelle, kun se yritti lentää ja heiluttaa hulavannetta Wii Fitillä, ennen kun se lähti Flowhun, toisin kuin me muut onnettomat. No ei oltu oikeesti onnettomia. Mutta Junipin olisin kyllä halunnut nähdä ja kuulla.
Pääsin Maran ja Pautsin kanssa aasialaiseen kauppaan, jossa oli ainakin kahtakymmentä erilaista soijakastiketta ja kaikkea kummallista ja outoa. Valkovihreitä munakoisoja. Ja semmosta.
Tumppa tuli illalla oven taakse ja syötiin papupiirakkaa ja katottiin jotain ranskalaista leffaa, jossa oli se Obelixin kuhmunenäinen näyttelijä.
Lauantaina herättiin kovaan sateeseen ja kovaan ukkoseen. Se ei tuntunut oikealta elämältä, koska aamu-ukkoset on niin kummallisia. Lisäksi kun nukkuu uudessa paikassa, niin epätodellisuus-efekti on vielä voimakkaampi. Nukuttiin pitkään vaikka Tumppa väitti ettei sitä enää nukuta ja päästiin hitaasti käyntiin. Monet kaupat oli ehtiny mennä jo kiinni, mutta tärkeimmät ei kuitenkaan pettänyt: sain pari levyä, esim Yann Tiersenin jonka kannessa oli ihana mies, ja sitten päästiin teekauppaan humaltumaan teehuuruista. Myyjä tuoksutteli meille ainakin kymmentä eri tuoksua. Ostin kolmea ja sain kaupan päälle vielä yhtä. Meinas iskeä hullutus, koska olisin voinut ostaa vielä enemmänkin ja useampaa.
Meidän kahvilareissu ei ollut loistokas, koska Tumpan mielestä paikka oli tunkkanen ja sitten se otti vielä pahan kahvinkin. Onneks edes minä olin tyytyväinen, haha. Myöhemmin selvis, että oltiin menty tietämättä samaan paikkaan ku M&P ja olin ottanu viel samaa kakkuakin ku Mara. Joku yhteys on siis pakko olla.
Ostin tarjouksesta piirakkakirjan, koska tekee mieleni ruveta piirakoimaan. Sain tänään myös oman piirakkavuoan. IHANAA jee hihi.
Päästiin Linnanmäen kupeeseen just parahiks wokille, selvitettiin elokuvatarjontatilannettaa, lähdettiin Bristoliin Inception mielessä ja jätettiin joulun tuoksu jälkeemme. Leffa oli hyvä, enkä ymmärrä miks kaikki on niin kovasti korostanut sen monimutkaisuutta. Keskusta oli yöllä täynnä ihmisiä ja puhetta ja naurua ja minua väsytti ja ihmetytti naisten juoksut hirvittävissä koroissa ja meidän ratikka teki just väärän silmukan kahdeksikosta, ennen kun päästiin tukikohtaamme. Elämä menee joskus niin.
Eikä päästy muutenkaan vielä pitkään aikaan nukkumaan, koska Tumpassa oli joku magneetti.
Sunnuntai oli niin hidas ja löysä päivä ku voi olla. Löysin mun takareidestä jättimäisen finnin ja olin hyperisti hämmentynyt. Traumaattinen kokemus oli se.
Aamulla saatiin ihailla Maraa, joka seisoi kattopropellin alla pellillinen sushiriisiä käsissä. Myöhemmin saatiin ihailla sushihifistelyvälineitä ja sushinrullaustaitoja. Maralla oli kovat paineet kun kyylättiin.
Ja joo, tästä voi päätellä mitä seuras. Söin ekan kerran koskaan sushia. Se oli jännittävää ja omituista. Wasabi oli hullun äkkitujakkaa, vaikken uskaltanut edes kunnolla aukasta nenää sillä.
Ennen kotiinlähtöä käytiin seikkailemassa Lintsillä. Mara saalisti Pautsille ruman mammutin, josta irtos karvaa. Minä olen epäluotettavan koneen mukaan kuulemma arvaamaton ja helposti syttyvä rakastaja. Tanssivat vedet pelihallin takana oli aika hypnoottista kamaa.
Ja se oli semmoinen seikkailu ja nyt en jaksa enää kirjoittaa, kun väsyttää niin ihmeellisen paljon että kummallista.
Lukekaa hitaasti, ettei tartte taas heti valittaa kun en oo päivittänyt.
Niin ja Maamme Pääkaupungissa oli hyvä olla koska oli niin mutkatonta seuraa ja mutkaton majapaikka ja Pautsi palveli meitä koko viikonlopun melkein, sillä on varmaan joku hyvä emäntäjyys-taipumus. Voi tokkiinsa.
Kävin leikkimässä pimeällä ajoa pienessä huoneessa kauppakeskuksen yläkerrassa, jossa ei ollut mitään muuta kuin se kuljettajanpenkin ranka. Sen jälkeen istuin pitkään autokoululla näpyttämässä hiirellä kylläjaeiaabeeceetä, kunnes olin periaatteessa läpäissyt kuljettajantutkinnon neljä tai viis kertaa, en enää muista. Sain vähän itsevarmuutta. Ehkä sen teoriakokeen voiskin päästä läpi. Tai ainakin olis ihan kiva jos onnistuis. Nimittäin keskiviikkona.
Join automaatista kaakaota ja teetä ja ehdin nähdä opet monta kertaa ja aina ne lähti uusien oppilaiden kanssa. Se on aika hassua, koska oppilaana se tunti on tosi merkityksellinen, mutta opettajalle se on vaan yks monista päivän aikana heitetyistä keikoista. No mut se siitä.
Ahkeruus ei kuitenkaan päättynyt tähän! Kerrankaan ei. Sain nimittäin viimeinkin laitettua kiitoskorttikuvan tikulle (tai ylipäätään valittua sen) ja käytiin äipän kanssa tilaamassa ne. Autoin pikkuveikkaa ostamaan lukimokirjat, kirjakaupan lasku oli peljästyttävä kolmen ihmisen jäljiltä, mutta miettikää, MINÄ EN OSTANUT EDES MITÄÄN. Historiallista lähestulkoon.
Ostettiin Carlsonilta keittiötarpeita niin kuin esimerkiksi aseet (nyt ei tarvitse syödä käsin jahka joskus onnellisesti pääsen ensimmäiseen omaan kämppääni) ja sitten kun kauppa meni kiinni jatkettiin Prismassa sulkemisaikaan myöskin, ja nyt mulla on juustohöylää ja kauhaa ja paistinpannua ja leikkuulautaa, ai että. Kattilat vielä tosin puuttuu. Niin ja patjakin on, että saan nyt makoisasti nukuttua ennen kuin sängyn saa paikan päälle. Ja sitten makoisasti nukkuu se, joka yöksi joskus ehkä saattaa eksyä luokseni, tosin tuskin nukkuu koska varmaan melkonen rimpula on tuo patja.
Ja äippä sanoi että saan yhden meidän teekannuista, ja vielä sen kivoimman. ! En olisi uskonut, että se luopuu siitä. Mutta sillä olikin sängyn alla VIELÄKIN varastossa useita muita, tosin samanlaisia mitä sille nyt jää. Mutta iloni on miellyttävä.
Nyt oli niin materialistista vuodatusta, että alkaa vähän kuvottaa. Sekin jaksaa järkyttää, miten paljon rahaa oikeesti menee kaikkeen mahdolliseen pieneen, mitä tarvii. Eikä oo ees ostettu vielä mitään oikeesti isoa. Hrr.
Mutta. Matkamme Maamme Pääkaupunkiin.
Oli sinänsä rankka, että perjantaina oltiin junassa jo varttia vaille kuus, ja eilen oltiin Kuopparin juna-asemalla kymmenen yli ykstoista. Aikasin heräämisessä oli kyllä se hienoa, että päivä tuntui hurjan pitkältä ja tunsi itsensä hyväksi ihmiseksi.
Onnistuttiin suunnistamaan Mirden kanssa Kallioon, koska minulla oli kartta ja koska olen jo niin kovin kokenut suunnistaja kyseisessä kaupungissa. (Huomatkaa sarkasmi.) Sisko oli vähän hukassa, ja se ois koko ajan halunnu kysellä pojilta neuvoja. Lasipalatsin luomukaupassa myytiin homogenoimatonta ja pastöroimatonta viisprosenttista maitoa. Olis ollu kiva maistaa.
Ehdittiin käydä myös hikoilemassa Pitkässä Miehessä sen viimeisenä aukiolopäivänä Kolmannella linjalla. Löydettiin Rytmi, vaikkei missään lukenut sen nimeä. Poliitikko-serkullamme oli Vogelin mehupaasto menossa, ja se litki laimennettua tomaattimehua, jotta aivot puhdistuisivat ja kykenisivät luovaan työskentelyyn. Mara sai tahtonsa läpi, kun syötiinkin Du Diissa eikä Lemon Grassissa. Inkivääri-pähkinä-tofu oli melkoisen hyvää, vaikka kokis olikin lämmintä.
Käveltiin Pautsille (ja pian myös Maralle) ja matkalla löysin ihmeellisen ihania löytöjä: kaupan, joka oli täynnä vanhoja ihania astioita (ja varmasti myös kalliita; hintoja ei oltu merkitty, enkä viittiny niitä tällä reissulla vielä kysellä), Iittalaa ja Arabiaa ja Aarikkaa, ja sitten hyvän sarjiskaupan, jossa oli edullista ja kaikki hyvässä aakkosjärjestyksessä. Aaah.
Sain majottua Linnanmäen kupeeseen neljänteen kerrokseen asuntoon, jossa ei meinannut tulla kylmää vettä hanasta ja keittiössä oli turkoosit seinät. Siellä oli viehättävää. Sain nauraa Mirdelle, kun se yritti lentää ja heiluttaa hulavannetta Wii Fitillä, ennen kun se lähti Flowhun, toisin kuin me muut onnettomat. No ei oltu oikeesti onnettomia. Mutta Junipin olisin kyllä halunnut nähdä ja kuulla.
Pääsin Maran ja Pautsin kanssa aasialaiseen kauppaan, jossa oli ainakin kahtakymmentä erilaista soijakastiketta ja kaikkea kummallista ja outoa. Valkovihreitä munakoisoja. Ja semmosta.
Tumppa tuli illalla oven taakse ja syötiin papupiirakkaa ja katottiin jotain ranskalaista leffaa, jossa oli se Obelixin kuhmunenäinen näyttelijä.
Lauantaina herättiin kovaan sateeseen ja kovaan ukkoseen. Se ei tuntunut oikealta elämältä, koska aamu-ukkoset on niin kummallisia. Lisäksi kun nukkuu uudessa paikassa, niin epätodellisuus-efekti on vielä voimakkaampi. Nukuttiin pitkään vaikka Tumppa väitti ettei sitä enää nukuta ja päästiin hitaasti käyntiin. Monet kaupat oli ehtiny mennä jo kiinni, mutta tärkeimmät ei kuitenkaan pettänyt: sain pari levyä, esim Yann Tiersenin jonka kannessa oli ihana mies, ja sitten päästiin teekauppaan humaltumaan teehuuruista. Myyjä tuoksutteli meille ainakin kymmentä eri tuoksua. Ostin kolmea ja sain kaupan päälle vielä yhtä. Meinas iskeä hullutus, koska olisin voinut ostaa vielä enemmänkin ja useampaa.
Meidän kahvilareissu ei ollut loistokas, koska Tumpan mielestä paikka oli tunkkanen ja sitten se otti vielä pahan kahvinkin. Onneks edes minä olin tyytyväinen, haha. Myöhemmin selvis, että oltiin menty tietämättä samaan paikkaan ku M&P ja olin ottanu viel samaa kakkuakin ku Mara. Joku yhteys on siis pakko olla.
Ostin tarjouksesta piirakkakirjan, koska tekee mieleni ruveta piirakoimaan. Sain tänään myös oman piirakkavuoan. IHANAA jee hihi.
Päästiin Linnanmäen kupeeseen just parahiks wokille, selvitettiin elokuvatarjontatilannettaa, lähdettiin Bristoliin Inception mielessä ja jätettiin joulun tuoksu jälkeemme. Leffa oli hyvä, enkä ymmärrä miks kaikki on niin kovasti korostanut sen monimutkaisuutta. Keskusta oli yöllä täynnä ihmisiä ja puhetta ja naurua ja minua väsytti ja ihmetytti naisten juoksut hirvittävissä koroissa ja meidän ratikka teki just väärän silmukan kahdeksikosta, ennen kun päästiin tukikohtaamme. Elämä menee joskus niin.
Eikä päästy muutenkaan vielä pitkään aikaan nukkumaan, koska Tumpassa oli joku magneetti.
Sunnuntai oli niin hidas ja löysä päivä ku voi olla. Löysin mun takareidestä jättimäisen finnin ja olin hyperisti hämmentynyt. Traumaattinen kokemus oli se.
Aamulla saatiin ihailla Maraa, joka seisoi kattopropellin alla pellillinen sushiriisiä käsissä. Myöhemmin saatiin ihailla sushihifistelyvälineitä ja sushinrullaustaitoja. Maralla oli kovat paineet kun kyylättiin.
Ja joo, tästä voi päätellä mitä seuras. Söin ekan kerran koskaan sushia. Se oli jännittävää ja omituista. Wasabi oli hullun äkkitujakkaa, vaikken uskaltanut edes kunnolla aukasta nenää sillä.
Ennen kotiinlähtöä käytiin seikkailemassa Lintsillä. Mara saalisti Pautsille ruman mammutin, josta irtos karvaa. Minä olen epäluotettavan koneen mukaan kuulemma arvaamaton ja helposti syttyvä rakastaja. Tanssivat vedet pelihallin takana oli aika hypnoottista kamaa.
Ja se oli semmoinen seikkailu ja nyt en jaksa enää kirjoittaa, kun väsyttää niin ihmeellisen paljon että kummallista.
Lukekaa hitaasti, ettei tartte taas heti valittaa kun en oo päivittänyt.
Niin ja Maamme Pääkaupungissa oli hyvä olla koska oli niin mutkatonta seuraa ja mutkaton majapaikka ja Pautsi palveli meitä koko viikonlopun melkein, sillä on varmaan joku hyvä emäntäjyys-taipumus. Voi tokkiinsa.
torstai 12. elokuuta 2010
Liian tehokkaat mielenliikkeet
Mulla on selvästi pää jotenkin niin ylikierroksilla, etten saa tultua edes koneelle. En myöskään malta paneutua kuvien läpi kahlaamiseen, Lappikuvien saati lakkiaiskuvien. Pitäisi valkata kiitoskorttikuva. Nnnghgh. Koen tuollaiset yksinkertaiset, näennäisen harmittomat asiat hyvin raskaina ja vaikeina. Se on joku mun luonteen sivujuonne, jota en osaa hylätä varmaan koskaan.
Haluisin vaan lukea tota tiiliskiveä, jota äskenkin aamupalan rinnalla nautin. Sen luettuani haluan kattoa viimeinkin taas monen vuoden jälkeen ne kaikki kolme leffaa, lyhentämättömät versiot.
Molemmat toimet vaatii oman aikansa.
Mulla oli eilen ajotunti ja toisiksi viimeinen teoriatunti.
Tänään mulla on ajotunti ja viimeinen teoriatunti.
Se tuntuu niiiiiiiiin hyvältä, mua ei enää yhtään kiinnostaisi istua siellä kuuntelemassa jaarittelua. En kiellä, ettäkö siellä olis vaan tylsää; osa jutuista on hyödyllisiä ja oikeesti tärkeitä tietää ja muistaa; mutta silti oon ilonen että ne on pian kaikki takana.
Ensi viikolla tiedossa enää pimeäsimulaattori ja toivottavasti teoriakoe. Sitten ei ookkaan enää jäljellä ku muutamat ajot ennen inssiä - JOS ne mut sinne uskaltaa laskea ilman lisäajoja.
Tämä on kummallista, kummallista, kummallista, mutta silti haluisin saada sen jo hoidettavista asioista pois. Pääsis rauhaan.
Oon miettinyt jo monta päivää vaan asuntojuttuja. En oo miettinyt ite yliopistoa juuri yhtään tai sitä, millasta siellä sit on. Oon vaan miettiny muuttojuttuja ja tavarajuttuja ja kaikkea käytännön asioita ja ongelmia ja vaikeuksia ja tulevia hankaluuksia. Jo kahtena iltana oon huomannut maanneeni vartin paikoillani sängyssä tajuamatta mitä oon katsonut, koska oon vaan miettinyt ja kelannut tulevaa.
Siitä on vaikea päästä irti.
Lisäksi oon kahtena aamuna ollut jo hermostunut ja juossut jatkuvasti vessassa, koska ajot jännittää mua. Ärsyttävää olla niin herkkä kaikesta turhasta.
Oon levoton ja epämääräisen hermostunut. Voin vaan kuvitella niitä päiviä kun yliopiston alku oikeesti häämöttää edessä, en saa varmaan nukuttua.
Oispa kiva ku vois vaan olla lunkisti ja ottaa kaikki rennosti ajallaan.
Lähen huomenna Maamme Pääkaupunkiin isoisosiskon kanssa. Nään isoveikkaa, sen tyttöystävää, Halausukkoa. Yritän ottaa hetken kevyesti ja huolehtimatta turhia, tehdä asioita mitä sillä hetkellä tekee mieli ja olla ilonen.
Antakaa anteeksi harva ja keskittymätön päivitystahti. Ehkä se taas tästä kun arki alkaa, vaikkakin uutena ja outona, ja uusissa maisemissa..
Haluisin vaan lukea tota tiiliskiveä, jota äskenkin aamupalan rinnalla nautin. Sen luettuani haluan kattoa viimeinkin taas monen vuoden jälkeen ne kaikki kolme leffaa, lyhentämättömät versiot.
Molemmat toimet vaatii oman aikansa.
Mulla oli eilen ajotunti ja toisiksi viimeinen teoriatunti.
Tänään mulla on ajotunti ja viimeinen teoriatunti.
Se tuntuu niiiiiiiiin hyvältä, mua ei enää yhtään kiinnostaisi istua siellä kuuntelemassa jaarittelua. En kiellä, ettäkö siellä olis vaan tylsää; osa jutuista on hyödyllisiä ja oikeesti tärkeitä tietää ja muistaa; mutta silti oon ilonen että ne on pian kaikki takana.
Ensi viikolla tiedossa enää pimeäsimulaattori ja toivottavasti teoriakoe. Sitten ei ookkaan enää jäljellä ku muutamat ajot ennen inssiä - JOS ne mut sinne uskaltaa laskea ilman lisäajoja.
Tämä on kummallista, kummallista, kummallista, mutta silti haluisin saada sen jo hoidettavista asioista pois. Pääsis rauhaan.
Oon miettinyt jo monta päivää vaan asuntojuttuja. En oo miettinyt ite yliopistoa juuri yhtään tai sitä, millasta siellä sit on. Oon vaan miettiny muuttojuttuja ja tavarajuttuja ja kaikkea käytännön asioita ja ongelmia ja vaikeuksia ja tulevia hankaluuksia. Jo kahtena iltana oon huomannut maanneeni vartin paikoillani sängyssä tajuamatta mitä oon katsonut, koska oon vaan miettinyt ja kelannut tulevaa.
Siitä on vaikea päästä irti.
Lisäksi oon kahtena aamuna ollut jo hermostunut ja juossut jatkuvasti vessassa, koska ajot jännittää mua. Ärsyttävää olla niin herkkä kaikesta turhasta.
Oon levoton ja epämääräisen hermostunut. Voin vaan kuvitella niitä päiviä kun yliopiston alku oikeesti häämöttää edessä, en saa varmaan nukuttua.
Oispa kiva ku vois vaan olla lunkisti ja ottaa kaikki rennosti ajallaan.
Lähen huomenna Maamme Pääkaupunkiin isoisosiskon kanssa. Nään isoveikkaa, sen tyttöystävää, Halausukkoa. Yritän ottaa hetken kevyesti ja huolehtimatta turhia, tehdä asioita mitä sillä hetkellä tekee mieli ja olla ilonen.
Antakaa anteeksi harva ja keskittymätön päivitystahti. Ehkä se taas tästä kun arki alkaa, vaikkakin uutena ja outona, ja uusissa maisemissa..
maanantai 9. elokuuta 2010
12 neliön hämmennys ja vähän päälle
En saanut ajaa tänään bemarilla, vaan jollain sinisellä autolla jossa oli tosi herkkä kaasu ja en ehtinyt saada oikein kunnon tuntumaa. Yllättävän kivuttomasti kuitenkin sujui kuukauden tauon jälkeen. Jännä. Kivointa tosin olis, jos vois vaan saada ton pois ajatuksista ja kalenterista jo.
Kävin kysymässä Flow-lippuja. Ne oli loppuunmyyty. Se nyt on ihan (meidän) oma vika, mutta ei auta itku markkinoilla. Missään ei oikein sanota selvästi sitäkään, myykö ne portilta lippuja vielä vai ei. Mutta ei lannistuta, Maamme Pääkaupunki mitä luultavimmin silti edessä ensi v-loppuna.
Kiertelin Carlsonilla kattelemassa kaikkea. Oli outoa ajatella, että pitäs ihan oikeesti ruveta ostamaan pienimmästäkin jutusta lähtien omaan kotiin. Tai no ei kotiin, mutta kämppään. Asuntoon.
Mulla ei ole vielä edes lusikoita, on vaan kakkulapio ja lautasia ja laseja. Ja tarjoilukulhoja. Ja sauvasekotin. Ja jotain.
Tänään en ostanu vielä mitään, katselin vain ja mietin ja maistelin ajatuksia pään sisällä.
Mitä kummaa oikeesti.
Sain viimeinkin palautettua lokeron avaimen lukiolle, kun vahtimestarikin suvaitsi ottaa vastaan. Pihalla pörräsi kesälukiolaisia ja oli niin tosi outo fiilis, kun tajus että on puurtanut jo ne kaikki kurssit ja läksyt ja kirjotukset ja kaiken. Ei ole yhtään ikävä.
En osaa yhtään ajatella, millasta yliopistossa on.
Oon ruvennut kattomaan Kuopparia ihan eri silmin nyt, kun tiedän että kohta kattelen ainakin viis päivää viikossa ihan eri maisemia.
Se on aika kummaa.
Täällä on oikeestaan tosi hyvä olla ja asua. Reitit ja paikat on jo niin tutut. Uudessa on aina riski ja jännitys.
Vaikka se kai siinä kaikkein kivointa pitäis ollakkin. Ja onkin.
Illalla kävelin Mirdeä vastaan ja jouduttiin kaatosateeseen. Tulostin netistä mun solukaksion pohjapiirrustuksen ja tuskailin miten pieni se on ja miten ahdas ja miten mun huoneeseen ei mahdu varmaan mitään.
Mutta toisaalta, en haluakkaan sinne kaikkea mahdollista turhaa heti alkajaisiks.
Tää olo on niin omituinen.
(Ja Lappi-bloggaus antaa ilmeisesti edelleen odottaa itseään, ehkä huomenna.)
Kävin kysymässä Flow-lippuja. Ne oli loppuunmyyty. Se nyt on ihan (meidän) oma vika, mutta ei auta itku markkinoilla. Missään ei oikein sanota selvästi sitäkään, myykö ne portilta lippuja vielä vai ei. Mutta ei lannistuta, Maamme Pääkaupunki mitä luultavimmin silti edessä ensi v-loppuna.
Kiertelin Carlsonilla kattelemassa kaikkea. Oli outoa ajatella, että pitäs ihan oikeesti ruveta ostamaan pienimmästäkin jutusta lähtien omaan kotiin. Tai no ei kotiin, mutta kämppään. Asuntoon.
Mulla ei ole vielä edes lusikoita, on vaan kakkulapio ja lautasia ja laseja. Ja tarjoilukulhoja. Ja sauvasekotin. Ja jotain.
Tänään en ostanu vielä mitään, katselin vain ja mietin ja maistelin ajatuksia pään sisällä.
Mitä kummaa oikeesti.
Sain viimeinkin palautettua lokeron avaimen lukiolle, kun vahtimestarikin suvaitsi ottaa vastaan. Pihalla pörräsi kesälukiolaisia ja oli niin tosi outo fiilis, kun tajus että on puurtanut jo ne kaikki kurssit ja läksyt ja kirjotukset ja kaiken. Ei ole yhtään ikävä.
En osaa yhtään ajatella, millasta yliopistossa on.
Oon ruvennut kattomaan Kuopparia ihan eri silmin nyt, kun tiedän että kohta kattelen ainakin viis päivää viikossa ihan eri maisemia.
Se on aika kummaa.
Täällä on oikeestaan tosi hyvä olla ja asua. Reitit ja paikat on jo niin tutut. Uudessa on aina riski ja jännitys.
Vaikka se kai siinä kaikkein kivointa pitäis ollakkin. Ja onkin.
Illalla kävelin Mirdeä vastaan ja jouduttiin kaatosateeseen. Tulostin netistä mun solukaksion pohjapiirrustuksen ja tuskailin miten pieni se on ja miten ahdas ja miten mun huoneeseen ei mahdu varmaan mitään.
Mutta toisaalta, en haluakkaan sinne kaikkea mahdollista turhaa heti alkajaisiks.
Tää olo on niin omituinen.
(Ja Lappi-bloggaus antaa ilmeisesti edelleen odottaa itseään, ehkä huomenna.)
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Elokuun kuumana päivänä
Moi te ihanat suloiset hikoilevat pallerot!
Oon taas kotona, tai olin jo eilen puol kympiltä, ja sain raahattua itseni koneellekin nyt illalla kun kotiuduin möksältä. Huomenna, jos ei oo hillittömän kuuma, isken kuvat koneelle ja kirjotan Lappibloggauksen.
Nyt tyydyn sen sijaan kertomaan lyhyesti vain sen, että sain tällä viikolla asunnon ollessani napapiirin tuolla puolen. Pari kilsaa keskustasta, ylioppilaskylästä, kaksiosta soluhuoneen, rempattu -92, eli tiedossa tuskin on mitään huimaisevaa saati hienoa saati tilavaa ja suurta.
Mutta ainakin on kämppä jossa voin asustaa ja jos ei nappaa niin voin etsiä toisen paikan päällä. Sitä paitsi vuokra on pienenpieni.
Tänään oli ihmeellinen iltapäivä, olin haltioitunut. Oli ihanin uinti koko kesässä, vesi oli niin tasalämpöistä ja hellivää että ei voi uskoo ja luin laiturilla TSH:ta ja olin onnellinen.
Huomenna toivon että osaan ajaa vielä autoa edes sen verran, etten kolaroi ja mokaile pahasti, ja että FLOWhun on vielä lippuja ainakin kaksi.
Niin ja oon aika rakastunut yhteen Poikaan, joka etti mun pinsetit kylmästä pohjoisen järvestä vaikkei sen ollu mikään pakko ja vaikka sen housut kastu. Ja sitä paitsi sain tunturipusun ja norjalaisenpusun ja monta muutakin pusua joita en teille kerro koska joku raja lålleruudellakin. Sitä paitsi pusu on tyhmä sana mutta suudelma vielä tyhmempi.
Oon taas kotona, tai olin jo eilen puol kympiltä, ja sain raahattua itseni koneellekin nyt illalla kun kotiuduin möksältä. Huomenna, jos ei oo hillittömän kuuma, isken kuvat koneelle ja kirjotan Lappibloggauksen.
Nyt tyydyn sen sijaan kertomaan lyhyesti vain sen, että sain tällä viikolla asunnon ollessani napapiirin tuolla puolen. Pari kilsaa keskustasta, ylioppilaskylästä, kaksiosta soluhuoneen, rempattu -92, eli tiedossa tuskin on mitään huimaisevaa saati hienoa saati tilavaa ja suurta.
Mutta ainakin on kämppä jossa voin asustaa ja jos ei nappaa niin voin etsiä toisen paikan päällä. Sitä paitsi vuokra on pienenpieni.
Tänään oli ihmeellinen iltapäivä, olin haltioitunut. Oli ihanin uinti koko kesässä, vesi oli niin tasalämpöistä ja hellivää että ei voi uskoo ja luin laiturilla TSH:ta ja olin onnellinen.
Huomenna toivon että osaan ajaa vielä autoa edes sen verran, etten kolaroi ja mokaile pahasti, ja että FLOWhun on vielä lippuja ainakin kaksi.
Niin ja oon aika rakastunut yhteen Poikaan, joka etti mun pinsetit kylmästä pohjoisen järvestä vaikkei sen ollu mikään pakko ja vaikka sen housut kastu. Ja sitä paitsi sain tunturipusun ja norjalaisenpusun ja monta muutakin pusua joita en teille kerro koska joku raja lålleruudellakin. Sitä paitsi pusu on tyhmä sana mutta suudelma vielä tyhmempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)