Kutistuskone epäkunnossa

Mulla on sellanen olo, etten osaa kirjoittaa tänne yhtään mitään, mutta jotenki tällanen yli kuukauden tauko on pakko rikkoa.

Ja koska kirjoitin noin, rupesin miettimään, miksi en tunne osaavani kirjoittaa tänne mitään.

Luulen, että käsillä olevat asiat on minulle henkisellä tasolla niin suuria, etten tällaisessa kroonisessa väsymystilassa edes halua yrittää kutistaa niitä tekstiksi. Kai tämä sen takia on jäänyt.

Ehkä kutistaminen tuntuu turhalta myös siksi, että vaikka kuinka kuvailisin elämän käänteiden herättämiä tunteita ja tyrskyjä, ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi tai pystyisi kokemaan samoin. Ja miksi kukaan edes haluaisi myötäelää jatkuvassa, raastavassa, viikko viikolta pahenevassa kaipuussa toisen ihmisen luo, tai alituisessa väsymyksessä anivarhaisten aamujen takia, tai ylipainoisessa turhautumassa siitä, että suurta odotusta on vielä vuoden päivät? Ei ne ole kivaa elettävää.

Liian suurta kutistettavaksi on esimerkiksi se, että minusta on tullut kuukausi sitten virallisesti rengastettu. Se on niin suurta (vaikkei muut sitä ehkä tajuakaan), ettei sitä osaa puristaa sanoiksi. Minä menen naimiaisiin ja se ei ole ihan yhdentekevä asia. Kävelen alttarille Halausukkelin kanssa eikä sen merkitystä osaa ihan käsittää, mutta hiljaiseksi se pistää. Ihailen joka päivä töissä, kuinka mun vasen nimetön paistaa auringossa. Ehkä sen loisteen avulla jaksan lykkiä niitä kärryjä vaikka öisin on nukuttu liian vähän (ja keho huutaa sitä niin että heikottaa).

Ei tällaisia asioita osaa kutistaa sanoiksi. Niihin liittyy niin paljon tunnelastia. Niin paljon kaikkeakaikkeakaikkea

Mutta hirvittävän rakastunut minä olen ja se syö naista.