Ihan himoraskasta.

Jarppa totesi tänään, että mun pitää olla viulunharjoittelussa hyvin eläimellinen.

J: "Sulla pitää olla norsun kärsivällisyys, satakielen musikaalisuus ja pantterin ketteryys."

Ja jotain muitakin hienoja metaforia, mutta unohdin ne matkalla konsalta ruotsinluokkaan.

On kuulkaa ihan himoraskasta. Eilen illalla oli raskasta, koska käytiin syömässä kreikkalaisessa (siellä ei ollu ennen meitä ketään syömässä håhå), ja siellä on niin jumalattoman isot annokset. Ne kun vetäsee, niin yrjö lentää. Oikeesti. Ei oo varmaan ku kerran aikasemmin tullu sellanen olo, että 'nyt yrjöön jos syön yhtään enempää'. Ja se edellinen kerta oli Jyväksessä yhessä pizzeriassa. En ees tie, miten se oli niin raskasta, kun ei se ollut edes erityisen iso pizza. Mut söin kaiken!

Eilen en ihan. Vedin pitaleipää ja tsatsikia ihan hulluna kyllä. Sit jälkkäriks otin 'jogurttia manteleilla ja hunajalla', ja olin vähän silmät selällään, kun se tarjoilija toi sen annoksen: se oli ennemminkin hunajaa jogurtilla ja muutamalla mantelirouheella. Ihan kauniin näkönen annos kyllä. Mutta MELKOSEN makea.

Ja tänään on raskasta, koska kaikki menee ihan väärin. Meidän rumpali oli murtanut kädestään jotain niveliä sählyssä, ni se ei voi tulla huomenna soittamaan. Pääsis kyllä, muttei voi soittaa, ni eipä paljoo hyödytä. Uaaaaarh. Onko pyllystä vai onko perCstä. Arsesta. Byäääh.

Että saa nähä, miten tämä tilanne tästä kehittyy. Ei tuu mitään, jos ei saada ketään rytmistelemään, tosi kuivaa. Jos jaksaisin välittää samalla tavalla ku joskus ennen, ni alkaisin varmaan itkemään. Mutta jotenkin otan nykyään asiat paljon vähemmän suoraan iskuina sydämeen. Sitä voi sitten miettiä, onko se hyvä vai huono asia.

Ja ku Sepi on vielä hyvä rumpali! Meillä toimii aina hommat sen kanssa!

Että Klara Vappen vaan ja tervetuloa huomenna toritelttaan mm. klo 00:00-00:30 ja 02:00-02:30. Kuuntelemaan mm. mun ulinaa.
Voi elämän kevät, ei kyllä lähe oikein nyt. Mun innostus kuoli poooooois.

EDIT// <33333 Ooo, Jennin kaveri muslusta pelasti meidät! Se oli sillon temppeli24h:ssa soittamassa meidän kanssa ja nyt se uhrautuu! Kuinka ritarillista! jee! Voin nukkua yöni rauhassa.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa - myös lihapiirakan metsästämisen

Minusta on tullut kuulemma arvaamaton.

M: "Just puhuttiin tässä, ettei susta voi enää nykyään tietää, mitä väkivaltaista ja julmaa oikeesti ajattelet."
S: "Päälle päin vaan hymyilet, mutta pinnan alla kehittelet varmaan murhanhimoisia suunnitelmia."
H: "Niin, kaikki luulee, että oot pieni, söpö ja suloinen, mutta oikeesti oot kamala."

Nii-in, mistä sitä kukaan voi koskaan tietää, häHÄÄ!

Tänään hypärillä kevään ensimmäinen jätski torilta! Pieni mango-meloni! Oikeeseen vohveliin! Jee!

Mutta söin sen yksin. Tai no oli mulla pulut seurana, ne piiritti mua välillä kun istuin siinä lavan edessä olevilla penkeillä ja vaikka jätskikin oli jo loppu. Mut ei se yksinolokaan oikeestaan haitannu. Oli lämmintä ja aurinkoista, Sektorin mittari näytti parhaimmillaan +19 astetta, ja kaikki ihmiset tuntui tulleen ulos piiloistaan. Se tapahtuu aina kevään tullen. Torin kajareista soi pätkittäin joku ihme tekopirtee musa, ja niitä biisejä oli ehkä kolme erilaista. Siihen mua vastapäätä keräänty pikku hiljaa eläkeläisiä vanhoja miehiä, joilla kaikilla oli ihan samanlainen vaatetus. Siis tahattomasti samanlainen. Se oli koomista.

Kirjotin luovan kirjottamisen tehtäviä ja kuulin sivukorvalla, miten jotkut keski-ikäiset naiset nauro pienelle, vaaleanpunaiseen haalariin pukeutuneelle tytölle. Se yritti metsästää niiltä lihapiirakkaa, mitä ne söi. Sen äiti vaan nauro vähän matkan päässä ja tuli kertomaan, että yks päivä moottoripyörämiehet oli ostaneet lihapiirakan kahdella nakilla, ja Vilma oli syönyt siitä kaksi nakkia ja puolikkaan lihapiirakan. Lål. Ja se oli 1v 4kk. Hah.

Se toinen nainen, jolta se pyys piirakkaa käsi ojossa, syötti sitä ihan ku koiraa. Sellasia pieniä palasia suoraan suuhun.

Lähdin kävelemään koululle takasin, mutta pistinkin ranttaliksi ja pelkän jäätelön sijaan ostin myös Hanna Partaselta munkkipossun! Aah, nam, se oli hyvää. Suosittelen.

Tänään pitäis esim vielä mennä harkkaamaan vapuks biisejä torille, ja sitten illalla syömään Mirkun ja Terpan HÄÄPÄIVÄN kunniaks. Voi luoja kyllä, mäkin voisin kohta mennä naimisiin. Ei oo tapahtumassa, mutta noin niinku teoriassa. On mulla kyllä ollu/on melkosen hurjake siskona. Huhuh.

Mut nyt luovan kirjottamisen tunnille, MÅ>>

Keväthavahtumisia

NYT: Popitan Lisa Hannigania myspacesta.

Tämä oli ehkä ainut maanantai koko vuotena, mikä tuntui oikeasti siedettävältä. Tai siis. Kun maanantait on aina niin vaikeita ja kamalia, kun pitää alkaa arki alusta ja se on jotenkin hirmu raskasta. Plus etten yleensä nuku sikeästi su-ma-yönä.

Tänään kuitenkin oli jotenkin pienesti hyvä olla. Mulla ei oo ollu tässä jaksossa vielä yhtään maanantaita, koska yksi meni Lontooseen, yksi pääsiäiseen ja yksi lomautuksiin. Joten tää oli eka maanantai. Ah. Koulu alkoi vasta 11:05, eli oli aikaa vaikka kuinka, koska kello soi jo ekan kerran 06:01. Nousin kyllä vasta seiskan jälkeen, öhm. Mut silti!

Ehdin tehdä matikanläksyt ja ruotsin kappaleen suomentamisen ja maakunnan uutisten valitsemisen yhteiskuntaopin saakelin-ärsyttävään-uutiskatsaukseen ennen ku lähdin kouluun. Ja ennen koulua ehdin vielä viulunkin viedä konsalle ja kävellä rauhassa koululle ja neloskerrokseen ja oli ihanan hiljasta ja luin Hesaria ja valkkasin niitä vikoja uutisia. Sitten siihen kyllä alko valua populaa, ja jostain omituisesta syystä alotin tän viikon kommunikoinnit jotenkin tosi äkäsesti, mistä M&H huomauttikin :D En tie, mistä se johtu. En ees ollu varsinaisesti äkänen.

Tää maanantaiaamu ei ollu varsinaisesti ihana, mutta jotenkin kuitenkin hirmu positiivinen. Kun ei ollut kiire. Ja en tie.

Ihmiset on ruvennu huomauttelemaan mulle, että kirjotan tänne nykyään vähemmän, tai siis en niin useasti. Aika hassua, kahdellakin tavalla:
1) sillä tavalla, että ylipäätään kykenen olemaan kirjottamatta, ilman että koen ahdistusta tai edes sen kummempaa tarvetta raportoida kaikkia tapahtumia teille
2) sillä tavalla, että jotakuta oikeesti häiritsee se, etten postaa. Hihi! HAHA!

Viikonloppu menikin muuten siellä Tampereella. En muista, kirjotinko mä lähteväni sinne? Lauantaiaamuna mun herätyskello teki saman, minkä Lontoo-aamuna: siinä oli herätystoiminta päällä, mut se ei soinu. Tälläkin kertaa äippä tuli herättämään mut puol tuntia aijemmin. Ja nyt tajusin, mikä siinä kellossa oli molempina kertoina: olin pyörittänyt vahingossa radion volan nollille! En kai mä herää siihen, kun ei kuulu mitään ääntä! Selvisipä tämäkin mysteeri ja ehkä osaan varoa vastaisuudessa.

Ei me silti iskän ja Veran kans myöhästytty lähöstä ku vartti. Nukuin melkein koko automatkan, niin kuin tulomatkan sitten takasin päinkin. Niska vaan tulee kipeeks autossa nukkumisesta. Oli ihanan nätti päivä ajella, ihan sininen taivas ja valkosia pilviä harvakseltaan, aurinko paisto, tuuli vähän. Sitä paitsi tykkään olla matkalla. Tykkään siitä, kun on määränpää ja oon pyrkimässä sinne. Ootan varmaan ajokortissakin (sitten kun joskus tulevaisuudessa jaksan sen hankkia) eniten sitä, että pääsen ajamaan pitkää matkaa kattomaan kavereita. Aah, ihana vapaudentunne kun voi itse lähteä jonnekkin ihan muualle ja kuunnella autossa sellasta musaa, mitä haluaa ja aaaaah. Sitä odotellessa.

Tampere on jännä kaupunki, kun tuntuu että se on vaan pelkkää suoraa. Keskusta rakentuu hirmu pitkän ja suoran keskustien molemmille puolille, ja vähän menee autolla pitkään ajaa se keskuskatu päästä päähän, varsinkin ruuhka-aikaan. Tampereella näytti ihan sellaselta, mitä muistelinkin. Joskus olis kiva pyöriä siellä enemmänki, muuallaki ku ihan ydinkeskustassa. Mailu suunnittelikin jo, että se haluu ens kesänä Maijukan kanssa Särkkään, joten meidän pitää mennä hummaamaan Tampereelle. Nyt ei hirveesti ehitty hummailla, mutta Tumppa kyllä kierrätti meitä illalla vähän Pyynikissä ja Pispalassa ja muuallakin, en muista nimiä enää. Siellä oli ihan törkeitä lukaaleja, järkyn isoja ja varmasti tyyriitä taloja. Jotkut oli aidattu hirmu luotaantorjuvasti. Mut oli ne kyl hienoja. Huhhuh.

V-loppu meni lähinnä soittaessa. Tai siis ei lähinnä, vaan ihan. Yöks päästiin Tumpalle, KUITENKIN : D Se oli melkoisen säätämisen takana, ja mua hävetti ihan tajuttomasti kun siitä tuli niin hankala asia ja sit muutenkin koko ajan vedin niin lujaa niillä (esim kaadoin teetä lasiin vaikka siinä oli teemuki vieressä etc.etc.). HAH. Ei aina voi onnistua. Mutta oli kiva nähdä niiden koti ja kaveri ekaa kertaa omassa ympäristössään. Vaikka Tomppa ja Tumppa kyllä nahisteli ihan koko ajan. Mut se oli sellasta veljellistä, ei sellasta nahistelua mitä meillä aina harrastetaan; ikävää ja lyttäävää :D

Tänään muuten havahduin ekaa kertaa siihen, että oikeestaan tykkään Kuopiosta. Tai siis tykkään sen rakenteesta, taloista ja miten ne sijaitsee. Tykkään siitä, että hallitsen tän kaupungin ja että tiedän koko ajan missä oon ja miten sinne pääsee ja miten sieltä pääsee pois ja minne mennään mistäkin ja kaikkee. En osaa oikein selittää sitä. Mutta se vaan luo tuttuutta ja turvallisuudentunnetta, kun tuntuu että hallitsee. Vaikka välillä ahdistaakin ihmiset täällä ja kaikki tutut paikat ja naamat, niin huomasin tänään, että on siinä hyvätkin puolet. Mutta tiedän silti, etten jää tänne, koska ei täällä oo minulle mitään tulevaisuutta. Ja vaikka siinä kestääkin oma aikansa tykästyä johonkin toiseen kaupunkiin ja kokea hallitsevansa sen, niin tiedän että se onnistuu kuitenkin. Aikaa siihen saattaa mennä, mutta se onnistuu. En vaan tiedä, minkä kaupungin kanssa.

Ooh, äippä alkaa paistaa vohveleita! Kevät on selvästi iskenyt siihenkin o_o Ja minuunkin kyllä. Tänään otin autotallista palloja ja heittelin niitä Neekulle. Ja kävelin kesäkengissä. Håhåhåhåh

JA VAPUKSI ON LUVATTU LÄMMINTÄ HIIIHAAAA

ja btw: se äipän Lontoossa varastettu lompakko löyty ja ne lähettää sen meille ;D

Epäpätevä ihmiskriitikko

Joskus aina tiedostaa, miten erilaisia ihmisiä tuntee ja kavereita omistaa. (Tai no ei niitä omistaa voi, mut tiette kyl.)

Eri kavereitten kanssa ollaan vähän eri tavalla ja puhutaan vähän eri jutuista - ja niistäkin vähän eri tavalla. Ei vältsillä paljon eristi. Mutta vivahde-eroja löytyy kuitenkin.

Mua vaan välillä hämmentää, kun huomaan miten erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa oon ollut parin päivän aikana.

ESIM:

Eilen oltiin H:lla käymässä ja ei oikeestaan tehty muuta ku juteltiin ja juotiin välil teetä/limppaa. Se oli mukavaa. Vaikka välillä tulee aina sellanen olo, että miks me jauhetaan tällasta paskaa ja tällasista yhdentekevistä asioista. Ei se oo sitä, ettäkö aina pitäs puhua jostain syvästä ja suuresta, eihän sitä kukaan jaksais, mutta joskus vaan aina iskee hetkellisesti sellanen olo, että kuuntelee objektiivisesti itsensä ja/tai kanssapuhujan juttuja ja tajuaa, mitä turhaa schaissea sieltä tulee. (En osaa vieläkään kirjottaa tota sanaa HAH!)

Tytöt puhuu nykyään melkein aina jossain vaiheessa baarireissuista. Musta se on jotenkin huvittavaa omalla tavallaan, kun vielä vähän aikaa sitten kukaan ei puhunu niistä, ja nyt enenevissä määrin. Niitä kuunnellessa mietin, että tykkäisinkö ite mennä baariin ryppäämään ja kattelemaan poikia ja dansaamaan niiden kanssa. Kuitenkin aina tuun siihen tulokseen, että nautin enemmän erilaisista sosiaalisista tapahtumista. En tiedä, mikä on se suurin tekijä, minkä takia musta tuli tällainen, joka ei kattele poikia eikä ryyppää. Kai multa puuttuu aivoista joku juttu.

Aivovajaa.

Sitten mulla on yksi kaveri, joka aiheuttaa mulle aina ihan ärsyttävän tunteen. Ja tänään, kun se tapahtui taas, tajusin että se on ollut niin aina. Aina, kun on nähty, niin pois lähdettyäni mulla on sellanen negatiivissurullinen olo. Sitä on jotenkin vaikea määritellä, mutta tunnistan sen aina kun se tulee. Eikä se ole mitään eroahdistusta tms, lål.

Olin vaan yllättynyt, kun mut oli kutsuttu käymään, ja sitten paikalle mennessäni siellä olikin toinen ihminen minun lisäks. Ei se toinen ihminen ole se vika, vaan se, että minusta mulle olis voinut kertoa siitä. On jotenkin MELKO eri fiilis mennä jonkun ihmisen luokse kylään luullen, että ootte kahdestaan, kun että tietäs et siellä on jo valmiiks joku muukin.

Syynä on luultavasti vaan informaatiovaje. Minä olen tottunut informoimaan tuommosista, mutta kaverini ei kai koe sitä tarpeelliseksi. Ehkä yllätyin sikskin niin paljon, että luulin kaverin tahtovan nähdä nimenomaan minua (koska ei oo nähty aikoihin), mutta itsekeskeisyyteni tais tehdä tepposet.

Loppujen lopuks sinne tuli myös sen kaverin äiti ja kolme muutakin ihmistä ripotellen. Siinä istuessani ja kuunnellessani poikien tajutonta hypettämistä siitä, mitä kaikkee ne on hankkinu (pojat tekee sitä muuten aina, ootteko huomannu? puhuu siitä, miten ne on hankkinu sitä ja sitä ja esittelee kamalasti ostoksia. ei tytöt ainakaan samassa määrin musta sitä tee..) tulin siihen tulokseen, että samat asiat tarkottaa meille vaan eri asioita. "Tuutko kylään" pitää mulle eri asioita sisällään kun mun kaverille. Ei kai se sen monimutkasempaa oo.

Eikä tääkään oo mikään iso juttu, mutta siinä vaan kulminoitui jotenkin se meidän erilaisuus.

Tai ei, se on myös se, että jos ollaan porukassa, niin se kaveri suhtautuu muhun ihan eri tavalla. Sillä tavalla, että mulle tulee olo, ettei ole hirveästi väliä, oonko mä paikalla vai en. Se on erilainen, kun ollaan kahdestaan. Ja sen takia mua varmaan harmittikin, kun olin luullut väärin.

Hah, hauskin juttu oli se, kun kaverin äiti kerto et niiden isä sanoo mua aina Mansikaks. ;D Ja se kuulemma tykkää mansikoista. Täytekakunkin pitää olla aina mansikkaa.

Luulen kyllä että se kutsuu mua sillä tavalla (jos kutsuu) vaan siks, ettei se muista mikä mun nimi on, muuta ku et se liittyy luontoon. Ja mikä sille ekana tulee luonnosta mieleen on mansikka, koska se tykkää niistä. Loogista, eikö?

Nojoo, en jaksa kirjottaa enää ihmisistä. Ärsyttää, että joku ihminen voi aiheuttaa sulle epämiellyttävän tunteen, joka ei katoa koko päivänä. Tulee väistämättäkin mieleen, että kannattaako sitä ihmistä sitten edes tavata. (Vaikka kaikkein syypäin tässä oon luultavasti ihan vain minä ite, koska oon niin mielialavaihteluiden heiteltävissä, ihan ku joku murrosikänen. HUAAAH nyt loppu tästä jauhaminen)

Luovassa kirjottamisessa käytiin läpi ne tehtävät, mitkä liitty satuihin. Tällä kertaa piti antaa jokaiselle myös kirjallista palautetta niiden tehtävästä.

Ensinnäkin, oon huono antamaan palautetta. Pitäs yrittää olla rakentava, mutta kuitenkin rehellinen, mutta ei saa kuitenkaan olla ihan kamala koska muuten ihmiselle tulee paha olo.

Ja toiseksi, mua ärsytti oma tekeleeni, koska en ollu tyytyväinen siihen. Ja silti se piti esittää omana tuotoksena. Ja ottaa siitä vastaan palautetta.

En edes uskaltanut lukea niitä palautteita vielä siellä tunnilla, koska pelkäsin että ne on joko lyttääviä (hölmöä pelätä sitä, koska niillä olis ihan oikeuskin olla) tai muuten vaan tympeitä, tai sitten teennäisen sellasia. Että on väkisin kehuttu. Uaarh, en tiiä, mut ahisti vaan enkä lukenu niitä. Joskus vaan iskee sellanen.

Mut haloo, modernisoitu versio Pienestä tulitikkutytöstä, joka oli vielä kunnon kliseinen eikä yksinkertasesti vaan lähteny lentoon. Joskus tekstit lähtee lentoon, tiesittekö? Mutta mulla se teki tällä kertaa ennemminkin kivuliaan mahalaskun.

Vasta kun olin kävellyt sieltä kaverilta konsalle ja istuin käytävässä, kun teorialuokka oli tavoistaan poiketen lukossa, ja tiedostin yhtäkkiä, miten joka puolelta kuulu erilaista musiikkia ja soittamista, vaikka siellä kuitenkin on melko jäyhät äänieristykset, niin päätin että nyt kyllä luen ne kun on muutenkin niin riivitty olo.

Eikä ne ollu yhtään negatiivisia.

Olin hirmu otettu, että ihmiset oli oikeesti vaivautunu kirjottamaan niitä niiden mielestä hyviä juttuja siihen paperille. Rupes hävettämään omat palautteeni kaikille muille. Nekään ei nimittäin lähteny lentoon.

Ja vielä enemmän rupes hävettämään oma vaativuuteni ja yltiöarvosteleva asenteeni kaikkea ja kaikkia kohtaan. Muita ihmisiä, niiden juttuja, niiden käyttäytymistä, niiden toimintatapoja, omaa itteeni ja itserakkautani, muiden töitä ja omia töitäni kohtaan.

Minä oon vaan liian nirso ja vaadin maailmalta liikaa. Ja omalle naamallehan se tulee, niin että onko järkeä.

Että anteeksi vaan, jos olen teillekin ollut sellanen kusipää-perseeseenammuttu-myrtsy. Itelleni ainakin aina olen.

PS: Unohdin tänään taas syödä melkein kahdeksaan tuntiin. Yhden pullan taisin jossain välissä syödä ja teen, mutta en mitään kunnollista. Muutenkin pisti mahaan koko päivän ihan omituisella tavalla, ei oo ikinä ennen ollut sellasta. Mietin, että varmaan joku umpisuolentulehdus ja kohta kuolen, jos mua ei heti leikata. No, jos ei kuitenkaan.

En ees tajunnu, miten uuvutti ja melkein heikotti, ennen ku olin kävelly bussilta kotiin puol ysiltä ja tein itelleni patonkia ja istuin keittiön pöytään. Sillon koko se päivän painavuus ja oma syömättömyyteni oikein veti mua lattiaan ja olisin vaan tahtonu nukkua.

ELI nyt nukkumaan, heipa! :D

Hiljaisen talon asukas

En minä sitten tehnytkään matikkaa tänään. En edes aukassu kirjoja. Eri asia sitten, onko kukaan tästä edes yllättynyt minut tuntien - vähiten ainakin mä itse. Lål.

MUTTA tätä kompensoi se (tai ainakin voin uskotella, että kompensoi), että siivosin hirmuisen ahkerasti tänään. Mun huoneen esim. Siellä oli tuskasen pölystä, HYI. Ja sain kirjat viimein paikoilleen, nyt lattia on ihan tyhjä ja on omituista.

Sitten siivosin rappukäytävän, Kirpun ex-huoneen-melkein-pentuhuoneen, alakerran, pesin keittiönlattian, yläkerran vessan, ja sellasta. Lisäksi olin ahkera, koska tein himona luovan kirjottamisen juttuja. Kaikki paitsi yhden, joka tuntuu liian vaikeelta. Ai niin, ja kesken kirjotushommien Aki tuli käväsemään ennen ku meni pelaamaan sählinkiä Klassikalle. En ollu sitäkään nähny moneen moneen viikkoon. Enkä kyllä nytkään nähny ku hetken, mutta tätä tää elämä on. Piristi ihan mieltä.

Laitan tänne nyt yhden tehtävän tuotoksen, koska tekee mieli. Oon kirjottanu hitto vie ainakin kymmenen tehtävää, eikä mistään tullu oikein hyvä. Miks pitää evottaa näin paljon? Tästäkään en tiedä, tykkäänkö/oonkotyytyväinen/onnistuinko, mutta mulle tuli hirmu surullinen olo kun kirjotin tätä. Kai se jotain merkkaa?

Tässä oli tarkotuksena valita kuva, jonka pohjalta kirjottaa tekstin, missä keskittyy erityisesti tunnelman luomiseen. Tässä on se kuva, mistä kirjotin, en tosin tiedä tuleeks se tänne järkevästi näkyviin..

2.4. - Asukas nukkuu Svetlogradin vanhainkodissa Venäjällä.

Että tässäpä:

Huone oli pieni, neliönmuotoinen. Seinät olivat tyhjät. Vanhus oli usein miettinyt, josko ripustaisi taulun roikkumaan, muttei hänellä ollut mielekästä taulua. Ei edes epämielekästä.

Vanhus tuumi, että nauravia lapsia voisi olla mukava katsella seinällä. Nauravia lapsia viljapellossa. Hän kuvitteli omat lapsenlapsensa hyvin nauravaisiksi ja iloisiksi. Vanhus ei tosin ollut varma, oliko kyseisiä lapsenlapsia olemassakaan.

Pienellä ruokapöydällä oli päivälliseksi tarjottu velli lähes koskemattomana. Vanhus oli upottanut siihen lusikkansa, mutta sitten hänen vähäiset ruokahalunsa, lähes olemattomat, olivat sulautuneet seinän tyhjyyteen. Keltainen velli oli jäänyt syömättä.

Vanhus katseli kuihtuneita käsiään, joiden hän antoi levätä sylissään. Ne olivat laihat, paljon laihemmat kuin viikko sitten. Ehkei tämän päivän ateria ollut ainut väliinjäänyt? Hän ei oikein muistanut, joten hän ei mennyt arvailemaankaan mitään.

Huoneessa oli aina hiljaista, koko talo oli aina hiljainen. Lähes ainut ääni syntyi viereisen huoneen leskestä tämän yskiessä. Köhintä kantautui paperinohuiden seinien läpi vanhuksen korviin tasatunnein, ikään kuin kellon iskut.

Yskijäleskeä lukuun ottamatta koko talo tuntui olevan unessa. Kun hiljaisessa, pitkässä horroksessa. Joskus vanhus lähti kävelemään noille hiljaisille käytäville, mutta se ei ollut erityisen miellyttävää. Hän palasi huoneeseensa aina melko nopeasti.

Vanhus tunsi, miten rikkinäiset jouset painoivat patjan läpi takamukseensa. Hän oikaisi pienen, käppyräisen vartensa ja kävi pitkälleen. Tyyny oli liian iso, hän ei ollut koskaan voinut nukkua se päänalusenaan. Vilttikin kutitti hieman, mutta vanhemmiten tuollaisille pienille jutuille tuli välinpitämättömäksi.

Hetken ajan vanhuksella oli vastustamaton halu laulaa vanhaa tuutulaulua, mutta halu kuoli talon hiljaisuuteen. Vanhus ei uskaltanut rikkoa sitä, varsinkaan kun hän ei tiennyt, millainen ääni kurkusta lähtisi. Vanhus ei muistanut, milloin hän oli viimeksi laulanut. Tai itse asiassa edes puhunut.

Vanhus katsoi ruokapöydän takana olevaa vanhaa patteria, jonka maali alkoi rapistua. Hän siveli otsansa kymmeniä uurteita ja ajatteli: "Taidan minäkin olla jo hieman rapistunut."

Vanhus vaipui kevyeen uneen, jota ei rikkonut edes vierushuoneen lesken tasatunnin yskintä.

Joo, oli aika tapahtumaköyhä, ja joo, vähän itseään toistava, mutta ei irronnut nyt muuta. Myäääh

Taidan syödä ja mennä nukkumaan ja katsoa maailmaa huomenna uudessa valossa. Josko se matikkakaan ei näyttäs sitten niin pahalta. (HAH! In your dreams!)

Kaikissa viulisteissa elää suuri masokisti.

Herätin tänä aamuna äidin kauniisti Paganinilla. Oli niin kova arvostus tälle eleelle, että se pyysi laittamaan oven kiinni.

Tänään oli jälleen yksi monista viulutuntiaamuista. Jarppa oli ihan liekeissä, kun sillä oli pöytätuuletin testauksessa kansliasta; se sais hankkia talon kustannuksella sinne luokkaan yhden, jos haluais. Minä olin koekaniinia. En mä kyllä hirveesti eroa huomannut, kun soittaessa tulee aina kuuma, tuuletuksesta huolimatta.

Meinas mennä hermo. On niin paljon kaikkia pieniä perusjuttuja, joita mun pitäs yrittää korjata. Mutta se on niin TURHAUTTAVAA!

ESIM:
1) Mun pitäis päästä eroon vasemman käden peukalolla puristamisesta. Puristan niin kovaa, että sormet menee lukkoon, eikä juoksutukset onnistu.
2) Vaikka peukalolla ei saisikaan puristaa, niin silti sormet pitäisi painaa otelautaan kunnolla, että ääni olisi kirkas. Eli miettikää nyt, samaan aikaan pitää hakata muita sormia voimalla + vielä oikeisiin kohtiin, mutta peukalon pitäis olla rento. !?!??!? Tehkää saakeli ite perässä.
3) Mun pitäs olla aina viemättä pikkurilliä kilometrin päähän vaan siks, etten käytä sitä sillä sekunnilla.
4) Jousen pitäis mennä suoraan ja joutsenkaulasta(jousikäden ranteen kulma) pitäs pyrkiä eroon.
5) Mun pitää opetella tyyliin koko vibrato-mekanismi uusiks. Ai miksikö? No SIKSI, että jossain vaiheessa se on kääntynyt mulla ihan nurin. Vibraton pitäs lähteä perussävelestä aina alaspäin, mutta kuinka ollakkaan, mä vibreeraan perussävelestä aina ylöspäin! Voi helkkarinsaakeli! Ei sillä, ettäkö sen kukaan huomais, jos ei osais kiinnittää huomiota. Eikä nekään, jotka tietää asioista jotain, välttämättä sitä tajuais - ne vaan saattas ajatella, että kuulostaa jotenkin persoonalliselta. HAH! Arvatkaa onko vaikeeta muuttaa jotain, joka on ollu mekanismina jo vuosia! Ja nyt se pitäis opetella tekemään eri tavalla.
6) SÄVELPUHTAUS *rumasanarumasanarumasana*

Olis niin paljon helpompaa vaan lopettaa, minkä halusinkin tehä jo monta vuotta sitten, mutta mussa on jotain niin kieroutunutta masokismin vikaa, etten oo sitä kuitenkaan tehnyt. Enkä tee. Koska mähän SUORITAN sen D-kurssin! Vitjake! MURRRÄRRRRRgrrr

Tajusin tänään kävellessä kauemmalta bussipysäkiltä kotiin, että kaikista rennointa on just sillon, kun kävelet jostakin jonnekkin. Kävely vaan on jotenkin niin yksinkertasta, niin helppoa, niin vaivatonta. Sillon sun ei tarvi tehdä muuta, kun vaan kävellä ja se on siinä. Sillon on päämäärä, minne mennä. Mutta sitten, kun on perillä, onkin yhtäkkiä taas tehtävä kaikkea muuta, tai jos ei tee, niin sitten on huono omatunto. Silloin kun on perillä päämäärässä, kello alkaa taas kulkea ja sillä kellolla on väliä. Mutta kun kävelee, niin aika ei tunnu kulkevan ollenkaan.

Mutakentällä oli vielä jäähilepeite, ja aina kun astu sopivasti, niin se peite sortu kerralla isolta alueelta. Ikään kuin romahti. Siitä lähti kiva ääni. Neekku oli kyllä ihan aamuväsy, eikä se ees kieriskellu ku kerran. Se ykskin kerta tosin kasteli sen pään kokonaan, ja se näytti harvinaisen ääliöltä märällä päällä, koska se pienentää sen päätä niin paljon suhteessa vartaloon. HAHA!

Lål, kuuntelen jotain videopelimusaa Youtubesta. Nobuo Uematsun sävellyksiä. Ihan btw :D

Mutta EI, nyt pitää ruveta siivoomaan tätä sikolättiä!

Mina underbara skor!

Tänään olen jopa saanut aikaiseksi. *DODOOM!*

Ihme ja kumma, mutta näin on.

Heräsin esim ajoissa, vein viimeinkin matkalaukun Lontoon jäljiltä vintille, kasasin pyykit pois lattialta, vein talvitakinkin vintille. Sit tein koko aamun vaan kieliä: pökäsin ruotsin kieliopin (jonka olin unohtanut tehä jo aikasemmin..) ja sit kaikki enkunhommat kertaistumalta. JES. Ees YKS aine nyt kokonaan alta pois.

Myöhemmin luin myös yhteiskuntaopin jutut, joten sekin on alta pois, ja sit tein vähän luovan kirjottamisen hommia. Mutta ei lähtenyt kunnolla rullaamaan, niin tein vaan pari tehtävää. Ei huvittanu ruveta väkisin vääntämään.

Kasvava ahdistus vaan on, kun tossa olis myös tehtävät kahdelta matikankurssilta, joihin en oo vielä koskenutkaan. Ei vaan vois niin kun kiinnostaa ehkä yhtään vähempää. Matikka on kyllä niin arsesta. Mutta huomenna siihen on varmaan pakko tarttua, tai en saa millään tehtyä noita kaikkia hommia torstaiks. Yhyy! :(

Opiskelupäiväni häiriöityi sillä, että Mirkku houkutteli mut kaupunkiin. Koska olen kiltti(hähä), niin suostuin ja menin. Elämänlangassa olis ollu ne kaks neekeripatsasta puoleen hintaan, mitä oon jo ajat sitten katellu, mutta en vaan raaskinu sijottaa. Ajattelin, että ehkä törmään vielä joskus vieläkin hienompiin. Ne jäi sit ostamatta.

Sen sijaan laitoin kaikki keikkarahat, ja vähän enemmänkin, menemään kyllä tosi lahjakkaasti. Alun perin sen piti olla Mirkku, jonka oli tarkotus ostella, mutta jostain syystä musta tulikin se, joka laitto rahaa palamaan. HIHIHI. Ostin esim Accentista sellasen Conversen laukun, joka on sen kokonen, että se sopii viikonloppureissuille. Tähän saakka oon lainannu aina Kirpun Röhnisch-laukkua, mut nyt mulla on oma. HÄHÄ. Joka mätsää vielä täydellisesti mun tennareihin, voi luoja ;D Sen lisäks ostin myös pienen valkosen 'edustus'laukun, jota oon pitkään katellu. Tää oli ilmeisesti tällanen ostosreissu, että ostin vaan niitä, jotka on ollu mielessä jo pitkään, mutta ei oo ollu rahoitusta.

Itse ne keikkarahat meni kuitenkin Biancoon, kun kuitenkin sorruin ostamaan ne kevät-/kesäkengät, ruskeat reikäiset nahkaiset, vaikka olikin kyllä kalliit MUTTA houkutus oli niin suuri koska ne oli niin söpöt ja sievät että kuolen. Aah. Ja nytpä on ainakin kesäkengät ostettu, ajoissa vielä. Ei tarvi sitä enää tuskailla, kun lämpösäät tässä joskus päättää yllättää.

Tänään oli muuten kyllä aika lämmin auringonpaiste joskus keskipäivällä, koska selkää oikeesti kuumotti, kun arska porotti keittiönikkunan läpi kun luin sveskaa, jättefint.

Täytyy tunnustaa, että olin kyllä aika malttamaton. Niitä kenkiä ei ois saanu käyttää ainakaan ennen vappua, mutta mä sisäänajoin ne jo tänään. Noloa. Sain Vertiltä kuningasajatuksen mennä Prismaan kävellen, ettei tarttis odottaa niitä hakemaan. Päätin, että nyt kävelen noilla uusilla ihQilla, että ne muokkautuu. Tuli melkein kevätfiilis kun oli hame ja pikkukengät.

Harhauduin odottamaan bussia, ku aattelin että samapa se on mennä bussilla siihen viereen, mutta se bussi olikin vaihteeks vaihtanu eri kulkemisaikaan joskus viiden jälkeen. Sit mietin, että ei luoja, ei musta oo voinu NÄIN laiska tulla, ja lähin kuitenkin kävelemään. Loppujen lopuks olin Prismalla ennen iskää ja Veraa. HAH!

Tuli kyllä vähän tyhmä olo fleecessä ja kevätkengissä, kun vastaantulijoilla oli kunnon tuularit ja kaikki. Mutta mitäpä se niille kuuluu, jos oon päättänyt että nyt on kevät vaikka kuinka kylmästi tuulis? Ja turhaan ne mua mulkoilee, koska itehän mä tiedän, ettei mulla oo kylmä, saakeli soikoon.

Ooh, tekisi mieli hypätä taas kenkiini ja tassutella niillä ympäri kämppää.

Tilannekatsaus: jo yli 3100 latausta! Vad bra! Ootte ollu aika ahkeria, hiljaiset lukijani^^

Menestyvä muusikko

Aah. Ompa rento olo.

Tai siis silleen ei, että kauhee ahdistus alkaa iskeä kun on niin paljon koulujuttuja ja mun hienot opiskelusuunnitelmat lomautuksen ajalle on kussu ihan täydellisesti, joten pienet paineet alkaa kasautua, mutta sillä tavalla on kun nyt voin taas kirjottaa mistä huvittaa. Jee.

Ja kyllä mä tiedän, että tää vielä tästä. Aina se. Turha ottaa liikaa ahistusta.

Sitä paitsi nyt taas vähän helpotti, kun sain ees yhden jutun alta pois. Rahakeikan nimittäin! Olen nyt 70egee ja yhtä ruusua rikkaampi, HAHAA! Tienasin, kun oltiin kvartetin kanssa säestämässä Kuopion Seniorikuoroa (keski-ikä 75v, meille kerrottiin tää ainakin kaks tai kolme kertaa) ja sit soitettiin myös kaks omaa biisiä. Ens viikonloppunakin pitää säestää kuoroa Tampereella, mutta se on eri kuoro, ja siitä ei saa rahaa.

Mut toi oli jotenkin symppis, kun ne oikeesti nautti siitä laulamisesta. Siellä oli ihana yks hirmu pieni mummeli, joka seiso koko ajan samassa asennossa ja piti vapisevin käsin kiinni siitä kuorokansiosta ja laulo koko konsertin ajan HYMYILLEN. Se oli niin suloinen. Sydäntä lämmittävä!

Nyt voisin ostaa sillä keikkarahalla vaikka Biancosta kengät. En tosin sovitellu niitä, mutta siellä oli hirveesti sellasia söpöjä kevätkenkiä, jotka himottas, mutta ne makso kaikki just jotain 69€. Tuntuu tyhmältä maksaa niin paljon sellasta kenkäsistä. Sinne menis sit koko soittelun eestä.

Mein porukat on ihan hulluja, Kire ja iskä oli käyny tänään vielä hiihtämässä. Haloo hei. Huhtikuun puoliväli. Tai itse asiassa loppupuolisko jo. Tää on niin väärin, nyt pitäs olla jo leskenlehdet täydessä kukassa ja arska porottaa jajajajajaj ÄRH. Mä kävin yks päivä Neekun kanssa rannassa, mut jäälle en uskaltanu enää lähtee. Vaikka eiköhän se olis keposasti vielä kestäny. Mut en silti menny. Sen sijaan seisoin siinä laiturilla ja yhtäkkiä vaan tajusin, miten kovaa ääntä kaikki linnut piti. Kauhee sirkutus ja räksätys ja hirmunen meno :D Mut sen jälkeen tajusin myös sen, ettei kaikki melu tullutkaan niistä linnuista, vaan mun alapuolelta. Se oli tosi häröä, koska se jää oikeesti äänteli. Se ELI! Oli aika hämmentävä kokemus. Se paukku ja naksahteli ja lorisi ja vaikka mitä, mutta silti missään ei näkynyt mitään liikettä. Melkein henkimaailman hommia.

Mirkku ois leikannu mun tukan (se ois kyl halunnu ajaa siilin, vaikken ollu ite puhunu sellasesta mitään), mut sit aattelin et en jaksa ajatella millaseks sen haluun. Päätin sit, että yritän kasvattaa siitä nyt polkkatukkaa siihen asti, ku menee hermo niin paljon, että jaksan päätää millaseks sen vois naksia. Hyvä sotasuunnitelma, haha.

Yks päivä tässä lauleskelin mun kirjastosta lainaamasta Disney-laulukirjasta melkein kaikki laulut läpi ja tuli ihan HERVOTON himo kattoo kaikki Disney-klassikot! Niissä on oikeesti niin hyvät musat! Varsinkin Alan Menkel on tehny vaikka kuinka moneen ihan huppubiisejä, esim Aladdiniin, Pocahontakseen, Notredamen kellonsoittajaan, Kaunottareen ja Hirviöön.. Sit tietty Elton Johnin ihQt rallatukset Leijonakuninkaassa. Vois pitää Disney-maratonin. Mut ei ehkä irtoo, kun pitäs tehä noita lomautustehtäviä. HYYYYH.

Mä en hahmota yhtään enää, miten myöhä on, kun nyt on jo niin pitkälle asti valosaa. Siis se on hyvä juttu, IHANA. Mun sisäinen kello vaan menee ihan sekasin.

PS: NIIN JA MULLA OLI KORKKARIT SIELLÄ KONSERTISSA, OLINKO EHKE PIKKUSEN NAINEN, MITÄ!

Kierosti hyvinvoiva

(Hei, tää on yllättävän vaikeeta, että pitäis joka päivä kirjottaa. Hirmu sitovaa. En arvannu että feilaisin näin pahasti, kun TAAS jäi jo yks päivä välistä :D Voivoi.)

VIIMEINKIN viimeisenä siis minun suhde kehooni. Sitten on urakka loppu, HALLELUUJA. En ymmärtänyt muuten, miten näkökulma kehoon voisi olla kollektiivinen, jotin otin vapauden jättää sen sanan pois. Eli kerron - tai ainakin yritän - siitä, miten koen kehoni ja sen kanssa elämisen. Kuulostaa jotenkin tosi tyhmältä, haha ;D No, mut yritellään.

Mä ja mun keho tullaan aika hyvin toimeen keskenämme. Oon ihan tyytyväinen siihen, miten se mua palvelee. Esim en oo ikinä sairastellu paljon/usein/pitkään ja mulla on aina ollut hyvä kestävyyskunto, vaikken harrastakaan liikuntaa kuin satunnaisesti. Voisin millon tahansa lähteä juoksemaan(tai siis hölkkäämään) ja tietäsin silti, että jaksaisin vaikka kuinka pitkään väsymättä. Vaikken edes kuntoile aktiivisesti. Sen sijaan lihaskunto on asia, joka todellakin rapistuu. Joskus mulla oli melkein sixpäkki, voitteko kuvitella! Sillon jaksoin vielä tehdä illoin vatsa- ja selkälihaksia, mutta nyt en oo pitkään aikaan tehny. Ja se alkaa näkyäkin, kun vatsalle alkaa kasaantua pientä elintasokummun alkua. Siitä en tykkää. Mutta oma vika, kun en jaksa tehdä asialle mitään.

Oon lyhyt, mutta melko sopusuhtainen. Ei mulla oo oikeestaan koskaan ollut mitään vihasuhdetta kehooni (en oo ikinä meinannu sairastua johonkin syömishäiriöön esmes), mutta sen sijaan huono iho on ollu aina vähän herkkä paikka. Musta oli teininä niin epäreilua, että muut selvis niin vähällä. Mutta senkin kanssa oppi elämään, enkä mä siitä jaksa enää nykyään niin kamalasti välittää. (Ompa musta tullu välinpitämätön kaiken suhteen :D). Kun ei se asia välittämällä parane, valitettavasti.

Välillä meinaan kyllä hermostua siihen, kun oon niin toispuoleinen ja vinossa! Jos esimerkiks mun silmiä katsoo tarkkaan, voi huomata, että toinen on enemmän auki kuin toinen ja eri tavalla auki kuin toinen. Kun sen tiedostaa, niin se on tosi häiritsevää. Ja jos hymyilen, niin silmäluomet menee kans eri tavalla. Ja sit mun silmät karsastaa kanssa, varsinkin jos väsyttää. Valokuvissa sen karsastuksen huomaa, jos hyvin(huonosti) sattuu. Muuten olen melko sinut silmieni kanssa, öhm.. Ainut että mulla on aina jumalattomat silmäpussit, mutta ne on mitä luultavammin tullut jäädäkseen, niin ei auta itku markkinoilla. Valokynää vaan peliin. HAH.

Toispuoleisuus ei jää vaan silmiin, vaan se on läsnä koko olemuksessa. Mun vasen hartia on korkeemmalla kuin toinen (se saattaa ainakin osittain johtua viulunsoitosta) ja mun toinen puoli selästä on korkeemmalle kuin toinen (se ei siis ole mitenkään paksumpi, vaan oon ikään kuin jotenkin vähän sijoiltani koko tyttö). Suurin toispuoleisuuden aiheuttaja taitaa kuitenkin olla se, että mulla on lievä skolioosi, eli kiero selkäranka. Eli mun selkäranka on ikään kuin sellanen löysä S-kirjain. : D Ja siihen mutkaan on voinu kaikkiaan mennä parikin senttiä, eli ilman sitä musta olis voinu tulla 160 senttinen! ET NIIN! SAAKELI!

Tyyliin noin. Ei siitä mitään haittaa ole, ei aiheuta kipuja tai mitään sellasta. Se vaan aiheuttaa sen, että koko mun lantio on normaali seisoma-asennossa vähän liikaa oikeella. Eli en oo suorassa, vaikka kuvittelen olevani. Se on rasittavaa. Oon vähän tällanen kieroutunut tyyppi. (HAHHAH vitsin murjasin u_u)

Noniin, saman tien tähän vois kai latoa kaikki muutkin asiat, jotka voisin haluta muuttaa.

Lättäjalat. Mulla ei oo jalkaholvia yhtään. Sellanen ois ihan kiva olla. Sitten musta olisi kiva omistaa pidempi selkäjavatsa, sillain olis nätti. Pitkä selkä on kaunis. Ah. Muita isoja linjanmuutoksia olisi leveämpi lantio ja pienemmät rinnat. Mikä ei taas tarkoita sitä, että luulisin omaavani jotkut hervottomat hinkit LÅL ei tod; mulle vaan kelpaisi pienemmät. Rinnat on vähän outo asia, kun ne on saanut jonkun hirmu naiseusstatuksen, mutta mun mielestä ne on vaan aika turhakkeet (paitsi ehkä imettämiseen) ja vaan tiellä. Pärjäisin vähemmälläkin rintarauhasella.

Siitä oon ihan tyytyväinen, etten oo niin sanotusti iso tyttö. Isoudesta saattais olla helppo kokea jotain kompleksia tai kriisiä tai mitä tahansa, niin ainakin olen siltä säästynyt. Viihdyn tällaisena oikeastaan vallan hyvin, vaikka totta kai aina jotkut yksittäiset asiat ärsyttää ja ne haluais olevan eri tavalla, mutta totuus on se, että useimmiten ihminen on melko mainio paketti sellasenaan. Olen siis suht sinut. Mitä nyt toi turpoava elintasokumpu, mut ei sekään vielä niin pahana oo. En oo ylipainonen, multa ei puutu raajoja, en oo mitenkään käsittämättömästi epämuodostunut.. HUAAAAH en osaa sanoo tähän enää oikein mitään rakentavaa tai oleellista :D

Minulla on keho, jolla oon elänyt 17 ja ½ vuotta, suhteellisen leppoisasti on mennyt jajaajajaaajaj.. Äh, ompa nyt tylsää ja mitäänsanomatonta. En arvannu, että tää olis näin hankala aihe kirjottaa. Ehkä mulla ei vaan oo mitään erityistä sanottavaa tästä? Suhteeni kehooni on ihan normaalin hyvinvoiva, ni ei kai siitä sit enempää jaarittelemaan. Ehkä mulla on ollu aina ongelmia ja kriisejä vähän muista asioista, enemmänkin sellasista hengellisistä, henkisistä ja/tai psyykkisistä, niin nää fyysiset on jääny vähän vähemmälle vissiin. Tai mistäs minä tiiän.

NO, KUITENKIN ei mulla ole enää mitään sanottavaa :D

Olipa muuten harvinaisen tympeä lopetus nyt tälle haasteputkelle u_u Nytpä se on kuitenkin ohi. Oli yllättävän rankkaa kirjottaa aina tietystä rajatusta aiheesta, ja en tiedä miten tyytyväisiä aiheidenantajat oli mun yrityksiin, mutta ainakin mulle oli ihan terveellistä joutua muokkaamaan ajatuksia tarpeeksi järkeviksi lauseiksi. Mutta kaipasin kyllä jo sellasta helppoa kirjottamista, että saa kirjottaa mistä haluaa ja miten haluaa ja millon haluaa :D Eli tän jälkeen palaan taas sen pariin hetkeksi. HUH.

Addiktielämä

Viidentenä minun addiktiot.

Välillä tuntuu, että minä rakennun addiktioista. Ne voi hetkellisesti täyttää ajatukset, jollon ei tarvi ajatella mitään muuta. Ne antaa tekemistä. Ne antaa tyydytystä (voiko endorfiinistä puhua tässä yhteydessä? varmaankin). Ne rakentaa minun persoonaa ja minäkuvaa, muokaa musta sellasen mitä olen (vaikkei ne nyt mitään maailman persoonallisimpia olekaan). Ja pitää kasassakin jossain määrin, suhteellisen järjissäni.

Riippuvuus sanana yleensä kyllä kalskahtaa pahalta, joten siksi toi edellä lukeva saattaa kuulostaa omituiselta. Yleensä ensimmäiset riippuvuudet, mitkä ihmisille tulee mieleen, on alkoholi-, tupakka-, huume-, lääke- taitaitai suklaariippuvuus varmaan. No, mulla ei oo mitään noista. Ei edes suklaa! Viime aikoina oon syöny sitä muten ihan ihmeen vähän itse asiassa.

Addiktio ei oo mulle negatiivinen asia. Se tarkottaa vaan sellasta asiaa, mitä jatkuvasti toistaa, koska siihen on sisäinen tarve ja (useimmiten) siitä saa mielihyvää. Kevyimpiä addiktioita mulla on purkka- ja huulirasvariippuvuus. Purkkaa syön aina ruuan jälkeen, mikä ei sinänsä ole huono tapa, ja huulirasvaa laitan päivittäin useaan kertaan (tosin kotona en hirveesti, mutta jos on jossain menossa niin sitten). Varmaan aika moni, etenkin tyttö, tunnistaa nää kyseiset riippuvuudet - tai taipumukset, en mä tiedä onko riippuvuus liian vahva sana?

Voin tunnustaa avoimesti, että mulla on nettiaddiktio. Kyse ei ole siitä, ettenkö osais olla ilman konetta - voin viettää päivän helposti koneettomana ilman että ahdistaisi tai mitään - mutta en vaan koe sitä tarpeelliseks. Mun mielestä toimitan ihan oleellisia juttuja tällä, esim hoidan sosiaalisia suhteitani (krhmöhm) ja pysyn ajan tasalla ihmisten elämistä. Sitä paitsi nettiaddiktio linkittyy tosi vahvasti toiseen addiktiooni eli sarjakuva-addiktioon. Tämä johtuu siitä, että verkosta löytyy niin tuhottomasti sarjakuvaa, johon ei muuten näppejään saisi (paitsi ehkä maksamalla itsensä kipeäksi, mutta oon jo täyttänyt mun hyllyjä aika lahjakkaasti äipän rahan kustannuksella). Ja on muutenkin hyvä kun on mahdollisuus tutustua sarjakuviin ilmaiseksi (ja laittomasti u_u), kuin että ostaisi ne suoriltaan, tietämättä mitä ostaa.

En edes tiedä, miten monena iltana oon jumittunut koneelle vaan siks, että oon halunnu lukee vielä yhden luvun ja vielä yhden lyhyen sarjan loppuun - ihan kuin ne ei olisi siellä enää seuraavana päivänä. (Ja tässä taas ilmenee yksi pakkomielteistäni: tahtoisin aina tehdä asiat kerralla valmiiksi, enkä jättää niitä 'kesken', etenkin jos kyseessä ei ole iso urakka. Ja joskus vaikka olisikin. Jotenkin, kun se asia on loppuun hoidettu, niin sitä ei tartte enää miettiä eikä se jää roikkumaan. Tämä taas aiheuttaa sen, että mun on vaikea tarttua isoihin hommiin, jos tiedän, että ne joko vaativat paljon aikaa, tai etten saa niitä kerralla tehtyä.) Esim pääsiäislomalla en mennyt minään iltana nukkumaan ennen kolmea, koska luin aina sarjiksia myöhään yöhön enkä osannut lopettaa. Ja ei, ei minua väsytä silloin yöllä. Väsymys tulee päivällä ja aamulla jos tulee, mutta aina se ei edes tule, koska väsymys on ollut mulle niin pitkään melkein vakio-olotila.

Ja nyt järkevä ihminen toteaisi, että addiktionihan on selvästi kovin haitallinen, koska se vaikuttaa vuorokausirytmiini ja kerää mulle univelkaa viemällä yöuniani. Saattaa olla, mutta ei se tunnu silti ongelmalta, koska se on jotain mistä mä tykkään. Oon paljon ärsyyntyneempi, jos mun yöunet supistuu esim jonkun koulutyön tai matikanläksyjen takia, mutta sarjisten kohdalla se ei edes haittaa.

Sarjisaddiktio on mulla sen takia voimakkaampi kuin kirja-addiktio (mitä en tainnut vielä mainita), koska sarjiksiin on yksinkertasesti helpompi tarttua. Ne on lyhyempiä lukea, koska tekstiä on vähemmän, eikä ne ole usein niin pitkiä kuin kirjat. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kummat on parempia. Kirjat vaan vaatii enemmän rupeemista.

Ainut rupeemisongelma niissä onkin se alottaminen. Melkein poikkeuksetta parin ekan luvun jälkeen oon jo sellasessa flow-tilassa, jolloin vaan luen ja luen ja luen enkä haluisi lopettaa. Tahdon tietää, miten henkilöille käy ja niistä tulee mulle melkein ystäviä. Kirjan loppuminen onkin usein hirmu haikeaa - onnellista periaatteessa, mutta haikeaa. En oo ikinä ymmärtänyt, miks jotkut ei halua lukea kirjoja, koska musta ne on niin huippuja.

Kirjat siis addiktoi mut myös. Sillon kaikesta muusta toiminnasta tulee sellasta välikettä, mikä on pakko hoitaa, että voi taas jatkaa lukemista. Vertaa siihen, että joillekin lukeminen on sellasta, mitä saatetaan tehdä, jos mitään muuta tekemistä ei ole.

Sitten tietysti perus laulamisaddiktio löytyy myös. Voisin laulaa aina. Siitä tulee hyvä olo. En kuitenkaan laula aina, koska oon aika ujo laulamaan, jos joku kuuntelee (esim kotonakin yleensä meen pianolle vasta sitten, kun samassa kerroksessa ei oo ketään). Mut toisaalta lauleskelen kyllä aika usein, kun teen läksyjä - heti jos keskittyminen herpaantuu ja joku biisi soi päässä niin alan laulamaan melkein vahingossa.

Oo, ja finnienpuristeluaddiktio! Sitä ei sovi unohtaa! Siihen mulla on varmaan riippuvuuksistani eniten sellanen viha-rakkaus-suhde. Kaikki toitottaa, ettei sais, ja siitä tulee välillä arpia, mutta EN VAAN VOI SILLE MITÄÄN! Se kuulostaa ällöttävältä, mutta se on hirmu koukuttavaa. Varsinkin kun on, mitä puristella. Jos oisin saanu paremmat geenit, niin ehkä mulla ois tän addiktion tilalla vaikka kynsienpuriskelu. Sitä en oo muuten ikinä harrastanu. Jännä.

Psyykkisellä tasolla taasen mun pahin vihollinen on ollut monta vuotta riittämättömyydentunteenkokemusaddiktio. (Tolle olis varmaan korrektimpikin termi, mutta menköön.) Se on ihan kamala. Se tukahduttava tunne, kun kaikki tuntuu omalta taholtaan vaativan sulta jotain, ja koska olet niin sairaalloisen vastuuntuntoinen, et osaa olla välittämättä siitä, ja sitten iskee kauhea ahdistus ja depressio, kun ei kykenekään täyttämään kaikkia odotuksia ja oletuksia ja toiveita. Kun ei riitäkään kenellekään sellasenaan, vaan se riittäminen pitäisi todistaa tekemisissä ja saavutuksissa ja osaamisessa ja kaikessa paskassa. (Siis, ei ole paskaa osata jotain tai tehdä jotain, mutta.. no voi paska, en nyt osaa muotoilla tätä.) Se masentava tunne, kun tuntuu että sun ihmisarvo mitataan vaan suorituksissa. Puhun näköjään nyt sinä-muodossa, vaikka äikänopet aina kieltää, mutta pitkät niille.

No, kuitenkin. Toi oli mulle aika iso juttu varsinkin yläasteella ja lukion alussakin, mutta nyt se ei oo kiusannu mua niin pahasti. En tiedä, johtuuko se mun henkisestä kypsymisestäni (hahaa!), vai vaan siitä, että oon jo turtunut ja kyynistynyt tarpeeksi. Lål. Veikkaan vahvasti jälkimmäistä.

Vois tähän varmaan laittaa kirjottamisaddiktionkin, mutta en tiedä onko se varsinaisesti addiktio.. se on vaan tarve.

No laitetaanpa ruuankin puolelta yks: teenjuomisaddiktio. Ooh, teetä. Sitä voi litkiä vaikka kuinka. Monesti laitan sellasen ison kannun pelkästään itelleni, ja sit aina kaadan siitä uuden mukillisen. Tulee muuten aika monta mukillista. Putki loppuu sitten siihen, kun on jo niin turpea olo kaikesta siitä nesteestä, ettei voi enää juoda, tai tulee ryynit. Ja ihan näin btw, ei liity, mutta tänään olin kaupungilla jo yheksältä(tulin viulutunnilta), miettikää, ja sit ennen ku menin bussiin ni kävin ostaa Coffarista Take Awayn! Haha! En oo ikinä ottanu! Maistoin niiden Chai Lattea, joka oli röyhkeän kallis, mutta piti testata. Ei ollut niin hyvää, mitä Lontoossa. Pitää kokeilla kokeilla muutkin Kuopion kahvilat, että tarjoaako ne Chaita. Kyllä toikin nyt meni, muttei ollut ihan optimaalisinta (tai edes lähellä sitä).

Voisin luetella tähän vaikka mitä pakkomielteitä tai taipumuksia tai muita, mutta ei ne luokittuisi ihan addiktioiksi asti, joten menis ohi aiheen enkä siis jauha enempää läpäläätä tällä kertaa. Sen sijaan voisin kaataa itselleni kupillisen TEETÄ ja lukea vaikka SARJISTA. HÅHÅHÅÅHÅHÅHÅHÅÅHÅHÅH
HÅ

Perheväkivaltaa irvokkaimmillaan

Seuraava haaste olisi kirjoittaa suhteestani johonkin asiaan, joka on jatkuvasti elämässäni läsnä, mutta en juuri huomioi suhdettani siihen. Niimpä kerron teille neljäntenä meidän pianosta!

Siis. Meidän piano. Se on vaaleanruskea Hellas, minkä iskän äiti osti meille (se osti pianot kaikille viidelle lapselleen, aika söpöä. Harmi, kun en muista sitä mummia kunnolla) joskus. Nyt se on kuulemma n. 25v vanha. Tai siis varmaan vähän vanhempikin, mutta meillä se on ollut noin kauan. Se näyttää jotakuinkin tältä
paitsi ehkä noin kymmenen kertaa rumemmalta.

En rakasta meidän pianoa niin paljon, etten voisi olla valmis hankkiutumaan siitä eroon vaikka heti ja ottamaan tilalle parempaa. Mutta koska en ole pianisti, niin en jaksa ottaa kamalasti pulttia siitä, että on kehno ja ruma soitin. Voin silti soittaa sillä kokematta sisäistä tuskaa.

..no okei, viime aikoina se on kyllä melkein ollut tuskaa, koska sitä ei oo huollettu. Se on ihan kamalassa vireessä. Ei oo varmaan ikinä ollu noin pahana. Oktaavit särkee korvia, kolmisoinnut kuulostaa kamalalta, poljinkin natisee ja muutenkin koko piano hytkyy kun poljen sitä (vai oonko vaan liian raju?). Meidän pianoa ei siis ole ainakaan pidetty kuin kukkaa kämmenellä, kun se on päästetty tuollaseen kuntoon.

Se on vähän sellanen ikukalustus olkkarissa, tiettekö. Se on ollu tossa samassa paikassa niin kauan kuin muistan (eli öö AINA). Se vaan on, eikä siihen kiinnitä sen kummemmin huomioita että 'hei, piano!'. Sitten, jos se vaihtais paikkaa, niin vähän aikaa ehkä tiedostaisin sen olemassaolon eri tavalla. Tai jos se lähtisi kokonaan pois. Hui! Aika tyhjä fiilis vois tulla mein olohuoneeseen o_o

No, yhtä kaikki, en ole sen kummemmin oikein koskaan miettinyt meidän pianoa, vaikka se onkin aina ollut ystävä. Ei mulla ole tarkkaa mielikuvaa, millon ekan kerran naputtelin sitä, mutta pakkohan mun on ollu pienesta asti sitä varpilla hakata.

Sen muistan, miten Mirkku aina lauloi ja soitti pianoa ja minä istuin esim sohvalla ja luin sarjiksia. Ja kuuntelin siinä samalla.

Osasin mä kyllä jo pienenä kaikki perus kissanpolkat ja ukkonooat ja aamutunnelmat ja muut. Kuitenkin ala-asteella, kun meille alettiin opettaa nokkahuilun soittoa ja opetettiin sitä myötä myös nuottien nimet (oli ne aijemminkin mulle opetettu, mutta ne ei ollu koskaan vaan loksahtanut paikoilleen. no, nyt loksahti), innostuin kunnolla pimputtelemaan, koska hokasin, missä kohdassa pianossa on se C joka nuoteissa on se sama C. Jee, mitä ydinfysiikka, eikö (;

Se kuitenkin autto mut alkuun. Rupesin soittamaan nuoteista melodioita ihan onessani. Mun bravuureihin kuulu ala-asteella Scott Joplinin The Entertainer (tosin osasin sitä vaan ton päämelodian verran, mut kakskätisesti joka tapauksessa) ja Beethovenin Für Elise. Ne olikin sitä huippuosaamista, enkä mä niitä enää osaa. En tie, oppisinko jos kaivaisin nuotit esille, mut phöh, ei jaksa.

Joka tapauksessa, tykkäsin pimputella meidän pianoa. En osaa vieläkään sanoa sitä soittamiseks mun tapauksessa - ehkä JOSKUS vielä opin soittamaan oikeesti. Pienenä pimputtelin, ja nykyään hakkaan. Mutta soita en vielä.

En muista millon hokasin, mitä ne isot kirjaimet nuoteissa rivien päällä tarkottaa, mutta sen tapahtuessa kuitenkin kääntyi taas uus lehti minun ja meidän pianon suhteessa. Aloin soittamaan enemmän poppisbiisejä; jankkasin melodiaa ja edestakasin kulkevaa kolmisointua uudestaan ja uudestaan. Yks vakkaribiiseistä oli Rafaelin enkeli, håhå.

No mut se oli kuitenkin pidemmän päälle tylsää. En osaa oikein tarkemmin ajottaa näitä ajanjaksoja, koska en oo oikein ikinä kiinnittänyt sen suurempaa huomioita mun suhteeseen meidän pianon kanssa. (Mikä olikin tän koko postauksen lähtöidea, eli ihan asiaankuuluvaa siis.) Siitä huolimatta se on ollut mun pianonhakkaamisen kohde vuosikausia. Varmaan rakastaa mua. Ah.

Sietäis kyllä, koska vaikken osaa soittaa, niin oon kuitenkin meidän perheestä se, joka eniten meidän pianon kanssa aikaa viettää. Istun siihen melkein päivittäin, joskus pidemmän, joskus lyhyemmän aikaa (riippuen, sattuuko sellanen päivä, että porukka on menossa ja/tai alakerrassa kattomassa telkkua, että saa soittaa ja laulaa rauhassa). Laulamisesta päästään taas siihen, että se on nykyään suurin vaikuten mun ja pianon suhteessa. En soita pianolla enää oikein muuta, kun vapaata säestystä (jota en siis osaa oikeaoppisesti, voi ku jaksas opetella!) niin, että voin laulaa samalla. Melodian soittamisen jätin jo ajat sitten. Ei tarvi enää, koska laulan sen, hähä.

Joskus huomaan, että pianon ääressä on mennyt liikaakin aikaa. Pahin tapa mulla on unohtua rämppäämään sitä just sillon, kun pitäis tehdä muuta. Esim soittaa viulua tai laskea matikkaa. Koeviikot on ehkä pahimpia.

Mutta minkäs teet, kun itsellesi ja pianollesi laulaminen on niin paljon mutkattomampaa ja palkitsevampaa ja yksinkertasesti vaan kivempaa?

Ja nyt pianolle, moi!

Sisäisellä tietoisuudella

HNN!!

(Antakaa anteeksi ja olkaa armollisia: OON MYÖHÄSSÄ! Rupeen kirjottamaan eiliselle kuulunutta merkintää vasta nyt, mutta jäin oman addiktoitumisalttiuteni vangiksi.

Lyhykäisyydessään kävi näin:
Koska toisena BÄÄÄÄsiäispäivänä ei jaettu edelleenkään sanomalehteä, ja koska aamuisin on yksinkertaisesti pakko lukea jotain, alotin lukemaan Lontoosta raahaamaani kirjaa [Nick Hornby: A Long Way Down], joka kertoi itsemurhaa hautovista ihmisistä, jotka sattumalta tapasivat, koska ne oli kaikki hyppäämässä samalta katolta samana yönä. Way to go! Mutta se oli oikeesti hauska kirja, nauroin monta kertaa ääneen ihan arvaamatta, joskus se dialogi vaan yllätti niin nurkan takaa.. Kuulostaa ehkä vähän irvokkaalta puhua itsareista ja hauskasta samaan aikaan, mutta näin nyt vaan on. Suosittelen tuota kirjaa! Se on myös suomennettu, mutta oon lukenu tolta kirjailijalta nyt vaan enkuks, joten suomenkielisistä versioista en uskalla sanoa mitään...
NO ENIVEIS, pointti tässä taas oli SE, että kun alotin aamupalalla sen kirjan lukemisen, niin ylläripylläri en osannut lopettaa koko päivänä. Sit luin ja luin ja söin ehkä välillä ku muistin ja luin taas. Illalla piti ruveta tekemään vähän läksyjä, esim matikkaa HYI, ja sit luin vielä ku menin nukkumaan, enkä muuten sattuneesta syystä kovin kauaa nukkunu, ja sit aamulla luin sen loppuun. HUH. Lukekaa tekin.

Mutta nyt siis seuraava aihe, joka kuului eiliselle, ja siihen se oiskin sopinu erityisen hyvin, koska pääsiäinen on kristillinen juhla.)


Kolmantena vuorossa Jumalasuhde.

"Juuumala looooi taivaan ja maan
ja järvet ja puuut
ihmiset myööös
JUUUUUUMALAAN OOOON.."
Höm. Alkoi laulattaa.

Oon syntynyt vapaakirkolliseen perheeseen vapaakirkollisille vanhemmille (TIETOISKU: Vapaakirkko on itsenäinen protestanttinen kirkkokunta, joka erkaantui pikku hiljaa evankelisluterilaisesta kirkosta 1800-luvun lopulta alkaen. Oma kirkkokunta siitä tuli v.1923, ja paikallisseurakuntia Suomessa on noin sata. Voi olla vanhaa tietoakin, en jaksa tarkistaa. Suurimmat erot luterilaiseen oppiin on käsitys kasteesta ja ehtoollisesta: Vapaakirkolla on lapsikasteen sijasta uskovan kaste, eli henkilö saa mennä kasteelle kun itse niin valitsee. Ehtoollisen saa nauttia Vapaakirkon tilaisuuksissa kuka tahansa Jeesuksen sovitustyön tunnustava, kuului mihin kirkkokuntaan vain.), ja tästä seurauksena minua kuletettiin kirkon pyhäkouluissa ja muissa lapsesta saakka. Vapaakirkkoon kuulun edelleen, ja olen ihan tyytyväinen siitä. En tahtoisi antaa kastaa lapsiani siksi, ettei ne pysty mitään vielä silloin päättämään, joten kasteella ei olisi edes mitään merkitystä. Ehkä symbolista ja perinteikästä joo, mutta minusta se on vaan hukkaan heitettyä silloin. Tykkään myös siitä, että Vapiksella ehtoollinen on avoin. Mä en esimerkiksi saisi periaatteessa nauttia ehtoollista luterilaisessa tilaisuudessa, vaikka samaan Jumalaan ja Jeesukseen uskotaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta se on vähän typerää ja pikkumaista.

Tämä ei ehkä nyt ihan täysin tyystin kiinteästi liity juuri Jumalasuhteeseen, mutta pakko vähän alustaa, koska uskokaa tai älkää, kyllä perhe ja koti ja lapsuus vaikuttaa aika paljon, miten ihminen Jumalan näkee tai kokee tai on näkemättä. Jumalakuvan kannalta on merkitystä, onko syntynyt hulluun-fundalisti-hellari-perheeseen vai umpi-pakana-kirkonvihaaja-perheeseen. (Anteeksi hellarit ja pakanat tuo kärjistetty esimerkki.)

Minun Jumala on ollut aina ennen kaikkea Taivaan Isä, jolle luettiin pienenä iltarukous.

Levolle lasken, Luojani
Armias ole, suojani
Aamulla jos en nousisi
Taivaaseen ota luoksesi

Noin se meillä meni. Sitten kun vanhenin ja aloin tulla teini-ikään, rupesin puhumaan Jumalalle enemmänkin kun vaan valmiiksi keksittyjä rimpsuja. Varmasti on ollut kasvatuksen ja vanhempien vaikutusta, että olen kokenut Jumalan aina niin vahvasti olemassaolevaksi, mutta ei kaikkea voi niidenkään piikkiin laittaa.

Minulla on sisäinen tietoisuus, että Jumala on, enkä mä siitä pääse yli enkä ympäri, vaikka kuinka tahtoisin tai vaikka kuinka olis epäilys ja epäusko ja ahdistus ja ristiriita ja mitä tahansa. Vaikka rupeisin elämään ihan hunningolla (mitä se sitten tarkottaakaan), ja kieltäytyisin uskomasta koko Jumalaan, niin ei mun omatunto jättäis mua rauhaan. Ei se vaan onnistuis.

Omalla tavallaan se on tietynlainen taakka: tietoisuus siitä, ettei voi koskaan päästä karkuun, vaikka joskus sattuiskin haluamaan, koska viimeistään omatunto saa mut kiinni. Mutta en mä sitä enää jaksa kokea taakkana, vaikka siltä se joskus tuntui. Ehkä se on parempi ottaa vaan mahdollisuutena ja lahjana: mulla on sisäänrakennettu tietoisuus siitä, että on joku suurempi ja kyvykkäämpi, joka pitää huoltaa. Petyin mä miten paljon tahansa itteeni, kanssaihmisiin, ihmisiin kirkolla, ihmisiin ylipäätään, niin ei se silti tarkota sitä, että Jumala olis jotenkin vähemmän olemassa.

Mut haastettiin kertomaan Jumalasuhteestani, koska en ole siitä kuulemma viime aikoina kirjotellut (mikä on periaatteessa totta; enemmän mä oon kirjottanu siitä, miten mua ahdistaa ja miten en halua hyväksyä asioita sellaisinaan kun ne tarjotaan ja miten on ristiriitaista). Mun Jumalasuhde on tällä hetkellä etäinen. En tiedä, mikä on pääsyy: onko menossa vaan joku kausi, koska välillä elämä tuntuu etenevän pelkästään sellasina kausina, vai johtuuko se mun suhtautumisesta itseeni ja elämään tai seurakuntaan?

Seurakuntaan mulla on vähän ristiriitanen suhde. Mä tykkään käydä siellä; se on mun kotiseurakunta, siellä on melkein pelkästään tuttuja naamoja, oon ollu siellä lapsesta saakka, siellä tuntuu tutulta ja useimmiten helpolta. Mutta toisaalta mua joskus ahdistaa: välillä tuntuu, että sun odotetaan olevan tietynlainen, vaikka samaan aikaan väitetäänkin, että Jumala rakastaa lapsiaan just sellasena. Mutta tää onkin yks niistä asioista, mitä ei pitäis sotkea Jumalaan: jos joku ei tykkää vaikka sun pukeutumisesta, niin useimmiten se on nimenomaan SE JOKU, joka siitä ei tykkää - ei Jumala.

Karismaattiset liikkeet korostaa henkilökohtaisen, aktiivisen Jumalasuhteen ja Jeesussuhteen tärkeyttä elävän uskonelämän kannalta. Niiden pitäisi olla kaikessa ensimmäisenä, kaiken päällimmäinen ja perimmäinen tarkoitus, niitä pitäisi pyrkiä jatkuvasti hoitamaan. Vähän niinkuin jos kuvittelet itsellesi ihmisen, jota rakastat niin paljon, että sun suhteesta siihen tulee sun koko elämän keskipiste ja tarkoitus, ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen jos ollenkaan.

Ymmärrän kyllä sen pointin. Mutta en oo ihan samaa mieltä. Oon ehkä harhaoppinen ja pakana ja itsekäs, mutta en mä koe jotenkin, että mun pitäis laittaa syrjään kaikki muu, vaan siksi että voisin omassa henkilökohtaisessa päänsisäisessä maailmassani yrittää jatkuvasti päästä kosketuksiin Jumalan kanssa ja saada jotain ihmeellisiä kokemuksia. Suoraan sanottuna, se säväyttää ehkä siinä hetkessä. Pidemmän päälle sillä ei kuitenkaan pötki. Mulla on elämä. Mulla on velvollisuuksia, mulla on intohimoja, mulla on haaveita, ja minä uskon, että Jumala tahtoo minun elävän minun elämää niin, että mulla on hyvä olla. Ja mulla on hyvä olla ja mulla on Jumala, jota kunnioitan. Ei kai Jumalakaan niin itsekeskeinen ole, että tahtoisi mun kiinnittävän kaiken huomion siihen 24/7? Jos on, niin ei ainakaan minun Jumalakuvan mukainen Jumala. Ei ainakaan se Jumala, josta mulla on tietoisuus.

(Tähän väliin Sinfestiä:



Tiedän, että tästä voisi tulla riitaa monen ihmisen kanssa, mutta minä yritän nyt olla mahdollisimman rehellinen miettimättä, että mitä se ja se tästä ajattelee. (Koska tiedän myös sen, että tätä lukee ihmiset tosi erilaisista tuttavapiireistä.) En minä jaksa yrittää selittää jotain soopaa, jota sisimmässäni kuitenkin epäilisin. Minä luulen, että moni tekee niin, koska niitä pelottaa. Uskonto, usko ja uskovaiset voi saada pelottavia piirteitä.

Rupes uuvuttamaan. En kirjota tästä aiheesta enempää nyt, enköhän joskus vielä palaa siihen ihan oma-aloitteisesti.

Tai no vähän vielä. Sanoin aikasemmin tuolla, että minun Jumalasuhde on tällä hetkellä etäinen, ja niin se onkin. On jotenkin ollut sellanen olo, että tarvii pitää nyt etäisyyttä, kun alkoi mennä pää niin sekasin kaikista ajatuksista, omista ja muiden ihmisten syöttämistä. Mutta alkaa tää jo helpottaa. Oon ehkä oppinut suhtautumaan omaan uskoon ja toisten oletuksiin vähän paremmin. Suunta tällä hetkellä siis ylöspäin. (Mistä sen muuten muka tietää tarkottaako ylöspäin aina välttämättä parempaan päin?)

HUH, jo kolmas teksti, olen puolivälissä! Jee!

Kesän kriisillinen olemus

Toisena vuorossa kesä.


Kesä on huippuaikaa sen takia, että sillon on aina lomaa. Totta kai on kivaa, kun (useimmiten) on lämmintä ja luonto on hirmu nättinä ja ihmiset on ilosina ja jotenkin rennompina ja huolettomampina. Tykkään kaikesta tosta, mutta parasta on kuitenkin se, että on vapaata.

Sen takia on kamalaa tajuta, että mitä vanhemmaks tulee, niin sitä epävapaammaksi muuttuu myös kesä. Aikaansaavat ja järkevät ihmiset alkaa jo tän ikäsinä käymään kesätöissä (koska olen niin superaikaansaava niin en ole hakenut minnekkään hommiin), joten kesä on ainakin siltä osin sidottu. Minulle kesä tarkottaa just sitä aikaa, millon saa tehdä pidempiä reissuja ympäri Suomea, nähdä kavereita, olla vaan ja lagata ja toimittaa tyhjää ilman, että siitä pitäisi tuntea huonoa omatuntoa. Siks töiden hakeminen jotenkin ahdistaa, kun siihen liittyy niin paljon kaikkia vaikeita yksityiskohtia (ainakin mulle ne tuntuu vaikeilta u_u), eikä sitten vois enää lähteä minne vaan millon vaan. Vaikka eihän niitä töitä tarvis paiskia koko kesää, ei tietenkään..

Olin mä yks kesä kesätöissä Maijukan kanssa Kippolassa. Se oli kyllä ihan mukavaa. Oli hyvät ilmat ja hyvät ruuat ja tehtiin kaikkia hanttihommia, kuten pestiin vessoja ja saunoja ja lattioita ja tiskattiin ja kasattiin risuja ja kaikkeaa muuta yhtä haastavaa. Ja saatiin siitä palkkaa. Sit toinen puolisko siitä meidän työrupeamasta vahdittiin lapsia^^ Kiponniemeen voisin mennä uudestaankin töihin, mutta ei siellä pidemmän aikaa viittis olla, kun se on niin kaukana.

Haha, siellä oli sellanen talonmies joka puhu ihan tosi hauskasti ja muisti hirmu hyvin, kenen nimipäivät on minäkin päivänä. Mun nimpparia se tosin ei muistanu suoriltaan, mutta siitä lähtien se onkin lähettänyt aina onnittelutekstarin 3.6., håhå! Kukaan muu ei melkein sitten nimppareina onnittelekkaan (vaikka multa on menny vähän ohi koko nimipäivien funktio, että eipä siinä).

Vanhenemisessa on myös se masentava puoli, että vaikka kesä on aina ollut lähes yhtäpitkä loman puolesta, niin joka vuos se tuntuu silti aina lyhyemmältä. Pienempänä sitä hahmotti ajan niin eri tavalla; viikkokin tuntu melkein ikuisuudelta, puhumattakaan kuukaudesta. Aika ihanaa kyllä, sillon pysty elämään niin fiiliksen mukaan, eikä tarvinnut huolehtia mistään menoista, kun se oli vanhempien tehtävä. Voishan sitä nytkin tietty elää sillä tavalla, mutta ei enää osaa olla huoleton. Millonkahan kadotin sen taidon?

Meidän perheellä ei oo koskaan ollu varsinaisesti omaa mökkiä (paitsi aikasemmin oli suvun yhteinen mökki, mutta sekin Kotkan lähellä, joten ei sitä hevillä tullu ajettua 4h sitä varten), joten mökkeily ei oo ikinä kuulunut hirmu kiinteästi omaan kesään. Sillon tällön käytiin ehkä tuttujen mökeillä, mutta siinäpä se. Oiskohan mun kehitys mennyt eri suuntaan, jos olisin saanut/joutunut viettämään kesälomia mökillä?

Sen sijaan sellasia jokakesäsiä traditioita niin pitkään kun muistan on ollut ainakin soittoleiri ja Kesäjuhlat. Pienempänä olin leirillä mukana vaan ikään kuin maskottina, mutta sitä mukaa kun aloin itekkin soittamaan viulua, niin musta tuli 'oikea leiriläinen'. Ens kesä taitaa olla ensimmäinen kesä, kun soittoleiriä ei enää järjestetä (en oo kyllä ihan varma, et meinaako noi vielä kehitellä jotain?), joten ainakin se tekee seuraavasta kesästä vähän erilaisen. Vapaakirkon Kesäjuhlat taas on traditio siks, että mut on pienestä asti sinne viety, kun vanhemmat on menneet. Ja viime vuosina on ollu lähes aina joku soittojuttu siellä, eli on vähän velvoitekin mennä. Ja näkee siellä hirveesti kavereita ja tuttujakin, joten en valita.

Leireillä oon siis käynyt oikeestaan aina, eniten kesäsin, ja erityisesti yläaste oli sellasta intensiiviaikaa leirien suhteen. Varsinkin kasin kesä, sillon tais olla.. 4 leiriä? Ainakin. Sillon oli vielä nuori ja jakso, lål :D Tää kuva on just siltä leiri-intensiivi-kesältä:


Nyt alkaa olla jo vähän kasvanut keskimääräsen leiri-ikärajan yläpuolelle. Ja vaikka ne onkin tosi kivoja, niin ei niille jotenkin enää ihan samalla tavalla kaipaa, kun sillon teinimpänä. Ehkä sitä tykkää enemmän ihan ite oma-aloitteisesti viettää aikaa ihmisten kanssa ja tutustua, ilman sitä varten järjestettyä juttua? En mä tiedä. Mutta kyllä mä vieläkin leireille lähden, jos tulee sopivia vastaan.

Festarit taas ei oo vielä tähän mennessä ollut asia, mitä harrastaisin. Ekoilla festareillani ikinä olin viime elokuussa: Karjaalla Billnäsissä oli FACES. Ei ehkä mikään perinteisin (niinku Ruisrock tai Provinssi tai Ilosaari jnejne), koska se oli etnofestari. Mutta voi, se oli kyllä ihan ihana! Siellä oli niin söpöjä ihmisiä (mulla on varmaan joko söpöihmisfetissi, kun hehkutan vaan niitä.. u_u), niin hauskaa musiikkia ja hyviä ruokia ja ihQja kojuja ja aah. Sinne taas ens kesänä. Tykkäsin siitä myös siks, ettei se ollu sellanen älytön ryyppyhulabaloo, mitä ainakin kuvittelisin useimpien festareiden olevan. En voi tietty tietää, kun ei ole omaa kokemusta, mutta uskomus on aika vahva (; Se oli viimeks viikonlopun mittanen, mutta tällä kertaa se kuulemma kestäis VIIS päivää! Ainut vaan, että kesälukio taitaa olla samaan aikaan, joten koko ajaks en ehkä voi mennä.

..mistä pääsemme takaisin siihen, että vaikken menekään luultavasti töihin kesällä, niin ei se ole silti vapaata, koska syksyn ruotsin ja uskonnon kirjotukset häämöttää edessäpäin. Käyn myös kesälukiossa kaks kielten kurssia, sillä tavalla että ne alkaa pari viikkoa ennen koulujen alkua. Pääsen virittäytymään opiskeluun jo ennen varsinaista lukuvuotta, jipii u_u

Mutta oikeastaan mulla on tällä hetkellä yllättävän vähän suunnitelmia ens kesälle. Muutamana vuonna oon nyt käynyt Juhannuskonferenssissa Keuruun Isossa Kirjassa, koska sielläkin näkee kavereita ja tuttuja niin paljon. Sitten epävirallinen kesätraditio on ollut myös Hesanreissu Maijujen kanssa: yövytään Maijukan isoisosiskon kämpillä ja sitten shoppaillaan keskustassa. Se on kyllä kivaa, mutta turhaa ilman porukoiden rahapanostusta, öhm.. (koska en käy töissä. Ympäri mennään yhteen tullaan)

Mulla on oikeestaan kolme toivetta, jotka on ollut jo useemman vuoden, ja mitkä haluisin joku kesä toteuttaa.

1) Tukholmanristeily.
Sen takia, että aina kun oon käynyt Tukholmassa, niin se on ollut vaan läpikulkureissu, koska ollaan oltu matkalla johki muualle. Olis kiva mennä sinne varta vasten ja nähdä sitä kaupunkia ja kierrellä kirppiksiä jnejne. Joku kesä.

2) Länsi-Suomen koluaminen.
Tämä siksi, että en oo ikinä ollut esim Turussa tai Vaasassa. Ihan tosi noloa, mutta en vaan oo. Suurin syy on varmaan se, ettei siellä päin asua ketään sukulaisia eikä läheisiä kavereita, niin ei sitä turhan päiten sitten tuu mentyä. Olis siis kiva ajella autolla ympäri Länsi-Suomea ihan vaan siks, että näkis sitäkin osaa Suomesta. Ei varmaan toteudu, ennen ku ite saan kortin :D

3) Ahvenanmaan ympäri pyöräily.
En tiedä ees miks (haha), mutta Ahvenanmaallakaan en oo koskaan käyny, ja koska se on saari, niin jotenkin tuntuis sopivalta pyöräillä se ympäri. En tiedä, kuka muu vois mahollisesti lähteä ku iskä, ja en oikein usko, että saadaan koskaan aikaseks. Mutta eihän sitä tiiä.

Aaarh, voi ei, tehtävänanto oli kertoa kesästä jotain kivaa ja mulla taas kyllä harhautuu aika lahjakkaasti. Kivaa, kivaa..

Ooo, mansikat! Suomalaiset ihanat mansikat! Ja mustikat! Ja sitten herneet, sellaset hyvät, ei puisevat. Niin ja muutenkin kaikki vihannekset ja kasvikset, kun ne on kesäsin niin napakoita ja tuoreita ja hyvänmakusia. Se on ainakin kivaa. Ja sitten se, kun ei tarvi pukea niin paljon päälle, helpompi lähteä ulos, on lämmintä, aurinko paistaa.. Voi ostaa kaupasta ihan randomilla jotain ja mennä hengailemaan nurtsille tai rannalle ja mussuttaa. Ja voi pelata beachia paljain jaloin. Ja kävellä muutenkin paljain jaloin. Se kesä, kun vedin tukan pois, kävelin kerran keskustasta kotiin paljain jaloin. AAAAA ja yötön yö!! Se, kun ei tuu pimeä ollenkaan ja voi hengata ulkona yöllä ja ajaa pyörällä ja häseltää jotain. Mmm.

Joo ja hei, ens kesänä kyllä käyn viimeinkin sen Kallaveden-risteilyn! Oli kova aikomus jo viimeks, mutta se sitten jäi toteuttamatta. En oo ikinä käyny sitä, vaikka koko ikäni asunu Kuopiossa, joten nyt olis jo aika.

Sen oon muuten huomannu, että vaikka kesällä onkin (suurimmalti osalti) vapaa ja on ihanaa ja kivaa, niin silti se on mulle lähes poikkeuksetta aina jonkun kriisin aikaa. Useimmiten se ei oo mikään ulkoinen kriisi, minkä muutkin näkis, vaan sisäinen. En osaa oikein edes eritellä, minkälaisia on ollu, mutta joka tapauksessa iskee aina joku ongelma pään sisälle ja sitten tuhlaa lomaa siihen, että ahdistuilee siitä. En tiedä, johtuuko se sit siitä, kun on niin paljon aikaa miettiä asioita? Jostain syystä onnistun kuitenkin ainakin yhden kriisin synnyttämään kesässä, mikä on kyllä ehkä ääliömäisintä ikinä, mutta silti se aina tapahtuu. Ja varpilla myös ensi kesänä. (Tää ei oo pirujen seinille maalailua, se on vaan kokemuksesta päättelemistä u_u)

Hö, ei tääkään ollu taas kivaa. Olen sisäisesti näköjään hyvin negatiivinen ihminen, kun koko ajan ajautuu tyhmiin juttuihin enkä osaa puhua vaan kivoista. Hah.

Eli ehkä aika lopettaa. (Miks saakelissa mulla aina venyy nää ihan tuhottoman pitkiksi? HUAAAAH) Laitan tähän loppuun iloisen valokuvan minusta ja Mailusta Annukan luona, kun oltiin molemmat ostettu uunituoreet vikat Härrit ja luettiin niitä illalla :DD LÅL


Näytän hyvältä, HA

Ihastumaton, aina ja iankaikkisesti.

Voi teitä, rakkaat saamattomat lukijani. Mun oli tarkoitus tänään alottaa teemaviikko, mutta ei sitä voi nimittää teemaviikoksi, koska haasteeseen tuli vastauksia vain kuusi. Ei siis seitsemää.

MUTTA koska en halua olla ikävä, niin toteutan silti oman osani sitten kuuden päivän osalta, vaikkette te toteuttaneetkaan omaa osaanne. Pthyi!

(Tämä on vaan tällasta minun nipottelua, oikeesti no hard feelings ;D )

Odotettavissa on nyt joka tapauksessa tällaista:

1. romanssit/ihastumiset
2. kesä
3. Jumalasuhde
4. suhde johonkin päivittäiseen asiaan, mitä en yleensä huomioi
5. addiktiot
6. suhde kehoon

HUI, miten paljon suhteita. Mutta yritämmä selvitä.

***

Ensimmäisenä vuorossa siis kaikki romanssit ja ihastumiset, mitä minun pieneen elämään on mahtunut.

Tämä on sinänsä tosi huono aihe mulle (ja köyhä teille HÄHÄ), koska en suoraan sanottuna kykene erittelemään, että 'mulla on ollut niin ja niin monta ihastusta ja silloin ja silloin ja niin ja niin pitkään'.

Mulla ei oo tapana ihastua ihmisiin romanttisessa mielessä. En tiedä miks. Se vaan on aina ollut niin, että ihmiset mun ympärillä ihastuu ja niillä on menossa hirveesti jotain juttua, sitten ne saattaa alkaa seurustella tai sitten se lakastuu, sitten ne ihastuu johonkin uuteen tai sitten niiden ihastus uusiutuu.. joka tapauksessa, juttu on niin, että muut on niitä, jotka ihastuu - minä en.

En ole tehnyt mitään tietoista päätöstä olla ihastumatta. Sitä ei vaan tapahdu mulle. Ois helppo uskoa, että se johtus vaan siitä, etten tunne/ole tavannut ketään tarpeeks kiinnostavaa, mutta en usko sen olevan sitä. Ongelma on mitä luultavammin ihan vaan mun oman pään sisällä. Joko en osaa yksinkertaisesti vaan tuntea niin voimakkaita tunteita, että 'kykenisin' ihastumaan tai tiedostaisin sen oireet itsessäni, tai sitten ihastuminen tarkottaa mulla eri asiaa kuin kaikilla muilla, tai sitten vaan pelkään liikaa, että uskaltaisin edes antaa itsessäni herätä mitään romanttisia tunteita ketään kohtaan. (Tai sitten olen vaan ihan sairaan nirso ja itsekeskeinen ja vaativa, etten koe kenenkään olevan mulle tarpeeks hyvä tai riittävä, mikä on naurettavaa, koska en ole itsekään tarpeeksi hyvä tai oikeanlainen tai riittävä.)

Vaikka uskon kyllä henkilökohtaisesti niin, että tässä vuosien saatossa oon säästynyt paljolta turhalta murheelta ja ahdistukselta ihan vaan sen takia, etten ihastu liian helposti. Oon ihmissuhdeasioiden kanssa niin herkkä (ainakin aikasemmin ollu, en oikein tiedä miten kyyniseks oon ehtinyt kovettua tähän mennessä), että kohdistan tilanteen ollessa päällä niihin ihan kamalasti energiaa, enkä osaa tehdä oikein mitään muuta, kun vaan vatvon niitä. Joten uskon, että mua on vaan suojeltu sillä, ettei oo tarvinnut kokea mitään turhia juttuja, koska kaikista ihmissuhteista jää aina jälki.

Se on myös yks syy, miksen halua sekaantua liian helposti kehenkään. Koska kaikista ihmisistä jää jälki, ja kaikki ihmiset muokkaa omaa persoonaa. En jotenkin halua 'jaella' itteeni turhaan. (Tämä taas kuulostaa naurettavalta sanottuna sellasen ihmisen suusta, joka pitää julkista blogia, netissä, mutta se on eri asia, uskokaa.)

Sitä paitsi ihmissuhteet on pelottavia. Kun on joutunut seuraamaan vierestä muiden ja omiakin, niin tuntuu, että aina vaan joku saa turpaansa. Tai sitten molemmat osapuolet, mutta useimmiten varsinkin toinen. Siinä on vaan se, että jos aina pelkää eikä ikinä uskalla yrittääkkään, niin ei voi koskaan onnistua.

Ja ihan vaan siks olis kiva joskus ihastua korviaan myöten ja ihan tajuttomasti, että tulis ainakin todistetuksi itselleni, että KYKENEN siihen. Nyt en oo ihan varma, että onko mussa rakkautta ollenkaan, koska en ole koskaan kokenut sitä.

..mikä taas johtaa kysymykseen, että mikä sitten on rakkautta ja miten se määritellään ja plaaplaaplaa. En minä tiedä, eikä kukaan oikein.

HARHAUTUU HARHAUTUU! u_u Siis romanssit ja ihastumiset. Toi oli vähän tällaista pohjustusta sille, että mä en ihastu ja mulla ei ole ihastuksia, mutta se, mitä välillä koen ihmisiä kohtaan, on sellanen vähän lakkaamaton kiinnostus. Että on halua tutustua johonkin ihmiseen paremmin ja tekee mieli olla sen seurassa jatkuvasti - mutta tämä ei ole riippuvainen ihmisen sukupuolesta. Eikä se ole ihastumista. Mutta kuitenkin lähimpänä(?) sitä, mihin kykenen. Ja useimmiten se on vain väliaikaista ja menee ohi, varsinkin jos toinen ihminen ei tule yhtään vastaan.

Noniin, kauheeta plaaplaata, kerron jotain kouriintuntuvaa seuraavaks. Yks päivä juttelin H:n kanssa siitä, miten sitä harmitti kun ei ollut mennyt baarissa juttelemaan yhdelle pojalle, vaikka olis halunnut. Se toi mieleen mulle yhden kesän, kun mentiin Maijujen kanssa yhteismajotukseen Kesäjuhlilla, ja siinä respassa oli meidän ikänen hirmu söpö ja sympaattinen poika, jolla oli törkeen hieno keesi. Se kyseli meiltä jotain, että tahtooko tytöt rauhallisen huoneen ja jotain. Sitten kun nähtiin se toisenkin kerran, niin minä sanoin Maijuille, että jos vielä törmään siihen niin kysyn sen numeron. En tiedä, oisinko oikeesti uskaltanut mennä kysymään sellasta ihan tuikituntemattomalta, mutta eipä tarvinnut miettiä sitä, koska en enää nähnyt sitä. Se jäi jotenkin mieleen se koko episodi. Onkohan sillä vieläkin keesi? Haha!

Sitten tulee mieleen kaksikin poikaa kasilla, joihin tutustuin paremmin kun mentiin yläasteen kanssa ystävyysvierailulle Saksaan. Niihin olisin kanssa halunnu tutustua hirveesti, mutta sitten se jotenkin vaan jäi kun tultiin takasin Suomeen, vaikka oltiin samassa koulussa. Eri luokilla kuiteski.

Sitten muistan Vapiksen ekan hiihtoleirin kaks vuotta sitten, kun siellä oli yksi tumma poika, joka jostain syystä vaan iski mun silmään. Muistan miten mun katse koko ajan eksy sen suuntaan ekana iltana (miksi joidenkin ihmisten ulkonäössä on vaan enemmän katsottavaa kuin toisten?), ja kyllä me jotain vähän juteltiinkin ja pelailtiin Unoa porukalla, mutta sitten oli traagista kun ne lähti päivää aikasemmin leiriltä pois illalla ja en saanu sanottua heippa! Mua harmitti ihan älyttömästi. Sit mietin että aika karua, kun nyt en vältsillä nää sitä enää koskaan enkä varsinkaan tutustu - ja sit kun menin kotiin, niin kaltsuun oli tullu kommentti (; Se oli oma-aloitteisesti löytänyt mut sieltä. Sillon tuli hyvä mieli. (Ollaan vieläkin kavereita.)

Mitähän vielä. Viime keväänä rupesin hengaamaan aika paljon yhden kaverin kanssa, jonka kanssa olin ollut sitä ennen tekemisissä aina vähän satunnaisesti. En oikein tiedä mistä se lähti (mistä asiat nyt yleensä lähtee?). Se oli mukavaa, pelailtiin aina korista ja beachia ja join niillä teetä ja katoin leffoja (ja petasin sänkyä LÅL) ja se aina kutsui kylään, mikä oli kivaa, koska ei kukaan koskaan kutsu mua kylään (;D). Toisaalta se oli omalla tavallaan hämmentävääkin, koska tiesin, että olin ainut tyttö, kuka sen luona ainakin siinä määrin hengaili, mutta koska se ei koskaan virkannut mitään liittyen siihen, oliko sen kutsuilla joku syvempikin tarkotusperä, niin päätin olla ajattelematta koko asiaa. Muut luultavasti ajatteli, että meillä oli 'jotain juttua', ja sai siitä kyllä muutamaan otteeseen kuullakkin, mutta ei se asia ollut niin ainakaan mun puolelta. Nyt nähdään taas aina satunnaisesti kun jossain törmätään, mutta ei oo pitkään aikaan varsinaisesti tehty mitään yhdessä.

Isoin (tai vaikein tai raskain tai mikä sai mut eniten sekasin) juttu kuitenkin alko joskus 06 kun olin vielä 14. Oli yksi kiva kaveripoika, jonka kanssa aina juttelin tykkäämisjuttuja (eli siis minä utelin ja ahdistelin sen tyttöjutuista kamalasti, en oo muuten vieläkään parantanut tapojani kyseisen kaverin suhteen), ja sitten heinäkuun alussa se paljasti, että minä olinkin se tyttö, johon se oli ihastunut. Totta kai mulla oli ollut omia aavistuksia kaikista niistä vihjailuista, mutta toi on jotenkin sellanen asia, minkä yrittää viimiseen asti kieltää ja luulee vaan kuvittelevansa omiaan, koska ei sitä vaan jotenkin osaa uskoa, että joku voiskin tykätä itestään.

Mulla meni ihan pasmat sekasin. Ensinnäkin mulle oli hirmu vaikea edes uskoa, että se oli oikeasti ihastunut muhun ja yrittää hyväksyä se tosiasiana. Toinen iso ongelma oli yrittää ottaa selvää omista tunteista: tykkäsinkö siitä ihmisenä, vai tykkäsinkö vaan siitä että se tykkäs musta?

Painiskelin sen asian kanssa koko kesän lopun ja alkusyksyn ja olin kamala, kun annoin toisen vaan odottaa. Lopulta kuitenkin sanoin, ettei mun puolelta kannata odottaa mitään, koska olen niin epätasapainoinen ja hukassa ittenikin kanssa, etten voi ottaa ketään toista ihmistä siihen sekottamaan vielä lisää ja sotkemaan sen toisenkin ihmisen. Ei ehkä kuulosta traagiselta näin luettuna, mutta mulle se oli oikeesti hirmu vaikea asia. Oli kamalaa, kun ei ollut valmis eikä pystynyt vastaamaan toisen tykkäämiseen - jotenkin tuntui, että jos toinen kerta on niin ihastunut, niin olis jotenkin velkaa sen, että tuntis samoin myös sitä kohtaan. Mutta päätös oli kuitenkin oikea, koska en mä olis ollu valmis. En tiedä, olisinko vieläkään (mutta toisaalta, en usko että ikinä tuun tän valmiimmaks tai tasapainoisemmaks?).

Pysyttiin kuitenkin kavereina, minkä uskon olevan pitkälti ainakin sen ansiota, että oltiin alusta asti juteltu aika paljon. (Johtuu varmaan siitä, että mä olen niin kova kyselemään.) Surullista vaan oli, että se ei päässyt eroon tunteistaan pitkään aikaan, ja mua ärsytti niin paljon, kun en voinut tehdä sille asialle mitään. Olisin niin tahtonut, että se olis päässyt eteenpäin, enkä halunnut olla syy joka jarrutti sitä menneessä.

En tiedä, miten kauan siinä loppujen lopuks kesti että ne tunteet lopullisesti hävis, koska en viitsi enää ottaa asiaa puheeksi huvin vuoksi. Jotenkin se ei olis reilua sitä kohtaan, koska se on joutunut mun takia kärvistelemään jo ihan liian paljon. Kaikesta huolimatta (ja vaikkei se luultavasti ollut todellakaan mukavaa ihastua turhaan, kun siitä ei sitten tullut mitään) oon sille kaverille hirmu kiitollinen, että se uskals kertoa mulle ja ylipäätään että se ihastui muhun. Vaikka se olikin raskasta, niin ainakin se oli todistus mulle, että ehkä joku oikeesti voi vielä joskus tykätä musta. Että ehkä toivoa on.

Ollaan siis edelleen kavereita ja kyselen edelleen sen tyttöjutuista (kamala minä :D), vaikka omalla tavallaan suhtaudun siihen alitajuntaisesti vähän omistavastikin. (Älkää kysykö miks, en todella tiedä u_u) Ja huomaan, että oon siitä mustasukkanen varsinkin joillekin tytöille, mutta se on sellasta mustasukkasuutta, mitä koetaan hyvistä kavereista, kun huomaa, että ne pitääkin jakaa muidenkin kanssa. Karua, eikö? (;

Haasteena oli kertoa romansseista ja ihastumisista, mutta tämä ei nyt tainnut olla järin romanttista.. No mutta, mä en ole järin romanttinen tyyppi joten suotakoon se minulle anteeksi. Tuntuu, että iän karttuessa oon tullut vaan entistä kyynisemmäks ja kylmemmäks ja epäkiinnostuneemmaks muista ihmisistä (ennen olin ihan superyberutelias, oikeesti, kyselykone), enkä jaksa enää ees välittää niin paljon muiden ihmisten rakkaussuhteista, mutta ehkä tää on vaan joku taantumakausi. Enkä oo myöskään sellanen, joka aina valittais miehettömyyttään ja rypis siinä. Tykkään olla yksin ja vapaa ja omillani nyt, kun vielä on mahdollisuus, koska sitten, kun päätän kenen kanssa haluan oikeasti olla, niin sen kanssa myös OLEN ja PYSYN.

Henkilökohtainen rakkaudenkohteeni

Pitäis jaksaa kirjottaa Lontoon päivitys, mutta urakka tuntuu niin isolta, että uuvuttaa jo ajatuskin siitä. Hirmu rankkaa oikeesti yrittää päivittää monen päivän osalta. En mä oikeastaan tiedä, miks vältsillä haluisin kirjottaa ylös kaiken, mutta ehkä siinä on sekin, että sitten jäis itselleen paremmin mieleen. Suurin osa asioista kun joka tapauksessa kuitenkin unohtuu ja vaan tietyt (ois kiva tietää, mistä johtuu, että vaan jotkut asiat ja toiset ei) jutut jää mieleen.

Mutta jatkan nyt joka tapauksessa meidän saapumispäivästä.

Äippä kävi ostamassa Walroselta(tavaratalo) ruokaa hotellille (esim patonkia, hedelmiä, mansikoita, vattuja, maustamatonta jogurttia, minicokiksia) ja sit syötiin vähän, ennen ku lähettiin käymään iskän konferenssipaikalla. Tämänkertainen hotelli oli lähellä kahden vuoden takaista - sama metroasemakin. Oli yllättävää huomata, miten hyvin muistin ne paikat ja ne kaupat ja ne tiet ja reitit. Olin ihan hymynä, kun sai kävellä siellä. Ihania julkisivuja, ihanaa kieltä, ihania ihmisiä.

Kengsington Gardenssissa oli ihan perjantai-iltapäivä. Ihmiset istu puiden juurilla ja nukku tai luki kirjaa, koirat juoksenteli vapaina, lenkkeilijät meni teitä pitkin, nuoret pojat potki palloa ja yks söpö musta-rasta-mies piti junnuille jalisharkkoja. Törmättiin hulluihin, isoihin oraviin ja läskeihin joutseniin. Mirkku oli ihan otettu siitä, miten ihmiset vaan piti koiria vapaina ja anto niiden olla, eikä kukaan valittanut siitä eikä tullu rähinöitä.

Puut oli kukassa ja silmulla ja oli ihan kevät ja ah. (Ja tänä aamuna oli satanu lunta täällä, että kiva homma.)

Iskä halus vältsillä päästä johonkin klassiseen konserttiin, ja ne yritti äipän kanssa ostaa Albert's hallista liput kesäkuussa olevaan konserttiin (jos olisin menny mukaan, olisin varpilla huomannu asian ennen lippuluukulle menemistä). Myyjä oli kohteliaasti huomauttanut asiasta. Vähän nauran niille, kun ne aina yhdessä onnistuu niin hyvin.

Kirppu oli valinnu meille ruokapaikaks wagamaman, mikä on sellanen japanilainen pikaruokapaikka. Tosin tilaukset kyllä otetaan ihan pöydästä, joten ei mikään sellanen pikaruokala niinku mäkkäri. Siellä oli aika melusaa, muttei se edes jostain syystä haitannu, ja ruoka oli HYVÄÄ, varsinkin se liemi niissä nuudeleissa, ja osasin jopa syödä puikoilla! Alan oppia. Jouduin käyttämään niitä myöhemminkin toisessa aasialaisessa ruokapaikassa, ja siellä osasin entistä paremmin. Jee, kehitystä.

Kävellessä löydettiin vielä sellanen ihana Whole Foods -ruokamarketti, jossa oli pelkästään luonnollisesti tuotettua ruokaa. Se oli hirmu söpö ja iso ja avara ja ihQ :D

Äippä halus vältsillä mennä metrolla, vaikka oltais voitu kävelläkkin, ja Circle Line hämäsi meidät siinä määrin, että jouduttiin vaihtamaan parikin kertaa ennen kuin loppujen lopuksi päädyttiin Gloucester Roadille. Jalat oli hotellille päästessä aika väsyneet kaikesta siitä kävelemisestä, mutta silti oli tyytyväinen mieli. Oli jotenkin ihanaa ja ihanan mutkatonta olla taas Lontoossa.

Tässä osa Central Londonin metroverkostoa:
Gloucester Road oli meidän kotiasema.

LAUANTAINA törmäsin aamupalalle mentäessä hirmu kohteliaaseen ranskalaiseen mieheen. Kohteliaisuus sen sijaan oli kaukana, kun piti yrittää päättää käytettävät metrolinjat - jotenkin ne kuumeentaa ihmisten tunteet omituisesti, useemmin kuin kerran ton reissun aikana, vaikken ymmärrä miksi, koska musta ne on tosi selkeet ja helpot katsoa. Sain kuulla myös useemmin kuin kerran valitusta siitä, että kävelen liian nopeesti, vaikka MINUN mielestä kaikki muut vaan kävelee ihan tuhottoman HITAASTI! Mä kävelen vaan normaalivauhtia. Kuulemma kipitän ku robotti, lål. KIPITTÄJÄ. Hah.

Mentiin äitin ja Kirpun kanssa Notting Hilliin etsimään Portobello Road, jossa oli äidin rakastamia antiikkikauppoja ja muuta krääsää. Se oli kamalaa. Lauantai oli väärä valinta, koska sillon siellä on eniten myyjiä, ja se koko katu oli ihan tukossa ihmisistä ja niitä oli HIRVEESTI ja meinas mennä hermo, kun äippä jäi niin pitkäks aikaa joka ikiseen kauppaan. Onneks oli vähän viihdettä, kun siinä oli sellanen soittojengi, jotka soitti bluesia/rock'n rollia/countrya, mitä lie. (Ai niin, oli siellä yks kauppa missä oli söpöjä intialaisia kenkiä, mut laiskotti enkä jaksanu sovittaa. Harmi.) Heti kun lähettiin menemään poikittaiskatua pitkin, tungos helpotti ja pysty hengittämään. Jotenkin vinkki: välttäkää Portobelloa.

Notting Hill sen sijaan on ihan käymisen arvoinen. Talot oli ihan yltiösöpöjä, kaikki erivärisiä, oli sinisiä valkoisia vihreitä vaaleanpunaisia, kaikkea. Sit löydettiin ihan varpilla se puisto, missä Julia Roberts ja Hugh Grant siinä samannimisessä leffassa käy! Kun se Hugh kiipee sen aidan yli ja sit siellä on se penkki jnejne. Löydettiin se. Ihan vaan tiedoks. u_u

Blenheim Crencentillä oli Kirpun ihQtuskauppa, Books for Cooks. Se osti sieltä keittokirjoja. Sillä aikaa äiti oli eksyny Portobellolle kenkäkauppaan, ja tuloksena oli neljä paria kenkiä (kahdet niistä äidille siis). Syömään mentiin tällä kertaa meksikolaista ruokaa tarjoamaan Taqueríaan, missä oli taas kerran ihanan hyvää ruokaa. Varsinkin alkupala oli huippuhyvää: sellasia ruskeita tacolastuja (ne näytti ihan suklaanachoilta, yöks, mut ei ollu ;D) ja sit avocado/guacamolemöhnää ja kidneypaputahnaa. Kuulostaa varmaan tosi herQlta, mut se oli! Oh.

Kello 15:50 oli sairaan lämmin auringonpaiste ja tuntu ihan KESÄLTÄ.

Notting Hillistä siirryttiin Piccadillylle, missä löydettiin ihana, 5-kerroksinen kirjakauppa Waterstone's. Ajattelin, että pelkästään tämän takia reissu on kyllä onnistunut. Se oli ihana. Aah. Siellä oli niin paljon kirjoja ja se oli niin tilava ja siellä oli sohvia ja nojatuoleja, missä ihmiset vaan luki (vaikkeivat olleet edes maksaneet, Suomessa myyjät tulis varmaan nipottamaan) ja yks mies NUKKU siellä. Symppistä. Ostin esim Neil Gaimania. (Toisella käyntikerralla myös Hornbya.)

Kirppu halus mennä Harrod'sin sijasta vaihteeks Fortnum & Masoniin, mikä on vähän samantyylinen iso tavaratalo, vaikkakin paljon suppeempi eikä ihan niin ylellinen. Siellä oli leivostiski, missä oli jokaisen lajin leivonnaiselle pystyssä sellanen suurennuslasi, mistä pysty kattomaan tarkemmin sitä ostostaan. HAHA

Kahville mentiin sen kirjakaupan alakerrassa olevaan Costaan, missä söin vähän suklaapainotteisesti: kaakao kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla (oli pakko kokeilla) ja suklaamuffini. Olin ihan myyty, kun ihmiset vaan istu siellä ja luki tuoreita ostoksiaan, ja siellä soi vielä hyvä musakin, ei sellanen ärsyttävä perusjumputus. En tie, miks se oli niin sydäntä sykähdyttävää. Ihan rakkaus joka tapauksessa. Purr.

Muutenkin tuli siellä liikkuessa ihan Nera-efekti, mikä tarkoittaa sitä, että sydän meinaa pakahtua, kun on niin söpöä. (Joskus ihan oikeesti, kun katon Neekkua, niin en vaan kestä kun se on naamasta niin SÖPÖ! Ymmärtäisitte, jos olisitte minä ;D) Liikaa ihanan söpöjä ihmisiä ja aarh. Pojatkin tuntuu olevan paljon söpömpiä kuin Suomessa, mistä se johtuu? Panostaako ne vaan enemmän?

Lontoossa itse asiassa on yllättävän vähän jotenkin perusbrittejä. Tai ainakin niitä näkee vähemmän, ehkä ne puurtaa töissä tai jossain? Tuntu, että eniten näki latinoja, aasialaisia ja intialaisia (JA TURISTEJA, ei unohdeta niitä). Niitä on tosi paljon. Espanjaa (ja italiaa) kuuli jatkuvasti, yhtä paljon melkein ku englantia. Sympaattisinta on sellaset ystävykset ja/tai parit, joissa toinen osapuoli on vaikka aasialainen ja toinen musta. Siinä jotenkin vaan kiteytyy se, miten kaikki kansallisuudet on laitettu yhteen paikkaan ja miten ne limittyy toisiinsa jossain määrin mutkattomasti.

Piccadillyn metroaseman vieressä oli Lillysmith, iso urheilukauppa mihkä Kirppu halus. Ei huvittanu kierrellä, koska se ihmisten ja tavaranpaljous uuvutti mut, ja istuin varmaan 45 minuuttia kaikkien kassien kanssa kenkiensovituspenkillä ja luin uutta kirjaa ja kattelin silmäkulmasta ohimenevien ihmisten kenkiä. Siellä oli sotkusta, hirveesti pudonneita vaatteita lattioilla, myyjät jossain määrin vittuuntuneita, mutta myös halpaa. Se varmaan suurin syy siihen ihmispaljouteen. Ihmiset mun takana siinä penkillä vaihtu jatkuvasti ja mä vaan luin (ja kirjotin) ja mietin, että mielummin olisin vaikka Hyde Parkissa, ku siellä. Ei se ihan hukkareissuks kuitenkaan jäänyt, koska ostin topin ja lökäpöksyt (vain £5!), ja vielä SOVITTAMATTA, voitteko uskoa. Ne oli ekat sovittamatta ostetut vaatteet ikinä. Siistiä. Ja molemmat hyviä vielä kaiken lisäks.

Kun viimeinkin päästiin hotellille myöhään illalla, mun kädet oli ihan tajuttoman väsyneet, kun oli pitänyt kantaa kahta kenkäkassia plus muuta sälää. Siivooja oli ottanut meidän likapyyhkeet ja unohtanu tuota uudet, joten piti soittaa respasta uudet. Huolimatonta, aijai.

Tähän väliin voisin sanoa tuosta punnasta (£, jos ette tienneet). Kurssi on suunnilleen niin, että 0,85€ on £1, eli jos asia maksaa vaikka £4, niin käytännössä se on vähän enemmän ku neljä egee. Eli kaikki pitää ajatella vähän kalliimpana, miltä ne näyttää.

En tiedä muuten, miks Lontoo on niin jännä. Se ei ole mitenkään eksoottinen Suomeen verrattuna (Euroopan monet maat on loppujen lopuks aika samanlaisia, ulkonäöllisesti ja muutenkin), eikä kielikään ole ongelma; se on vaan jotenkin astetta miellyttävämpi. Ihmiset on ystävällisempiä (koska se on niiden kulttuurissa: jos vähänkään tyrkkäät tai tönäiset, niin kaikki on heti "I'm very sorry", "Excuse me", jnejne), liikenne on suurkaupunkiudesta huolimatta rauhallisempaa, talot on ihan ihanansöpöjä (voisin muuttaa melkein jokaiseen niistä), ja on ihana, miten ihmisiä on niin monennäköisiä. Toisaalta ois kiva käydä joskus muuallakin Britanniassa, että näkis vähän sitäkin ympäristöä, eikä vaan pääkaupunkiseutua.

SUNNUNTAI oli tajunnan laajentamispäivä. Mentiin Mirkun kanssa metrolla Tottenham Court Roadille (mua vastapäätä istuvalla aasialaiselle naisella oli lakattu kynnet keltasella, ja joka toisessa oli mustalla lakalla :) ja joka toisessa :( HAH) ja etsittiin Dominion Theatre, missä oli alkamassa Hillsongin sunnuntaikokous. (Jos et tiiä, mikä on Hillsong ja mitä ne puuhaa, niin googleta/youtubeta.) Niillä ei ole omaa kirkkorakennusta, vaan ne pitää kokouksia teatterilla, missä muutoin esitetään esim musikaaleja.

Oltiin kerrankin tosi ajoissa, mikä oli hyvä asia, koska vaikka alkamisaika oli 10:50, niin jo puol tuntia aikasemmin alko bändi soittamaan. Ainakin viis ihmistä toivotti muuten meidät tervetulleiks, kun käveltiin sisään. Joka oviaukolla.
"Hello, good morning!"
"Welcome to church!" jnejne. Se oli hassua, mutta ihan symppistä.

Ainakin puitteet oli kunnossa: oli värivalot, äänentoisto toimi, ihmisten asettelu lavalle oli selvästi mietitty, toiminta oli sujuvaa ja meininki melkonen. Liiderin lisäks esilaulajia oli kuus (3 naista, 3 miestä - 3 mustaa, 3 valkoista ..sattumaa?) ja kaikki hirmu nuoria ja hyvännäkösiä ja ilosia ja reippaita. Niillä oli muuten hauska tapa taputtaessa iskee aina käsivarteen ranteen alapuolelle, mikä on siis ihan ymmärrettävää, koska ei oo järkee hakata kättä, kun siinä on mikki. Se oli vaan hauska, kun ne kaikki teki sitä.

Ymmärrän kyllä, miks ihmiset tykkää käydä siellä - oli hyvä meininki - mutta jotenkin tuntuu, että ne on yrittäny tehdä kaiken jo vähän liiankin viihteelliseks ja miellyttäväks. Ja siis nimenomaan viihteelliseks. Ei siinä, että se sinänsä olis paha asia. Mut.. jotenkin vaan.

No mut kokemus se kuitenkin oli.

Seuraavaks oli suunnitelmissa mennä laajentamaan tajuntaa Tate Moderniin, nykytaidemuseoon Thamesin rannalla, missä on 1900-luvun taiteilijoiden töitä. Esim Picassoa ja Pollockia.

Metroasemalla käännyttiin ensin Mirkun kanssa väärään suuntaan (ei ollu ainut kerta tolla reissulla, miks kartan lukeminen on jotenkin niin vaikeeta?), ja tajuttiin se vasta, kun saavutettiin liikenneympyrä. Ennen nykytaidepläjäystä käytiin syömässä grillattu halloum -wrapit lähellä olevasta Leossista ja pyörähtämässä Joy-nimisessä kaupassa, mistä ostin korunpidikekäden. Siellä oli vedessä suurenevia barbaroita, tyttö- ja poikaystäviä ja muita nimeltämainitsemattomia-irstaita-asioita, ja ajattelin ostaa poikaystävän jokaisella kaverille, joka valittaa sen puutteesta. Onneksi tulin järkiini ja päätin olla tuhlaamatta rahaa turhaan. Et sori nyt vaan, joudutte olemaan ilman :D

Tate oli suoraan sanottuna pettymys. Ei ollut kuin pari teosta, jotka jäi mieleen ja sykähdytti (esim Alberto Giacomettin Walking Woman oli miellyttävä). Picasso esim; en ymmärtänyt sen töitä, musta ne oli vaan irvokkaita ja epämiellyttäviä katsoa. Vaikka toisaalta, eihän taiteilija välttämättä pyrikkään esteettisyyteen tai katsoja miellyttämiseen - mutta ei irvokkuuskaan itsessään tee teoksesta hyvää.

Muutenkin heräs kysymys, että miks nykytaide oikein on semmosta? Miks jotkut teokset on olevinaan hienompia ja syvällisempiä kuin muut? Miks jotkut taiteilijat pääsee pinnalle ja useimmat jää unohduksiin? Miks toiset nostetaan toisten yli, vaikkei niiden työt näytä merkittävästi sen hienommilta? Mikä määrittää hyvät taiteilijat, kuka sen määrää? Miks ihmiset tekee sellasta paskaa ja miks toiset kattovat sitä ihan täpinöissään?

Siellä oli vähän kaikkea laidasta laitaan, monia eri tyylisuuntia (mitkä nekin tuntuu olevan vähän veteen piirrettyjä viivoja). Self-mutilation teokset oli hämmentäviä ja käsittämättömiä - en vaan tajua, miks joku haluaa esim silpoa omia sukupuolielimiään ja vielä tehdä siitä 'taidetta', jota esitellä yleisölle. Haloo?

Toisaalta, no, miks jotkut haluaa vuodattaa juttujaan jossain blogissa muiden luettavaks? Haloo.

Tänään ruokapaikkana oli turkkilaista ruokaa tarjoava Özer, missä oli mukava punainen, tumma sisustus. Otettiin sellanen kimppa-ateria, missä tuli 11 erilaista ruokalajia (siis jokainen melko pieni, älkää hämmästelkö :D). Oli kivaa, kun oli niin monia erilaisia makuja; ei ainakaan tarvinnut tympääntyä siihen, että koko ruoka maistuu ihan samalta.

Jossain välissä ehittiin käydä jälleen kirjakauppoja kiertämässä, uudestaan Waterstonessa että iskäkin pääs, ja sit Books Warehousessa. Illalla mentiin hotellia vastapäätä olevaan Internet-kahvilaan dataamaan, ja blogasin ton edellisen postauksen. Hinta oli £1/20min ja £1,80/1h.

MAANANTAI näkyi metrossa, koska melkein kaikki matkustajat vaikutti töihin meneviltä. Olis tehny mieli ottaa valokuva, kun vähintäänkin joka toisella oli metro-lehti luettavana. Se näytti hauskalta. (Aamulla törmättiin muuten hississä norjalaiseen pariskuntaan, jotka tunnisti meidät suomalaisiksi. Hassua, vaikka kyllä sitä itekkin monesti erottaa ruotsalaiset muista. Ne norjalaiset oli muuten hurjan SUURIKOKOISIA, onko kaikki norjalaiset muka niin isoja?)

Suunnitelmissa oli Covent Gardenia ja mun sarjiskauppoja ja myöhemmin Oxford Streetiä. Covent Garden Market oli edelleen ihan söpö, mut mentiin sinne niin aikasin, ettei jutut ollu päässy kunnolla vielä käyntiin. Siellä on yleensä musikanttiryhmiä ja katutaiteilijoita ja performansseja (ja viime kerralla satuttiin törmäämään Hare Krishna -kulkueeseen), joten ihan käymisen arvoinen paikka.

Kirppu lähti jo meitä ennen Oxfordille, ja mä pääsin ettimään Shafesbury Avenuelta sarjiskauppoja. Luulin, että Waterstone's oli ihana, mutta Forbidden Planet oli ihan uskomaton. Se oli kakskerroksinen kauppa, missä yläkerrassa oli kaikkea sälää (figuureita, leluja, julisteita, krääsää, keräilyjuttuja, leffa-, sarjis- ja kulttikamaa) ja alakerta oli täynnä sarjiksia. Graphic novelsseja, mangaa, sarjislehtiä, fantasia- ja kauhukirjoja, DVD:itä.. Se oli ihan käsittämätöntä. Oli niin paljon kaikkea, että tuli ihan runsaudenongelma. Ei siinä mitenkään pystyny käymään kaikkea loogisesti läpi, ei keskittyminen riittänyt kun oli niin tajuttomana kaikkea. Huaah. Suosittelen.

Armahdin äipän ja Mirkun muilta kaupoilta siltä päivältä (koska FP oli ollu jo niin kattava), ja lähdettiin menemään Oxford Streetille päin Kirpun luo. Matkalle mahtui esim iso musakauppakeskittymä ja kirjakauppakeskittymä (tällä kertaa käytiin Foylessilla, ei ollu enää mitään Waterstonesiin verratuna).

Oxford Street on ymmärtääkseni Lontoon pääostoskatu, ja sen mukaisesti siellä oli porukkaakin. Kauppoja löytyy paljon, mutta niissä asioiminen onnistuu vaan, jos jaksaa sietää sitä ihmispaljoutta. Meinas mennä hermo, kun kadulla pääsee kävelemään niin hitaasti eteenpäin sen lössin takia. Onneks ei tarvinnu kauaa siellä viihtyä.

Ruokapaikkaa etsiessä eksyttiin Sohoon sellaselle söpölle sisäpihalle, jonka ympärille oli kolmeen kerrokseen sijoitettu pieniä itsenäisiä vintagekauppoja. Tavara oli kallista (niinku vanha tavara monesti on), mutta ne monet liikkeet oli ihan sulosia.

Lopulta löydettiin mukava pieni aasialainen syö-niin-paljon-kuin-jaksat-ravintola jostain kadunkulmauksesta Sohosta. Se oli sympaattinen ja kaiken lisäks vielä täysin lihaton! Total-vege! Mirkku kysy vielä useampaan otteeseen, että onko ne kaikki lämpimät ruuat tosiaan vege, mutta ne oli. Soija vaan näyttää joskus ihan uskomattomasti lihalta, ette uskokaan. (Lähtiessä katoin ikkunan esittelypaperia, ja sen alakulmassa luki karma-free. HAHA, ei kerry pahaa karmaa tuolla syödessä, koska ei oo lihaa ;D)

Sitten, kun oltiin jo jälkiruokaa syömässä, sisään tallusti vaalea pariskunta. Katoin hetken peilin kautta, että näyttääpä toi nainen tutulta, ja sitten kysyin muilta, että voiko se olla joku suomalainen näyttelijä. Ja se oli: Laura Malmivaara miehensä ohjaaja Aku Louhimiehen kanssa. HAHHAH. Suomessakaan ei ikinä törmää kehenkään, niin sen sijaan sitten Lontoossa, pienessä ravintolassa jossain Sohon syövereissä. Lål.

Tarkotus oli kattoa illalla leffaa, ja iskä johdatti meidät Waterloon aseman lähellä olevaan Britannian suurimpaan 3D-teatteriin. Siellä meni vaan joku Monsterit vs. Alienit, eikä meitä kiinnostanu, eikä sinne ollu ees enää lippuja. Lähdettiin Mirkun kanssa etsimään leffateatteria Piccadillyltä, koska olin nähny siellä aikasemmin jonkun cineman. Se oli vaan ihan futuristisen uusi ja siellä meni jotain leffoja, mistä en ollu kuullutkaan, joten päätettiin ettiä joku toinen. Onnistuttiin aika hyvin, koska ihan munkilla löydettiin toinen. Sekään ei ollu sopiva, joten yritettiin vielä kokeilla, kun kerta oli kerran jo onnistunut. Ja edelleenkin tärppäsi! Piccadillyn lähellä on selvästi joku leffateatteri keskittymä.

Odeonin seinästä yritettiin kattoa, mitä leffoja olis tarjolla, ja päädyttiin parhaana vaihtoehtona näytösaikojen puolesta Watchmeniin (vaikka se oli k18, HIHIHIHI, ne ei ees kysyny mun ikää ;D haha, tosi saavutus joo..). Huomattiin vaan, ettei se mennyt kyseisessä teatterissa, koska niitä Odeon-teattereita olikin useampi vaan erinimisinä. Meillä oli sitten reilu 20minsaa yrittää löytää siihen oikeaan, West Endin teatteriin.

Se oli kyllä jo totaalista harhailua. Ei tajuttu, miten se kartta ja ne tiet sijoittui, joten yritettiin vielä kerran tuurilla päästä määränpäähän (kun nyt sellainen jopa oli). Matkalla eksyttiin jotenkin omituisesti Chinatowniinkin (yhtäkkiä oli vaan ympärillä kamalasti aasialaisia ihmisiä ja kiinalaisia ravintoloita ja katujen nimet englannin lisäks kiinaks), mutta sitten näin ison Watchmen-banderollin ja me onnistuttiin! HAHHAH! Minusta ihan kiitettävä suoritus, koska kaikki meni munkilla :D Kaiken lisäks huomattiin, että se olis ollu ihan lähellä meidän lähtöpaikkaa, mutta sen sijaan harhailtiin jossain korttelien päässä..

Lipuntarkastaja oli erikseen ja sit oli erikseen siinä salin ovella tyypit, jotka tuli taskulampulla osottamaan istumapaikat. Lisäks jokainen, jolla asioit, toivotti aina "Enjoy the movie" tai jotain. Sanooko ne Suomessa ees niin?

Ennen ite leffan alkamista oli valehtelematta varmaan puol tuntia mainoksia; ensin vartti jotain randomeja ja sit vartti leffamainoksia. Alko jo vähän puuduttamaan. Ja sinne lipui sen ajan ihmisiä melkein koko ajan. En tiedä, onko se sit joku kulttuuriasia, että ne tietää ettei leffa ala heti, joten voi tulla vähän myöhässäkin ja että jos haluaa säästyä mainoksilta, niin myöhässä tulo on kannattavaakin. No kuitenkin. Oli itse asiassa aika vapauttavaakin katsoa leffaa ilman tekstejä, koska ei tarvinnut koko ajan kyylätä niitä. Huomas, että tuli paljon enemmän katsottua itse leffaa, kun katse ei ollut jatkuvasti kiinnittynyt ruudun alareunaan teksteihin. Eikä ollu ees vaikee ymmärtää. Äänet oli kyllä ihan sairaan kovalla, varsinkin tollaselle toimintaleffalle, olis pitäny melkein olla korvatulpat..

Äippä oli ostanu meille hotellille iltapalaa ja sit istuin siinä sängyllä ja kuuntelin ku Kirppu jo tuhis ja Mirkku yritti nukahtaa ja mussutin ja mietin, että enpä oo varmaan ikinä aikasemmin käyny maanantai-iltana leffassa.

TIISTAI oli muidenkin päivien mukaisesti nätti päivä. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta tosi tuulinen. Mentiin siskojen kanssa metrolle Hyde Parkin kulmalle ja yritettiin löytää Hard Rock Café. Se ite kahvila ja kauppa sijaitsi erikseen, ja kun saavuttiin paikalle, ei kahvila ollu vielä ees auennu. Siinä oven eessä oli jo hirmunen jono, en ollu edes ajatellu, että se olis niin suosittu. Olisin halunnu ostaa sellasen HRC London -teepaidan, mutta tarjonta oli huono ja paidat rumia, niin en ostanutkaan. Ja oishan se ollu vähän tyhmää, kun en ois ees käyny kahvilassakaan, et eipä siinä : D

Käveltiin Green Parkiin ja siellä oli tosi vihreää ja poliisit syötti hevosia nurmella. (Heppapoliiseja ja muutenkaan pollareita ei saa kuulemma kuvata.) Buckingham Palacen eessä oli törkeesti taas porukkaa - kaikki turistit kasaantuu tollasiin turistirysiin - joten sitä ihasteltiin vain kaukaa, eikä viititty mennä lähemmäks. Sen sijaan käveltiin keltasten tulppaaniviljelmien ohi istumaan siirrettäville aurinkotuoleille, mitä melkein joka puistoissa on. Oltiin istuttu vasta vähän aikaa, kun siihen käveli rahastaja ja kysy, että aiotaako maksaa. Ei ees tajuttu, että se vois maksaa, mutta se oli ihan ymmärrettävääkin tarkemmin ajatellen, koska kovin moni ei niissä istunu, vaikka tuoleja kyllä oli. Kauempana katoin infotaulusta, että hinta ois ollu £2/4 tunnin sessiosta. Niihin tuoleihin ois pystyny ostamaan myös kausilippuja, opiskelijat halvemmalla. HAH HAH!

Ajettiin metrolla High Kengsingtoniin ja käytiin kahvilla Starbucksissa. Jostain ihme impulssista päätin kokeilla Tea Chai Lattea ja se oli ihan RAKKAUS! Se oli ihan älyttömän hyvää, just sopivan tujakkaa, mutta jotenkin kuitenkin hirmu lempeää. Siitä tuli mun uus lemppari. Nam. Harmi, ettei Starbucksia oo Suomessa (tai ainakaan Kuopiossa).

Päätin kuitenkin kiertää myös muita sarjiskauppoja, kun kerta oli kuitenkin viimeinen kokonainen päivä ja ei tuonne päin maailmaa liian usein tule eksyttyä, joten lähdettiin kävelemään kohti Bloomsbury Streetiä ja löydettiin
Gosh!. Se ei ollut niin iso mitä FP, mutta se oli sympaattinen ja söpö kauppa. Jäi hyvä mieli.

Kirppu olis halunnut syömään yhteen intialaiseen ravintolaan, mutta niillä oli päiväpaussi menossa, joten jouduttiin etsimään toinen ruokapaikka. Siinä matkalla ehdittiin esim käydä ostamassa mulle huivi Monsoonilta (joka mätsää mun laseihin hyvin HÅHÅ) ja sit sellasessa hirmu söpössä japanilaisessa teekaupassa, mistä ostin turkoosipohjaisen teekannun. Hih. Se niin sykähdytti, eikä ollu kallis.

Intialaisen sijasta päädyttiin kreikkalaiseen ravintolaan Covent Gardenin lähellä. Pöydät ja penkit oli korkeella ja pöydän alla oli koukkuja, mihin pysty ripustamaan laukut ja kassit. Ruoka oli ihan hyvää, ja oli hauska, miten ne asetteli ne sellasiin telineisiin, mikä kieltämättä säästi aika paljon tilaa.

Tarkotuksena olis ollu ehtiä Madame Tussaud'slla, mutta aika hurahti ja se jäi tekemättä. Kävin siellä kyllä jo viime kerralla ja siitä on muistona ihQ kuva Jack Sparrown kanssa, joten ei haittaa ;D

Sitten taas vähän draamaa: Mirkku lähti treffaamaan sen kaveria vielä ennen konserttia, ja me päätettin käydä äipän ja Kirpun kanssa hotellilla heittämässä kassit sinne. Pysähdyttiin kotimetroaseman vastaapäätä olevaan Starbucksiin ottamaan take awayt (otin isoimman tea chai latten mitä löyty, siitä tuli mun uus lemppari^^), ja äidin ollessa kassalla kävikin kämmit: se ei löytänyt sen lompakkoa, koska se oli pöllitty. Se oli tapahtunut joko metrolle käveltäessä, liukuportaissa tai metrossa. Ihan käsittämätöntä, että se on kadonnut läpän ja vetoketjunkin takaa, mutta joku nyt kuitenkin oli sen ottanut hoteisiinsa. Se oli jotenkin koominen tilanne, kun äipällä oli vaan punaset läikät poskilla ja se vaan hymyili suu auki epäuskoisena ja Kirppu vaan tuimana hoki koko ajan että "äiti, nyt sun pitää jäädyttää kortit, nopeesti, jäädytä kortit, jäädytä kortit!". Ja mä siemailin ihQa chaitani.

Ihan hyvä, että kun pöllittiin niin pöllittiin vikana päivänä, eikä vaikka ekana. Olis menny matkakassat harakoille. Oppipahan äitikin nyt ehkä pitämään laukkua edessä, eikä takana, ainakin ihmispaljouksissa.

Illan ohjelmaan kuului vielä Lontoon Philharmonisen Orkesterin konsetti Royal Festival Hallissa. Se oli ihan tosi iso paikka ja siellä parveili ihmisiä pilvin pimein. Ohjelmistossa oli Maazelia (joka oli myös kapellimestarina, se esitti omia biisejään siis) ja Shostakovichia. Sali oli vähän tylsän värinen, mutta isompi ja hienompi kuitenkin kuin Kuopion musakeskuksen.

Maazel oli ihan tosi häröä kakofoniaa. Siinä ei ollu melodisuutta juuri nimeksikään, ja sitä kuunnellessa heräsi epäilys, että onko se säveltäjä kuvitellu vaan tietävänsä mitä tekee, vai oikeesti toteuttanut tarkan visionsa säveltäessään ne teokset. Sellosolisti oli kyllä ihan taitava (Han-Na Chang). Shostakovich oli sit vähän perinteisempää ja sitä jo ihan kuunteli ihmettelemättä. Toisiks viimisen osan lopulla alkoi jo vähän väsyttää, ja viimiseen osaan en jaksanu enää ihan keskittyä.

Thames oli tosi hienon näkönen sen Royal Festival Hallin isoista ikkunoista ja vastarannan talot oli hienosti valaistu. Ihmiset istu kynttiläillallisella superhämärässä ravintolassa siellä konserttitalon yhteydessä, ja Westminsterin sillan alla soitti joku musta mies ihan tosi taitavasti saksofonia. Mirkulle tuli kuulemma mieleen Simpsoneista se Lisan kaveri, musta saksofonisti.

Mentiin vielä illalla syömään hotellin läheisiin italialaiseen ravintolaan, ASKiin, missä oli ihan tosi ilonen ja reipas ja symppis tarjoilija. Sillä oli aluks liian vähän ruokalistoja ja näytin varmaan surkealta, kun se sanoi että "How could I miss you, my darling? Here you go" kun viimein sain menuni. : D Lipevää joo, mutta se oli hauska mies. Se kysy mistä oltiin, ja ties Janne Ahosen, hah. Sit kun oltiin jo maksettu, niin ravintolapäällikkö tai joku vastaava tuli juttelemaan meille, ja äippä rupes selittämään sille, että se ryöstettiin aikasemmin sinä päivänä. Lål (;

KESKIVIIKKOaamuna oli edessä sitten viimeinen hotelliaamiainen ja kamojen pakkaaminen. Sain ostokset (lähinnä kirjoja, öhm) vaivattomasti mahtumaan laukkuun, koska se oli ollut osittain tyhjä tullessa. Ei lähdetty enää metrolla säätämään mihkään kauemmas, vaan mentiin melkein vieressä olevaan
Natural History Museumiin ottamaan tuliaisvalokuvia Vertille, kun se oli pyytänyt. Nähtiin siis DINOSAURUKSET (ohoo). Oli se kyllä isoja. Ei sitä pysty käsittämään, että sen kokosia elukoita olis täällä joskus tallustellu ja elelly. Huh huh. Siellä oli muutama liikkuva dinosaurus jäljitelmä ja ne oli ihan tosi hienosti tehty kyllä. Näytti melkein aidoilta o_o

Japanilaisen, meksikolaisen, kiinalaisen, kreikkalaisen ja italailaisen jälkeen oli vuorossa sitten vihdoin viimein se intialainen. Se oli pieni ja hieno läheisen hotellinravintola ja me oltiin sillä hetkellä ainoot asiakkaat. Se tarjoilija oli tosi kohtelias ja hyvä ja asiallinen. Sit se kysy, että ollaanko Tanskasta vai Norjasta, eli jollain perusteella ne meidätkin osaa luokitella Skandinaaviasta tuleviksi. En tiedä onko se ulkonäössä vai kielessä, mutta jotain siinä on, että ollaan nimenomaan niiden silmissä pohjoisesta eikä vaikka Itä-Euroopasta. Saatiin taas hyvää ruokaa - kertaakaan koko matkalla ei harhauduttu pahoihin ruokapaikkoihin, eikä ruoka ollut kertaakaan suoranainen pettymys. Aika hyvä saavutus mun mielestä.

Metromatka Heathrowlle kesti melkein 40 minsaa, koska oli ruuhka-aika (vaunu oli jossain vaiheessa ihan täynnä) ja melkein 15 pysäkkiä muutenkin ennen terminaalia. Lähdettiin kuitenkin kentälle niin hyvissä ajoin, ettei ollu mikään kiire onneks. Systeemit oli PIKKUSEN laajemmat kuin Helsinki-Vantaalla, ja turvatarkastuksen löytäminen kesti vähän kauemmin, mutta ei meillä sen kummepia kommelluksia ollut. Eikä tällä kertaa edes odottamista, niin kuin tulomatkalla.

Join lentokentälläin vielä Tea Chai Latten. Se ei ollut nyt niin hyvää, vähän liian laihaa, mutta sain Kirpulta puolet sen omasta kun se ei tykännyt, joten asia vähän korjaantui.

Lentomatka meni yllättävän nopeesti. Sain loppuun mun lentolukemisen (C.S.Lewisin Paholaisen kirjeopisto, kandee lukee, oli hauska ja ajatuksia herättävä). Ruokakin oli yllättävän hyvää lentsikkaruuaks, ei ollu mitenkään ällöä tai etovaa. Mun vieressä istuva mies joi ainakin 3 pulloa sitä ilmaista valkoviiniä. Minä litkin vaan cokista ja appelsiinimehua ;D Noustessa ja laskeutuessa ne soitti ihanaa vanhaa jazzia, en tie miks, mut kuitenkin.

Helsinkiin saavuttiin joskus vähän ennen yhtätoista ja oli kamalaa tajuta taas, ettei enää voinut puhua mitä sattuu ja että ymmmärsi kaiken ympärillä olevien ihmisten puheen. Ulkomailla on jotenkin niin vapauttavaa,kun en tarvi välittää puheistaan samalla tavalla kuin täällä. Muutenkin oli vähän sellanen fiilis, että osannu edes kuvitella, että seuraavana päivänä pitäis mennä kouluun. Se tuntui ihan absurdilta. Mirkku lupas avokätisesti, että koska sillä jäi matkakassaan vielä parisataa, niin se vois kustantaa mun katoamisen, etten poksahda stressistä. Tarjous oli kyllä houkutteleva, mutta ei mulle enää kerry samalla tavalla stressiä, koska en jaksa enää hirmuna välittää jostain koulusta.

Mitähän mä vielä kertoisin. Helsinki-Kuopio-lennolla oli söpö ruotsalainen poika pikkuveljensä ja äitinsä kanssa, ja oli häiritsevää, kun se näytti iha joltain tutulta tyypiltä, mutten tiedä keneltä. Perillä oltiin kentällä 00:19. Maassa oli lunta (ja seuraavana aamuna kouluun lähtiessä -4astettaa)ja olin ihan katkera, koska olin jo ottanut lähtölaukauksen kevääseen, ja nyt piti sitten tulla taakse päin elämässä. Sitähän pitäis aina pyrkiä eteen päin tässä elämässä, ei taakse päin! u_u



Huoh. Tulipa taas sopotettua. Jos oot ollu laiska, etkä jaksanut vaivautua lukemaan kaikkea (;DD), niin tiivistettynä tässä: oli kivaa, siellä oli kevät, ihmiset on Lontoossa tajuttoman söpöjä, talot nättejä, kannattaa käydä joskus ja aion mennä vielä joskus tulevaisuudessa. Helppo ja mutkaton olla ja liikkua ja kommunikoida. Ja sitä paitsi pieni osa minun sydämestä jäi sinne jo kaks vuotta sitten.

Laitan tänne kuvia, kunhan saan niitä lisää, ja jos jaksan. Oon vaihtelevasti laiska ihminen. MUTTA SAIMPAHAN AINAKIN TÄMÄN POSTAUKSEN ALTA POIS, ETTÄ NIIN!

Ja nyt unta palloon!