En saanut viime yönä unta. En, vaikka satoi tosi kovaa.
Sateessa on muuten meillä aina kaksi ääntä: sellainen yleinen jyly ja sitten se terävä lähiääni kun pisarat ropisee ikkunalautaan.
Tuntui, etten nukkunut koko yönä. Vaikka sitten nukuinkin jonkin verran.
Sadesää ja pyörän hylkääminen sen takia ja bussilla ajo ja viimeinen virallinen ajotunti oli henkisesti jotenkin raskaita. Ainakin huomenna siis vielä ajamaan, jos tuntuis varmemmalta ja uskaltais inssiinkin. Kotiin kun pääsin olin jotenkin kovin raskasmielinen ja tuntui epäonnistuneelta, vaikkei siihen ollut varsinaisesti mitään syytä. Annoin itselleni luvan kellahtaa sohvalle ja huomasin, että se on oikeesti välillä ihan paras paikka.
Huomasin myös, etten ollut kuvitellut viime yön unien ohuutta, vaan niiden seurauksena oikeasti väsytti.
Oli ihan vastustamaton halu jäädä sohvalle koko päiväksi. Olla tekemättä mitään ja sulkea maailma jonnekin poispois.
Mutta sitten sain jonkun ihmeellisen kipinän, koska onnistuin nousemaan.
Ehkä mä päätin alitajuntaisesti olla antautumatta raskasmielisyydelle.
Huvittavinta oli, että just samaan aikaan pilkahti aurinko, kun raahustin keittiöön. Se oli ainut pilkahdus koko päivänä, muuten on ollut vaan harmaata ja sadetta.
Pitkän syöntihetken ja lukuhetken jälkeen pystyin jo olemaan taas tosi kunnollinen ja alotin viimeinkin kodinhoidon, josta äippä vihjaili niiden lähtiessä. Imuroin (en tosin niin hyvin kuin meidän uudella hyperkalliilla imurilla lukuisine toimintoineen olisi voinut), pesin vessat, yritin siistiä paikkoja. Kävelin sateessa Neekun kanssa kumppareissa ja rumassa abihupparissa. Hengasin olkkarin ikkunassa Neekun kanssa ja kateltiin sadetta. Se oli herkkä ja hiljainen hetki.
Soitin viulua ties miten pitkästä aikaa kotona. Lähinnä siksi, että lauantaina sitä pitäisi soittaa kirkossa parin astellessa vihittäväksi.
En muistanut, että syksy osaa olla näinkin sentimentaalista aikaa.
Ja se tuli ihan yhtäkkiä, äsken vielä oltiin shortseissa ja hihattomissa paidoissa ja käveltiin ulkona avojaloin.
Ja on niin viileäkin, vaikkei oo vielä edes syyskuu!
Rakas Taivaan Isä, opeta mua ajamaan autoa varmasti ja hutiloimatta ja hätäilemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti