Heräsin viideltä aamulla siihen, kun Mirde ja Kirde raahas vielä viimisiä jälkimmäisen kamoja yläkertaan ja kun ne kälätti. Taisin nousta sanomaan jotain äkäistä, mikä ei ole yllättävää, mutta nyt luulen sen johtuneen lähes pelkästään ajankohdasta.
Katoin mun huoneen ikkunasta kun auto peruutti pihalta ja ajoi pois kohti lentokenttää. Mua alko itkettää ihan hirveesti. Kello on siis viis viistoista aamulla ja mua itkettää hulluna, kun tajuntaan iskee ymmärrys että nyt mun on pärjättävä yksin, kukaan ei oo täällä mua auttamassa, ja kun noi tulee takasin, olen jo poissa. Olen jo Jyväskyläläinen. Olen Yliopisto-opiskelija. Asun Ekassa Omassa Kämpässä.
Kesti pitkään ennen ku rauhotuin ja vielä pidempään ennen kun sain uudestaan unta. Ajatukset vaelteli levottomilla ja kaukasilla teillä, sellasillakin jotka ei mitenkään liittynyt käsillä olevaan asiaan. Olo tuntui hyljätyltä ja surkealta, tuntui ettei kukaan tiedostanut miten iso asia oli käsillä eikä välittänyt etten oo enää täällä.
Aamulla olo olikin taas melkein normaali. Minullahan siis ei ole taipumusta tehdä asioista suurempia kuin ne on.
Mutta joskus on vaan herkällä tuulella. Varsinkin aamuyöllä herätettynä kesken unien, näköjään.
Oon seilannut haikeuden ja ryöpsähtelevän ilon välillä. Välillä hymyn leveys ei ole ollut lainkaan riittävä, kun on miettinyt miten kertakaikkisen hyvin asiat on, mutta suurimman osan ajasta vallitsee sellanen epämääräinen, muodoton haikeus. Se leijuu raskaana korvien välissä.
Tänään kirjottelin kiitoskortteja. Yritän kuumeisesti miettiä, ketkä olen unohtanut. Oli rasittavaa selvitellä kaikkien osotteita.
Just nyt musta tuntuu jotenkin irralliselta ja maailmasta ulkopuoliselta. Ehkä se johtuu siitä, että oon ollut liikaa kotona.
Niin ja siis (en ole tainnut tarkentaa) vanhemmat ja siskothan lähti siis Italiaan, Sardiiniaan, Kirden vaihtariperheen luokse vastavierailulle, kun ne oli viime vuonna kesän lopulla täällä Suomessa. Itsekin olisin voinut mennä, mutta matkoja varatessa ei vielä tiennyt mitä syksyllä on tiedossa.
Ja ihan hyvä vaan etten menny.
Nyt minua väsyttää.
2 kommenttia:
hei orvokki, kotoo muuttaminen on ehkä maailman paras asia, koska sen jälkeen on aina IHANPARASTA tulla KOTIIN käymään. :)
Ei olekaan kyse siitä, ettenkö haluis muuttaa, koska sitä tässä on odotettu jo PITKÄÄN, mutta se on silti haikeeta : D ja haikeemmaks sen tekee jotenki se, kun talo on alle puolillaan normaalista.
Lähetä kommentti