Henkilökohtainen rakkaudenkohteeni

Pitäis jaksaa kirjottaa Lontoon päivitys, mutta urakka tuntuu niin isolta, että uuvuttaa jo ajatuskin siitä. Hirmu rankkaa oikeesti yrittää päivittää monen päivän osalta. En mä oikeastaan tiedä, miks vältsillä haluisin kirjottaa ylös kaiken, mutta ehkä siinä on sekin, että sitten jäis itselleen paremmin mieleen. Suurin osa asioista kun joka tapauksessa kuitenkin unohtuu ja vaan tietyt (ois kiva tietää, mistä johtuu, että vaan jotkut asiat ja toiset ei) jutut jää mieleen.

Mutta jatkan nyt joka tapauksessa meidän saapumispäivästä.

Äippä kävi ostamassa Walroselta(tavaratalo) ruokaa hotellille (esim patonkia, hedelmiä, mansikoita, vattuja, maustamatonta jogurttia, minicokiksia) ja sit syötiin vähän, ennen ku lähettiin käymään iskän konferenssipaikalla. Tämänkertainen hotelli oli lähellä kahden vuoden takaista - sama metroasemakin. Oli yllättävää huomata, miten hyvin muistin ne paikat ja ne kaupat ja ne tiet ja reitit. Olin ihan hymynä, kun sai kävellä siellä. Ihania julkisivuja, ihanaa kieltä, ihania ihmisiä.

Kengsington Gardenssissa oli ihan perjantai-iltapäivä. Ihmiset istu puiden juurilla ja nukku tai luki kirjaa, koirat juoksenteli vapaina, lenkkeilijät meni teitä pitkin, nuoret pojat potki palloa ja yks söpö musta-rasta-mies piti junnuille jalisharkkoja. Törmättiin hulluihin, isoihin oraviin ja läskeihin joutseniin. Mirkku oli ihan otettu siitä, miten ihmiset vaan piti koiria vapaina ja anto niiden olla, eikä kukaan valittanut siitä eikä tullu rähinöitä.

Puut oli kukassa ja silmulla ja oli ihan kevät ja ah. (Ja tänä aamuna oli satanu lunta täällä, että kiva homma.)

Iskä halus vältsillä päästä johonkin klassiseen konserttiin, ja ne yritti äipän kanssa ostaa Albert's hallista liput kesäkuussa olevaan konserttiin (jos olisin menny mukaan, olisin varpilla huomannu asian ennen lippuluukulle menemistä). Myyjä oli kohteliaasti huomauttanut asiasta. Vähän nauran niille, kun ne aina yhdessä onnistuu niin hyvin.

Kirppu oli valinnu meille ruokapaikaks wagamaman, mikä on sellanen japanilainen pikaruokapaikka. Tosin tilaukset kyllä otetaan ihan pöydästä, joten ei mikään sellanen pikaruokala niinku mäkkäri. Siellä oli aika melusaa, muttei se edes jostain syystä haitannu, ja ruoka oli HYVÄÄ, varsinkin se liemi niissä nuudeleissa, ja osasin jopa syödä puikoilla! Alan oppia. Jouduin käyttämään niitä myöhemminkin toisessa aasialaisessa ruokapaikassa, ja siellä osasin entistä paremmin. Jee, kehitystä.

Kävellessä löydettiin vielä sellanen ihana Whole Foods -ruokamarketti, jossa oli pelkästään luonnollisesti tuotettua ruokaa. Se oli hirmu söpö ja iso ja avara ja ihQ :D

Äippä halus vältsillä mennä metrolla, vaikka oltais voitu kävelläkkin, ja Circle Line hämäsi meidät siinä määrin, että jouduttiin vaihtamaan parikin kertaa ennen kuin loppujen lopuksi päädyttiin Gloucester Roadille. Jalat oli hotellille päästessä aika väsyneet kaikesta siitä kävelemisestä, mutta silti oli tyytyväinen mieli. Oli jotenkin ihanaa ja ihanan mutkatonta olla taas Lontoossa.

Tässä osa Central Londonin metroverkostoa:
Gloucester Road oli meidän kotiasema.

LAUANTAINA törmäsin aamupalalle mentäessä hirmu kohteliaaseen ranskalaiseen mieheen. Kohteliaisuus sen sijaan oli kaukana, kun piti yrittää päättää käytettävät metrolinjat - jotenkin ne kuumeentaa ihmisten tunteet omituisesti, useemmin kuin kerran ton reissun aikana, vaikken ymmärrä miksi, koska musta ne on tosi selkeet ja helpot katsoa. Sain kuulla myös useemmin kuin kerran valitusta siitä, että kävelen liian nopeesti, vaikka MINUN mielestä kaikki muut vaan kävelee ihan tuhottoman HITAASTI! Mä kävelen vaan normaalivauhtia. Kuulemma kipitän ku robotti, lål. KIPITTÄJÄ. Hah.

Mentiin äitin ja Kirpun kanssa Notting Hilliin etsimään Portobello Road, jossa oli äidin rakastamia antiikkikauppoja ja muuta krääsää. Se oli kamalaa. Lauantai oli väärä valinta, koska sillon siellä on eniten myyjiä, ja se koko katu oli ihan tukossa ihmisistä ja niitä oli HIRVEESTI ja meinas mennä hermo, kun äippä jäi niin pitkäks aikaa joka ikiseen kauppaan. Onneks oli vähän viihdettä, kun siinä oli sellanen soittojengi, jotka soitti bluesia/rock'n rollia/countrya, mitä lie. (Ai niin, oli siellä yks kauppa missä oli söpöjä intialaisia kenkiä, mut laiskotti enkä jaksanu sovittaa. Harmi.) Heti kun lähettiin menemään poikittaiskatua pitkin, tungos helpotti ja pysty hengittämään. Jotenkin vinkki: välttäkää Portobelloa.

Notting Hill sen sijaan on ihan käymisen arvoinen. Talot oli ihan yltiösöpöjä, kaikki erivärisiä, oli sinisiä valkoisia vihreitä vaaleanpunaisia, kaikkea. Sit löydettiin ihan varpilla se puisto, missä Julia Roberts ja Hugh Grant siinä samannimisessä leffassa käy! Kun se Hugh kiipee sen aidan yli ja sit siellä on se penkki jnejne. Löydettiin se. Ihan vaan tiedoks. u_u

Blenheim Crencentillä oli Kirpun ihQtuskauppa, Books for Cooks. Se osti sieltä keittokirjoja. Sillä aikaa äiti oli eksyny Portobellolle kenkäkauppaan, ja tuloksena oli neljä paria kenkiä (kahdet niistä äidille siis). Syömään mentiin tällä kertaa meksikolaista ruokaa tarjoamaan Taqueríaan, missä oli taas kerran ihanan hyvää ruokaa. Varsinkin alkupala oli huippuhyvää: sellasia ruskeita tacolastuja (ne näytti ihan suklaanachoilta, yöks, mut ei ollu ;D) ja sit avocado/guacamolemöhnää ja kidneypaputahnaa. Kuulostaa varmaan tosi herQlta, mut se oli! Oh.

Kello 15:50 oli sairaan lämmin auringonpaiste ja tuntu ihan KESÄLTÄ.

Notting Hillistä siirryttiin Piccadillylle, missä löydettiin ihana, 5-kerroksinen kirjakauppa Waterstone's. Ajattelin, että pelkästään tämän takia reissu on kyllä onnistunut. Se oli ihana. Aah. Siellä oli niin paljon kirjoja ja se oli niin tilava ja siellä oli sohvia ja nojatuoleja, missä ihmiset vaan luki (vaikkeivat olleet edes maksaneet, Suomessa myyjät tulis varmaan nipottamaan) ja yks mies NUKKU siellä. Symppistä. Ostin esim Neil Gaimania. (Toisella käyntikerralla myös Hornbya.)

Kirppu halus mennä Harrod'sin sijasta vaihteeks Fortnum & Masoniin, mikä on vähän samantyylinen iso tavaratalo, vaikkakin paljon suppeempi eikä ihan niin ylellinen. Siellä oli leivostiski, missä oli jokaisen lajin leivonnaiselle pystyssä sellanen suurennuslasi, mistä pysty kattomaan tarkemmin sitä ostostaan. HAHA

Kahville mentiin sen kirjakaupan alakerrassa olevaan Costaan, missä söin vähän suklaapainotteisesti: kaakao kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla (oli pakko kokeilla) ja suklaamuffini. Olin ihan myyty, kun ihmiset vaan istu siellä ja luki tuoreita ostoksiaan, ja siellä soi vielä hyvä musakin, ei sellanen ärsyttävä perusjumputus. En tie, miks se oli niin sydäntä sykähdyttävää. Ihan rakkaus joka tapauksessa. Purr.

Muutenkin tuli siellä liikkuessa ihan Nera-efekti, mikä tarkoittaa sitä, että sydän meinaa pakahtua, kun on niin söpöä. (Joskus ihan oikeesti, kun katon Neekkua, niin en vaan kestä kun se on naamasta niin SÖPÖ! Ymmärtäisitte, jos olisitte minä ;D) Liikaa ihanan söpöjä ihmisiä ja aarh. Pojatkin tuntuu olevan paljon söpömpiä kuin Suomessa, mistä se johtuu? Panostaako ne vaan enemmän?

Lontoossa itse asiassa on yllättävän vähän jotenkin perusbrittejä. Tai ainakin niitä näkee vähemmän, ehkä ne puurtaa töissä tai jossain? Tuntu, että eniten näki latinoja, aasialaisia ja intialaisia (JA TURISTEJA, ei unohdeta niitä). Niitä on tosi paljon. Espanjaa (ja italiaa) kuuli jatkuvasti, yhtä paljon melkein ku englantia. Sympaattisinta on sellaset ystävykset ja/tai parit, joissa toinen osapuoli on vaikka aasialainen ja toinen musta. Siinä jotenkin vaan kiteytyy se, miten kaikki kansallisuudet on laitettu yhteen paikkaan ja miten ne limittyy toisiinsa jossain määrin mutkattomasti.

Piccadillyn metroaseman vieressä oli Lillysmith, iso urheilukauppa mihkä Kirppu halus. Ei huvittanu kierrellä, koska se ihmisten ja tavaranpaljous uuvutti mut, ja istuin varmaan 45 minuuttia kaikkien kassien kanssa kenkiensovituspenkillä ja luin uutta kirjaa ja kattelin silmäkulmasta ohimenevien ihmisten kenkiä. Siellä oli sotkusta, hirveesti pudonneita vaatteita lattioilla, myyjät jossain määrin vittuuntuneita, mutta myös halpaa. Se varmaan suurin syy siihen ihmispaljouteen. Ihmiset mun takana siinä penkillä vaihtu jatkuvasti ja mä vaan luin (ja kirjotin) ja mietin, että mielummin olisin vaikka Hyde Parkissa, ku siellä. Ei se ihan hukkareissuks kuitenkaan jäänyt, koska ostin topin ja lökäpöksyt (vain £5!), ja vielä SOVITTAMATTA, voitteko uskoa. Ne oli ekat sovittamatta ostetut vaatteet ikinä. Siistiä. Ja molemmat hyviä vielä kaiken lisäks.

Kun viimeinkin päästiin hotellille myöhään illalla, mun kädet oli ihan tajuttoman väsyneet, kun oli pitänyt kantaa kahta kenkäkassia plus muuta sälää. Siivooja oli ottanut meidän likapyyhkeet ja unohtanu tuota uudet, joten piti soittaa respasta uudet. Huolimatonta, aijai.

Tähän väliin voisin sanoa tuosta punnasta (£, jos ette tienneet). Kurssi on suunnilleen niin, että 0,85€ on £1, eli jos asia maksaa vaikka £4, niin käytännössä se on vähän enemmän ku neljä egee. Eli kaikki pitää ajatella vähän kalliimpana, miltä ne näyttää.

En tiedä muuten, miks Lontoo on niin jännä. Se ei ole mitenkään eksoottinen Suomeen verrattuna (Euroopan monet maat on loppujen lopuks aika samanlaisia, ulkonäöllisesti ja muutenkin), eikä kielikään ole ongelma; se on vaan jotenkin astetta miellyttävämpi. Ihmiset on ystävällisempiä (koska se on niiden kulttuurissa: jos vähänkään tyrkkäät tai tönäiset, niin kaikki on heti "I'm very sorry", "Excuse me", jnejne), liikenne on suurkaupunkiudesta huolimatta rauhallisempaa, talot on ihan ihanansöpöjä (voisin muuttaa melkein jokaiseen niistä), ja on ihana, miten ihmisiä on niin monennäköisiä. Toisaalta ois kiva käydä joskus muuallakin Britanniassa, että näkis vähän sitäkin ympäristöä, eikä vaan pääkaupunkiseutua.

SUNNUNTAI oli tajunnan laajentamispäivä. Mentiin Mirkun kanssa metrolla Tottenham Court Roadille (mua vastapäätä istuvalla aasialaiselle naisella oli lakattu kynnet keltasella, ja joka toisessa oli mustalla lakalla :) ja joka toisessa :( HAH) ja etsittiin Dominion Theatre, missä oli alkamassa Hillsongin sunnuntaikokous. (Jos et tiiä, mikä on Hillsong ja mitä ne puuhaa, niin googleta/youtubeta.) Niillä ei ole omaa kirkkorakennusta, vaan ne pitää kokouksia teatterilla, missä muutoin esitetään esim musikaaleja.

Oltiin kerrankin tosi ajoissa, mikä oli hyvä asia, koska vaikka alkamisaika oli 10:50, niin jo puol tuntia aikasemmin alko bändi soittamaan. Ainakin viis ihmistä toivotti muuten meidät tervetulleiks, kun käveltiin sisään. Joka oviaukolla.
"Hello, good morning!"
"Welcome to church!" jnejne. Se oli hassua, mutta ihan symppistä.

Ainakin puitteet oli kunnossa: oli värivalot, äänentoisto toimi, ihmisten asettelu lavalle oli selvästi mietitty, toiminta oli sujuvaa ja meininki melkonen. Liiderin lisäks esilaulajia oli kuus (3 naista, 3 miestä - 3 mustaa, 3 valkoista ..sattumaa?) ja kaikki hirmu nuoria ja hyvännäkösiä ja ilosia ja reippaita. Niillä oli muuten hauska tapa taputtaessa iskee aina käsivarteen ranteen alapuolelle, mikä on siis ihan ymmärrettävää, koska ei oo järkee hakata kättä, kun siinä on mikki. Se oli vaan hauska, kun ne kaikki teki sitä.

Ymmärrän kyllä, miks ihmiset tykkää käydä siellä - oli hyvä meininki - mutta jotenkin tuntuu, että ne on yrittäny tehdä kaiken jo vähän liiankin viihteelliseks ja miellyttäväks. Ja siis nimenomaan viihteelliseks. Ei siinä, että se sinänsä olis paha asia. Mut.. jotenkin vaan.

No mut kokemus se kuitenkin oli.

Seuraavaks oli suunnitelmissa mennä laajentamaan tajuntaa Tate Moderniin, nykytaidemuseoon Thamesin rannalla, missä on 1900-luvun taiteilijoiden töitä. Esim Picassoa ja Pollockia.

Metroasemalla käännyttiin ensin Mirkun kanssa väärään suuntaan (ei ollu ainut kerta tolla reissulla, miks kartan lukeminen on jotenkin niin vaikeeta?), ja tajuttiin se vasta, kun saavutettiin liikenneympyrä. Ennen nykytaidepläjäystä käytiin syömässä grillattu halloum -wrapit lähellä olevasta Leossista ja pyörähtämässä Joy-nimisessä kaupassa, mistä ostin korunpidikekäden. Siellä oli vedessä suurenevia barbaroita, tyttö- ja poikaystäviä ja muita nimeltämainitsemattomia-irstaita-asioita, ja ajattelin ostaa poikaystävän jokaisella kaverille, joka valittaa sen puutteesta. Onneksi tulin järkiini ja päätin olla tuhlaamatta rahaa turhaan. Et sori nyt vaan, joudutte olemaan ilman :D

Tate oli suoraan sanottuna pettymys. Ei ollut kuin pari teosta, jotka jäi mieleen ja sykähdytti (esim Alberto Giacomettin Walking Woman oli miellyttävä). Picasso esim; en ymmärtänyt sen töitä, musta ne oli vaan irvokkaita ja epämiellyttäviä katsoa. Vaikka toisaalta, eihän taiteilija välttämättä pyrikkään esteettisyyteen tai katsoja miellyttämiseen - mutta ei irvokkuuskaan itsessään tee teoksesta hyvää.

Muutenkin heräs kysymys, että miks nykytaide oikein on semmosta? Miks jotkut teokset on olevinaan hienompia ja syvällisempiä kuin muut? Miks jotkut taiteilijat pääsee pinnalle ja useimmat jää unohduksiin? Miks toiset nostetaan toisten yli, vaikkei niiden työt näytä merkittävästi sen hienommilta? Mikä määrittää hyvät taiteilijat, kuka sen määrää? Miks ihmiset tekee sellasta paskaa ja miks toiset kattovat sitä ihan täpinöissään?

Siellä oli vähän kaikkea laidasta laitaan, monia eri tyylisuuntia (mitkä nekin tuntuu olevan vähän veteen piirrettyjä viivoja). Self-mutilation teokset oli hämmentäviä ja käsittämättömiä - en vaan tajua, miks joku haluaa esim silpoa omia sukupuolielimiään ja vielä tehdä siitä 'taidetta', jota esitellä yleisölle. Haloo?

Toisaalta, no, miks jotkut haluaa vuodattaa juttujaan jossain blogissa muiden luettavaks? Haloo.

Tänään ruokapaikkana oli turkkilaista ruokaa tarjoava Özer, missä oli mukava punainen, tumma sisustus. Otettiin sellanen kimppa-ateria, missä tuli 11 erilaista ruokalajia (siis jokainen melko pieni, älkää hämmästelkö :D). Oli kivaa, kun oli niin monia erilaisia makuja; ei ainakaan tarvinnut tympääntyä siihen, että koko ruoka maistuu ihan samalta.

Jossain välissä ehittiin käydä jälleen kirjakauppoja kiertämässä, uudestaan Waterstonessa että iskäkin pääs, ja sit Books Warehousessa. Illalla mentiin hotellia vastapäätä olevaan Internet-kahvilaan dataamaan, ja blogasin ton edellisen postauksen. Hinta oli £1/20min ja £1,80/1h.

MAANANTAI näkyi metrossa, koska melkein kaikki matkustajat vaikutti töihin meneviltä. Olis tehny mieli ottaa valokuva, kun vähintäänkin joka toisella oli metro-lehti luettavana. Se näytti hauskalta. (Aamulla törmättiin muuten hississä norjalaiseen pariskuntaan, jotka tunnisti meidät suomalaisiksi. Hassua, vaikka kyllä sitä itekkin monesti erottaa ruotsalaiset muista. Ne norjalaiset oli muuten hurjan SUURIKOKOISIA, onko kaikki norjalaiset muka niin isoja?)

Suunnitelmissa oli Covent Gardenia ja mun sarjiskauppoja ja myöhemmin Oxford Streetiä. Covent Garden Market oli edelleen ihan söpö, mut mentiin sinne niin aikasin, ettei jutut ollu päässy kunnolla vielä käyntiin. Siellä on yleensä musikanttiryhmiä ja katutaiteilijoita ja performansseja (ja viime kerralla satuttiin törmäämään Hare Krishna -kulkueeseen), joten ihan käymisen arvoinen paikka.

Kirppu lähti jo meitä ennen Oxfordille, ja mä pääsin ettimään Shafesbury Avenuelta sarjiskauppoja. Luulin, että Waterstone's oli ihana, mutta Forbidden Planet oli ihan uskomaton. Se oli kakskerroksinen kauppa, missä yläkerrassa oli kaikkea sälää (figuureita, leluja, julisteita, krääsää, keräilyjuttuja, leffa-, sarjis- ja kulttikamaa) ja alakerta oli täynnä sarjiksia. Graphic novelsseja, mangaa, sarjislehtiä, fantasia- ja kauhukirjoja, DVD:itä.. Se oli ihan käsittämätöntä. Oli niin paljon kaikkea, että tuli ihan runsaudenongelma. Ei siinä mitenkään pystyny käymään kaikkea loogisesti läpi, ei keskittyminen riittänyt kun oli niin tajuttomana kaikkea. Huaah. Suosittelen.

Armahdin äipän ja Mirkun muilta kaupoilta siltä päivältä (koska FP oli ollu jo niin kattava), ja lähdettiin menemään Oxford Streetille päin Kirpun luo. Matkalle mahtui esim iso musakauppakeskittymä ja kirjakauppakeskittymä (tällä kertaa käytiin Foylessilla, ei ollu enää mitään Waterstonesiin verratuna).

Oxford Street on ymmärtääkseni Lontoon pääostoskatu, ja sen mukaisesti siellä oli porukkaakin. Kauppoja löytyy paljon, mutta niissä asioiminen onnistuu vaan, jos jaksaa sietää sitä ihmispaljoutta. Meinas mennä hermo, kun kadulla pääsee kävelemään niin hitaasti eteenpäin sen lössin takia. Onneks ei tarvinnu kauaa siellä viihtyä.

Ruokapaikkaa etsiessä eksyttiin Sohoon sellaselle söpölle sisäpihalle, jonka ympärille oli kolmeen kerrokseen sijoitettu pieniä itsenäisiä vintagekauppoja. Tavara oli kallista (niinku vanha tavara monesti on), mutta ne monet liikkeet oli ihan sulosia.

Lopulta löydettiin mukava pieni aasialainen syö-niin-paljon-kuin-jaksat-ravintola jostain kadunkulmauksesta Sohosta. Se oli sympaattinen ja kaiken lisäks vielä täysin lihaton! Total-vege! Mirkku kysy vielä useampaan otteeseen, että onko ne kaikki lämpimät ruuat tosiaan vege, mutta ne oli. Soija vaan näyttää joskus ihan uskomattomasti lihalta, ette uskokaan. (Lähtiessä katoin ikkunan esittelypaperia, ja sen alakulmassa luki karma-free. HAHA, ei kerry pahaa karmaa tuolla syödessä, koska ei oo lihaa ;D)

Sitten, kun oltiin jo jälkiruokaa syömässä, sisään tallusti vaalea pariskunta. Katoin hetken peilin kautta, että näyttääpä toi nainen tutulta, ja sitten kysyin muilta, että voiko se olla joku suomalainen näyttelijä. Ja se oli: Laura Malmivaara miehensä ohjaaja Aku Louhimiehen kanssa. HAHHAH. Suomessakaan ei ikinä törmää kehenkään, niin sen sijaan sitten Lontoossa, pienessä ravintolassa jossain Sohon syövereissä. Lål.

Tarkotus oli kattoa illalla leffaa, ja iskä johdatti meidät Waterloon aseman lähellä olevaan Britannian suurimpaan 3D-teatteriin. Siellä meni vaan joku Monsterit vs. Alienit, eikä meitä kiinnostanu, eikä sinne ollu ees enää lippuja. Lähdettiin Mirkun kanssa etsimään leffateatteria Piccadillyltä, koska olin nähny siellä aikasemmin jonkun cineman. Se oli vaan ihan futuristisen uusi ja siellä meni jotain leffoja, mistä en ollu kuullutkaan, joten päätettiin ettiä joku toinen. Onnistuttiin aika hyvin, koska ihan munkilla löydettiin toinen. Sekään ei ollu sopiva, joten yritettiin vielä kokeilla, kun kerta oli kerran jo onnistunut. Ja edelleenkin tärppäsi! Piccadillyn lähellä on selvästi joku leffateatteri keskittymä.

Odeonin seinästä yritettiin kattoa, mitä leffoja olis tarjolla, ja päädyttiin parhaana vaihtoehtona näytösaikojen puolesta Watchmeniin (vaikka se oli k18, HIHIHIHI, ne ei ees kysyny mun ikää ;D haha, tosi saavutus joo..). Huomattiin vaan, ettei se mennyt kyseisessä teatterissa, koska niitä Odeon-teattereita olikin useampi vaan erinimisinä. Meillä oli sitten reilu 20minsaa yrittää löytää siihen oikeaan, West Endin teatteriin.

Se oli kyllä jo totaalista harhailua. Ei tajuttu, miten se kartta ja ne tiet sijoittui, joten yritettiin vielä kerran tuurilla päästä määränpäähän (kun nyt sellainen jopa oli). Matkalla eksyttiin jotenkin omituisesti Chinatowniinkin (yhtäkkiä oli vaan ympärillä kamalasti aasialaisia ihmisiä ja kiinalaisia ravintoloita ja katujen nimet englannin lisäks kiinaks), mutta sitten näin ison Watchmen-banderollin ja me onnistuttiin! HAHHAH! Minusta ihan kiitettävä suoritus, koska kaikki meni munkilla :D Kaiken lisäks huomattiin, että se olis ollu ihan lähellä meidän lähtöpaikkaa, mutta sen sijaan harhailtiin jossain korttelien päässä..

Lipuntarkastaja oli erikseen ja sit oli erikseen siinä salin ovella tyypit, jotka tuli taskulampulla osottamaan istumapaikat. Lisäks jokainen, jolla asioit, toivotti aina "Enjoy the movie" tai jotain. Sanooko ne Suomessa ees niin?

Ennen ite leffan alkamista oli valehtelematta varmaan puol tuntia mainoksia; ensin vartti jotain randomeja ja sit vartti leffamainoksia. Alko jo vähän puuduttamaan. Ja sinne lipui sen ajan ihmisiä melkein koko ajan. En tiedä, onko se sit joku kulttuuriasia, että ne tietää ettei leffa ala heti, joten voi tulla vähän myöhässäkin ja että jos haluaa säästyä mainoksilta, niin myöhässä tulo on kannattavaakin. No kuitenkin. Oli itse asiassa aika vapauttavaakin katsoa leffaa ilman tekstejä, koska ei tarvinnut koko ajan kyylätä niitä. Huomas, että tuli paljon enemmän katsottua itse leffaa, kun katse ei ollut jatkuvasti kiinnittynyt ruudun alareunaan teksteihin. Eikä ollu ees vaikee ymmärtää. Äänet oli kyllä ihan sairaan kovalla, varsinkin tollaselle toimintaleffalle, olis pitäny melkein olla korvatulpat..

Äippä oli ostanu meille hotellille iltapalaa ja sit istuin siinä sängyllä ja kuuntelin ku Kirppu jo tuhis ja Mirkku yritti nukahtaa ja mussutin ja mietin, että enpä oo varmaan ikinä aikasemmin käyny maanantai-iltana leffassa.

TIISTAI oli muidenkin päivien mukaisesti nätti päivä. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta tosi tuulinen. Mentiin siskojen kanssa metrolle Hyde Parkin kulmalle ja yritettiin löytää Hard Rock Café. Se ite kahvila ja kauppa sijaitsi erikseen, ja kun saavuttiin paikalle, ei kahvila ollu vielä ees auennu. Siinä oven eessä oli jo hirmunen jono, en ollu edes ajatellu, että se olis niin suosittu. Olisin halunnu ostaa sellasen HRC London -teepaidan, mutta tarjonta oli huono ja paidat rumia, niin en ostanutkaan. Ja oishan se ollu vähän tyhmää, kun en ois ees käyny kahvilassakaan, et eipä siinä : D

Käveltiin Green Parkiin ja siellä oli tosi vihreää ja poliisit syötti hevosia nurmella. (Heppapoliiseja ja muutenkaan pollareita ei saa kuulemma kuvata.) Buckingham Palacen eessä oli törkeesti taas porukkaa - kaikki turistit kasaantuu tollasiin turistirysiin - joten sitä ihasteltiin vain kaukaa, eikä viititty mennä lähemmäks. Sen sijaan käveltiin keltasten tulppaaniviljelmien ohi istumaan siirrettäville aurinkotuoleille, mitä melkein joka puistoissa on. Oltiin istuttu vasta vähän aikaa, kun siihen käveli rahastaja ja kysy, että aiotaako maksaa. Ei ees tajuttu, että se vois maksaa, mutta se oli ihan ymmärrettävääkin tarkemmin ajatellen, koska kovin moni ei niissä istunu, vaikka tuoleja kyllä oli. Kauempana katoin infotaulusta, että hinta ois ollu £2/4 tunnin sessiosta. Niihin tuoleihin ois pystyny ostamaan myös kausilippuja, opiskelijat halvemmalla. HAH HAH!

Ajettiin metrolla High Kengsingtoniin ja käytiin kahvilla Starbucksissa. Jostain ihme impulssista päätin kokeilla Tea Chai Lattea ja se oli ihan RAKKAUS! Se oli ihan älyttömän hyvää, just sopivan tujakkaa, mutta jotenkin kuitenkin hirmu lempeää. Siitä tuli mun uus lemppari. Nam. Harmi, ettei Starbucksia oo Suomessa (tai ainakaan Kuopiossa).

Päätin kuitenkin kiertää myös muita sarjiskauppoja, kun kerta oli kuitenkin viimeinen kokonainen päivä ja ei tuonne päin maailmaa liian usein tule eksyttyä, joten lähdettiin kävelemään kohti Bloomsbury Streetiä ja löydettiin
Gosh!. Se ei ollut niin iso mitä FP, mutta se oli sympaattinen ja söpö kauppa. Jäi hyvä mieli.

Kirppu olis halunnut syömään yhteen intialaiseen ravintolaan, mutta niillä oli päiväpaussi menossa, joten jouduttiin etsimään toinen ruokapaikka. Siinä matkalla ehdittiin esim käydä ostamassa mulle huivi Monsoonilta (joka mätsää mun laseihin hyvin HÅHÅ) ja sit sellasessa hirmu söpössä japanilaisessa teekaupassa, mistä ostin turkoosipohjaisen teekannun. Hih. Se niin sykähdytti, eikä ollu kallis.

Intialaisen sijasta päädyttiin kreikkalaiseen ravintolaan Covent Gardenin lähellä. Pöydät ja penkit oli korkeella ja pöydän alla oli koukkuja, mihin pysty ripustamaan laukut ja kassit. Ruoka oli ihan hyvää, ja oli hauska, miten ne asetteli ne sellasiin telineisiin, mikä kieltämättä säästi aika paljon tilaa.

Tarkotuksena olis ollu ehtiä Madame Tussaud'slla, mutta aika hurahti ja se jäi tekemättä. Kävin siellä kyllä jo viime kerralla ja siitä on muistona ihQ kuva Jack Sparrown kanssa, joten ei haittaa ;D

Sitten taas vähän draamaa: Mirkku lähti treffaamaan sen kaveria vielä ennen konserttia, ja me päätettin käydä äipän ja Kirpun kanssa hotellilla heittämässä kassit sinne. Pysähdyttiin kotimetroaseman vastaapäätä olevaan Starbucksiin ottamaan take awayt (otin isoimman tea chai latten mitä löyty, siitä tuli mun uus lemppari^^), ja äidin ollessa kassalla kävikin kämmit: se ei löytänyt sen lompakkoa, koska se oli pöllitty. Se oli tapahtunut joko metrolle käveltäessä, liukuportaissa tai metrossa. Ihan käsittämätöntä, että se on kadonnut läpän ja vetoketjunkin takaa, mutta joku nyt kuitenkin oli sen ottanut hoteisiinsa. Se oli jotenkin koominen tilanne, kun äipällä oli vaan punaset läikät poskilla ja se vaan hymyili suu auki epäuskoisena ja Kirppu vaan tuimana hoki koko ajan että "äiti, nyt sun pitää jäädyttää kortit, nopeesti, jäädytä kortit, jäädytä kortit!". Ja mä siemailin ihQa chaitani.

Ihan hyvä, että kun pöllittiin niin pöllittiin vikana päivänä, eikä vaikka ekana. Olis menny matkakassat harakoille. Oppipahan äitikin nyt ehkä pitämään laukkua edessä, eikä takana, ainakin ihmispaljouksissa.

Illan ohjelmaan kuului vielä Lontoon Philharmonisen Orkesterin konsetti Royal Festival Hallissa. Se oli ihan tosi iso paikka ja siellä parveili ihmisiä pilvin pimein. Ohjelmistossa oli Maazelia (joka oli myös kapellimestarina, se esitti omia biisejään siis) ja Shostakovichia. Sali oli vähän tylsän värinen, mutta isompi ja hienompi kuitenkin kuin Kuopion musakeskuksen.

Maazel oli ihan tosi häröä kakofoniaa. Siinä ei ollu melodisuutta juuri nimeksikään, ja sitä kuunnellessa heräsi epäilys, että onko se säveltäjä kuvitellu vaan tietävänsä mitä tekee, vai oikeesti toteuttanut tarkan visionsa säveltäessään ne teokset. Sellosolisti oli kyllä ihan taitava (Han-Na Chang). Shostakovich oli sit vähän perinteisempää ja sitä jo ihan kuunteli ihmettelemättä. Toisiks viimisen osan lopulla alkoi jo vähän väsyttää, ja viimiseen osaan en jaksanu enää ihan keskittyä.

Thames oli tosi hienon näkönen sen Royal Festival Hallin isoista ikkunoista ja vastarannan talot oli hienosti valaistu. Ihmiset istu kynttiläillallisella superhämärässä ravintolassa siellä konserttitalon yhteydessä, ja Westminsterin sillan alla soitti joku musta mies ihan tosi taitavasti saksofonia. Mirkulle tuli kuulemma mieleen Simpsoneista se Lisan kaveri, musta saksofonisti.

Mentiin vielä illalla syömään hotellin läheisiin italialaiseen ravintolaan, ASKiin, missä oli ihan tosi ilonen ja reipas ja symppis tarjoilija. Sillä oli aluks liian vähän ruokalistoja ja näytin varmaan surkealta, kun se sanoi että "How could I miss you, my darling? Here you go" kun viimein sain menuni. : D Lipevää joo, mutta se oli hauska mies. Se kysy mistä oltiin, ja ties Janne Ahosen, hah. Sit kun oltiin jo maksettu, niin ravintolapäällikkö tai joku vastaava tuli juttelemaan meille, ja äippä rupes selittämään sille, että se ryöstettiin aikasemmin sinä päivänä. Lål (;

KESKIVIIKKOaamuna oli edessä sitten viimeinen hotelliaamiainen ja kamojen pakkaaminen. Sain ostokset (lähinnä kirjoja, öhm) vaivattomasti mahtumaan laukkuun, koska se oli ollut osittain tyhjä tullessa. Ei lähdetty enää metrolla säätämään mihkään kauemmas, vaan mentiin melkein vieressä olevaan
Natural History Museumiin ottamaan tuliaisvalokuvia Vertille, kun se oli pyytänyt. Nähtiin siis DINOSAURUKSET (ohoo). Oli se kyllä isoja. Ei sitä pysty käsittämään, että sen kokosia elukoita olis täällä joskus tallustellu ja elelly. Huh huh. Siellä oli muutama liikkuva dinosaurus jäljitelmä ja ne oli ihan tosi hienosti tehty kyllä. Näytti melkein aidoilta o_o

Japanilaisen, meksikolaisen, kiinalaisen, kreikkalaisen ja italailaisen jälkeen oli vuorossa sitten vihdoin viimein se intialainen. Se oli pieni ja hieno läheisen hotellinravintola ja me oltiin sillä hetkellä ainoot asiakkaat. Se tarjoilija oli tosi kohtelias ja hyvä ja asiallinen. Sit se kysy, että ollaanko Tanskasta vai Norjasta, eli jollain perusteella ne meidätkin osaa luokitella Skandinaaviasta tuleviksi. En tiedä onko se ulkonäössä vai kielessä, mutta jotain siinä on, että ollaan nimenomaan niiden silmissä pohjoisesta eikä vaikka Itä-Euroopasta. Saatiin taas hyvää ruokaa - kertaakaan koko matkalla ei harhauduttu pahoihin ruokapaikkoihin, eikä ruoka ollut kertaakaan suoranainen pettymys. Aika hyvä saavutus mun mielestä.

Metromatka Heathrowlle kesti melkein 40 minsaa, koska oli ruuhka-aika (vaunu oli jossain vaiheessa ihan täynnä) ja melkein 15 pysäkkiä muutenkin ennen terminaalia. Lähdettiin kuitenkin kentälle niin hyvissä ajoin, ettei ollu mikään kiire onneks. Systeemit oli PIKKUSEN laajemmat kuin Helsinki-Vantaalla, ja turvatarkastuksen löytäminen kesti vähän kauemmin, mutta ei meillä sen kummepia kommelluksia ollut. Eikä tällä kertaa edes odottamista, niin kuin tulomatkalla.

Join lentokentälläin vielä Tea Chai Latten. Se ei ollut nyt niin hyvää, vähän liian laihaa, mutta sain Kirpulta puolet sen omasta kun se ei tykännyt, joten asia vähän korjaantui.

Lentomatka meni yllättävän nopeesti. Sain loppuun mun lentolukemisen (C.S.Lewisin Paholaisen kirjeopisto, kandee lukee, oli hauska ja ajatuksia herättävä). Ruokakin oli yllättävän hyvää lentsikkaruuaks, ei ollu mitenkään ällöä tai etovaa. Mun vieressä istuva mies joi ainakin 3 pulloa sitä ilmaista valkoviiniä. Minä litkin vaan cokista ja appelsiinimehua ;D Noustessa ja laskeutuessa ne soitti ihanaa vanhaa jazzia, en tie miks, mut kuitenkin.

Helsinkiin saavuttiin joskus vähän ennen yhtätoista ja oli kamalaa tajuta taas, ettei enää voinut puhua mitä sattuu ja että ymmmärsi kaiken ympärillä olevien ihmisten puheen. Ulkomailla on jotenkin niin vapauttavaa,kun en tarvi välittää puheistaan samalla tavalla kuin täällä. Muutenkin oli vähän sellanen fiilis, että osannu edes kuvitella, että seuraavana päivänä pitäis mennä kouluun. Se tuntui ihan absurdilta. Mirkku lupas avokätisesti, että koska sillä jäi matkakassaan vielä parisataa, niin se vois kustantaa mun katoamisen, etten poksahda stressistä. Tarjous oli kyllä houkutteleva, mutta ei mulle enää kerry samalla tavalla stressiä, koska en jaksa enää hirmuna välittää jostain koulusta.

Mitähän mä vielä kertoisin. Helsinki-Kuopio-lennolla oli söpö ruotsalainen poika pikkuveljensä ja äitinsä kanssa, ja oli häiritsevää, kun se näytti iha joltain tutulta tyypiltä, mutten tiedä keneltä. Perillä oltiin kentällä 00:19. Maassa oli lunta (ja seuraavana aamuna kouluun lähtiessä -4astettaa)ja olin ihan katkera, koska olin jo ottanut lähtölaukauksen kevääseen, ja nyt piti sitten tulla taakse päin elämässä. Sitähän pitäis aina pyrkiä eteen päin tässä elämässä, ei taakse päin! u_u



Huoh. Tulipa taas sopotettua. Jos oot ollu laiska, etkä jaksanut vaivautua lukemaan kaikkea (;DD), niin tiivistettynä tässä: oli kivaa, siellä oli kevät, ihmiset on Lontoossa tajuttoman söpöjä, talot nättejä, kannattaa käydä joskus ja aion mennä vielä joskus tulevaisuudessa. Helppo ja mutkaton olla ja liikkua ja kommunikoida. Ja sitä paitsi pieni osa minun sydämestä jäi sinne jo kaks vuotta sitten.

Laitan tänne kuvia, kunhan saan niitä lisää, ja jos jaksan. Oon vaihtelevasti laiska ihminen. MUTTA SAIMPAHAN AINAKIN TÄMÄN POSTAUKSEN ALTA POIS, ETTÄ NIIN!

Ja nyt unta palloon!