Epäpätevä ihmiskriitikko

Joskus aina tiedostaa, miten erilaisia ihmisiä tuntee ja kavereita omistaa. (Tai no ei niitä omistaa voi, mut tiette kyl.)

Eri kavereitten kanssa ollaan vähän eri tavalla ja puhutaan vähän eri jutuista - ja niistäkin vähän eri tavalla. Ei vältsillä paljon eristi. Mutta vivahde-eroja löytyy kuitenkin.

Mua vaan välillä hämmentää, kun huomaan miten erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa oon ollut parin päivän aikana.

ESIM:

Eilen oltiin H:lla käymässä ja ei oikeestaan tehty muuta ku juteltiin ja juotiin välil teetä/limppaa. Se oli mukavaa. Vaikka välillä tulee aina sellanen olo, että miks me jauhetaan tällasta paskaa ja tällasista yhdentekevistä asioista. Ei se oo sitä, ettäkö aina pitäs puhua jostain syvästä ja suuresta, eihän sitä kukaan jaksais, mutta joskus vaan aina iskee hetkellisesti sellanen olo, että kuuntelee objektiivisesti itsensä ja/tai kanssapuhujan juttuja ja tajuaa, mitä turhaa schaissea sieltä tulee. (En osaa vieläkään kirjottaa tota sanaa HAH!)

Tytöt puhuu nykyään melkein aina jossain vaiheessa baarireissuista. Musta se on jotenkin huvittavaa omalla tavallaan, kun vielä vähän aikaa sitten kukaan ei puhunu niistä, ja nyt enenevissä määrin. Niitä kuunnellessa mietin, että tykkäisinkö ite mennä baariin ryppäämään ja kattelemaan poikia ja dansaamaan niiden kanssa. Kuitenkin aina tuun siihen tulokseen, että nautin enemmän erilaisista sosiaalisista tapahtumista. En tiedä, mikä on se suurin tekijä, minkä takia musta tuli tällainen, joka ei kattele poikia eikä ryyppää. Kai multa puuttuu aivoista joku juttu.

Aivovajaa.

Sitten mulla on yksi kaveri, joka aiheuttaa mulle aina ihan ärsyttävän tunteen. Ja tänään, kun se tapahtui taas, tajusin että se on ollut niin aina. Aina, kun on nähty, niin pois lähdettyäni mulla on sellanen negatiivissurullinen olo. Sitä on jotenkin vaikea määritellä, mutta tunnistan sen aina kun se tulee. Eikä se ole mitään eroahdistusta tms, lål.

Olin vaan yllättynyt, kun mut oli kutsuttu käymään, ja sitten paikalle mennessäni siellä olikin toinen ihminen minun lisäks. Ei se toinen ihminen ole se vika, vaan se, että minusta mulle olis voinut kertoa siitä. On jotenkin MELKO eri fiilis mennä jonkun ihmisen luokse kylään luullen, että ootte kahdestaan, kun että tietäs et siellä on jo valmiiks joku muukin.

Syynä on luultavasti vaan informaatiovaje. Minä olen tottunut informoimaan tuommosista, mutta kaverini ei kai koe sitä tarpeelliseksi. Ehkä yllätyin sikskin niin paljon, että luulin kaverin tahtovan nähdä nimenomaan minua (koska ei oo nähty aikoihin), mutta itsekeskeisyyteni tais tehdä tepposet.

Loppujen lopuks sinne tuli myös sen kaverin äiti ja kolme muutakin ihmistä ripotellen. Siinä istuessani ja kuunnellessani poikien tajutonta hypettämistä siitä, mitä kaikkee ne on hankkinu (pojat tekee sitä muuten aina, ootteko huomannu? puhuu siitä, miten ne on hankkinu sitä ja sitä ja esittelee kamalasti ostoksia. ei tytöt ainakaan samassa määrin musta sitä tee..) tulin siihen tulokseen, että samat asiat tarkottaa meille vaan eri asioita. "Tuutko kylään" pitää mulle eri asioita sisällään kun mun kaverille. Ei kai se sen monimutkasempaa oo.

Eikä tääkään oo mikään iso juttu, mutta siinä vaan kulminoitui jotenkin se meidän erilaisuus.

Tai ei, se on myös se, että jos ollaan porukassa, niin se kaveri suhtautuu muhun ihan eri tavalla. Sillä tavalla, että mulle tulee olo, ettei ole hirveästi väliä, oonko mä paikalla vai en. Se on erilainen, kun ollaan kahdestaan. Ja sen takia mua varmaan harmittikin, kun olin luullut väärin.

Hah, hauskin juttu oli se, kun kaverin äiti kerto et niiden isä sanoo mua aina Mansikaks. ;D Ja se kuulemma tykkää mansikoista. Täytekakunkin pitää olla aina mansikkaa.

Luulen kyllä että se kutsuu mua sillä tavalla (jos kutsuu) vaan siks, ettei se muista mikä mun nimi on, muuta ku et se liittyy luontoon. Ja mikä sille ekana tulee luonnosta mieleen on mansikka, koska se tykkää niistä. Loogista, eikö?

Nojoo, en jaksa kirjottaa enää ihmisistä. Ärsyttää, että joku ihminen voi aiheuttaa sulle epämiellyttävän tunteen, joka ei katoa koko päivänä. Tulee väistämättäkin mieleen, että kannattaako sitä ihmistä sitten edes tavata. (Vaikka kaikkein syypäin tässä oon luultavasti ihan vain minä ite, koska oon niin mielialavaihteluiden heiteltävissä, ihan ku joku murrosikänen. HUAAAH nyt loppu tästä jauhaminen)

Luovassa kirjottamisessa käytiin läpi ne tehtävät, mitkä liitty satuihin. Tällä kertaa piti antaa jokaiselle myös kirjallista palautetta niiden tehtävästä.

Ensinnäkin, oon huono antamaan palautetta. Pitäs yrittää olla rakentava, mutta kuitenkin rehellinen, mutta ei saa kuitenkaan olla ihan kamala koska muuten ihmiselle tulee paha olo.

Ja toiseksi, mua ärsytti oma tekeleeni, koska en ollu tyytyväinen siihen. Ja silti se piti esittää omana tuotoksena. Ja ottaa siitä vastaan palautetta.

En edes uskaltanut lukea niitä palautteita vielä siellä tunnilla, koska pelkäsin että ne on joko lyttääviä (hölmöä pelätä sitä, koska niillä olis ihan oikeuskin olla) tai muuten vaan tympeitä, tai sitten teennäisen sellasia. Että on väkisin kehuttu. Uaarh, en tiiä, mut ahisti vaan enkä lukenu niitä. Joskus vaan iskee sellanen.

Mut haloo, modernisoitu versio Pienestä tulitikkutytöstä, joka oli vielä kunnon kliseinen eikä yksinkertasesti vaan lähteny lentoon. Joskus tekstit lähtee lentoon, tiesittekö? Mutta mulla se teki tällä kertaa ennemminkin kivuliaan mahalaskun.

Vasta kun olin kävellyt sieltä kaverilta konsalle ja istuin käytävässä, kun teorialuokka oli tavoistaan poiketen lukossa, ja tiedostin yhtäkkiä, miten joka puolelta kuulu erilaista musiikkia ja soittamista, vaikka siellä kuitenkin on melko jäyhät äänieristykset, niin päätin että nyt kyllä luen ne kun on muutenkin niin riivitty olo.

Eikä ne ollu yhtään negatiivisia.

Olin hirmu otettu, että ihmiset oli oikeesti vaivautunu kirjottamaan niitä niiden mielestä hyviä juttuja siihen paperille. Rupes hävettämään omat palautteeni kaikille muille. Nekään ei nimittäin lähteny lentoon.

Ja vielä enemmän rupes hävettämään oma vaativuuteni ja yltiöarvosteleva asenteeni kaikkea ja kaikkia kohtaan. Muita ihmisiä, niiden juttuja, niiden käyttäytymistä, niiden toimintatapoja, omaa itteeni ja itserakkautani, muiden töitä ja omia töitäni kohtaan.

Minä oon vaan liian nirso ja vaadin maailmalta liikaa. Ja omalle naamallehan se tulee, niin että onko järkeä.

Että anteeksi vaan, jos olen teillekin ollut sellanen kusipää-perseeseenammuttu-myrtsy. Itelleni ainakin aina olen.

PS: Unohdin tänään taas syödä melkein kahdeksaan tuntiin. Yhden pullan taisin jossain välissä syödä ja teen, mutta en mitään kunnollista. Muutenkin pisti mahaan koko päivän ihan omituisella tavalla, ei oo ikinä ennen ollut sellasta. Mietin, että varmaan joku umpisuolentulehdus ja kohta kuolen, jos mua ei heti leikata. No, jos ei kuitenkaan.

En ees tajunnu, miten uuvutti ja melkein heikotti, ennen ku olin kävelly bussilta kotiin puol ysiltä ja tein itelleni patonkia ja istuin keittiön pöytään. Sillon koko se päivän painavuus ja oma syömättömyyteni oikein veti mua lattiaan ja olisin vaan tahtonu nukkua.

ELI nyt nukkumaan, heipa! :D