Here comes the (winner)bride!

Vau.

Nythän on siis niin, että selvisin tästä syksystä.

Selvisin tästä kandivuoden puolikkaasta ja olen edelleen täyspäinen.

Vau.

Lähetin juuri sähköpostilla viimeisen palautettavan opiskelujutun tältä syksyltä. Perjantaina tein viimeisen tentin tältä syksyltä. Ja sitä ennen tein monia monia monia juttuja, niin monia että marraskuussa tuntui että niitä on ihan liiiiiiiian monta ja tukehdun ja kalenteri on vihollinen ja en selviä ja yääääää mutta nyt on joulukuu kääntymässä lopuilleen ja minä huomaan että oon elossa ja oon tasapainossa ja oon selvinny ja miten mahtavaa se on ei hyvät hyssykät.

Saatte vapaasti olla iloisia mun puolesta, koska eikös iloisena olo ole kannattavaa.

Odotan kevättä niin et välillä meinaan upota sekopäisyyteen, mutta tiedän et se tulee kyllä ajallaan. Nyt oon ilonen tästä joulusta ja siitä että saan olla pari viikkoa lomalla. Sitä ennen tosin viikon seuraamassa hullunmyllyä postilla ja rahtaamassa joulukortteja ja -paketteja kärryillä kivasti hangessa, mutta sehän on vaan mukavaa vaihtelua tähän iän ikuiseen koneella istumiseen ja lähdeviittausten viilaamiseen ja akateemisuuteen pthyi.

Muuten varmaan istuisin koko viikon telkun ääressä yöpaidassa ja söisin pipareita. Joten ihan hyvä ehkä tehdä jotain.

Ai miten niin odotan kevättä? No kas kun kysyitte.

Minä meen naimisiin. Musta tulee vaimo. Miten outo outo sana.

Minä meen naimisiin ja musta tulee vaimo ja musta, Halausukosta ja Lyyli-koirasta tulee perhe ja meillä on yhteinen koti ja siellä on meidän yhteiset jutut ja me nukutaan vierekkäin samassa sängyssä lämpimässä ja palataan iltaisin samaan kotiin pesemään hampaat.

Ennen pääsiäistä meitsin status siis muuttuu ja se status sit on ja pysyy koko loppuelämän ja se on aika huh huh. Huh huh.

Miten kivaa!!

Kivaa on myös se, että meillä on jo kirkko. Ja juhlapaikka. Ja pappi. Ja pitopalvelu. Ja mulla on häämekko. Eli päälinjat hoidettu, eikös. Hah.

Sellaista siis. En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, koska jopa usean merkinnän tahdista per päivä ollaan tultu melko vaatimattomaan vauhtiin, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. Kirjoitan silti. Kun kirjoitan. En mä aio luvata mitään parannusta tehdä. Päivitän kun pää ja elämä antaa myöten. Tänään ne antoi.

Tahma

Just tällä hetkellä on mieli jotenkin kauhean matalalla.

Turhauttaa oma kyvyttömyys älylliseen ajatteluun ja opiskelujuttujen paikallaan junnaaminen. Olen taas vaihteeksi alkanut epäillä omaa kelpoisuuttani akateemiseen maailmaan. Se ei vaan edelleenkään tunnu omalta. Toki välillä on ollut pieniä yksittäisiä hetkiä, jolloin olen tuntenut ymmärtäneeni jotain, mutta se on tosi lyhytaikaista. Omaksuttavaa ja ymmärrettävää ja mietiskeltävää olis niin paljon että saan pahoinvointia. Mua kuvottaa ajatus lähteiden etsimisestä ja tieteellisten artikkeleiden ahmimisesta ja ylipäätään koko akateemisuus. Yh. En tiedä, mitä sitä oikeesti haluis elämässä tehdä. 

Masentaa myös ajatus Pääkaupungista asuinpaikkana vähintäänkin kaks seuraavaa vuotta. Vietin siellä just viikon ja vaikka on hyviäkin juttuja ja puolia, niin en silti pääse eroon luotaantyöntävyyden tunteesta minkä Helsinki mussa aiheuttaa. Siellä on betonia ja asfalttia ja rumia rakennuksia ja ränsistyneitä alueita ja epämääräsiä hiihtäjiä ja se on niin kamalan iso. Mä haluun vihreäävihreäävihreää, metsää, helposti saavutettavia lenkkeilypaikkoja, luontoa, hallittavuuden tunnetta ympäristöstäni!

Kyllä siellä on kiva käydä sillon tällön. Mutta asua? Riippuu niin paljon alueesta, minne pääsee.

En mä tiedä. Kaikki tahmoo nyt. Oon jääny jumittamaan sellaselle pikkutyttötasolle, jossa koko ajan alitajuisesti odotetaan, millon joku tulee ja näyttää miten kaikki kuuluu tehdä ja sit hyvällä mielellä voi toteuttaa kun joku neuvoo. En halua hyväksyä sitä, että mun kuuluis ruveta aikuiseksi naiseksi, jonka pitää selättää elämässä eteen tulevat haasteet riuskoin ottein. En halua. Tehkää joku mun puolesta. Vaikka eihän sekään tietenkään tuntuis loppujen lopuks tyydyttävältä.

Nauravaisempia tunnelmia odotellessa.

Syys saa

Maa alkaa olla pudonneiden limaisten lehtien peitossa ja minä pohdin vakavasti, pitäisikö jo livahtaa pitkiskauteen. Melkein jo, mutta ehkä ei ihan vielä.

Käyn tosi hitaalla näinä päivinä. Olisi aikaa tehdä opiskelujuttuja, mutta aivot ei käynnisty. Mietin vain häitähäitähäitä. Eikä siinä mitään, mutta kun olisi hyvä miettiä myös oppimistehtäviä, portfoliota, kandia (!), uuden läppärin hankintaa, e-tenttejä.

Vaikka mitä minäkin oikein tuskailen. Elo on kuitenkin tosi maistuvaa kaikesta murehtimisesta ja lenkkitaistelusta ja muusta ikävästä huolimatta. Ollaan matkaamassa hyvään suuntaan.

I'm SO gonna be HuK!

Opiskelusyksy alkoi kurkkukivulla joka sittemmin muuttui räkävaluksi mutta thank God sivuuttamalla kuumevaiheen.

Juuri nyt mulla on melko kevyttä fyysisten opiskelujen suhteen, mutta toista se on sitten syysloman jälkeen jouluun saakka ja tammikuun alusta helmikuun loppuun. Sillon on meinaan tappomeininki ja heikot kaatuu, mutta jos mun on tarkoitus selvitä, mä selviän. Jos Herra suo jnejne.

Kandiseminaarikin alkoi ja mustahan TULEE HuK kevääseen mennessä! Ei välttämättä kansaa kohauttaen, mutta rimaa hipoen sopii mulle varsin mainiosti. Tärkeintä on, että saan tutkinnon ulos. Sen jälkeen voin huoletta suunnata kohti etelää, vaikkei se mulle syki, mutta siellä on yks joka sykkii, ja se on tärkeempää kuin asuinpaikkakunta tai mikään.

Mä niiiiiin aion selvitä tästä.
On niin mukavaa ku vaihteeks on selvä päämäärä ja tietää millon mitäkin tapahtuu. En muista, millon viimeks olis ollu näin selkeetä. Jee. Jee.

Kesäuurastus numeroina

Reitti 40.

17 työviikkoa.

3 päivää saikkua.

Enimmillään 536 jättöä

joista

91 postilaatikoita

ja

8 pöydällejättöä

ja

437 postiluukkua

joista

2 ulkona ja pystysuuntaisia.

Yhteensä 7 rivarilaatikkoryhmää

ja

41 rappua

joista

5 hissillisiä

ja

6 avaimella avattavia.

1 hammashoitola,

1 fysioterapeutti,

1 pizzeria (toinen meni kesän aikana konkurssiin),

1 kosmetologi,

1 pubi,

1 kukkakauppa

4 kampaamoa

ja

3 päiväkotia.

1 sosiaalijättö ovelle.

2 omituista lasikattoista rappua, joissa asunnot levittäytyvät sivuseinille ja keskellä sisäaulaa on ilmeisesti alunperin kasvanut puu.

Ainakin 53 avattavaa ovea.

3 nippulaatikkoa.

Ennätysmainospäivä 7 mainokset toisella työviikolla (ensimmäinen viikko perehdytyksen jälkeen).

4 Yhteishyvät (ja ne ON painavia ja niitä ON paljon).

1 Ikean kuvasto (jokaiseen talouteen, jossa ei mainoskieltoa, ja se se vasta painava olikin).

8 palkkapäivää 

joista

1 vielä tulossa.

Niin monia (tuhansia?) rappusia, etten jaksanut ruveta laskemaan. 

Tämä siis alkuperäinen reittini. Tokavikaviikolla reitin sisältö muuttui hiukan, mutta uuden reitin numeroita en jaksanut laittaa ylös. Rivarijättöjä tuli varmaankin alkuperäistä enemmän.

Minä olen itsestäni tajuttoman ylpeä. Ette uskokaan. Viimeiset neljä kuukautta olen herännyt aamuhämärissä, jotta olisin töissä kuudeksi. 8 kilometrin työmatkan (jolla on melkoisia mäkiä, voin kertoa) ajoin useimmiten pyörällä, paitsi kun pääsin menomatkan autolla ja vielä harvemmin molemmat matkat. Niitä aamuja ei paljon ollut.

Olen itsestäni ylpeäylpeäylpeä. Tyytyväinen. Oi oi.

Olen pakon edessä liikkunut enemmän kuin ikinä. Olen joutunut tervehtimään ja puhumaan vieraille enemmän kuin ikinä. Olen työntänyt kärryjä niin monta kilometriä (päivittäisen reitin ollessa yli 8 kilsaa) että tuskin yllän samaan koskaan vaikka saisin kuinka monta lasta.

Vaikka luulin ymmärtäneeni postityön vaatiman tarkkuuden, yllätyin silti. Suurimman osan työstä joutuu edelleen tekemään käsin ja silmät tarkkoina. On pelkästään minusta kiinni, meneekö oikea posti oikealle ihmiselle vai viereiseen luukkuun vai kilometrien päähän vai roskiin. Välillä vastuu muljahteli mahassa, mutta siihen tottui.

Myös intiimiys yllätti. En tiedä, ajattelevatko ihmiset, kuinka monet eri sormet koskettelevat heidän kirjeitään ennen kuin ne tipahtavat luukusta. Joudun käymään läpi jokaisen jakamani lähetyksen. Näen, tuleeko ihmiselle kalliita sisustuslehtiä vai läjäpäin ulosotto- ja perintäkirjeitä. Näen, tilaako joku jatkuvasti cd-levyjä vai epämääräisiä, neutraaleja paketteja. Joudun näkemään paljon ja niin monista ihmisistä, että se tuntui aluksi hyvin oudolta ja jopa ahdistavalta. Puhumattakaan itse jakamisprosessista. Välillä rappukäytävissä huomioin jokaisen ovisilmän ja mietin, kuinka monesta minua tarkkailtiin. Ehkä ei yhdestäkään.

Mutta paljon, paljon mukavaakin oli, vaikka usean mainoksen päivät ja kuun lopun tajuton postimäärä välillä koettelikin.
Ne ilahtuneet ilmeet, kun paketti annettiin ovesta, eikä sitä tarvinnut lähteä hakemaan postilta. Kukkakaupan sympaattiset tädit, jotka lahjoivat minua kukilla kahteenkin otteeseen. Se kampaamo, josta sai aina karkkia. Mukavat, itseironiset työkaverit, jotka ottivat alkutunnustelun jälkeen joukkoonsa ja auttoivat. Kesäaurinko monta tuntia päivässä. Se pikkupoika, joka huusi aina postipostipostitulee kun ilmestyin näköpiiriin. Se pikkupoika, joka seurasi minua yhden rapun ajan ja kertoi, millainen ihminen kussakin asunnossa asuu. Se pikkupoika, joka odotti aina lisäosia Valtteri-luurankoonsa. Se vanha pariskunta, jonka vaari kävelytti urheasti osittain halvaantunutta vaimoaan ja kyseli RistinVoiton perään. Se mies, joka aukaisi jokaisen postilaatikon kannatellessani järkyttävää postipinoa. Ne pikkupojat, jotka odottivat hiljaa laatikolla ja halusivat että posti laitetaan sinne eikä anneta käteen, vaikka seisoivat vieressä. Ne pubin kantikset, joiden mielestä olin (hikisenä, nuhjuisena ja meikittä) kaunis, ihana, söpö ja sirpakka postineiti.

Paljon on, mistä kiittää. Ja minä kiitän!

Nyt huoahdan viikon. Maanantaina ei tarvi olla kuudelta missään muualla ku nukkumassa. Sit täytyy ruveta kasaamaan näitä lukuisia kamppeita, jotka olen kesän aikana hamunnut, jotta ne saa roudattua Jykälään. Sit pääsen nauttimaan ihanasta Halausukkelistani, jota on koko ajan kaamea ikävä, ja sen uudesta kämpästä jossa sillä toivottavasti on kivempi olla ku Hoasin tarjoamassa. Ja ehkä vähän myös sarjisfesteistä. Ja sit!

Sit alkaa taas opiskelu.
Melko eri fiiliksissä ku vuos takaperin.

Muutama sana tänään.

Kolme viime kuuta maanantaista perjantaihin herännyt puoli viiden jomminkummin puolin. Minä. Olen ylpeä. En olisi ikinä uskonut. Ehkä se on onnistunut juuri siksi, ettei sitä ole ajatellut.
Vielä neljä viikkoa. Onnistuu.

Suukot, kylmä ilma tai ihan vain se, että välillä on sen aika, toi kurkkukivun. Eroon pääseminen olisi tavoiteltavaa. Tulehduksen maku niellessä ei kiva.

Abi-iästä viikon vajaa pikkuveikka alkaa olla liikaa kiristävä vanne. Kaipaan jo omaan uuteen kämppään omaan rauhaan omine sotkuineni. En ripustanut keväällä vielä korttejakaan seinille. En ole vielä kertaakaan syönyt aamiaista ruokapöydän ääressä, koska pöytää ei vielä ole. Syyskuussa on. Syyskuussa syön.

Akuutti aivonyrjähdys liian kauan jatkuneesta erillään olemisesta. Epäilen, että kärsimme Halausukon kanssa molemmat samasta vaivasta. Alamme muistuttaa vaarallisen paljon toisiamme, eivätkä muut enää nauti seurastamme kuten ennen. Olemme tylsiä ja rakastuneita eli tosi booooring. Hakeudumme toistemme seuraan. Muutama liika sata kilometriä välissä haittaa pyrkimystä. Aivonyrjähdys aiheuttaa muiden suhteiden laiminlyöntiä, mutta emme ole siitä edes niin pahoillamme kuin meidän pitäisi: olemme rakastuneita eli nyrjähtäneitä eli tosi boooring. Voi ystäviä.

Saavuttanut erilaisen aikuisuuden tason verrattuna toukokuun alkuun. Nyt kypsempi eri kohdista. En nähnyt sitäkään tapahtuvaksi, mutta niin kävi. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki valmistaa kaikkeen. Jollain tapaa.
Tarvin tätä tulevaa varten. Olen valmiimpi. Minulle on rakentunut uusi toimintataajuus, jolla en aikaisemmin ole osannut operoida.

Mieli laajenee.
Kesä kääntyy syksyyn.

muutama sana vielä!

tämä

ja tämä.

Tarina ukkosesta

Kuvittele, että seisot metsässä. Siellä ei ole ketään muita, sillä sataa vettä. Aika paljon. Sulla on kumpparit, onneksi, ja ohut urheilutakki joka ei pidä vettä. Eikä pidä ne urheiluhousutkaan, jotka sulla on päällä. Lähettyvillä on kaksi mustaa koiraa, molemmat irti. Ilma on synkkä. Alkaa ukkostaa. Sulla alkaa olla vessahätä. Toinen koirista menee paniikkiin ukkosesta, koska pelkää sitä. Se ei kuuntele käskyjä, vaan pistää menemään niin kovaa, ettei pyllykarvoista tarttuminenkaan hetkauta. Kun lopulta selviät toisen koiran kanssa umpimetsästä metsätielle, sulla ei ole mitään haisua, mihin suuntaan pitäisi mennä, miten pitkälle, minne. Karkulaista ei näy missään. Kännykkäkään ei ole matkassa.

Lisää yhtälöön muutama tunti, paljon kävelyä märässä maassa, jatkuva sade, huutelua ja huhuilua, kasvava epätoivo ja epätietoisuus, miten pitäisi toimia. Vastaantulijoitakaan ei ole, joilta voisi kysyä havainnoista, koska muut ihmiset on fiksusti lämpimässä. Yrität usuttaa jäljelle jääneen koiran etsimiseen, mutta epäilet sen ottaantumista tehtävään. Olet kastunut läpimäräksi ja alkaa olla kylmä. Et tiedä, menisikö pidemmälle vai palaisiko takaisin. Et tiedä, oletko edes menossa oikeaan suuntaan. Mistään ei kuulu mitään. Kauhukuvat tulvivat mieleen. SE KYHJÖTTÄÄ JOSSAKIN YKSIN JA PANIIKISSA JA MÄRKÄNÄ. SE KYLMETTYY KUOLIAAKSI. SE ON JÄÄNY AUTON ALLE. Itketys meinaa tulla, mutta päätät aina ettei nyt ole sen aika.

Kuitenkin, kun olet palannut jo autolle ja toivo karkulaisen löytymisestä sen luota on osoittautunut turhaksi, ja kun olet ajanut auton hitaasti rantatien päähän ja huudellut turhaan jokaisella parkkipaikalla - silloin itkettää jo oikeasti aika paljon. Mietit, mikä laulu rohkaisisi. Laulat yksin sateessa itsellesi lasten virttä, vaikkeivät muistamasi sanat kuulu edes samaan säkeistöön.

Taivaan Isä suojan antaa

hän on Isä jokaisen

myös minun kadoksissa olevan koiran!

lapsen huolet Hän voi kantaa

paremmin kuin ihminen

nyt ON huoli!

Hän ei muista virheitämme

jonka juuri typerästi sain ajattelemattomuuttani aikaan! entä jos sille käy jotain!

meille antoi Jeesuksen

Hän on aina ystävämme

Hän on Isä jokaisen

Taivaan Isän lähellä

jokainen on tärkeä

myös siis minun koira!

Kuvittele, että lopulta palaat autolla kotipihaan ahdistuneena, absurdin tunteen vaivaamana (koska mukana on kahden koiran sijaan vain yksi) ja luovuttaneena. Kävelet ovelle päin ja mietit, mitä nyt.
 Ja
näät karkulaisen ulko-oven edessä makaamassa surkeana ja märkänä.
Eikä se ole kyllä yhtään omaa ansiotasi.
Mutta siinä se yhtä kaikki makaa, vähän lukossa, mutta makaa. Se, josta sinä olit vastuussa.

Kutistuskone epäkunnossa

Mulla on sellanen olo, etten osaa kirjoittaa tänne yhtään mitään, mutta jotenki tällanen yli kuukauden tauko on pakko rikkoa.

Ja koska kirjoitin noin, rupesin miettimään, miksi en tunne osaavani kirjoittaa tänne mitään.

Luulen, että käsillä olevat asiat on minulle henkisellä tasolla niin suuria, etten tällaisessa kroonisessa väsymystilassa edes halua yrittää kutistaa niitä tekstiksi. Kai tämä sen takia on jäänyt.

Ehkä kutistaminen tuntuu turhalta myös siksi, että vaikka kuinka kuvailisin elämän käänteiden herättämiä tunteita ja tyrskyjä, ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi tai pystyisi kokemaan samoin. Ja miksi kukaan edes haluaisi myötäelää jatkuvassa, raastavassa, viikko viikolta pahenevassa kaipuussa toisen ihmisen luo, tai alituisessa väsymyksessä anivarhaisten aamujen takia, tai ylipainoisessa turhautumassa siitä, että suurta odotusta on vielä vuoden päivät? Ei ne ole kivaa elettävää.

Liian suurta kutistettavaksi on esimerkiksi se, että minusta on tullut kuukausi sitten virallisesti rengastettu. Se on niin suurta (vaikkei muut sitä ehkä tajuakaan), ettei sitä osaa puristaa sanoiksi. Minä menen naimiaisiin ja se ei ole ihan yhdentekevä asia. Kävelen alttarille Halausukkelin kanssa eikä sen merkitystä osaa ihan käsittää, mutta hiljaiseksi se pistää. Ihailen joka päivä töissä, kuinka mun vasen nimetön paistaa auringossa. Ehkä sen loisteen avulla jaksan lykkiä niitä kärryjä vaikka öisin on nukuttu liian vähän (ja keho huutaa sitä niin että heikottaa).

Ei tällaisia asioita osaa kutistaa sanoiksi. Niihin liittyy niin paljon tunnelastia. Niin paljon kaikkeakaikkeakaikkea

Mutta hirvittävän rakastunut minä olen ja se syö naista.

Uuden identiteetin synty

Neljäs viikko töissä menossa. Tänään tuli tunne, että jossain huomaamattajääneessä välikössä homma on alkanut pahimman alkutahmeuden jälkeen luistaa. Mulla ei kestä enää ihan simokauan saada omia lohkojani valmiiksi, paitsi ehkä jos on kuudet mainokset (plus seittemännet pientaloille niinku eräs kaunis tiistai tässäi taannoin.. hyi hitto mikä painajainen). Kaikki ei oo enää uutta ja vierasta ja takkuista. Kyllä tämä tästä. Tosin ens viikolla menee taas systeemit pikkasen uusiks kesälomien takia, mutta eiköhän siitäki selvitä. Kaikesta selviää. Myös rankkasateesta kaheksan kilsaa pyörän selässä töiden loputtua.

Oon kaikesta Maamme Pääkaupungin kaukaisuudesta huolimatta ilonen, että pystyin vielä tulee kesäks Kuoppariin. Elämä täällä on ajoittaisesta rasittavuudestaan huolimatta mukavaa. Lyylillä on seuraa, etenki nyt ku Kirdeki on täällä muutaman viikon töissä mikä taas tarkoittaa myös Cosmo-veikan läsnäoloa. Siinä on myös se hyvä puoli, että sisko on aktiivisempi leipoja ja ruuanlaittaja kuin minä, ja kukapa sellaisesta valittaisi. En osaa edes ajatella miten ankeaa olisi kaksin Lyylin kanssa Jykälässä pyöritellä peukaloita ja käydä joitakin plääh-kesäkursseja.

Viikonloppu oli paras ja väsyttävä. Sain Halausukon kylään, vaikka vaatiikin supervoimia matkustaa pitkä matka pienessä autossa työviikon jälkeen ja noutaa ihmisiä kyytiin ja viedä ties minne ennen kuin itse pääsee määränpäähänsä. Mutta onneks Ukkelilla niitä on. Se on sellainen mies että moni ei oo.

Nähtiin siis pitkästä aikaa. Nähtiin myös Möyryä pitkästä aikaa paitsi ettei se enää ole Möyry, koska juhlittiin lauantaina nimiäisiä hienoissa maisemissa ja hienossa säässä ja hyvän ruuan kera. Nimiä siunaantui kolme niinku mullakin ja sellasilla varustuksilla Sigusta tulee kyllä niin vauhtimimmi et Maralla ja Baulalla on vielä tekemistä HAHAHAHAhahahah hauskaa ihanaa!

Minusta on niin kummallista että meidän hullussa suvussa on uusi jäsen! En malta odottaa että se kasvaa ja alkaa vetää Lylleä hännästä. Ja minä oon täti! Ja nyt mun pitää aina antaa kivoja lahjoja synttäreillä ja jouluna ja sit joskus Sigu tulee Orde-tädin ja Tumppa-sedän luokse kylään ja ehkä me tehdään kookoksenmakuisia lettuleivoksia sydänvalurautapannulla meidän ihkussa keittiössä (jota ei vielä ole, mut sit on).

Oon onnellinen. Oon myös kipeä ikävästä, mutta tämä kesä on arkikesä ja arki on vielä tässä vaiheessa erossa olemista eikä tällaiseen kipeään oikein auta edes ne minimaalisen lyhyet viikonloppuromanssit, ne vaan kasvattaa ikävän tajuamista.

Mutta kyllä tääki tästä. Rakkaus voittaa ja Sigu varsinki voittaa kaikki.

Postin tuo, postin tuo, postin tuo ORDEEE

Mennyt viikko on ollut elämänmullistusviikko meitsillä. Oon hikoillut ja liikkunut enemmän ku pitkään aikaan. Oon herännyt viis aamua peräkkäin aikasemmi ku ikinä ennen. Oon joutunu jatkuvasti skarppaamaan aivoja virheet välttääkseni. Mut mikä tärkeintä: oon tienannut rahaa. Rahaa!

Ei sillä että se olis itseisarvo tai että mulla olis tarve hamuta sitä itelleni. Mutta rauhoittaa kummasti, kun tietää ettei kesän vuokrien maksamisen suhteen tuu ongelmia, että ens syksynä voin ehkä vähän hellittää kauppahyllyjen ääressä ja että ehkä sittenkin vältyn opintolainan nostamiselta.

Merkittävää tämä on senki takia, etten juuri ole oikeissa kunnon töissä ollut. Ja mitä mäki jo oon, kakskyt ja puol. Sietäisin hävetä, mutta en nyt jaksa, koska asiaan tuli muutos. Vedän rankasti töitä koko kesän elokuun loppuun asti jos mun vain annetaan, joten ei ole enää syytä kyyristelyyn ja huonoon omatuntoon.

Oon myös päättänyt, etten valita töistä, koska ei oo paljon varaa valittaa ku mulla niitä kuitenki on. Oon niin onnellinen. Perjantaina auringossa polkiessa olin vaan yhtä onnea, kaikki asiat on niin hyvin ja mulla ei oo mitään hätää ja niin. Totta kai mua harmittaa että Halausukko on kaukana koko kesän ma-pe (ja toisaalta jos ollaan molemmat vaan uupuneita viikon jälkeen, ni en tiedä mitenkä paljon jaksaa viikonloppusin matkustella..) ja totta kai mua jännittää työt vielä, koska takana vasta perehdytysviikko ja nyt pitää pärjätä omillaan, ja totta kai rytmin muuttaminen on ollut vaikeaa, koska keho ei suostu ymmärtämään että kasin jälkeen vois ruveta jo nukuttamaan että sais tarpeeks unta (mun nukkumaanmenoaika on ollut jo vuosia ennemminki yhentoista ja kahentoista välillä tai kenties myöhemminki, joten tässä totuttautumisessa saattaa mennä hetki..), mutta en valita. Ja jos valitan, ni mulle täytyy lyödä luu kurkkuun, koska ei mulla ole sellaiseen oikeutta.

En muista, oonko sen jo sanonu täällä, mutta olen siis kesän ajan postityttö. Huristelen oranssilla kärrillä pitkin katuja, juoksen rappuja, kiroan ohuita lärpäkemainoksia jotka on vaikee viskoo lajitteluhyllyihin ja vielä vaikeempi tunkee luukusta, ja ihmettelen miten sukunimet ja asunnon numerot vaan vilisee silmissä. Miettikää sitä. Heh.

Nauttikaa keväästä ja auringosta ja ihmeellisestä elämästä jeejee meizi tuulettaa tätä kaikkee! Mahtavaa

Yeah Superb Yeahyeah

Mää oon niin onnellinen että!

Mulla on ollu kuulkaa superviikko. Kaikkee hyvää kaikkee hienoo, vaikka hartiat ja pitkät selkälihakset oikeaoppisen nostelun seurauksena varsin tuntuvia. Superviikko tarkoittaa:

1. Luennot ohi tältä keväältä!

..mikä meinaa sitä, että ei enää koulua jihei paitsi muutamia palautettavia juttuja, mut niitä voi tehdä missä vaan. Just äsken sain yhdenki lähetettyä. Tää sujuu. Mä selviin. Mahtavaa. Jee.

2. Muutto oikeasti uuteen asuntoon!

..mikä meinaa sitä, että meillä on kämppiksen kanssa esim oikea keittiö. Siellä mahtuu olemaan useampi ihminen samaan aikaan. Sinne mahtuu ruokapöytä. Siellä toimii samaan aikaan sekä hella että uuni. Onhan tää ny aika hienoo. Keskiviikko oli aika rankka muuttopäivä, mut siitä selvittiin ja ehdin saada kamat lähestulkoon paikoilleen ennenku suuntasin Treelle vappua viettämään ja samalla luultavasti vikaa lomaviikkoa koska

3. Sain kesätöitä!

..mikä on ihan MAHTAVAA! Oon niin ilonen! Ilonen siks että viimeinki meen oikeisiin töihin oikeesti, ku onhan tää nyt jo aika noloa et kakskyt ja tehny lähestulkoon mitään, ja ilonen siks että saan rahaa koska opintotuki ei kovin korkea ja vuokraki nous muuton myötä ja ehkä nyt ei tarvi ihan koko ajan vaan seurata kuinka tili tyhjeneetyhjenee.

Pikkuvika tässä on tietysti se, että oon Kuopiossa toukokuusta elokuuhun ja Halausukko on saman ajan Helsingissä ja siinä on melkosen monta kilooometriä välissä, mutta ainakin meillä on lauantait ja sunnuntait. Heh. Kiristää vähän, mutta tää kesä ny on tälläne. Tää aika ny on tällane. Ens kesänä luultavasti (TOIVOTTAVASTI!!) ihan täydellisen eri kuviot. Nyt on näin. Me selvitään. Rakkaus voittaa. Heh.


Mut just nyt mä oon superonnellinen. Oon tosi tyytyväinen kaikkeen. Oon ilonen. Oon ihan että jeejeeJeesus mahtavaa.
Kivaa välillä näin.

Koht saunaan ja aamuyöllä kivasti lähetään hakee Halausukkelin Malesian tätiä Helsinki-Vantaalta. Ei saatu selville onko Starbucks vielä auennu, mikä on tosi sääli jos ei oo. Iso chailatte olis ollu ihan kiva.

Täti-ihmisen muistelmat

Älkää huoliko, älkää huoliko: mä oon hengissä, vaikka joku joutui sairaalaan ja joku kuoli ja joku syntyi ja muutan viikon päästä. Pitkästä aikaa kuvamateriaalia ja sen kunniaksi sitä piisaakin oikein kunnolla. Elämäni huhtikuulta tiivistyy aika hyvin tässä, olkaa hyvä:

Rennosti kohti Napapiiriä.

 

Rovaniemeltä löytyi paljon jahdattavia valkosia jänöjä sekä Suomen ainoa shikoku.

  Vain osa pääsiäisen herkuista, joita oli jälleen kerran valtavasti. Maistoin hitusen lammastakin moneen moneen vuoteen, mutta sen jälkeen ei liha kuiteska oo käyny mielessä. Ehkä taas joskus.

Kangalassa meno oli jälleen hurjaa, kuten voitte päätellä. Lål.

Viikissä koiravahtina olo oli aika hirveää, sillä se oli kuin maistiainen vuoden päähän tulevaisuuteen, johon on kuitenkin vielä vuosi. Se ei ole nyt vaikka haluaisi että se jo oisi. Voi voi. Oijoi.

Tässä uuden sukupolven aloitus meidän suvussa. Isoveikka veti pisimmän korren, mikä tarkoittaa tietenkin luonnollisesti sitä, että

  MEITSISTÄ TULI TÄTI!

Sen kunniaksi jo viittii ehkä julkaista meidän ekan pusukuvan ikinä, joka ihanan tyylikkäästi peilin kautta ja vielä kamera näkyvissä. puspus

Tän kaiken jälkeen (ja ku ekat leskenlehdetki on löydetty) uskaltaa jo sanoa, että kevät on tullu, vaikka takatalvet kovasti yrittiki. Rakkaus voittaa (SEN ON PAKKO!)

Hei maailma, mulla on kaikki hyvin

Mä en selvästi enää edes muista mun entistä elämää, koska alkuviikko yksin Slummissa oli niin omituinen. Oli niin hiljasta. Yksin ei tuu ihan samalla tavalla puhuttua jatkuvasti. Eikä kuulu tylsyyden huokauksia tai tassuttelua tai rappuäänille mörähtelyä. Mulla oli menomatkalla jatkuvasti tunne siitä, että unohdin jotakin. Vaikka jätinkin tarkotuksella.

Muutama päivä omaa rauhaa voi tehdä paljon. Saa juttuja eteenpäin. Osasin olla pysähtyneen rauhallinen pitkästä aikaa. Sain aikaa itelleni. Mua ei ahdista. Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on tosi hyvin. Perjantaina alkaa virallisesti pääsiäisloma ja äsken siihen oli vielä viikkoja, mikä tuntu raskaalta. Mut nyt se onki jo. Kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin vaikken ollukka Lyllen kaa muutamaan päivään. Kaikki on ihan hyvin, vaikka laitoinki sen toisten vaivoiks hetkiseksi.

Nyt oon taas Kuopiossa ja mulla on jotenki vielä parempi olo ku viikko sitten. Jee.

Sitä paitsi toukokuussa saattaa puhallella uudet tuulet. Me ehkä muutetaan. Ehkä luultavasti. Luultavasti muutetaan. Ihan uuteen, korkkaamattomaan. Sinne mahtuu jopa keittiön pöytä, me voidaan syödä keittiössä! Meillä on ehkä jopa neljä hellaa kahden sijaan, meidän uunia voi käyttää samaan aikaan hellan kanssa. Mulla on on oma vessa. Mulla on parveke.
Sanoinko jo et se on ihan uus? Sanoinko jo, et sinne mahtuu ehkä pöytä keittiöön?
Sanoinko jo et se on alle puolen kilsan päässä entisestä? (HEH)

Halausukkoki tulee perjantaina ja saan haistella sitä ja sen kaula on lämmin ja meillä on aikaa melkein puoltoista viikkoa. Kaikki on hullun hyvin.

Sitten ku tästä eteenpäin pääsee

Joku siinä on, et heti ku tänne rantautuu ni siihen loppuu se aikaansaavuus. Mut ei se mitään. Ehkä tänään yritän taas vähän, mutta sen verran olen viisastunut, että paineita en suostu kehittelemään. Tahdon suoda itselleni myös silkkaa joutenolosta nauttimista.

Oon nautiskellut esim ihan superleppoisasta swing-konsertista, jossa oli esiintyjinä huippumuusikoita ja huippuihanalaulaja. Istuin pimeässä konserttisalissa ja mulla oli joka suuntaan tilaa ympärillä ja nautiskelin vaan silmät kiinni siitä, kun jotkut soittaa vaivattoman oloisasti vaikka ois kuinka vaativia tilutuksia. Ei voinu muuta ku hymyillä ja olla vaan että LIFE IS GOOD. Koska se on.

Eilen nautiskelin kesäkurmitsalasagnesta (vailla pastaa tosin), joka oli superhyvää vaikka tein ekan kerran. Sit nautiskelin porukoiden kanssa ulkoilusta. Ne on sijoittaneet uusimpana hullutuksena lumikenkiin, joten siellä sit äipän kaa jäällä pistettiin menemään vaikka sohjoa riitti. Iskä hiihti ja koirat juoksenteli. Oli lääniä mennä ja ihmisiä ei nimekskään. Mahtia. Äippä kävi vaklailemassa saarinaapureiden mökkejä jopa kuisteilla asti. Mitä salapoliisityöskentelyä. Neekku ja Lylle oli ihan intona, ja sillon on aina hyvä mieli ku ne voi ilosina mennä vöyhöttää.

Tarpomisen jälkeen pidettiin evästelyhetki grillikodassa. Vanhuksilla on bratwurstientestailumissio, ne ikävöi lempparimerkkiään joka katosi Prisman lihahyllyiltä grillikauden jälkeen. Toinen testauksessa oleva merkki oli niin herkkua, että puolet paketista jouti koirille. Mun lautaselle käveli hämähäkki.

On kiva olla kotona pitkästä aikaa ja on kivaa myös ku on omaa rauhaa, mutta silti mun ajatukset liihottaa koko ajan tulevaisuuden maailmoissa. 
Sitten kun, sitten kun.
Aina sitä.  

Sitten joskus, kun on oma koti ni. 

Sitten joskus, ku ollaan yhessä ni.

Mun aivo ei jotenki suostu tajuamaan sitä, että nyt olis tarkotus elää tätä tilannetta, mitä nyt elän. Ja voisin esim nauttia ja olla ilonen tästä.

Välillä se onnistuuki. Välillä. Suurimman osan ajasta kuiteski saa jatkuvasti ittensä kiinni toivomasta, että se toine olis syömässä näitä samoja ruokia tai olis käymässä tässä samassa paikassa tai olis kattomassa tätä samaa leffaa tai olis lötköttämässä tässä viekussa tai olis pissittämässä koiria jnejnejnejnejnejnejne. Ehkä saatte kiinni kuviosta.


Ja vuosikaudet mä viihdyin niin superhyvin omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni, ni onhan tää ny vähän ironista.

Aina sillon tällön ku saa aikaseks ni

Mulla on ollut ylävatsapuristus ainakin perjantaista asti. En tiedä, mitä se on.

Se ei ole nälkäkouristus, ei närästystä, ei menkkakipuilua.

Toivon, että se on vain psyykkistä mahapuristusta tekemättömistä jutuista, koska sillon sen pitäis loppua esim NYT koska sain viimeinkin valmiiksi suururakkana eli postmodernismi ja metafiktio -kurssin luentopäiviksen (joka ei sais mielellään olla luentopäivismäinen) ja romaanitehtävän. 13 sivua tekstiä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta oon niin ylpee niin ylpee. En oo aikoihin tuottanut mitään noin konkreettista. En aikoihin.

Ja sikski ylpee, että kerranki valmis ajallaan ja ilman loppupaniikkia.

Asiaa on myös helpottanut se, että olen saanut kirjoittamisrauhan, kun ei oo tarvinu viihdyttää yhtä haisevaa karvapalleroa koko ajan. Jätin sen eilen illalla autoon, joka suuntasi Savoon. No suuntaan ite perässä jo keskiviikkona, ni ei tässä kamalasti ehdi riemuita. Eikä sinänsä tarviskaan, kun sain tehtyä just ton mitä aioinki ja mitä oli tarkotuski. Nyt voisin ihan kernaasti viihdytellä, mutta kun en voi asiantiloista johtuen niin ehkä menen nukkumaan ja nukun niin pitkään ku huvittaa ja kannan huolta vain omasta rakostani.

Kevät saa, lallallaa

Muutama päivä sitten käveltiin jäällä ja siellä paukahteli. Pitkätpitkät halkeamat ilmestyi, jos sattui astumaan just sopivaan paikkaan. Se oli jännää. Myös aika surullista, koska ne tarkoittaa kevätjäätä, mikä taas tarkoittaa sitä, ettei kovin pitkään enää jäällä kande hengailla. En tiedä miten meidän aamulenkkeilylle sit käy. Huoh.

Lylle ettii aina osmankäämien juurilta jänisten papanoita. Kuuluu ilmeisesti perusravintoon. Nyt patukat sitä paitsi hylkää karvansa, joten käämikköjen lähellä lumella on kellanruskea harso joka puolella ja kauas kaikkiin suuntiin. Jos olis niille allerginen, niin täällä olis paljon kuolemanloukkoja. Viime talvena Lyyli teki välillä ninjahyökkäyksiä ilman mitään syytä osmankäämien patukkaosaan. En tajua miks, koska se sai suunsa täyteen hahtuvaa.

En jaksa tarkistaa, oonko täällä jo hehkuttanu sitä miten ihanaa on ku on niin valosaa, mutta tässä tulee: on ihan ihanaa kun päivät on jo niin pitkiä ja on valosaa. Tähän aikaan vuodesta vasta aina ymmärrän, miten kamalaa marraskuu ja lumeton joulukuun alku onkaan. Tällainen keväinen talvi ja valo on niin paljon parempaa. Oon ihan elossa.

Äsken imuroin pitkästä aikaa. Poden nykyisin mustan karvan syndroomaa. Niitä on ihan kaikkialla eikä ne lopu. Onneks ovat sentään pitkiä eivätkä sellasia tosi lyhyitä ja piikkisiä, voi miten raivostuttaa sellasia on nyppiä vaatteista tai muista. Löydän karvoja sängystäkin, vaikka sinne ei haukkulot pääse. Mysteeristä!

Mulla on koulun suhteen superisti kevyempää nyt kun periodi vaihtu. Kirjotushommia sen sijaan olis niinku aina, ja ne onki vaikeimpia. Oon kadottanut rutiinin esseiden kirjoittamiseen tai oikeastaan minkä tahansa kirjottamiseen, jopa blogitekstin. Kaukana on ne ajat, ku kirjotin päivittäin, huh!
Ehkä ne tulee vielä joskus takasin.
Ois kiva jos ne tulis.

Alotin viittomakielen kurssin. Tai oikeastaan se on vain johdantokurssi, mutta ehkä innostun opiskelemaan kunnolla alkeitakin. Se on tosi jännää ja poskia kuumottavaa, kun yrittää oppia jotain ihan täysin uutta ja informaatiota tulee jatkuvasti ja on vaikeuksia ottaa niin paljon kerralla vastaan. Osaan jo sormiaakkoset, numerot, perustervehdykset, kysyä nimeä, osoitetta, puhelinnumeroa, syntymäaikaa ja kengännumeroa, kertoa että kävin viime viikonloppuna helsingissä, ja kuukaudet. Melkein. Paitsi nyt just en muista mikä on syyskuu ja kesä- ja heinäkuusta oon vähän epävarma.

Odottelen mulle viikonloppuvierasta, joka tosin soittelee lähinnä päivät, mutta ainakin se on samassa kaupungissa. Tein eilen hummusta, joka onnistui paremmin ku ekalla kerralla, kun olin vähän maltillisempi valkosipulin kanssa. Nyt yritän pyöräyttää mantelijuustoleipäsiä ja arvatkaa mitä sitte?

SYÖN NIITÄ!

Tällästä jännää tällä kertaa, puspus

Ei nimi lasta pahenna?!

Synnytin viime yönä lapsen. Se oli tyttö. Kerroin Halausukolle, mikä sen nimeks tulee ja se oli että ok. Olin kai ilonen. Myöhemmin porukat tuli kattomaan uutta tulokasta ja kysyivät sen nimeä.

Mä en enää muistanut sitä.

Mä en muistanut mikä nimi se oli ja en ymmärrä miten olin voinut sen unohtaa. Kysyin Halausukolta, mutta se luuli sen olleen "Pauliina", koska oli kuullut väärin. Ei se ollu Pauliina! Eikä mikään siltä lähimainkaan kuulostava. Miks Halausukkeli ees oli sanonu OK Pauliinalle??

En osaa kuvailla, miten kertakaikkisen ahdistavaa se oli, mulla oli mun tytär sylissä ja ihmiset odotti et kerron sen nimen ja mä en muistanut sitä, se oli paras ja sopivin nimi ja se kellui ihan mun ulottuvilla mut sit en kuitenkaan saanu siitä otetta ja se melkein sai mut hulluksi.


Niin että en sitten tiedä, mikä mun tytön nimi oli. Sitä paitsi oon aiemmin visioinu et saan vaan poikia, kolme poikaa, joten en oikein tiedä miten tää tyttö sopii kuvioon.

Tunnetusti nää visiot ja unet on totta kai tosi luotettavia tulevaisuudenmäärittäjiä.

MUT SE NIMI!!?

Minä ja se

Voi että. Jotain on tapahtunut, enkä tiedä millon. Luulen, että se liittyy jollakin tapaa noihin toisiin juoksuihin ja niistä selviämiseen.

Vuos ja kolme kuukautta, kahdet juoksut takana. Jonkinlainen raja se on ollut Lyylillä, koska totta se on: L on rauhoittunut. Jotenki vaan. Jotenki silleen. Oon aivan konfuusiossa. Tänään kävelimmä Soluun ja sit vaan tajusin että hetkonen, mitä tapahtuu, miten tää on näin rentoo, miten tää ei kisko ja nyi ja vouhota, kuin päivä paistaa näin kirkkaasti ja on kaaaunistakaunista ja Lyllerö se vaan jolokottaa!

Jolokottaa, ymmärrättekö!!

Tämä on niin kummallista, että tekee mieli olla melkein vainoharhainen. Jos tämä onkin vain ohimenevä kausi, ehkä seuraavat juoksut saa sen päinvastoin täysin hulluksi? Tai jos se vain palautuu rauhassa Kuoppariviikon jälkeen masentumisen sijasta? Ehkä se suunnittelee hidasta itseaiheutettua aivokuolemaa, koska sen elämä on niin tylsää, ja tämä "RAUHOITTUMINEN" on vain ensioireilua? Tai jos se vaan kiusaa mua, koska tällaisen kokemuksen jälkeen paluu entiseen tuntuis vielä raskaammalta?

Mutta ei, ei se niin voi olla. Jotain on kyllä oikeesti tapahtunut, jonkun rajan yli on päästy. Me on saavutettu joku omituinen vakiintuneisuus. Tilanne on vakiintunut. Ollaan mittailtu toisiamme ja oltu epäileväisiä ja vähätteleviä mutta nyt ollaan päästy sinuiksi. Ollaan niinku frendejä. Ei parivaljakko, koska Tumppa kuuluu meidän kolminaisuuteen, mutta frendejä. Me tiedetään toisemme. Toi ymmärtää asioita, oon opettanu niitä sille, ja en tiedä voitteko kuvitella mutta on tietyllä tapaa aika ihmeellistä, kun tajuaa että minähän pystyn vaatimaan siltä asioita, koska olen opettanut ne sille ja se osaa ne.

Oon katsellut Lyyliä aika paljon ja tullut viimeinkin siihen lopputulokseen, että ei siitä tullut ihan hullu. Siitä tuli tosi mahtava. Se on ihan huikea persoona ja välillä sen naamavärkkiä ei meinaa kestää katsoa kun sydän vaan pakahtuu ilosta kun se on niin hellyyttävän hölmön näkönen. Mun hellyyttävä idiootti nappisilmä joka vaan toljottaa! Mun syntyjä syviä mietiskelevä vakavakatseinen keittiössä häärijän ikuinen ystävä! Mun ennakkoluuloton maistelija fiksunfiksu ihmisiä nimeltä tunnistava jokapaikankiipeilijä! MUN KOERA!

Mun koera.


..mutta ku yrittääki muistella taaksepäin tätä vuoden mittaista historiaamme ja miten hirvittävän paljon on pitäny opettaa ja totuttaa ja tutustua uppo-outoon eliöön ja viedä ulos ja viedä ja viedä jajajajaja en kyllä tiedä jaksaisko enää samaa tai ryhtyiskö tähän jos ois tietäny ennalta mitä kaikkee pitää läpikäydä.

Onneks ei tarvi kuiteska miettiä sitä, koska meni jo. Tehty ku tehty.
Ja sen takii mulla on nyt mun koera.
Ja se on rauhottunut. 

Kun vielä rääpäleenä.

 

Tästähän ne tositoimet sitte lähti. Huh huh. 

 Ja tässähän sitä suunnilleen muutaman viikon viiveellä ollaan.

Kovia ja kivoja aikoja

Mä olen nyt kotona. Mä en ole ollut täällä sitten joululoman kertaakaan. Mä en oikein tiedä, miltä pitäis tuntua.

Oon elänyt omituisia aikoja. Mun normaalin melko kivuttoman arjen taivalluksen, jota rytmittää luennot ja koirapissitykset, on rikkonu kovat koettelemukset. Ne alkoi ihan ilman varoitusta suklaakakusta. Ja Snörestä. Vedin kaverin tekemää suklaakakkua ja toisen kaverin tuomaa Snöreä. Ihan vain nostalgiasyistä. En ole syönyt karkkia ikuisuuksiin. No kuitenkin. Nyt söin. Ja mitä sitten tapahtui? Kävelin Lyylin kanssa kotiin illalla, mietin että tuntuupa pahalta, menin suihkuun, kuivasin ja sitten oksensin ensin lavuaariin ja sen jälkeen vessanpönttöön.

Siitä se sitten kivasti lähti. Ykäilin puol yhestätoista aamukuuteen. Olin ihmeellisessä yöhoureessa. Lyyli kuikuili toisen ykäsession aikana pöydän alta, mutta katosi pian kämppiksen huoneeseen evakkoon, josta se palasi vasta sanomalehden kolahtaessa postiluukusta. Hylkäsi minut kesken koettelemusteni. On siinäkin.

Ykäily onneksi jäi siihen. Epäilin ruokamyrkytystä, mutta kellekään muulle ei tullut mitään ongelmia. Olin vähän hämmentynyt. Eikä siinä ollutkaan vielä kaikki.

Saman viikon perjantaina tulin väsyneenä kotiin luennolta. Vietin lattialla makoiluhetken Lyylin kanssa. Mietin, että kylläpä päänahkaa kutittaa. Ja niskaakin. Raavinraavinraavin. Ihmettelin möykkyistä tuntumaa niskassa. Peilistä selvisi, että koko niska oli punainen ja täynnä valkoisia paiseita, vähän kuin tuore, turvonnut itikanpurema. Olin että mitä hittoa.

Siitä se sitten tosi kivasti lähti. Lenkkeilyn jälkeen niska oli laskeutunut, mutta vyötäröön ja selkään ilmestynyt samoja paiseita. Silmäkulma turposi. Yötä vasten myös toinen silmä. Aamulla otsa oli laikukas ja ulkoilun jälkeen molemmat kämmenet turposi. Näytin Quasimodolta. Illalla saunoin Mailun luona ja koko keho sekosi, paiseita oli kaikkialla, ne levisi keskivartalosta lanteen kautta jalkoihin saakka. Olin konfuusiossa. Seuraavana aamuna toinen kämmen turposi taas ja myöhemmin myös vasen akkavarvas. Siis yksi varvas jalasta. Outoa vai outoa?

Satunnaiset minne sattuu nousevat paiseet ja ihmeellinen turvotus ympäri kehoa sai mut ihan vainoharhaiseksi. Oon kattonu liikaa Housea, rupesin jo kuvittelemaan että mulle on puhkeamassa jokin harvinainen sairaus. Se oli kuitenkin kai vaan nokkosihottuma, joka saattoi johtua jostakin viruksesta, joka taas oli mahdollisesti aiheuttanut alkuviikkoisen ykäilyn, ja joka ei kuulemma oikein tykkää kuumuudesta eli esim saunomisesta. Heh. Mutta onneksi ihmeelliset iho-oireet loppui muutaman päivän päästä. Se oli varsin kummallinen viikonloppua, voin kertoa.

Anteeksi tämä varsin tarkka sairauskuvaus, mutta oon niin harvoin kipeenä, että tämä oli merkittävää. Vielä merkittävämpää tosin on se, että Halausukkelilla oli hiihtoloma ja se vietti sen koko loman patjalla. Mun huoneen lattialla. Se oli onnellista. Olin onnellinen. Lounastettiin joka päivä kasvissoppapaikassa ja katsottiin höpöjä leffoja ja leivottiin laskiaispullia laskiaisena ja hernekeittoakin tehtiin ja muutenkin syötiin ja melkein aina liikaa. Taivallettiin ulkona Lyylin kanssa monessa säässä, aurinkoisissa talviaamuissa ja jäätävissä tuiskuissa. Tumppa teki mulle Bailey's kaakaloo ja luki Leinoa. Se onkin sellainen löpsähtävä kurja lurjus.

Tänään tiemmme erkanivat. Aamulla olin tentissä ja lounaan jälkeen Tumppa lähti Treelle mummin hautajaisiin ja minä lähdin Kpoon huomiseen äänityssessioon. Tällaista arkipäivän tragediaa voivoi.


Mutta tärkein asia tässä oli kai kertoa että olen edelleen hengissä hiljaiselosta huolimatta. 

Pakastaa pakastaa jaksaako rakastaa NO JAKSAA

Pieni piipahdus torstai-iltana sisällä hakemassa koira iltapissitykselle oli kohtalokas. Musta tuli petteripunakuono. Tuntikausia ulkona ei mitään, mutta nopea lämmönvaihtelu edestakaisin ja pieni ulkoiluhetki niin voilà! Onneksi pakkeli peittää melko hyvin, mutta on tämä nyt silti aika ärsyttävää.

Tykkään sellaisesta pakkasesta, joka tekee ilman raikkaaksi. Sit ku naama jäätyy, ni se on jo vähän ikävää. Oon melkoisen iloinen, että nyt alkaa jo hellittää tämä rääkki. Mun hieno visio luontopolkukierroksestakin termarin kera jäi vaan visioksi, mutta ehkä tätä talvea on vielä jonkun matkaa jäljellä. Ens kerralla sitten paremmalla onnella, kun ei tarvi pelätä että sormenpäitä tai naamanosia jää matkan varrelle.

Halausukko oli kylässä viikonlopun. Otettiin lunkisti ja nautittiin ruuasta. Käytiin musikaaliensi-illassa ja temmottiin rapsakassa pakkasessa pizzalaatikkojen kanssa. Mun silmälasit meni jäähuurteeseen. Kysyin, millon se oikein aikoo kosia mua. Ei se vielä ees tienny. Boooring.

Tästä hienosta visuaalisesta aineksesta voitte kenties päätellä, että olen viimeinkin siirtänyt kamerasta kuvat koneelle! En oo jaksanut ikuistaa kovin useita hetkiä kovin pitkään aikaan, mutta jos yrittäisin taas aktivoitua. Tässä kaveerusten lepohetki helmikuussa.

Ja tässä satunnainen ilahdutus teille lokakuulta. Melko samaltahan tämä rontti edelleen näyttää mitä tässä, mutta oon silti taipuvainen kuvittelemaan, ettei kuitenkaan ihan noin dorkalta piskiltä. Ehkä siihen on jotain elämänviisautta olevinaan tullut naamaan jo tässä vaiheessa.

Tänä Runebergin päivänä mulla ei ollut ihan niin hyvä osa kuin viime vuonna. En saanu torttua. Yhyy. Mutta elämä jatkuu vaikka luomumaidon, turkkipurkin ja kerman hinta senku nousee (mikä ei todellakaan ottanut mua yhtään päähän perjantaina ruokakaupassa, mitä te oikein kuvittelette).

Jos jostain luopuu niin jotain myös saa

Oon rauhallisempi ja toiveikkaampi kuin aikoihin.

Tulevaisuus ei tunnukaan enää isolta epämääräisen hahmottumattomalta möykyltä. Mulla on alustava etappi, johon liittyy kivoja ja ei-kivoja asioita, mutta tärkeintä siinä on se, että se on jäsentely. Oon selvästi tarvinu jäsentelyn mun elämään, jotta osaisin suhteuttaa nykyhetken johonkin todellisuuteen ja jatkumoon.

Alustava se on sen takia, etten vielä tiedä, onko se Taivaan Iskän suunnitelman etappi. Mut se kyl selviää. Tärkeintä on nyt se, että jo pelkkänä ajatuksena se helpottaa mun oloa. Huomattavasti. Esim eilen kävelin ekan kerran tänä vuonna itkemättä kotiin kirkolta. Myös Lyllen kaa hermo on kestänyt pikkiriikkisen paremmin. Mulla ei oo ihan niin pahaa mahapuristusta enää. 

Oon myös innoissani, koska löysin homman, josta tykkäisin, jota osaisin, joka olis oikeestaan mun alaa ja josta sais jopa rahaa. Tosin en tiedä sitä, järkkääntykö hommia, mutta tässäkin jo pelkkä tietoisuus siitä, että mullekin sopivaa tienestiä on olemassa, antaa mulle toivoa.

Hämmentävintä tänään on kuitenkin se, että olen Jykälässä, perjantaina, yksin. En ole menossa mihinkään viikonloppuna eikä mun luo ole tulossa ketään kylään. Tällaista tapahtuu hyvin harvoin. Nyt kuitenki tuntu jotenkin helpommalta jäädä ottamaan lepiä ja kenties keskittymään kouluhommiin kuin lähteä sotkemaan julkisilla jonnekin Lyylin kanssa. Eilen oli outoa, kun ei tarvinutkaan kaivaa rinkkaa esiin ja miettiä pakkaamista. Vaikka reissaaminen onkin henkireikä, niin on tämä kieltämättä ihan terveellistä vaihtelua tämäkin.

Päivän valopilkku oli aamulla kirkkaassa pakkassäässä naapurin päiväkotilasten peräkanaa hiihto päiväkodin ympäri. Pojat nauroi innoissaan vaikka mäki oli säälittävän pieni nyppy.
Näihin tunnelmiin. Jejee!

Päivän kymysysykset

Oon tullut siihen tulokseen, että ihan tylsää olla yksin kivaa tai yksin vaikeeta. Haluisin et meillä olis yhessä kivaa ja yhessä vaikeeta. Mitä iloo on olla iloo, jos tietää et toisella on surua tai vaikkei oliskaan niin se ei oo kuitenkaan sitä iloa jakamassa?

Onks kivaa kärsiä kroonisesta ikävästä? Onks kivaa kävellä jo toista viikkoa nuortenillasta kotiin ja purskahdella pitkin matkaa itkuun vaan siks että on niin nättiä mutta pitää kokea se yksin?

Voiks erossa olemisesta sairastua?

Voiks aivot jäädä jumiin johonki ihmiseen, jos miettii sitä joka ikisessä arkipäivän käänteessä?

Miksei kukaan muu maailmassa näytä ikävöitsevän niin paljon että itkettää koko ajan?


On vähän raskasta, kun sydän on ihan rikki niin monta kertaa päivässä.

Hylkääminen

Ensimmäinen konjakkilasi meni tänään rikki. Tiskasin ja jotain tapahtui ja keskellä pulleaa kylkeä olikin yhtäkkiä reikä. Ei sinänsä mikään ihme että muutenkin hurjan ohut lasi oli vähän hapertunut, se on saanut sen verran monesti damagea tiskipöydällä kun jollakulla ei aina ihan pysy asiat hyppysissä. Mitään en myönnä paitsi vähän.

Mutta se oli kaunis lasi. Yksi neljästä, jotka kaappasin toisiks lähimmältä kirpparilta viime syksynä, ei kovin kauaa muuttamisen jälkeen. Maksoivat muistaakseni kolme euroa kimpassa. Oiva hankinta oli se. Päivittäin käytän.

En osaa nyt vetää tästä mitään kovin syväluotaavaa tulkintaa, mutta tämä insidentti jotenkin järkytti minua hirveästi. Ei pitäisi olla liian kiintynyt materiaan. Ja onhan mulla kuitenki vielä kolme jäljellä, ei siis mitään hätää.

Se vaan oli jotenkin niin kovin surullisen hauras. Ohuen ohut lasi ja reikä ja niin.


Luin tänään nuortenkirjan, josta kirjoitin ylös puolitoista sivullista muistettavia virkkeitä. Harmittaa vähän, että olen alkanut vasta niin myöhään sellaseen touhuun. Miksei kukaan sanonut sillon, kun oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja lähti kirjastolainaamisentielle, että muista aina pysähtyä kirjan äärelle, kun joku ajatus siellä pysäyttää?

Siellä kirjassa luki maa-ilma. Järkytyin siitäkin. Miten mulla ei ole mitään muistikokemusta siitä, että olisin joskus tiedostanut noinkin idioottimaisen selkeän leksikaalistuneen yhdyssanan? Hämmennyin yksin täällä pienessä Kämpässäni.

Joka muuten on tyhjä. Siis oikeasti tyhjä. Kämppis on kyläilemässä ja Lylle on Maamme Pääkaupungissa.

Siis hoidossa.
Eli se ei siis ole täällä.
Eli olen oikeasti YKSIN.

Laittakaa tämä oikeaan kontekstiin: en ole ollut Lyylistä yksin näin monta yötä muistaakseni kertaakaan sen jälkeen kun se minulle siunaantui. Vaikka ei tässäkään ole kuin muutama päivä. Perjantaina tapaamme jälleen, Treella. Muutama päivä, mutta minulle jotakin melko käsittämättömän suurta. Parasta on kuitenkin melkein se, että Halausukosta tämä on oikeasti hauskaa. Mun ei siis tarvitsisi potea syyllisyyttä sittä, että tyrkkään oman vaivani toisen riipaksi. Sellasesta ajatusmallista vaan on vaikea irtautua.

Mutta kyllä mä silti aika paljon odotan, miltä Tumpan naama perjantaina näyttää.

Ainakaan se ei pääse olemaan yksinäinen.


Kirjassa luki myös: "Muistakaa että kirjoitatte siitä mikä teille on totta."

Minulle totta on se, että minun uusi ekotiskiharjani rikkoi hienon konjakkilasin.
Minulle totta on myös se, ettei yksin oleminen tunnu pahalta ja etten ole surullinen vaikken nyt juuri tänä iltana joudukaan lähtemään iltapissitykselle.
Totta on, että olen hirvittävän rakastunut ja tunnutaan Halausukon oikein kilpailevan siitä, kumman ajatukset harhaileekaan enemmän asioiden edelle.
Minun pitäisi myös kirjoittaa siitä, miten hyvältä tuntuu olla toisen kanssa ja toisen lähellä, koska minulle se on totta, mutta yritän välttää liikaa lällyilyä. Vaikka se onkin hirveän totta. Tykkään meistä kovaa.

"Kun rakastuu ei enää leijaile ilmassa vaan löytää jotakin mistä pitää kiinni."

Toisaalta, jos liian kovaa pitää kiinni, voi käydä niin kuin eräälle konjakkilasille. Mutta sen te jo tiedätte.

Me kaksin

Tänään käytiin Lyylin kanssa Niemessä samoilemassa. Ekan kerran sitten jäiden tulon. Rauhoituin viimeinkin edes melkein kunnolla sitten tänne paluun jälkeen. Oon kaivannut talvea ja sitä että saa mennä jäitä pitkin koiran kanssa. Tuli flashbackeja viime talvesta, kun tutkittiin pikku-Lyllen kaa sillon vielä vieraita maastoja. Lumiset puut ja ihmisettömyys ja valkoisena avautuva jää herätti minussa toivon, että ehkä en sittenkään menetä mielenterveyttäni tänä talvena yksin täällä. Niemi pitää mut järjissäni ja auttaa myös jaksamaan Lyyliä.

Sain aamulla tavaralähetyksen Kuopiosta. Meidän eteiseen ilmestyi vino jukkapalmu, kuiva-ainevarastoni täydentyivät ja vaatekaapissakin on nyt enemmän valikoimaa. Iskä kävi myös kääntymässä iltapäivällä uudestaan, tarjosin sille linssikeittoa ja teetä. Lylle jäi molempina kertoina itkemään perään sydäntäsärkevästi. En tiedä, osaako se yhdistää iskän Kuopioon ja hölkkälenkkeihin ja parempaan elämään. Eiköhän.

Piilotin äsken Lyylille kuivattua maksaa käärittyyn räsymattoon. Nenä käy melko intona. Toi myös tuntuu kuvittelevan, että mattoa on helpompi operoida eteisessä ku huoneessa.

Vain kaksi luentoa enää tällä viikolla mutta typerästi eri päivinä. Joudun odottamaan perjantaihin, että saan kivasti istua junassa. Kuvittelen koko ajan jotenkin, että Maamme Pääkaupunki on lähempänä, mutta melkein joka juna sinne kestää kuiteski kolme ja puol tuntia. Siinä ajassa ehtii tulla jo pissahätä, varsinkin kun huomioi siirtymiset.

Kaipaan rakkauttarakkauttarakkautta ja sitä, että Halausukkeli jakais mun kanssa linssikeiton ja Lyllen ja kaiken.

Löysin patakintaan alta varsin elinvoimaisen toukan.

Täällä ei mikään ole muuttunut (paitsi lähikaupan luomumaito ja vapaat kananmunat kallistuvat entisestään ja vuokrakin nousee kolmella egellä maaliskuussa) ja silti Jykälä sai mut kulttuurishokkiin. Kaippa tää tästä taas lähtee kun käy vähän luennoilla istumassa. Huh huh.
Huh huh.

Se ois sitten jälleen yksinhuoltajaopiskelijuutta ja satunnaisen jatkuvan toistuvaa ikävöimistä. Siispä lääkkeeksi reissaan pe Maamme Pääkaupunkiin.

Lomaputken leffaputkesta Jykäläputkeen

Oon katsonut tällä lomalla ihan hirvittävän monta elokuvaa. Lisäksi koko Housen vitoskauden parissa päivässä. Luulen, että podin jonkinlaista vajausta, kun ei Jykäläarjessa oikein saa erotettua aikaa leffoille, varsinkin kun on vielä pienessä Kämpässä toi holhottavakin kyyläämässä, että vie mielummin mut lenkille, sinä ilkeä nainen.

No, nyt olen sitten tuijotellut oikein urakalla. Ja liian usein yömyöhään. Tänään katsoin elokuvan, jossa natsikommendantin pikkupoika joutui vahingossa kaasukammioon juutalaisystävänsä kanssa ja arvaahan sen, miten siinä käy. Sitten katsoin jo kerran nähdyn leffan, jossa nainen ja mies on ystäviä vuosikausia ennen ku ne viimeinkin myöntää että toinen on ihan ihku oolalaa. Eilen katsoin elokuvan, jossa lähes kuollut hyvispoliisi saa robottikehon ja kostaa ikäville rikollisille ja toisen, jossa ikäneitosisaruksista toinen hurmaantuu nuoreen viulistipoikaan, joka salaperäisesti haaksirikkoutuu rannalle. Entä muita? Mieleen tulee esim varsin kehno suomifilmi, jonka perustana oleva kirja oli sen sijaan ihan hyvä. Siinä nuori Olavi kellistää nuoria neitosia kuin heinää ja antaa niille kukkasten nimiä, mutta toki tajuaa jossain vaiheessa kuinka kamala on ollut ja päättää ryhdistäytyä ja vakiintua. Myös toisessa kotimaisessa, tosin vähän tuoreemmassa, kellisteltiin ahkerasti ja kaikki henkilöhahmot oli jotenkin vähän ärsyttäviä, kuten myös leffoista ja aidon rakkauden haaveilusta elävä päähenkilö. Tai sitten eräs, jossa tappavirus leviää ihmisiin aiheuttaen raivozombietautia, ja pieni tartunnan välttäneiden joukko yrittää selvitä hengissä verenhimoisilta punasilmiltä piilossa. Oli myös yksi, jossa parivaljakko valkoisiin golfasuihin pukeutuneita nuoria miehiä kiertää hienostoalueen talosta taloon piinaamassa ja kiduttamassa asukkaita kieroutuneilla peleillä. Hauskaa? Tuli nähtyä myös piinaavan pitkä pätkä, jossa tsekkiläisellä aivokirurgilla on erikoinen seksuaalimoraali, mutta pohjimmiltaan kuitenkin hyvä sydän toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Parhaiten mieleen jäänyt taisi kuitenkin olla se, jossa hiukan yksinkertainen mutta varsin lempeä veljensä autotallissa asustava mies hankkii itselleen oikean ihmisen kokoisen ja näköisen seksinuken ja kuvittelee sen olevan todellinen tyttöystävä. Se elokuva särki sydäntä.

Siinä hiukan otantaa.

Kenties olisin voinut käyttää aikani vähän paremminkin. En tiedä. Ehkä tämä oli sitä, mitä tarvin just nyt.

Mä palaan huomenna Jykälään. Meinasin vaistomaisesti kirjottaa "mun pitää palata huomenna Jykälään", mutta en haluaisi antautua pessimistiselle ajattelulle. Se vois tehdä helpommaksi toteuttaa sen, mikä nyt vain täytyy tehdä, jos ei ajattelisi että se on sen kummemmin täytymistä. Tai siis, ymmärsikö tuosta nyt pointtia? Olishan se nyt mulle helpompaa, jos luontevasti vaan miettisin, että huomenna saan palata Jykälään.

Kyllä mä oikeasti tykkään olla siellä, siellä on paljon hyvää. Vähän vaikeaa vain tällai pitkän loman ja totaalisen laiskottelun ja täydellisen tyhjäntoimittamisen jälkeen palata arkeen. Kaiken pitää olla niin sunnitelmallista, että säilytän edes jonkinlaisen hallinnan tunteen. Mun pitää miettiä koiran lenkityshetket, suunnitelmoida ajankäyttöni niin että jossain lomassa saisin tehtyä myös opiskelujuttuja. Ruokaostoksetkin vaativat harkintaa, etten eläis pahasti yli varojeni ja että saisin ajoittumaan jääkaapin tyhjenemisen oikein suhteessa mahdolliseen viikonloppureissaamiseen. Monia muuttujia, ymmärrätte kai?

Mun ystävä sano viime viikolla kun hääräsin keittiössä, että mulla on neuroosi. Tai ei se sitä mulle sanonu suoraan, mutta välillisesti ilmaisi. Se oli hassua, koska se kuulosti siltä niin kuin se olisi yleisesti tiedetty fakta, mutta mulle sitä ei koskaan oltu verbalisoitu.
Ehkä mä olen vähän kontrollifriikki. Kai se on mun itselleni kehittämä apu selvitä elämästä ja maailmasta.

Vuoden avaus

Sain mahapuristuksen, kun pakotin itseni viimeinkin tarkistamaan, millon pitäisi taas istua luennolla. Next Tuesday, it is. Se ahdistaa ajatuksena, vaikka tiedänkin että ihan terveellistä ruveta taas tekemään jotakin ja elämään arkea. Mut ei mahapuristus sitä kuuntele.

Oon ollut ihan onnessani tästä lomasta. Oon ollut onnessani joulusta ja hyvästä ruuasta ja ystävistä ja Halausukosta. Oon ollut onnessani Lyylin järjettömän söpöstä naamasta, vaikka vähän väliä omistajuusahdistus vellookin mahassa. Oon viettänyt laatuaikaa, katsellut lukuisia leffoja, reippaillut mökille ja takaisin ja nauttinut nuotiolla lämmitetyistä juustoleivistä. Paras joululahja oli 10 päivää Halausukkoaikaa. Toisaalta pitkässä ajassa ehtii jo vaarallisesti tottua yhdessäoloon, joten myös eron hetki on lievästi sanottuna vaikeampi. Oon uudenvuodensaunonut Maijujen kanssa jälleen yhden uv:n lisää pitkään putkeemme ja saanut vaimopisteitä. Vaikka kyllä tiesin, että mulla on niitä jo runsaasti.

Viime vuonna musta ei oikein ollut muuhun kuin rakastuneeksi koiranomistajaksi (vaikka olen vieläkin siis molempia). Vuosi 2011 oli ihan selkeästi Lyylin vuosi. Päätin hulluudessani ja ainutlaatuisen tilanteen ollessa hollilla ryhtyä koiranomistajaksi vaikka tiesin ettei se ole helppoa ja sain myös todeta monien monien turhautumien ja itkujen kautta todeta, että jep, se ei todellakaan ole helppoa. Tai kevyttä. Ei ne itkut ja turhautumat vielä ole loppu, mutta nyt toivon mukaan osaan ja pystyn ehkä elämään niiden kanssa. Nyt me tunnetaan jo toisemme, hyvässä ja pahassa.

Toisaalta 2011 oli myös Halausukkovuosi. Meillä tuli Tapsanpäivän jälkeen täyteen puoltoista vuotta. Kuinka merkittävää. Siis ihan oikeasti merkittävää, ei pelkästään sarkastisessa mielessä. Oon joutunut huomaamaan, miten paljon energiaa seukkailusuhteeseen on oikeasti sijoitettava, jos haluaa alusta saakka saada siitä toimivan ja avoimen. Ilman vähäisintäkään omahyväisyyttä totean, että ollaan onnistuttu siinä. Ja se on mielettömän ihkuuuu. Ehkä tänä vuonna onnistun keskittämään huomiota ja energiaani vähän myös muihin ihmissuhteisiin. Tai sitten en.


Toivon, että oon tämänkin vuoden rakastunut koiranomistaja. Musta saattaa tulla myös rakastunut koiranomistajatäti. Se oliskin jotain uutta. Muista tämän vuoden tapahtumista en oikein osaa sanoa. Eikä mun tarvikaan, ku Se Yks tietää kummiski paremmin.

Oon onnellinen ja sitä paitsi mulla on vielä neljä jaksoa katsomatta Housen vitoskaudesta, jonka sain TopTenistä halvalla. JEE.