MUTTA tätä kompensoi se (tai ainakin voin uskotella, että kompensoi), että siivosin hirmuisen ahkerasti tänään. Mun huoneen esim. Siellä oli tuskasen pölystä, HYI. Ja sain kirjat viimein paikoilleen, nyt lattia on ihan tyhjä ja on omituista.
Sitten siivosin rappukäytävän, Kirpun ex-huoneen-melkein-pentuhuoneen, alakerran, pesin keittiönlattian, yläkerran vessan, ja sellasta. Lisäksi olin ahkera, koska tein himona luovan kirjottamisen juttuja. Kaikki paitsi yhden, joka tuntuu liian vaikeelta. Ai niin, ja kesken kirjotushommien Aki tuli käväsemään ennen ku meni pelaamaan sählinkiä Klassikalle. En ollu sitäkään nähny moneen moneen viikkoon. Enkä kyllä nytkään nähny ku hetken, mutta tätä tää elämä on. Piristi ihan mieltä.
Laitan tänne nyt yhden tehtävän tuotoksen, koska tekee mieli. Oon kirjottanu hitto vie ainakin kymmenen tehtävää, eikä mistään tullu oikein hyvä. Miks pitää evottaa näin paljon? Tästäkään en tiedä, tykkäänkö/oonkotyytyväinen/onnistuinko, mutta mulle tuli hirmu surullinen olo kun kirjotin tätä. Kai se jotain merkkaa?
Tässä oli tarkotuksena valita kuva, jonka pohjalta kirjottaa tekstin, missä keskittyy erityisesti tunnelman luomiseen. Tässä on se kuva, mistä kirjotin, en tosin tiedä tuleeks se tänne järkevästi näkyviin..
2.4. - Asukas nukkuu Svetlogradin vanhainkodissa Venäjällä. Että tässäpä:
Huone oli pieni, neliönmuotoinen. Seinät olivat tyhjät. Vanhus oli usein miettinyt, josko ripustaisi taulun roikkumaan, muttei hänellä ollut mielekästä taulua. Ei edes epämielekästä.
Vanhus tuumi, että nauravia lapsia voisi olla mukava katsella seinällä. Nauravia lapsia viljapellossa. Hän kuvitteli omat lapsenlapsensa hyvin nauravaisiksi ja iloisiksi. Vanhus ei tosin ollut varma, oliko kyseisiä lapsenlapsia olemassakaan.
Pienellä ruokapöydällä oli päivälliseksi tarjottu velli lähes koskemattomana. Vanhus oli upottanut siihen lusikkansa, mutta sitten hänen vähäiset ruokahalunsa, lähes olemattomat, olivat sulautuneet seinän tyhjyyteen. Keltainen velli oli jäänyt syömättä.
Vanhus katseli kuihtuneita käsiään, joiden hän antoi levätä sylissään. Ne olivat laihat, paljon laihemmat kuin viikko sitten. Ehkei tämän päivän ateria ollut ainut väliinjäänyt? Hän ei oikein muistanut, joten hän ei mennyt arvailemaankaan mitään.
Huoneessa oli aina hiljaista, koko talo oli aina hiljainen. Lähes ainut ääni syntyi viereisen huoneen leskestä tämän yskiessä. Köhintä kantautui paperinohuiden seinien läpi vanhuksen korviin tasatunnein, ikään kuin kellon iskut.
Yskijäleskeä lukuun ottamatta koko talo tuntui olevan unessa. Kun hiljaisessa, pitkässä horroksessa. Joskus vanhus lähti kävelemään noille hiljaisille käytäville, mutta se ei ollut erityisen miellyttävää. Hän palasi huoneeseensa aina melko nopeasti.
Vanhus tunsi, miten rikkinäiset jouset painoivat patjan läpi takamukseensa. Hän oikaisi pienen, käppyräisen vartensa ja kävi pitkälleen. Tyyny oli liian iso, hän ei ollut koskaan voinut nukkua se päänalusenaan. Vilttikin kutitti hieman, mutta vanhemmiten tuollaisille pienille jutuille tuli välinpitämättömäksi.
Hetken ajan vanhuksella oli vastustamaton halu laulaa vanhaa tuutulaulua, mutta halu kuoli talon hiljaisuuteen. Vanhus ei uskaltanut rikkoa sitä, varsinkaan kun hän ei tiennyt, millainen ääni kurkusta lähtisi. Vanhus ei muistanut, milloin hän oli viimeksi laulanut. Tai itse asiassa edes puhunut.
Vanhus katsoi ruokapöydän takana olevaa vanhaa patteria, jonka maali alkoi rapistua. Hän siveli otsansa kymmeniä uurteita ja ajatteli: "Taidan minäkin olla jo hieman rapistunut."
Vanhus vaipui kevyeen uneen, jota ei rikkonut edes vierushuoneen lesken tasatunnin yskintä.
Joo, oli aika tapahtumaköyhä, ja joo, vähän itseään toistava, mutta ei irronnut nyt muuta. Myäääh
Taidan syödä ja mennä nukkumaan ja katsoa maailmaa huomenna uudessa valossa. Josko se matikkakaan ei näyttäs sitten niin pahalta. (HAH! In your dreams!)
2 kommenttia:
ei liity hirveesti mutta toi kuva on ihana !
voi mummeli parkaa. kohta se kupsahtaa.
Lähetä kommentti