Sisäisellä tietoisuudella

HNN!!

(Antakaa anteeksi ja olkaa armollisia: OON MYÖHÄSSÄ! Rupeen kirjottamaan eiliselle kuulunutta merkintää vasta nyt, mutta jäin oman addiktoitumisalttiuteni vangiksi.

Lyhykäisyydessään kävi näin:
Koska toisena BÄÄÄÄsiäispäivänä ei jaettu edelleenkään sanomalehteä, ja koska aamuisin on yksinkertaisesti pakko lukea jotain, alotin lukemaan Lontoosta raahaamaani kirjaa [Nick Hornby: A Long Way Down], joka kertoi itsemurhaa hautovista ihmisistä, jotka sattumalta tapasivat, koska ne oli kaikki hyppäämässä samalta katolta samana yönä. Way to go! Mutta se oli oikeesti hauska kirja, nauroin monta kertaa ääneen ihan arvaamatta, joskus se dialogi vaan yllätti niin nurkan takaa.. Kuulostaa ehkä vähän irvokkaalta puhua itsareista ja hauskasta samaan aikaan, mutta näin nyt vaan on. Suosittelen tuota kirjaa! Se on myös suomennettu, mutta oon lukenu tolta kirjailijalta nyt vaan enkuks, joten suomenkielisistä versioista en uskalla sanoa mitään...
NO ENIVEIS, pointti tässä taas oli SE, että kun alotin aamupalalla sen kirjan lukemisen, niin ylläripylläri en osannut lopettaa koko päivänä. Sit luin ja luin ja söin ehkä välillä ku muistin ja luin taas. Illalla piti ruveta tekemään vähän läksyjä, esim matikkaa HYI, ja sit luin vielä ku menin nukkumaan, enkä muuten sattuneesta syystä kovin kauaa nukkunu, ja sit aamulla luin sen loppuun. HUH. Lukekaa tekin.

Mutta nyt siis seuraava aihe, joka kuului eiliselle, ja siihen se oiskin sopinu erityisen hyvin, koska pääsiäinen on kristillinen juhla.)


Kolmantena vuorossa Jumalasuhde.

"Juuumala looooi taivaan ja maan
ja järvet ja puuut
ihmiset myööös
JUUUUUUMALAAN OOOON.."
Höm. Alkoi laulattaa.

Oon syntynyt vapaakirkolliseen perheeseen vapaakirkollisille vanhemmille (TIETOISKU: Vapaakirkko on itsenäinen protestanttinen kirkkokunta, joka erkaantui pikku hiljaa evankelisluterilaisesta kirkosta 1800-luvun lopulta alkaen. Oma kirkkokunta siitä tuli v.1923, ja paikallisseurakuntia Suomessa on noin sata. Voi olla vanhaa tietoakin, en jaksa tarkistaa. Suurimmat erot luterilaiseen oppiin on käsitys kasteesta ja ehtoollisesta: Vapaakirkolla on lapsikasteen sijasta uskovan kaste, eli henkilö saa mennä kasteelle kun itse niin valitsee. Ehtoollisen saa nauttia Vapaakirkon tilaisuuksissa kuka tahansa Jeesuksen sovitustyön tunnustava, kuului mihin kirkkokuntaan vain.), ja tästä seurauksena minua kuletettiin kirkon pyhäkouluissa ja muissa lapsesta saakka. Vapaakirkkoon kuulun edelleen, ja olen ihan tyytyväinen siitä. En tahtoisi antaa kastaa lapsiani siksi, ettei ne pysty mitään vielä silloin päättämään, joten kasteella ei olisi edes mitään merkitystä. Ehkä symbolista ja perinteikästä joo, mutta minusta se on vaan hukkaan heitettyä silloin. Tykkään myös siitä, että Vapiksella ehtoollinen on avoin. Mä en esimerkiksi saisi periaatteessa nauttia ehtoollista luterilaisessa tilaisuudessa, vaikka samaan Jumalaan ja Jeesukseen uskotaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta se on vähän typerää ja pikkumaista.

Tämä ei ehkä nyt ihan täysin tyystin kiinteästi liity juuri Jumalasuhteeseen, mutta pakko vähän alustaa, koska uskokaa tai älkää, kyllä perhe ja koti ja lapsuus vaikuttaa aika paljon, miten ihminen Jumalan näkee tai kokee tai on näkemättä. Jumalakuvan kannalta on merkitystä, onko syntynyt hulluun-fundalisti-hellari-perheeseen vai umpi-pakana-kirkonvihaaja-perheeseen. (Anteeksi hellarit ja pakanat tuo kärjistetty esimerkki.)

Minun Jumala on ollut aina ennen kaikkea Taivaan Isä, jolle luettiin pienenä iltarukous.

Levolle lasken, Luojani
Armias ole, suojani
Aamulla jos en nousisi
Taivaaseen ota luoksesi

Noin se meillä meni. Sitten kun vanhenin ja aloin tulla teini-ikään, rupesin puhumaan Jumalalle enemmänkin kun vaan valmiiksi keksittyjä rimpsuja. Varmasti on ollut kasvatuksen ja vanhempien vaikutusta, että olen kokenut Jumalan aina niin vahvasti olemassaolevaksi, mutta ei kaikkea voi niidenkään piikkiin laittaa.

Minulla on sisäinen tietoisuus, että Jumala on, enkä mä siitä pääse yli enkä ympäri, vaikka kuinka tahtoisin tai vaikka kuinka olis epäilys ja epäusko ja ahdistus ja ristiriita ja mitä tahansa. Vaikka rupeisin elämään ihan hunningolla (mitä se sitten tarkottaakaan), ja kieltäytyisin uskomasta koko Jumalaan, niin ei mun omatunto jättäis mua rauhaan. Ei se vaan onnistuis.

Omalla tavallaan se on tietynlainen taakka: tietoisuus siitä, ettei voi koskaan päästä karkuun, vaikka joskus sattuiskin haluamaan, koska viimeistään omatunto saa mut kiinni. Mutta en mä sitä enää jaksa kokea taakkana, vaikka siltä se joskus tuntui. Ehkä se on parempi ottaa vaan mahdollisuutena ja lahjana: mulla on sisäänrakennettu tietoisuus siitä, että on joku suurempi ja kyvykkäämpi, joka pitää huoltaa. Petyin mä miten paljon tahansa itteeni, kanssaihmisiin, ihmisiin kirkolla, ihmisiin ylipäätään, niin ei se silti tarkota sitä, että Jumala olis jotenkin vähemmän olemassa.

Mut haastettiin kertomaan Jumalasuhteestani, koska en ole siitä kuulemma viime aikoina kirjotellut (mikä on periaatteessa totta; enemmän mä oon kirjottanu siitä, miten mua ahdistaa ja miten en halua hyväksyä asioita sellaisinaan kun ne tarjotaan ja miten on ristiriitaista). Mun Jumalasuhde on tällä hetkellä etäinen. En tiedä, mikä on pääsyy: onko menossa vaan joku kausi, koska välillä elämä tuntuu etenevän pelkästään sellasina kausina, vai johtuuko se mun suhtautumisesta itseeni ja elämään tai seurakuntaan?

Seurakuntaan mulla on vähän ristiriitanen suhde. Mä tykkään käydä siellä; se on mun kotiseurakunta, siellä on melkein pelkästään tuttuja naamoja, oon ollu siellä lapsesta saakka, siellä tuntuu tutulta ja useimmiten helpolta. Mutta toisaalta mua joskus ahdistaa: välillä tuntuu, että sun odotetaan olevan tietynlainen, vaikka samaan aikaan väitetäänkin, että Jumala rakastaa lapsiaan just sellasena. Mutta tää onkin yks niistä asioista, mitä ei pitäis sotkea Jumalaan: jos joku ei tykkää vaikka sun pukeutumisesta, niin useimmiten se on nimenomaan SE JOKU, joka siitä ei tykkää - ei Jumala.

Karismaattiset liikkeet korostaa henkilökohtaisen, aktiivisen Jumalasuhteen ja Jeesussuhteen tärkeyttä elävän uskonelämän kannalta. Niiden pitäisi olla kaikessa ensimmäisenä, kaiken päällimmäinen ja perimmäinen tarkoitus, niitä pitäisi pyrkiä jatkuvasti hoitamaan. Vähän niinkuin jos kuvittelet itsellesi ihmisen, jota rakastat niin paljon, että sun suhteesta siihen tulee sun koko elämän keskipiste ja tarkoitus, ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen jos ollenkaan.

Ymmärrän kyllä sen pointin. Mutta en oo ihan samaa mieltä. Oon ehkä harhaoppinen ja pakana ja itsekäs, mutta en mä koe jotenkin, että mun pitäis laittaa syrjään kaikki muu, vaan siksi että voisin omassa henkilökohtaisessa päänsisäisessä maailmassani yrittää jatkuvasti päästä kosketuksiin Jumalan kanssa ja saada jotain ihmeellisiä kokemuksia. Suoraan sanottuna, se säväyttää ehkä siinä hetkessä. Pidemmän päälle sillä ei kuitenkaan pötki. Mulla on elämä. Mulla on velvollisuuksia, mulla on intohimoja, mulla on haaveita, ja minä uskon, että Jumala tahtoo minun elävän minun elämää niin, että mulla on hyvä olla. Ja mulla on hyvä olla ja mulla on Jumala, jota kunnioitan. Ei kai Jumalakaan niin itsekeskeinen ole, että tahtoisi mun kiinnittävän kaiken huomion siihen 24/7? Jos on, niin ei ainakaan minun Jumalakuvan mukainen Jumala. Ei ainakaan se Jumala, josta mulla on tietoisuus.

(Tähän väliin Sinfestiä:



Tiedän, että tästä voisi tulla riitaa monen ihmisen kanssa, mutta minä yritän nyt olla mahdollisimman rehellinen miettimättä, että mitä se ja se tästä ajattelee. (Koska tiedän myös sen, että tätä lukee ihmiset tosi erilaisista tuttavapiireistä.) En minä jaksa yrittää selittää jotain soopaa, jota sisimmässäni kuitenkin epäilisin. Minä luulen, että moni tekee niin, koska niitä pelottaa. Uskonto, usko ja uskovaiset voi saada pelottavia piirteitä.

Rupes uuvuttamaan. En kirjota tästä aiheesta enempää nyt, enköhän joskus vielä palaa siihen ihan oma-aloitteisesti.

Tai no vähän vielä. Sanoin aikasemmin tuolla, että minun Jumalasuhde on tällä hetkellä etäinen, ja niin se onkin. On jotenkin ollut sellanen olo, että tarvii pitää nyt etäisyyttä, kun alkoi mennä pää niin sekasin kaikista ajatuksista, omista ja muiden ihmisten syöttämistä. Mutta alkaa tää jo helpottaa. Oon ehkä oppinut suhtautumaan omaan uskoon ja toisten oletuksiin vähän paremmin. Suunta tällä hetkellä siis ylöspäin. (Mistä sen muuten muka tietää tarkottaako ylöspäin aina välttämättä parempaan päin?)

HUH, jo kolmas teksti, olen puolivälissä! Jee!