Ihastumaton, aina ja iankaikkisesti.

Voi teitä, rakkaat saamattomat lukijani. Mun oli tarkoitus tänään alottaa teemaviikko, mutta ei sitä voi nimittää teemaviikoksi, koska haasteeseen tuli vastauksia vain kuusi. Ei siis seitsemää.

MUTTA koska en halua olla ikävä, niin toteutan silti oman osani sitten kuuden päivän osalta, vaikkette te toteuttaneetkaan omaa osaanne. Pthyi!

(Tämä on vaan tällasta minun nipottelua, oikeesti no hard feelings ;D )

Odotettavissa on nyt joka tapauksessa tällaista:

1. romanssit/ihastumiset
2. kesä
3. Jumalasuhde
4. suhde johonkin päivittäiseen asiaan, mitä en yleensä huomioi
5. addiktiot
6. suhde kehoon

HUI, miten paljon suhteita. Mutta yritämmä selvitä.

***

Ensimmäisenä vuorossa siis kaikki romanssit ja ihastumiset, mitä minun pieneen elämään on mahtunut.

Tämä on sinänsä tosi huono aihe mulle (ja köyhä teille HÄHÄ), koska en suoraan sanottuna kykene erittelemään, että 'mulla on ollut niin ja niin monta ihastusta ja silloin ja silloin ja niin ja niin pitkään'.

Mulla ei oo tapana ihastua ihmisiin romanttisessa mielessä. En tiedä miks. Se vaan on aina ollut niin, että ihmiset mun ympärillä ihastuu ja niillä on menossa hirveesti jotain juttua, sitten ne saattaa alkaa seurustella tai sitten se lakastuu, sitten ne ihastuu johonkin uuteen tai sitten niiden ihastus uusiutuu.. joka tapauksessa, juttu on niin, että muut on niitä, jotka ihastuu - minä en.

En ole tehnyt mitään tietoista päätöstä olla ihastumatta. Sitä ei vaan tapahdu mulle. Ois helppo uskoa, että se johtus vaan siitä, etten tunne/ole tavannut ketään tarpeeks kiinnostavaa, mutta en usko sen olevan sitä. Ongelma on mitä luultavammin ihan vaan mun oman pään sisällä. Joko en osaa yksinkertaisesti vaan tuntea niin voimakkaita tunteita, että 'kykenisin' ihastumaan tai tiedostaisin sen oireet itsessäni, tai sitten ihastuminen tarkottaa mulla eri asiaa kuin kaikilla muilla, tai sitten vaan pelkään liikaa, että uskaltaisin edes antaa itsessäni herätä mitään romanttisia tunteita ketään kohtaan. (Tai sitten olen vaan ihan sairaan nirso ja itsekeskeinen ja vaativa, etten koe kenenkään olevan mulle tarpeeks hyvä tai riittävä, mikä on naurettavaa, koska en ole itsekään tarpeeksi hyvä tai oikeanlainen tai riittävä.)

Vaikka uskon kyllä henkilökohtaisesti niin, että tässä vuosien saatossa oon säästynyt paljolta turhalta murheelta ja ahdistukselta ihan vaan sen takia, etten ihastu liian helposti. Oon ihmissuhdeasioiden kanssa niin herkkä (ainakin aikasemmin ollu, en oikein tiedä miten kyyniseks oon ehtinyt kovettua tähän mennessä), että kohdistan tilanteen ollessa päällä niihin ihan kamalasti energiaa, enkä osaa tehdä oikein mitään muuta, kun vaan vatvon niitä. Joten uskon, että mua on vaan suojeltu sillä, ettei oo tarvinnut kokea mitään turhia juttuja, koska kaikista ihmissuhteista jää aina jälki.

Se on myös yks syy, miksen halua sekaantua liian helposti kehenkään. Koska kaikista ihmisistä jää jälki, ja kaikki ihmiset muokkaa omaa persoonaa. En jotenkin halua 'jaella' itteeni turhaan. (Tämä taas kuulostaa naurettavalta sanottuna sellasen ihmisen suusta, joka pitää julkista blogia, netissä, mutta se on eri asia, uskokaa.)

Sitä paitsi ihmissuhteet on pelottavia. Kun on joutunut seuraamaan vierestä muiden ja omiakin, niin tuntuu, että aina vaan joku saa turpaansa. Tai sitten molemmat osapuolet, mutta useimmiten varsinkin toinen. Siinä on vaan se, että jos aina pelkää eikä ikinä uskalla yrittääkkään, niin ei voi koskaan onnistua.

Ja ihan vaan siks olis kiva joskus ihastua korviaan myöten ja ihan tajuttomasti, että tulis ainakin todistetuksi itselleni, että KYKENEN siihen. Nyt en oo ihan varma, että onko mussa rakkautta ollenkaan, koska en ole koskaan kokenut sitä.

..mikä taas johtaa kysymykseen, että mikä sitten on rakkautta ja miten se määritellään ja plaaplaaplaa. En minä tiedä, eikä kukaan oikein.

HARHAUTUU HARHAUTUU! u_u Siis romanssit ja ihastumiset. Toi oli vähän tällaista pohjustusta sille, että mä en ihastu ja mulla ei ole ihastuksia, mutta se, mitä välillä koen ihmisiä kohtaan, on sellanen vähän lakkaamaton kiinnostus. Että on halua tutustua johonkin ihmiseen paremmin ja tekee mieli olla sen seurassa jatkuvasti - mutta tämä ei ole riippuvainen ihmisen sukupuolesta. Eikä se ole ihastumista. Mutta kuitenkin lähimpänä(?) sitä, mihin kykenen. Ja useimmiten se on vain väliaikaista ja menee ohi, varsinkin jos toinen ihminen ei tule yhtään vastaan.

Noniin, kauheeta plaaplaata, kerron jotain kouriintuntuvaa seuraavaks. Yks päivä juttelin H:n kanssa siitä, miten sitä harmitti kun ei ollut mennyt baarissa juttelemaan yhdelle pojalle, vaikka olis halunnut. Se toi mieleen mulle yhden kesän, kun mentiin Maijujen kanssa yhteismajotukseen Kesäjuhlilla, ja siinä respassa oli meidän ikänen hirmu söpö ja sympaattinen poika, jolla oli törkeen hieno keesi. Se kyseli meiltä jotain, että tahtooko tytöt rauhallisen huoneen ja jotain. Sitten kun nähtiin se toisenkin kerran, niin minä sanoin Maijuille, että jos vielä törmään siihen niin kysyn sen numeron. En tiedä, oisinko oikeesti uskaltanut mennä kysymään sellasta ihan tuikituntemattomalta, mutta eipä tarvinnut miettiä sitä, koska en enää nähnyt sitä. Se jäi jotenkin mieleen se koko episodi. Onkohan sillä vieläkin keesi? Haha!

Sitten tulee mieleen kaksikin poikaa kasilla, joihin tutustuin paremmin kun mentiin yläasteen kanssa ystävyysvierailulle Saksaan. Niihin olisin kanssa halunnu tutustua hirveesti, mutta sitten se jotenkin vaan jäi kun tultiin takasin Suomeen, vaikka oltiin samassa koulussa. Eri luokilla kuiteski.

Sitten muistan Vapiksen ekan hiihtoleirin kaks vuotta sitten, kun siellä oli yksi tumma poika, joka jostain syystä vaan iski mun silmään. Muistan miten mun katse koko ajan eksy sen suuntaan ekana iltana (miksi joidenkin ihmisten ulkonäössä on vaan enemmän katsottavaa kuin toisten?), ja kyllä me jotain vähän juteltiinkin ja pelailtiin Unoa porukalla, mutta sitten oli traagista kun ne lähti päivää aikasemmin leiriltä pois illalla ja en saanu sanottua heippa! Mua harmitti ihan älyttömästi. Sit mietin että aika karua, kun nyt en vältsillä nää sitä enää koskaan enkä varsinkaan tutustu - ja sit kun menin kotiin, niin kaltsuun oli tullu kommentti (; Se oli oma-aloitteisesti löytänyt mut sieltä. Sillon tuli hyvä mieli. (Ollaan vieläkin kavereita.)

Mitähän vielä. Viime keväänä rupesin hengaamaan aika paljon yhden kaverin kanssa, jonka kanssa olin ollut sitä ennen tekemisissä aina vähän satunnaisesti. En oikein tiedä mistä se lähti (mistä asiat nyt yleensä lähtee?). Se oli mukavaa, pelailtiin aina korista ja beachia ja join niillä teetä ja katoin leffoja (ja petasin sänkyä LÅL) ja se aina kutsui kylään, mikä oli kivaa, koska ei kukaan koskaan kutsu mua kylään (;D). Toisaalta se oli omalla tavallaan hämmentävääkin, koska tiesin, että olin ainut tyttö, kuka sen luona ainakin siinä määrin hengaili, mutta koska se ei koskaan virkannut mitään liittyen siihen, oliko sen kutsuilla joku syvempikin tarkotusperä, niin päätin olla ajattelematta koko asiaa. Muut luultavasti ajatteli, että meillä oli 'jotain juttua', ja sai siitä kyllä muutamaan otteeseen kuullakkin, mutta ei se asia ollut niin ainakaan mun puolelta. Nyt nähdään taas aina satunnaisesti kun jossain törmätään, mutta ei oo pitkään aikaan varsinaisesti tehty mitään yhdessä.

Isoin (tai vaikein tai raskain tai mikä sai mut eniten sekasin) juttu kuitenkin alko joskus 06 kun olin vielä 14. Oli yksi kiva kaveripoika, jonka kanssa aina juttelin tykkäämisjuttuja (eli siis minä utelin ja ahdistelin sen tyttöjutuista kamalasti, en oo muuten vieläkään parantanut tapojani kyseisen kaverin suhteen), ja sitten heinäkuun alussa se paljasti, että minä olinkin se tyttö, johon se oli ihastunut. Totta kai mulla oli ollut omia aavistuksia kaikista niistä vihjailuista, mutta toi on jotenkin sellanen asia, minkä yrittää viimiseen asti kieltää ja luulee vaan kuvittelevansa omiaan, koska ei sitä vaan jotenkin osaa uskoa, että joku voiskin tykätä itestään.

Mulla meni ihan pasmat sekasin. Ensinnäkin mulle oli hirmu vaikea edes uskoa, että se oli oikeasti ihastunut muhun ja yrittää hyväksyä se tosiasiana. Toinen iso ongelma oli yrittää ottaa selvää omista tunteista: tykkäsinkö siitä ihmisenä, vai tykkäsinkö vaan siitä että se tykkäs musta?

Painiskelin sen asian kanssa koko kesän lopun ja alkusyksyn ja olin kamala, kun annoin toisen vaan odottaa. Lopulta kuitenkin sanoin, ettei mun puolelta kannata odottaa mitään, koska olen niin epätasapainoinen ja hukassa ittenikin kanssa, etten voi ottaa ketään toista ihmistä siihen sekottamaan vielä lisää ja sotkemaan sen toisenkin ihmisen. Ei ehkä kuulosta traagiselta näin luettuna, mutta mulle se oli oikeesti hirmu vaikea asia. Oli kamalaa, kun ei ollut valmis eikä pystynyt vastaamaan toisen tykkäämiseen - jotenkin tuntui, että jos toinen kerta on niin ihastunut, niin olis jotenkin velkaa sen, että tuntis samoin myös sitä kohtaan. Mutta päätös oli kuitenkin oikea, koska en mä olis ollu valmis. En tiedä, olisinko vieläkään (mutta toisaalta, en usko että ikinä tuun tän valmiimmaks tai tasapainoisemmaks?).

Pysyttiin kuitenkin kavereina, minkä uskon olevan pitkälti ainakin sen ansiota, että oltiin alusta asti juteltu aika paljon. (Johtuu varmaan siitä, että mä olen niin kova kyselemään.) Surullista vaan oli, että se ei päässyt eroon tunteistaan pitkään aikaan, ja mua ärsytti niin paljon, kun en voinut tehdä sille asialle mitään. Olisin niin tahtonut, että se olis päässyt eteenpäin, enkä halunnut olla syy joka jarrutti sitä menneessä.

En tiedä, miten kauan siinä loppujen lopuks kesti että ne tunteet lopullisesti hävis, koska en viitsi enää ottaa asiaa puheeksi huvin vuoksi. Jotenkin se ei olis reilua sitä kohtaan, koska se on joutunut mun takia kärvistelemään jo ihan liian paljon. Kaikesta huolimatta (ja vaikkei se luultavasti ollut todellakaan mukavaa ihastua turhaan, kun siitä ei sitten tullut mitään) oon sille kaverille hirmu kiitollinen, että se uskals kertoa mulle ja ylipäätään että se ihastui muhun. Vaikka se olikin raskasta, niin ainakin se oli todistus mulle, että ehkä joku oikeesti voi vielä joskus tykätä musta. Että ehkä toivoa on.

Ollaan siis edelleen kavereita ja kyselen edelleen sen tyttöjutuista (kamala minä :D), vaikka omalla tavallaan suhtaudun siihen alitajuntaisesti vähän omistavastikin. (Älkää kysykö miks, en todella tiedä u_u) Ja huomaan, että oon siitä mustasukkanen varsinkin joillekin tytöille, mutta se on sellasta mustasukkasuutta, mitä koetaan hyvistä kavereista, kun huomaa, että ne pitääkin jakaa muidenkin kanssa. Karua, eikö? (;

Haasteena oli kertoa romansseista ja ihastumisista, mutta tämä ei nyt tainnut olla järin romanttista.. No mutta, mä en ole järin romanttinen tyyppi joten suotakoon se minulle anteeksi. Tuntuu, että iän karttuessa oon tullut vaan entistä kyynisemmäks ja kylmemmäks ja epäkiinnostuneemmaks muista ihmisistä (ennen olin ihan superyberutelias, oikeesti, kyselykone), enkä jaksa enää ees välittää niin paljon muiden ihmisten rakkaussuhteista, mutta ehkä tää on vaan joku taantumakausi. Enkä oo myöskään sellanen, joka aina valittais miehettömyyttään ja rypis siinä. Tykkään olla yksin ja vapaa ja omillani nyt, kun vielä on mahdollisuus, koska sitten, kun päätän kenen kanssa haluan oikeasti olla, niin sen kanssa myös OLEN ja PYSYN.