Kohti uutta vanhan kautta ELI aikamatkailua!

Oon matkustellut kaksi päivää nostalgiassa ja pölyssä ja kokenut suunnattomia sympatioita pikku-Orvokkia kohtaan. Eikä edes niin pientäkään, vaan myös teini-ikäistä.

Olin jo unohtanut, että keräsin joskus teepussipapereita. Niitä oli 107 erilaista. Pyyhekumien keräämisen muistin joo, ja avaimenperien ja korttien ja monen muun.
Enkä muistanut, että olin säilyttänyt kaiken sen krääsän, jota kerrytin kahdelle isolle ilmotustaululle aikoinaan. Siinä oli kaikkea mahdollista push-up-rintaliivin täytteistä hotellista saatuihin pieniin marmeladipurkkeihin (ne ja vastaavat elintarvikkeet sentään heitin pois) ja tikkaripapereista heijastimiin. Ne ilmotustaulut oli melkoinen näky. Voi elämän kevät.

Miten tollaset aarteet, joiden eteen on joskus nähnyt paljon vaivaa, voi muka heittää menemään, kysyn vaan?

Oon siis ruvennut käymään läpi mun tavaroita. Toissapäivänä sain tyhjennettyä mun naulakon (joka siis on lähinnä muistuttanut epämääräistä vuorta, naulakkoa ei ole näkynyt alta pitkään aikaan). En muistanut, miten paljon laukkuja ja huiveja omistan. Ei osaa vaan luopua, aina ajattelee että NO KYLLÄ MÄ JOSKUS VIELÄ. Hah.

Olin unohtanut myös mun vyö-kauden. Joskus käytin paljon vöitä. Joskus OSTIN paljon vöitä. Nyt oon ollut vyöttämättömänä monta monta vuotta. (Tähän on käytännön syy: vyö töröttää paidan läpi typerästi, ja koska minulla on niin lyhyt maha, en voi käyttää paitaa housujen sisällä ellei housut roiku hyvin hyvin alhaalla. Siksi vyöt jäivät.) Laitoin 13 vyötä kirpparille ja 3 roskiin. Vau. Säilytin itselläni neljä, joista kolme edellämainitulla periaatteella NKMJV.

En muistanut myöskään pehmolelujen vuorta, joka kaapista löytyi. Miten lapsuuden tärkeistä lohduista muka voi luopua? Siellä oli Legolandiasta tuotu vihreä lohikäärme jota en edes muistanut, ja siellä oli Korkeasaaren pesukarhu (joka ei ole pesukarhu vaan joku panda joku, mutten jaksa etsiä sille nimeä). Ja monia muita. Mun ala-asteella ompelema valkea nallekarhu joka on kehitysvammainen, tai ainakin sen toinen puolisko on hyvin surkastunut toiseen verrattuna. Opettaja taisi taannoin sanoa, että se oli joutunut pahaan autokolariin.
Ehkä ne odottaa nyt vintillä mun jälkikasvua tai edes jonkun mun sisaruksen jälkikasvua. Tai edes joitain pieniä ihmisiä, jotka osais arvostaa.

En raaskinut heittää menemään myöskään mun limpparitölkkejä. Keräsin niitä hartaudella, hiellä ja vaivalla. Jotkut hei raahasin tyhjinä ulkomailta asti. Menossa mukana esim Ice Cream Pepsi ja muita vastaavia. Ne sain sentään sijoitettua hoitoon Veran vitriiniin (hehe, ovelaa), mutta hei! Kaiken sen vaivan jälkeen! Ei voi heittää pois!
Eikä niistä saa edes panttia!

Joten joo, voitte kuvitella ettei tää projekti ole ollut kovin nopea. Jokainen yllättävä löytö on pysähdyttänyt ja unohdetut aarteet vaatii muistelua ja nostalgioimista.
Mussa on ollut lievää hamstraajan vikaa jo hyvin, hyvin nuorena. Muistan, kun kiersin ala-asteella luokkakaverin pulpetilta toiselle pyytämässä pyyhekumilahjotuksia. KAMALAA. Niitä kertyikin painava laatikollinen. Ja muistan edelleen joistakin, keltä ne on saatu.

On aika raskasta omistaa niin paljon tarpeetonta kamaa, mutta niistä oli aikoinaan hirmusesti iloa. En oo voinut välttyä hymyilemästä, kun oon muistanut elävänä pienen-Orvokin tunteet, kun se on järjestellyt ja ihaillut ja uudestaan järjestellyt sen hamuamia ja pitkän ajan saatossa keräämiä aarteita.
YHYY tää on traagista. Ei ehken teille mutta MULLE.

Nykyään keräilen enää postikortteja (joita tosin jo silloin, mutta vähän eri tyyppisiä). Hmm ja sarjakuvia, mutta en koe sitä keräilyksi. Se on luonnollinen ilmiö.
Ja kirjojakin joo jonkun verran.
Ai niin ja Muumi-astioita keräsin joskus, niitä on öö paljon.

Kävin läpi myös mun kuvistyöt, jotka oli kerääntyneet kaapin pohjalle. En muistanutkaan, että lukimon pakollisella kuviskurssilla tehtiin niinkin kivoja töitä. Tai no en tiiä, mutta ainakin mulle oli jäänyt siitä jopa usea ihan miellyttävä tuotos.
En muistanut sitäkään, että osaan jopa piirtääkin ihan hyvin jos vaan vaivaudun panostamaan. Kaikkea sitä tässä muistuukin mieleen.
En tiedä nimittäin, millon oon viimeks oikeesti piirtäny.

Tuo huone tuntuu loputtomalta suolta, johon sais aika monenmoista tuntia kulutettua, ihan vaan oman historian kertaamiseen. Mutta jos on elänyt 18 ja puoli vuotta, niin ei sitä hetkessä kerratakaan. Varsinkaan jos on ollut niin tuottelias kuin minä (omakehu haisee, khrm).

Millon musta tuli näin epätoimelias??
Voi ihme.

Pahinta on ollut kuitenkin jumitus. Ei osaa ajatella, mitä oikeesti kannattas roudata mukanaan Jykälään. Asiaa helpottais suunnattomasti se, jos näkisin sen kämpän, mutta sitä ei tapahdu ennen kun se tapahtuu. Joten turha jossitella.

Tänään pääsin vähän eteenpäin, kun Maisukka auttoi minua kortitonta ja autotonta ja kävi mun kanssa luvallisesti ryöstämässä Prisman laiturilta Chiquita-laatikoita. Oon jopa saanut jo yhden laatikon pakattua ja toista aloitettua.
MUTTA KUN ON VAIKEAA!!

Minusta tuntuu, että turha minun on täällä päivitellä nostalgiaryöpsähdyksiäni ja lapsuuteni uudelleenelämistunteita ja ahdistumispakkailuani kun ei kukaan kuitenkaan ymmärrä saati samaistu.

Ihan totta on henkisesti aika rankkaa, vaikkakin samalla hivelevää.

Yksi mahtilöytö mahtui muuten myöskin mukaan kaapin kätköstä! Vanhat ja likaisen harmaahkot kukkakuvioiset tennarit. Oooh. Ne on suloiset, jos ei muiden silmään niin minun silmään ainakin. En muista miksi laitoin ne alunperin kaapin pohjalle ja mistä edes sain ne, kenties äipän nuoruuden kengät? ehkä liian isot tai ei muuten vaan napannu tarpeeks muttei raaskinut luopuakaan?, mutta ainakin tuli todistettua että joskus ihan totta auttaa odottaa oikeaa aikaa. Nyt kun ne pistin jalkaan niin voi mikä rakkaus syttyi, tuntui hyvältä ja näyttää hauskalta.

SE siitä nostalgiasta nyt.