Kangalan riemut

Kunhan selviän täältä kotio tässä tulevaisuudessa, niin kirjotan noista pääsykokeista enempi. Nyt ei haluta, tää on vaan tällanen saunanjälkeisessähehkuvassafiiliksessädeathcabinsoidessataustallapostaus.

Niin siis, testasin Kangalan saunan. Oli aika hyvä fiilis tollasen tihkusateisen päivän jälkeen. Mun hätähankintana ostettu keltanen kaameussontsa vetelee jo niin viimisiään tän päivän sateiden jälkeen, että pääsen pian siitä eroon. Jee!

Enhän minä mitään kenkiä tai mitään sellasia juhlajuttuja jaksanu oikeesti katella. Mutta yhen todellisen heräteostoksen tein ja vielä pilkkahintaan ja voi että tuli hyvä mieli siitä! Ne on nyt pakattuna tossa paperipussissa, en viiti ruveta riipimään papereita auki ny, ihailen sit kunnolla kotona.

Täällä on ollut hupsua, yltiölihavia miehiä minigolfkentällä ja tappajakirvojen hiljainen hyökkäys autossa ja miehisyyttään harjoittava apina-Tumppa ja ojaan ajavia punaposkisia pikkupoikia ja karamellisoitua porkkanaraasteyritelmää ja mitähä kaikkee.

Ai niin, kävin viimeinki myös kattomassa ton alapihan verstaan ku Tumppa meni sinnekki hivelemään miehisyyttään hakkaamalla puita päreiks. Siellä oli ihan tajuttomasti tavaraa ja kaikkee aarteita ja siistejä juttuja, oi ku oisin epäunohtanu kameran ni olisin voinu otella kivoja kuvia metallijätteistä.

O: "Hei kato, tässähän tää on! Ja näin halvalla!"

T: "Et sä voi sitä ostaa."

O: "Täh, miten niin, miks ihmeessä en?"

T: "Et voi."

O: "Miten niin??"

T: "Nokun mä ostin sen sulle ylppärilahjaks.."

O: "!"

Pilasin yllätyszäänssin.

Tulis toi yks sankari ny tuolta saunasta ni jaksasin nousta syömään tästä.


Leijona pyllistää mulle tosta metrin päästä lattialta. Nice.

ENSIMMÄINEN KOITOS

MOI OLEN TAMPEREELLA NY
ja huomenna pitäs laverrella oikeita asioita ja oikeella tavalla. Vähän sellane hehheh-fiilis, koska joku 15 pääsee sisään eli siis joku öö viitisen kuutisen prosenttia hakijoista eli pitäs olla hullun hyvä ja/tai onnistua hullun hyvin että ovet aukenis.

Mutta ei se auta ku yrittää ny.
Huomenna saa esim pitää peukkuja mulle tai käsiä ristissä tai olla hengessä mukana tai ihan mitä vaan, ehkä ymmärsitte yskän.


HERRAN HALTUUN

Viimeinki nollat!

HALLELUJA JA AAMEN, tän päivän saldona nolla kurkunkuristusta!

Unbelievable, oikeesti.
On nimittäin ollut melkoinen putki ennen tätä ja frekvenssejä on kertynyt melkoisesti päivää kohti.

Mutta TÄNÄÄN - ei yhtään.

Ah oih.

Aamulla pesin hiukset ja kerrankin ne kaartuu itestään kivasti eikä tyhmästi ja tulin siihen tulokseen, että kyllä ne ihan suhteellisen fiksuilta näyttää lakin alla. Vaikka se itse lakki näyttääkin ihan ääliöltä/kapteeninhatulta, mutta siihen nyt ei oikein voi vaikuttaa. Etuhiuksia pitäs lyhentää ihan pikkiriikkisen, ettei se lakki litsais niitä kulmakarvoihin saakka, mutta muuten päätin etten jaksa lähtee jännittämään kampaajalle saati värjätä tukkaa tähän hätään.
Eihän kukaan sitä juurikasvua ehdi ihailla, kun hattu päässä melkein koko päivän. Ni ihan sama.

Kävin taas koululla, mutta nyt ei huvittanu pyöräillä ku oli vähän sateista. Heitin luultavasti viiskymppiä kankkulankaivoon, mutta saanpahan ainakin mielenrauhan eikä tarvi jäädä jossittelemaan. Mulla oli kumpparit ja sisäänajoin myös mun ihkaoman Fjällreven Kånkenin, näytin ihan eräilijältä, håhå.

Kiertelin kaupungilla muutamia kenkäkauppoja, vaikka on mulla yhdet korkkarit jotka voi aina iskee jalkaan, mutta silti olis kiva jotkut hankkia jos sattuis löytymään. Ostin Seppälästä jotain mahdollista hööriä hätämekkoon, joka tulee mitä luultavimmin olemaan lakkiaismekko. Sit tulinki kotiin, kun en jaksanu jäädä moneks tunniks odottamaan, että kaverit saapuis keskustaan.

Neekku oli hullun ilonen kun tulin, heitin sen kanssa kirjeen postiin ja samoilin meidän lähiössä. Mulla oli ekaa kertaa kevyt olo varmaan koko tällä viikolla. En tiedä miks yhtäkkiä näin, mutta en valita. Ehkä se oli kuitenkin ne hormonit. TOIVOMME NIIN. En kaipaa noita kamalia kohtauksia yhtään lisää.

Kotona keitin teetä ja kävin viimeinkin ne vanhat pääsykoetehtävät läpi. En tiedä mihin saakka rahkeet riittää, mutta ei auta ku yrittää ja lörpötellä tulkintoja niin paljon ku onnistuu maalailemaan. Luin taas puolet Treen jutuista. Ehin lukee vielä toisenkin puolen kevyesti. Eri asia mitä sit osaa ja onnistuu soveltamaan.
En oo vieläkään päättäny, lähenkö jo huomenna vai vasta pe aamuna.

Yritettiin äipän ja Kirden kanssa laskea mahdollisia vieraita, päättää menu ja arvioida, kuinka monta kakkua tarttis jnejnejne. Viimeinkin mulla on edes vähän rauhallinen olo. Sellane, että kyllä tää tästä vielä.

Just nyt ulkona alko sataa hullun kovaa ja mua hymyilyttää.
Tänään mun hymy on ollut kaunis.


PS: ai niin ja 14 000 rikki!

Kuivaa sun kyyneleet

Haluisin kirjottaa välillä ilosia postauksia enkä vaan tällasia kamalia masisangsteja, mutta rehellisyys on hyve ja niinpäinpoissaakeli.

No yks ilo ainaki on kai. Hesan kokeet onki niin aikasin, että saatan jopa ehtiä lakkiaisharkkoihin. Tosin noin tunnin myöhässä, ja sekin edellyttäen ettei VR kuse.
Mutta aikanen koe taas tarkottaa sitä, että mun pitää luultavasti mennä etelään jo torstaina.

Enää pari päivää ennen ekaa koitosta Tampereella. Mulla oli tähän asti melko neutraali fiilis, mutta nyt se on muuttunu lähinnä sellaseks toivottomaks: vaikka oon lukenu kirjat monta kertaa, niin tuntuu ettei sillä oo ollu mitään merkitystä, etten silti osaa mitään. Osaan mä jotain, kyllä mä sen tiedän. Mutta pelkään että meen kokeessa ihan lukkoon.

Koska oon nytkin ihan lukossa. Siis oikeesti täydellisen lukossa. Tai jotenki vaan ihan pingottuneen solmussa, en ees osaa selittää tätä tilannetta, koska en itekkään ymmärrä sitä. En oo koskaan ollu näin.. tällane. Enkä tajua miks nytkään oon. En ymmärrä, miksen osaa vaan rauhottua, luottaa siihen ettei mun tartte huolehtia.

Mutta minua ahdistaa ihan suunnattomasti se, että on niin vähän päiviä jäljillä. Mua ahdistaa se, että tuntuu ettei mikään täällä liikaha. Ja ite käyn niin ylikierroksilla, että oon vaan lamaantuneena enkä osaa ruveta tekemään mitään. Mun pitäs keskittyä nyt vaan kokeisiin, mutta en osaa, koska en osaa luottaa siihen että nää ihmiset sais jotain aikaan kun oon poissa.

Mun huoneen lattialla on kasa vanhoja pääsykoekysymyksiä, mutten osaa keskittyä niihinkään, koska oon kohta itkeny tunnin putkeen enkä ees tiedä tarkkaan MIKS. Mä vaan en kykene rauhottumaan. Mun silmät on punaset ja turvonneet ja nenä tukossa ja kurkkua kuristaa niin että tekee kipeää.

Mutta mä en kykene rauhottumaan. Aina kun kuivaan silmät mua alkaa itkettää uudestaan.

Mä en vaan kykene rauhottumaan. Mä en ymmärrä mikä mua vaivaa. 


Mä en kykene rauhottumaan.

Ilmeinen sortumisvaara

Alan menettää hermoni tähän mielialojen heittelehtimiseen.
Eilen illalla oli hetkisen toiveikas ja voittoisa fiilis, mutta annas olla kun jotain taas niksahti päässä jostain (luultavasti hyvin merkityksettömästä) syystä ja sit huomaan makaavani sängyssä tuijottamassa kattoa ja miettimässä tosissani josko tässä kaikessa onkin kyse mun mielenterveydestä. Tai lähinnä sen järkkymisestä. Jos mun mielen seinämät on hitaasti luhistumassa, mutta en oo vaan tajunnut sitä?
En mä kohta keksi enää muutakaan selitystä sille, miks meinaan iltasin saada samantapasia kohtauksia kun taannoin kirjaston narkkivalovessassa, vaikka pitäs käydä vain nukkumaan.

Oon väsynyt jatkuvaan kuristavaan tunteeseen kurkussa joka iskee millon huvittaa, ja siihen että voisin ruveta itkemään melkein kakskytneljäseittemän jos en pitäis varaani. Menkatkin oli varmaan myöhässä ihan vaan siitä syystä, että oon ollut niin pingottunut ja outo. Rukoilin monta päivää että ne alkais ennen pääsykoehulluutta.

Inhoon sitä, että naisten käyttäytymistä selitellään hormoneilla, mutta nyt kumma kyllä oikeesti toivon, että tää johtuis vaan tyhmästä hormonikierrosta. Muuten joudun mahdollisesti muodostamaan uuden käsityksen siitä, miten vahva psyyke mulla oikein on. Ei ainakaan niin vahva ilmeisesti mitä kuvittelin.

Viime yönä näin jotain ahdistavaa unta, josta herättyäni mun käsi oli ihan puutunut koska olin maannut sen päällä. Kello oli kymmentä vaille kuus. Sen jälkeen näin unta esim siitä että vierin jonku kanssa tosi jyrkät jäähallin katsomon portaat alas, tai oikeemmin liu'uin ja se sattu, ja sit toisessa unessa pompin ja temppuilin pomppupalloilla kaverin kanssa.

Iltapäivällä harkattiin Communion kanssa, tai sen poppoon kesken joka oli paikalla. Mun intressit on tässä vaiheessa jo täysin kadonneet, mua ei huvittais oikeestaan tehdä mitään muuta ku istua kotona ja lukea, mutta toisaalta se saa mun ajatukset vaan kiertämään kehää ja pään täyttymään ahdistuneilla/ahdistavilla ajatuksilla. Mutta laulaminen teki ihan hyvää. Saatiin yks uus biisi kertalaakista lähestulkoon kasaan, ja siitä tuli hyvä fiilis. Sellanen fiilis, että ehkei tää sittenkään oo niin kamala juttu. Koska oon ehtiny jo useemmin kun kerran miettiä, miks taas lupauduin. Mutta ehkä tästä tulee ihan hyvä juttu vielä. Ehkä.

"If our God is for us

who can be against us?

He will keep his promise.

There´s nobody like Him.

What can separate us

from the love of Jesus?

He will keep his promise.

There´s nobody like Him."

 Meitähän voi siis kuulla vikaa kertaa lakkiaispäivän illalla Metron klubilla klo 21 eteenpäin. Mut siitä ehkä enemmän lähempänä. Voitte jo henkisesti valmistautua, että ilosta mustaa olis tiedossa ennen ku lähtee vetää aivot päästä ylppäreiden kunniaksi, vai mitä ikänä ihmiset sit aikookaan.

Mutta niin. Tiivistyksenä, että on melkoisen kuluttavaa, kun joka toinen minuutti on sellanen fiilis että kyllä tää tästä iloks muuttuu, ja joka toine sellane, että miten mä selviän järjissäni näistä puolestatoistaviikosta.
Alan kohta pelätä itteeni, kun oon niin vaikea ja heittelehtivä.

 joku vanha random mut sopi nyt tähän postaukseen.

4040404040404040!

Saa taputtaa, olin nimittäin ahkera ja aikaansaava! Tappelin Wordin kanssa, revin hiuksia päästä, leikkelin pahvia, leikkelin paperia, leikkelin 40 ylppälakkia ääriviivoja myöten, revin 40 paperinpalan reunat, liimasin 40 kuvasuikaletta pahviin, liimasin 40 ylppälakkia pahviin, liimasin 40 revittyäpaperia pahviin, liimasin 40 lyyratarraa pahviin, liimasin melko monta postimerkkiä ja nuolin melko monta kirjekuorta kiinni. Siinä meni ihan liikaa aikaa. Tuntu, että koko päivässä ei tapahtunu mitään muuta.

Onneks äippä kirjotti ees osotteet.

Ai niin, ja signeerasin myös 40 korttia! Kirjotinko signeerasin, tarkotin tietysti allekirjotin. Haha he.

Onneks on myös naamakirja, en ois jaksanu vääntää enempää kortteja. Leikkaaminen on oikeesti rankkaa, kun on putkeen saksinyt 40 lakkia niin pikkusen jäkittää käsi.

Nyt en nää muuta ku turkoosia varmaan huomiseen asti.

Ai niin, ja kyl mä höpöttelin itekseni varmaan kakskyt minuuttia. Esiinnyin ikkunalle. Kyllä se tästä alkaa muotoutua. Jopa 2 viikkoa ennen h-hetkeä! Ennenkuulumatonta.

Ja ai niin, mummi soitti ja kysy saako onnitella. Tuli hellyyskohtaus kun kuulin sen värisevän äänen.

Ja ja ai niin, luin myös tänään vähän. Mutta mielummin olisin lukenu koko päivän, mutta kiitos korttien, ei onnistunut.

Joo, ei tällä postauksella ollut oikein muuta funktiota kuin itseni ylistäminen, myönnän, ja olen pahoillani jos erehdyit tänne saakka lukemaan!

..tai eiku oli tällä pointti! Pointtiha oli siis se, että asiat edistyy. Kyllä tää voitoksi vielä kääntyy.

Nyt jos vaikka nukkumaan.

Helluntaiaikomuksia

Eilen oli n-ilta poikkeuksellisesti Petosella, ja se olikin kivoin sen lajinen ilta pitkään aikaan. Vaikkei mua olekaan uskottu, niin se on kuitenkin kiistatonta, että tilalla on merkitystä. Vedettiin akustista settiä lähes ex tempore, hölli.

Sen jälkeen kun sain kyydin kotiin ja kävelin viimiset sata metriä meidän pihaan, musta tuntu kovin armoitetulta. Hyvät fiilikset tosin kestää yleensä vain vähän aikaa; tänään kurkkua meinaa taas alkaa kuristaa kaikki tuleva. Mutta ehkä mun ei tarttis antautua sille.

Kävelin kaks päivää mun ihanissa miestenshortseissa ja oli parasta. Mulla oli ikävä niitä koko talven.
Tykkäsin muutenkin hurjana noista aurinkopäivistä. Se, mikä ei oo kivaa, on jatkuva hikoilu, mutta kai se hienhaju on osa helteenhajua. Tai ihan vaan ihmisen haju. 

Nykyään nousen melkein samoihin aikoihin ku iskä vapaapäivinään. Se on jo melkoinen saavutus. Mulla oli aikomus mennä torikirppikselle, mutta aurinko ei paistanut ja tuuli oli kylmä joten mun into kuoli. Ajattelin myös mennä helluntaikirkkoon, mutta taidankin jäädä kotiin lukemaan. Jos meinaan ylipäänsä lukea, niin se on tehtävä nyt. Ei oo enää montaa päivää ekaan koitokseen.

Iskä puhuu yllättävän harvoin mitään sen työjuttuja, mikä on vähän sääli, koska ne olis tosi mielenkiintosia. Tän taisin tiedostaa tänä aamuna, kun joku Hesarissa ollut sydänkirurgi oli kuulemma tehnyt loppututkintonsa iskän ohjauksessa. Tai jotain. Silläkin oli siinä kuvassa sellaset vinhat kirurgilasit joita testasin joskus.

Istuin olkkarin ikkunan edessä syömässä raejuustoa ja tomaattia ja kattelin äipän solisevaa feikkipuroa. Mun päässä risteilee ihan liikaa ajatuksia. Kaipaan vähän niitä päiviä, kun ajatuksia oli vain vähän ja hallitseva tunne oli sellanen levollinen fiilis. Mut kyllä se vielä palaa.

Eilen kävin ekaa kertaa yhtien tuttavien kotona, joista toinen on äikänopettaja. Mulle tuli jostain syystä hirmu hyvä mieli, kun sen kirjahyllyssä oli niin monta sarjakuvaa, ja vielä sellasia joita oon itekki lukenu. Ja paljon kirjoja, jotka itekki haluisin.

Lehdessä oli tänään transsukupuolinen mies. Mietin, miten vaikea tunne olis, jos kokis olevansa muuta kuin on. En osaa oikein käsittää sitä. Mun sisällä on paljon muita minuja, jotka joskus pyrkii murtautumaan ulos, mutta sellaista minua siellä ei onneks ole, joka tahtois murtautua ulos miehenä ja syrjäyttää naisminän.


Tiesittekö, että helluntai on Pyhän Hengen päivä.

Virallisesti ylioppinut(ko)

Auringossa pyöräily on ihanan ärsyä. Tuulenvire vauhdissa on se ihana, mutta määränpäässä hikoilu pyöräilyn jäljiltä on sit sitä ärsyä. Mut siitä viis, eilen pyöräilin ahkerasti ja oli hyvä fiilis.

Ja joo, kävin hakemas myös tulokset koululta. Muuten ei mitään ylläreitä, kaikki tuli sellasina minä lähtikin - paitsi se yks, joka oli mulle se kaikkein tärkein henkilökohtasesti.
Ensin olin vaan että "no voi harmi, nyt kävi näin", mut sit kun rupesin kattomaan pisteitä tarkemmin niin tulin vihaseks sille alustavat pisteet antaneelle opettajalle. Se oli arvostellut ihan täydellisen huti. Tai siis, 14 pisteen pudotus YTL:ssä on kuitenkin AIKA paljon. Vahvasta ällästä eehen. Kiitos tästä valheellisesta toivosta.

Tiiän, ei se elämä tähän lopu ja jos en jotain ansaitse, niin sit en. Mutta silti ottaa päähän kun ei vaan kykene onnistumaan siinä yhessä asiassa missä haluis. Mä haluisin osata! Miksei se riitä. Muut onnistuu, minä en.

J: "Voi VITTU OIKEESTI! Mä saan tonnin! Mummo lupas, et jos pääsen ylioppilaaks niin se antaa mulle tuhat euroo!"

Ihmisillä on kovin erilaiset tavotteet.

Istuttiin Maisukan kanssa torilla tuon jälkeen ja mietittiin, miten kireinä kaikki oli sillon kirjotusten aikaan. Tai ei välttämättä kireinä, mutta kuitenkin sellasina stressaantuneina ja melkein psykoottisina kaikesta pänttäämisestä (tai siitä että olis pitäny päntätä mutta ei päntänny) ja siitä ku olis pitäny onnistua ultimaalisesti just siinä yhessä kokeessa. Ja ku mietin itteeni sillon, niin saan melkein kylmiä väreitä. Olin ihan ruumis. Olisin voinu olla viisaampi ja kieltäytyä monesta jutusta, mikä olis helpottanut huomattavasti kirjotuksiin valmistautumista, mutta valitsin toisin. Nyt kun kattoo taaksepäin niin en voi ku pudistella päätä. Esim se viikko, jonka perjantaina oli tekstitaito. Se oli ihan kamala ja epäinhimillinen.
Joten toisaalta, kun asettaa noikin tulokset silloiseen kontekstiin, niin pitäis osata olla vaan tyytyväinen. (Miten niin selittelyn makua?)

Mutta minä oonkin minä ja siten kovin harvoin täysin tyytyväinen omiin suorituksiini.



Eilen äippä ajo mut Kaaville. Se halus käydä tsekkaamassa sieltä yhden pukuliikkeen. Asiat on jo aika naurettavasti, jos pitää turvautua Kaavin vaatekauppaan. Ei tärpänny.
Mut se oli hupsu pikku kylä. Vaikea ajatella, että ite asuis sellasessa. Ei pyöritty siellä kauaa, mutta siinäkin ajassa ehti nähdä yhden jos toisenkin kylähullua lähenevän kyläläisen. Teki mieli ostaa kirpparilta sellanen akrobaattipuuveistos, mutta en ostanu.

Kaavin jälkeen poljin Mindelle sen epävirallisiin läksiäisiin. Se lähtee koko kesäks töihin Epsanjaan, eikä pääse ees mun ylppäreihin. Yyhyy.

Illalla yritin lukee vielä mutta loppu lyhyeen, koska olin jostain syystä hirmu väsyny. Sammutin valot viis yli ykstoista, miettikää. Sitä ei oo tapahtunut varmaan ikinä, tai ainakaan ala-asteen jälkeen.
Ja vielä perjantaina. Tämä on jo vähän noloa.

Mutta minua väsytti, ja koska nyt olen Luen-Pääsykokeisiin-Orvokki, niin pystyin menemään nukkumaan. Opiskelen-Lukimossa-Orvokki olis tuohon aikaan tehnyt vielä läksyjä suuressa tuskassa ja pilkkinyt aina välillä. Miettikää sitä.

Aamulla nousin jo heti kaheksan jälkeen. Ilman kelloa. LAUANTAINA.
Sitäkään ei oo tapahtunu ikinä. IHmeellistä!

Nyt lähden taas pihalle, koska siellä paistaa aurinko.


Päivän musiikkilöytö: Laura Marling

Loppu tulee enkä tiiä oonko valmis

Tänään oli viimeinen Jarpan soittotunti ikinä. Tai "soitto"tunti, koska ei soitettu säveltäkään. Käytiin torilla jäätelöllä.

Äippä rupes kyynelehtimään autossa matkalla konsalle. Musta on hassua, kun se on pohjimmiltaan niin herkkä. Ehkä oon perinyt siltä oman tapani reagoida itkulla vähän kaikkeen.

Mut hei, 11 vuotta yhteistyötä on kuitenki aika paljon. Tai siis tosi paljon. Yli puolet mun elämästä.

Varttia vaille kuus aamulla olis ollu sellanen univaihe, että olis ollu helppo herätä. Silti jäin sänkyyn haahuilemaan unen ja valveen rajamaille ja pään läpi kulki ihan ihmeellisiä ajatusketjuja. En kyllä muista niistä yhtäkään. Jossain vaiheessa nousin kirjottamaan korttia ja laittamaan nauhaa lahjoihin.

Outo kevät kaikenkaikkiaan kun rupee miettimään. Niin moni asia loppuu. Myöhemmin iltapäivällä soiteltiin kvartetinkin kanssa, mutta ne halus että soitetaan vielä kerran ennen ku koulut loppuu. Ei siis ollu vika kerta vielä. Mutta sekin soittelu joka tapauksessa päättyy.

Lukimokin jo loppu. (Huomenna tulee muuten kuulemma tulokset. Se on sitten totuuden paikka, vaikka ei jotenkin ees jaksa kiinnostaa koko juttu vaikka pitäs.)

Kirkollakin ravaaminen loppuu pian, jos pääsen opiskelemaan.

..nyt yhtäkkiä alan vasta edes vähän käsittämään, mitä se oikeesti, käytännössä, todella tarkottaa jos pääsen opiskelemaan muualle. Kaikki tuttu katoo ympäriltä. Rutiinit menee uusiks. Ympäristö on uusi. Pitää luoda uudet sosiaaliset verkostot paikan päälle. Pitää soluttautua uuteen seurakuntaan. Pitää ruveta huolehtimaan isojen ihmisten asioista. Pitää ryhdistäytyä ja tulla itsenäisemmäks. Pitää selvitä ilman Neekkua 24/7 viekussa.

Ei, nyt en voi miettiä enempää kun uppoudun muuten sentimentaalisuuteen. Kaikkea tuota ennen (jos se edes koittaa vielä) on kuitenkin edessä lakkiaiset ja kesä kotona. Ehkä viimeinen. (!!! OUTOA!)

Kävelin tänään paljon kaupungilla. Ja muutenkin. Kaikkialla oli ihan kesä. Mulla oli hyvä olo. Oon nyt muutaman uuden asian omistaja, mistä oon ihan ilonen. Sain vastattua mua ahdisteleville sukulaisille lahja-kysymykseen. Hypistelin paljon lautasia ja kankaita. Äippä yritti pukea mut kermakakkuröyhelöön. Iskä ties, mitkä on leggingsit. Se oli oikeesti aika yllättävää.

Mun jalkapohjat on erittäin kovia kokeneet. Voin kertoo, että kun saa neronleimauksia kävellä puolet matkasta Keskusta-Vapis ja koko matkan Vapis-Koti avojaloin niin kyllä tuntuu. Paljain jaloin kävelyssä tykkään maan tunnusta. Huomaa asfaltin lämpötilavaihtelut. Kun on kävellyt öö monta kilometriä, tiedostaa melko tehokkaalla tavalla oman jalkapohjan, kantapään, viisi varvasta. Muistaa taas, että on melkosen hienoa, kun saa omistaa toimivat jalat.

Kello on vasta noin vähän ja olisin ihan valmis nukkumaan. Just nyt on sellanen olo, ettei kiinnostas tehdä juuri mitään muuta kun maata ja löllyä, mutta silti tiedossa on vielä ihan liikaa kaikkea ennen kun saa hengähtää kunnolla.

Kyllä tää kaikki vielä hymyks kääntyy. Pakkohan sen.

Elämä voittaa kaiehkävieläsittenkin

Tänään aamulla sattui kaksi asiaa.
Ensinnäkin, Lontoon paketti tuli viimein. Eihän me tehtykään tilausta kun vasta helmikuun lopulla. Ajat sitte tuli jo osa roippeista, mut tänään tuli se oleellisempi osa. NYT MINULLA ON KAIKKI SANDMANIT, oon niinkun melkoisen iloinen ah nam muiskis. Luin jo sen absoluten kakosvolan, joka siis tänään saapui. Vedin aina palkkioks muutaman luvun, kun olin lukenu tarpeeks pääsykoejuttuja. Kolmone ja nelone vielä, mutta ne on hurjia tiiliskiviä, ja jos harhaudun, niin en saa tehtyä mitään muuta..

Harrastin muutenkin tänään sellasta nopeeta lukemista, että sitä oli oikeesti pakko tauottaa. Sellasta vauhtia ei kykene pitämään kovin pitkään yllä yhtäjaksosesti. Alkaa vaan kyllästyttää noi samat jutut, ja toi tän päivän pääsykoekirja onkin noista kyllä tylsin. Silmät on vähän krampissa nyt.

Toinen aamun asia oli puhelinsoitto. Mun intuitio on joskus hyvä, ja tiesin heti mitä asia koskee, kun kuulin kuka on luurin toisessa päässä. Nakki napsahtaa. (Inhoon muuten tota kyseistä sanonnan muunnelmaa.) Oon niin surkea sanomaan ei.
Kai se oli odotettavissa, että stressittä ei selvitä. Olkoon se lukimon viiminen ponnistus, saakeli soikoon.

Laitoin tänään ekan kerran aurinkorasvaa. Pitäis hankkia sellasta, josta ei tuu ihan mählänen olo. Päivällä oli KUUMA ja nyt haisen ihan hieltä. Haluisin saunaan.

En nyt jaksa muistella, mitä muuta tänään. Luin koko päivän. Oon väsynyt.
Paitsi Kirde teki juustokohokasta, joka oli ihan liian juustoisaa.

Kyllä tää vielä tästä.
Kyllä kyllä kyllä

Piina ja Paniikki

Kuus tuntia kaupungilla ja mikään oo liikahtanu mihinkään. Saanko itkee. Ai niin mä itkin jo.

En ois uskonu, että näinkin yksinkertanen asia voi olla näin vaikea. Joko mulla on liian kultivoituinut maku tai sitten (mitä epäilen näistä kahdesta enemmän) Kuopion tarjonta vaan on arsesta.

Käytiin äipän kanssa läpi kaikki kaupat. Siis ihan kaikki.

Yks pitkässä harkinnassa oleva oli tosi nätin värinen, mutta se ei vaan sytyttänyt. Rintamus oli tyhmästi rypytetty ja helma taas tyllitön ja eiryppy. Tuli jotenkin hullun tanakka olo. Vaikka enhän mä itteeni joudu kattelemaan, mutta silti olis kiva olla sellanen mekko, jossa on mukava ja varma olo.
Yks oli sellanen, joka oli suoraan sanottuna harmaa säkki, mutta johon minä tykästyin, mutta joka äipän mielestä oli liian iso (kaikista muista olis pitäny olla yks koko isompi ja siitä taas yks koko pienempi - mitä ei tietenkään ollut, ylläri) ja lisäksi se maksoi ihan liian paljon. Oli varmaan niin tyylikäs moderni ja siks ylihinnoteltu.

Uupumus ja toivottomuus alko vähän orastaa tässä vaiheessa jo. Käytiin lounastamassa Osissa joten tuli senkin lounas testattua. Sinooperissa olisin halunnut levitä lattialle ja olla ihan hiljaa. En vaan kyennyt miettimään kutsukortteja. Sen jälkeen äipän piti lähteä koulutukseen ja minä menin kirjastoon lohduttautumaan. Se alko vähän huonosti ja sulkeuduin vessaan. Sain melkein paniikkihäiriön tai jonkun. Mua itketti ihan hirveesti ja hengittäminen oli vaikeeta enkä kyenny rauhottumaan ja sekunnin ajan tuntu että vajoan lattian läpi. Se oli melko psykoottista. Eikä asiaa hirveesti auttanu kirjastonvessan siniset narkkarivalot.

Sen jälkeen oli melkoinen apatia. Vaelsin vaan hymyttömänä (en oikeesti kyenny hymyilemään vaikka yritin) ja kävin läpi viimisetkin kaupat. Yhestä löyty mitäänsanomaton joku harmaa jossa tais olla jotain kukkia. Se on kai mun hätävara.

Olin niin masi ja väsy että ostin hetken mielijohteesta kolmet alushousut kahden hinnalla vaikkei ole edes tarvetta. Sitten kävin ostamassa yhden pääsykoekirjan kuitenkin omaksi ja sitten tulin bussilla kotiin ja sitten makasin lattialla ja itkin lisää kun ei tuntunu hyvältä ja sitten tein itelleni ruokaa että helpottais.

Niin ja ai niin, äippä tuli viimeinkin tyytyväiseksi kun käytiin ilmottamassa mut autokouluun. Voi hulluus oikeesti. Se onki sitte taas koko kesän juttu.

Nyt kun oon kotona tuntuu käsittämättömältä, että koin niin raskaana kaiken kaupungilla. Mutta en voinut sille mitään. Ja sekin, että nyt tuntuu helpommalta, johtuu vaan siitä että oon kotona ja ei tarvi just tällä sekunnilla ajatella inhoja asioita.

En vaan jaksa enää yhtäkään masentavaa kaupungillakäyntiä.

Kivoja asioita tänään on ollut se, että kotijäätelöautomies antoi pikkupojille ilmaiset jätskit. Ja Verakin tais saada jonkun maistiaisen. Ja se että linnut sirkuttaa eikä ne oo kuollu. Kaikkein parasta on kuitenki se, että muutamassa päivässä on tullu tosi vihreetä. Ja muutaman päivän päästä on vielä vihreempää.

Ei kai tätä muuten jaksais.

Aurinko sataa ja minä oon mööh

Tänä aamuna hikoilin imurin varressa ja poljin lähikauppaan ostamaan salladiaineksia (neljä päivää poissa kotoa ja ei mitään ruokaa, mitä tarjota). Olisin halunnut myös vadelmia, mutta oli vain puolalaisia, joten piti tyytyä mustikoihin.

Istuttiin ystävien kanssa patiolla ja aurinko paisto aina kun ei ollut pilvessä. Istuin ja kuuntelin ja havahduin jossain vaiheessa semiepäsosiaalisuuteen, se tulee aina huomaamatta: en vaan kokenut tarpeelliseksi sanoa juuri mitään useimpiin asioihin. Tai olisin varmaan voinut heittää jotain kaikkeen, mutta tuskin mitään sellasta, joka olis kertonut kenellekään mitään uutta. Mietin, että kai mun mieli on viime päivinä pyörinyt jotenkin suurempien asioiden ympärillä ja siks en kokenut tarpeelliseksi esittää mielipidettäni Sokkarin alennusmyynneistä tai vastaavasta.
Joskus tykkään jauhaa tyhjää, mutta tänään en jotenkin osannut.

Illalla tiedostin runousopin perusteita tankatessani, että kurkunkuristus on mulle tosi toistuva tunne. Viime aikoina oon oppinut huomaamaan sen, aikasemmin vaan alitajunnan tasolla. En oo kuitenkaan päässy niin pitkälle, että ehtisin myös saada kiinni ne ajatukset, jotka kuristavan tunteen aiheuttaa.
Mutta kivalta se ei tunnu. En tiiä, miks reagoin niin helposti sillä tavalla, että hengitys käy astetta epämukavammaksi.

Tänään satoi yhdessä vaiheessa ihan hullun kovaa. Sitten myös jyrisi. Neekku lipesi kellarikerrokseen turvaan. Myöhemmin aurinko paistoi ja satoi terävää, pystysuoraa sadetta samanaikaisesti. Tajuttoman iso mehiläinen lensi keittiön ikkunasta sisään. Ajoin sen lasilla ja paperilla pois. Hrr.


Löytäisimpä huomenna lakkiaismekon.

Siellä

Hömmmm.
Leiri.

paaaaljon paljon naamoja
likaisia jalkapohjia
joka päivä aurinkoa
poika Lohjalta, joka näytti hymyillessä ihan Viggo Mortensenilta
huonekaveri, joka unissakäveli kesken yön mun yli nukkumaan toiseen sänkyyn
kylmää järvivettä
Maijukan lapsuuden idoli
tusina erilaista puhetapaa
Jumalaa, Jeesusta ja Pyhää Henkeä
tunkkaista huoneilmaa
yllättäviä vesi-ilmapalloja
sarjamurhaajalta näyttävä naurava urkusaundilla soittava mies
juomakisan voittanut tanakka täti, jolle sai vuodattaa
superfeilaus mölkyssä
uusi into
paljon hengellistä purtavaa
minimaalinen rumpali, joka sai alottaa kaikki biisit ekana iltana
saarnaaja, jonka äänenpainot oli omaa luokkaansa
melkoisesti naurua
haavoittavia havunneulasia kavalasti nurtsilla
kuminauhoja vastuullisten naamalla

P: "Sinä oot periny isältäs kaikki hyvät piirteet - äidilläs ne on vielä jäljellä!"

A: "Mä en tiedä miten mä oon joutunu tänne."

H1: "Pikkusehienoo!"

Ma: "Siis ihan oikeesti."

Mi: "Keräsin myös KÄpyjä, niistä sai muutaman pennin."

"Totisesti, totisesti, sanoo Henki!"

"HalLEEluja!"

"HalleeLYYja!"

H2: "Te ootte NUORIA, eläkää! Nytkin kun meet tonne aurinkoon kohta niin SYÖ jäätelöä, OLE nuori, IHASTU vastakkaiseen sukupuoleen - mutta ET LÄHESTY!"

L: "Jos minä ooolen taaalitintti, taaaaliiiTINTTI!"

Niin et joo, oli pikkusehienoo. Ja joo, Jeesus on pikkuseparas.

Irtiotto

Pian lähtö LEIRILLE. Kiponniemeen. Voi miten tykkään olla siellä! Viimeks syyskuussa, joten on jo aikakin. En tietenkään tiedä mitä tästä tulee, paljon paljon ihmisiä, puolituttuja naamatuttuja tuttuja tuntemattomia, mutta tykkään päästä hetkeks muualle, muihin kuvioihin. Saan sitä paitsi hyvän syyn olla muutaman päivän lukematta, vaikka kai mä kirjat mukaan otan, mutta tuskin niihin ehtii kunnollisia hetkiä uhrata.

Mulla on suunnitelmissa heittää talviturkki. Muita suunnitelmia ei sit hirveesti ookkaan. TYKKÄÄN.

Saatte lomaa mun postauksista mitä luultavimmin sunnuntaihin saakka ainakin. Voitte sillä aikaa ilahduttaa minua kommenteilla tai vaikka runoilla! Oon lukenu niin paljon runoja muutaman päivän aikana, että alan nähdä niitä kaikkialla ja joka paikassa.

"Kaikki näkyy valossa, paitsi aurinko", kirjoitti Mirkka Rekola. Minusta oivallinen oivallus.
Heippa siis, lähden tästä valoon.

Sydämen asioita

http://www.hs.fi/kuvat/iso_webkuva/1135256775799.jpeg

Olin ensimmäistä kertaa pihalla paljain jaloin. Oli aurinkoaurinkoaurinko. Neekun turkki kiiltävä ja tulikuuma valossa.

Meidän talon ohi käveli tyttö ja poika. Ensin kuului vain äänekästä puhetta, tarkkasin orapihlaja-aidan läpi jalkoja selvittääkseni onko niillä koiraa messissä. Ei ollu. Silti tarkkailin Neekkua, ettei se pingo tielle jostain syystä häiriköimään.

Katoin ohikulkijoita vasta, kun ne oli jo menny ohi. Tajusin, että tunsin ne. Ja tajusin myös, että niiden äänekäs puhu oli tyrehtynyt meidän talon kohdalla. Ehkei ne osannu puhua enää.

Se tyttö oli ala-asteen lopulla jonkun aikaa mun hyvä ystävä. Paitsi että se tykkäs riidellä mun kaa ihan vaan riitelemisen ilosta; sen takia, että sanoin vastaan enkä antanut periksi. Se sanoi niin itsekin. Se ei koskaan alentunut olemaan se, joka ensimmäisenä rupes hieromaan sovintoa. Se oli ylpeä.

Se poika oli se, jolle luokan muut pojat nauro jostain yhteisestä sanomattomasta sopimuksesta yläasteen ekana päivänä. Istuin sen vieressä lähestulkoon koko yläasteen, lukuun ottamatta ehkä ihan alkua ja loppua. Se ei yleensä muistanu, millon se oli viimeks pessy hampaat, vaikka me yritettiin valistaa sitä. Sillä oli kova arvosteluvietti, vielä kovempi kuin minulla. Jossain vaiheessa huomasin, että musta olikin tullut tyynnyttelijä, kun muut arvosteli toisia kilpaa. 

On vaikea tietää, miten suhtautua ihmisiin, joiden kanssa on joskus viettänyt paljon aikaa, mutta joita on jossain vaiheessa vaan lakannut moikkaamasta. Eikä se hankaluus oo vaan yksipuolista.

En tiedä, huomasko ne mua pihakeinussa tai Neekkua makaamassa mun vieressä ja kattomassa niiden kävelyä.

Maalailin pitkään vaihtoehtoisia skenaarioita. Olisin voinu huutaa moi, ne ois saattanu pysähtyä ja ihmetellä mistä ääni tulee, tai sit ne ois voinu suoraan tervehtiä jos ne huomas mun olevan pihalla, ne ois saattanu kävellä pihaan juttelemaan, Neekku olis noussu ja menny niitä vastaan sopuisasti, korvat vähän luimussa ja häntä kevyesti heiluen..

Mutta mä katsoin vasta niiden selkiä.

Eikä mulla ole tarpeeksi intressejä lämmitellä vanhoja suhteita, jotka ei ole enää osa mun elämää, ja jotka tuntui lähinnä kuluttavilta.

Eilen yritin lukea, mutta Kirde evakuoitui taas meille lukemaan. Yksin on paljon rauhallisempaa. Puolet päivästä pidinkin sitten kulttuuripäivää: tuin Kuvakukkoa ja kävin katsomassa kaks leffaa putkeen. Ensimmäinen oli Miyazakin Prinsessa Mononoke vuodelta 1997, siinä oli kirouksen saanut poika ja susityttö, jotka yritti pelastaa Peurajumalan metsää ihmisten ahneudelta. Eeppistä.

http://thecia.com.au/reviews/p/images/princess-mononoke-9.jpg

Nää häiskät oli hyvin sympaattisia.

Toinen oli The Cove, joka kertoi delfiinien teurastuksesta ja siitä miljoonabisneksestä, jonka Flipper aikoinaan sysäsi liikkeelle. Polttopisteessä oli Japanin Taijin kaupunki, mistä delfiinit myydään delfinaarioihin ympäri maailman ja jäljelle jääneet pistetään lihoiksi ja myydään esim. valaanlihana, vaikka delfiininliha on käytännössä myrkyllistä sen elohopeapitoisuuden vuoksi.

 http://spoutingoff.files.wordpress.com/2009/02/5snap_dolphin20.jpg

Ah, mäkin niin tahdon sukeltaa veressä.

http://www.deeper-blue.org/Blog-DeeperBlue/public/120_THE_COVE.jpg 

Mutta eipähän siinä, tiesin jo että maailma on paha ja järjetön paikka. Tolle miehelle delfiinit oli sydämenasia, koska se oli itse ollut aloittamassa niiden suosion rakentamista. Miyazakille tärkeää on luonnon hyvinvointi, mikä toistuukin teemana sen monissa leffoissa. Taannoisessa Aavikon kukassa sille naiselle taas sydämenasia oli naisten ympärileikkauksen kieltäminen, koska se oli itse sen uhri. Jollekulle sydämenasia on Afrikan aliravitut lapset. Toiselle taas sikaloissa kärsivät siat. Paljon vääryyttä, mutta ei yks ihminen kykene kaikkeen keskittymään.

En tiiä, mikä mun sydämenasia vois olla ja mistä sellanen vois tulla.

Mutta edelleenkin oon tyytyväinen, että rupesin vegeilemään. Ensi kuussa kolme ja puoli vuotta. Eikä kaduta.

Leffaputken jälkeen otin itseäni niskasta ja menin isoisosiskon miehen tutkintokeikalle Henkkaan. Ensin tunti Mars Voltan covereita naissolistilla, sitten tunti bändiä, jossa Terppa soitti skittaa. Sen bändin laulaja oli muita jäseniä selvästi vanhempi mies, jolla oli kovin ällöttävät liikkeet. En lämmenny. 

Vaikka hyvinhän kaikki toki soitti, en sitä kiistä. Basistien sormet viuhu vaan ku mitkäki, se oli siistiä. Sisin hohtaa vaan erityyppiselle musalle. 

Onneks oli korvatulpat.

Alotin myös pyöräilykauden, koska piti päästä yöllä jotenkin kotiin. Oli vähän hurjaa, kun ulkona oli yllättävän pimeää eikä ollut katuvaloja (miks ei?) ja mun pyörän lamput menee aina rikki. Sellasta ei siis ollu. En tavannut ketään paitsi yhden koiranulkoiluttujan, joka pelästy mua, ehkä sen mielikuvitus laukkasi. Lamppu olis ihan jees.

Nyt riittää tämä, taidan mennä suihkuun.

..tuhlaamaan muuten sitä kallisarvoista puhdasta vettä, jota meillä suomalaisilla kyllä riittää, mutta joillakuilla ei, vaikka se on ihmisen elinehto. Ja me läträtään siinä, jotkut päivittäin. Ah, ironia!

Tyttö, joka rakasti ahdistumista

Äitienpäivä oli ja meni möksällä lähes koko perheen voimin uusia grillivermeitä sisäänajaessa. Iskän ja äipän mökkiutopia rakentuu huimaa vauhtia, esim uuden kaasugrillin ja kotakeittiön voimin. Siellä on kohta niin paljon oheiskrääsää, ettei ite rupusta minimökkiä pian enää erota kaiken keskeltä.

Piti pitkästä aikaa mennä lukimolle. Matikanope tuli reteesti ovessa vastaan, katto minua ja sano: "Hän on täällä tänään!"
Vastasin että joo.

Meillä oli viiminen LKK, askarreltiin antologiat. Tai ope ne loppujen lopuks oikeestaan ahersi, minä juttelin samaan aikaan Sanden kanssa, kun se oli samassa tilassa taittamassa Orasta. Se sano, että olis halunnu mielummin mut laulamaan lakkiaisiin, niinku koko muuki bändi. Se oli ihan kiva kuulla, ja olisin minä tykännykki laulaa, mutta toisaalta ei harmita, että yks stressattava asia vähemmän. Ja yks kädenvääntö vähemmän, koska päätin tyytyä osaani ja antaa toiselle tilaa.

Ope anto meille jokaiselle omat kirjat palkinnoksi. Se oli kovin suloista. En muista, millon oon viimeks saanu joltakulta kirjan.

Mun mieliala on poukkoillut tänään. Olin vielä iloinen ja hymyilevä, kun kävelin Neekun kanssa harvassa tihkusateessa kumppareissa. Ei tullut kuin muutama ihminen vastaan ja ilma oli kostea. Tiedostin yhtäkkiä, että kai minä oon ihan kaunis, vaikka mulla onkin tätimäinen tukka ja kamala finniarpi nenänpäässä. Sitten tulin taas kotiin, luin, katoin norjalaisen nuortenelokuvan jossa oli poika joka rakastui Yngveen. Mannen som elsket Yngve. Siitä leffasta jäi apea fiilis, niin kun draamoista usein. Menin ikkunan ääreen lukemaan runoja. Äippä tuli kotiin ja kysyin siltä, että mitä mä nyt oikeen vastaan niille, kun ne kysy että mitä ylppärilahjatoiveita mulla on. Rupes ahdistamaan.

Välillä mietin, että miks mun pitää olla tällanen, että ahdistun kaikesta. Etten osaa tehdä päätöksiä, etten tiedä mitä haluan. Että lamaannun ja märehdin, vaikka pitäs tarttua vaan ripeästi toimeen. Että teen helpoista ja yksinkertasistakin asioista vaikeita ja monimutkasia.

Miksen voi olla sellanen, joka ei anna mielialojen heittelehtimisille valtaa, jota ei rupee itkettämään tai kuristamaan kurkkua jokaisesta merkityksettömästä asiasta, joka ei tiuskis aina kaikille, joka osais ajatella asiat rationaalisesti ja joka muistais puolituttujenkin nimet vaikka olis kuullu ne vaan kerran?

En tiedä, miks mulle tulee raskas olo heti kun pitäs miettiä jotain saakelin astiasarjoja ja lahjatoiveita ja kutsulistoja. Mua ei kiinnosta ajatella. Mua ei kiinnosta päättää. En minä haluais kierrellä kaupoissa tsekkailemassa vaihtoehtoja, minä haluan olla kotona lukemassa!

...ja nyt joku neropatti kysyy, että no miks sä sit pidät lakkiaiset, vaikkei oo mikään pakko. Niinpä. Mutta en mä halua riistää äipältä niitä, sille se kuitenkin on tärkeetä, että on juhlat ja näkee sukua ja tuttuja ja kaikkea. Eikä siinä, se on ihan mukavaa, sit kuitenkin. Mä vaan saan ahdistuksen kaikesta siitä etukäteisjutusta, mikä siihen liittyy. Ja ehkä myös se, että oon siinä mielessä vaatimaton, etten osaa pyytää oikein mitään perheen ulkopuolisilta ihmisiltä. Vaikka nyt kai ei pitäs olla vaatimaton vaan ylpeä itestään, mutta ku en minä ihan totta osaa nähdä jotenkin tota lukimosysteemiä kovin hienona saavutuksena.

Ja sit kuitenkin, kaikesta huolimatta: minä tykkään olla minä. Minä oon just tämmönen, ja minä haluan olla just minä.

Ehkä se on niin, että muut ihmiset tekee siitä minänä olemisesta niin vaikeeta! (Täh, miten niin itsekeskeistä)

saakeli

Levollisen siistiä

Oho hups, jo toinen postaus tänään.

Mutta tekee mieli kirjottaa.

Oon odotellu, millon tapahtuu se pieni rajanylitys, mikä saa mut hermostumaan noihin pölyröykkiöhin mun huoneen lattialla ja kamalaan roinakasaan pöydällä. Tänään se tapahtui. Se tapahtuu aina niin, etten etukäteen päätä että "NYT! TÄNÄÄN MÄ SIIVOON!", vaan alotan vaan jostakin jotain pientä nyhräämään ja sit ajaudunkin siistimään koko systeemin. Olin tyytyväinen. Nyt on taas kamat järjestyksessä ja pölyt pyyhitty.

Kuuntelin samalla kaks CD:tä Kalevalaa, kolmas menossa. Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi.

Minulla on ollut tänään jotenkin hyvä olla. Oon aika huono keskittymään ihmisiin ja kohtaamaan niitä ja juttelemaan niiden kanssa ja keskittymään niiden sanomisiin, enkä tänäänkään siinä ihan onnistunut, mutta Jumalan kanssa mulla oli hyvät keskustelut. Mulla on sellanen levollinen mieli ja suuri luottamus, ja se saa mut hymyilemään. Olisin voinut olla tänään periaatteessa Jykälässä ihan muissa kuvioissa, mutta tiesin että mun pitää olla Kuopparissa. Ajatuksella on kuitenkin suuri voima, koska kun kävelin nuortenillasta Minden kanssa kotiin, sain just loppumatkassa tekstiviestin. Outoa kyllä, se ei yllättänyt mua. Ehkä mä olin aavistellut sitä, en tiiä. Mutta jostain syystä tiesin, keneltä se on ja melkein osasin odottaa, minkä tyylinen viesti on kyseessä.
Ja tiesin ihan oikein.

On ihan lämmittävää olla jonkun mielestä ihana.


Huomenna muistakaa rakastaa äitejänne! Vaikkei se helppoo ookkaan.

Kirja-aie ja koiratuska ja vähän muutakin

Sain äipältä joululahjaksi Kalevalan äänikirjana (!) ja äsken pistin impulsiosta ensimmäisen kerran ekan levyn soimaan.

Totesin, että jos haluaa tosta jotain sisäistääkin, niin ei sovellu dataamisen taustamusaksi. Ehkä kohta uusi yritys, jolloin keskityn.

Jos jaksan kuunnella noi 13 levyä, niin ehkä se korvaa sen, etten oo koskaan lukenu Kalevalaa kokonaan.
Aattelin muutenkin pitää nyt ihan oikeesti (aina uhkaan, mutta jätän toteuttamatta; nyt lupaan olla tosissani) sellasen klassikkokesä-lukuprojektin. Sopisi sitä paitsi hyvin, jos musta nyt sattuis tulemaan snobi kirjallisuudenopiskelija. Siihen prokkikseen sisältyisi ainakin Seitsemän veljestä, Sinuhe, Tuntematon, Taru Sormusten herrasta -trilogia (joskus muinoin selvisin Tom Bombadellin talolle saakka, mut sit tuli stoppi, oli niin raskaan kuvailevaa tekstiä), Alastalon salissa ehkä (ihan vaan siksi, että voisin sanoa lukeneeni sen.. no joo, ehkei), ja jotain sellasia mitkä muka pitäs olla lukenu, mutten kuitenkaan oo. Mun pitää muodostaa tässä listaa joku hetki, kun jaksan keskittyä. Vaikka on noissaki jo alkuun ihan tekemistä.

Heitelkää sellasia kirjoja, jotka teidän mielestä kuuluis yleissivistykseen?

Ai niin, ja se Koraanikin pitäs joskus lukea. Raamattu on jo plakkarissa.

Eilen katoin omituisen kiinalaisen romanttisen parodian, Chinese Odyssey 2002. Se oli hämmentävä, mutta hirmu hyväntuulinen eikä yhtään mauton. Nauroin monesti. Sitä paitsi siinä oli ihana Tony Leung - mikä ei oo ylläri sinänsä, koska tuottajana on ollut Wong Kar-Wai. Ja tietysti rakastuneet sai toisensa, mistä jää aina hyvä mieli.

Tiedostin joku päivä, ettei mulla ole ollut univajetta saati alituista stressiä moneen, moneen viikkoon. Se on ihan ihmeellistä. Ei sitä oikein edes kykene käsittämään, kun on onnistunut olemaan univelkainen stressipahkura monta vuotta lähestulkoon tauotta. Enkä ees tiiä, tuleeko tällastä hetkeä enää tulevaisuudessa, joten sitä suuremmalla syyllä pitäs muistaa nyt olla ilonen.

Sitä paitsi oon nähnyt hirmu paljon unia varsinkin nyt muutamana viime yönä. Silti muistan niistä vaan välähdyksiä.
Toissa yön unessa oli jotain traagista draamaa, johon liittyi jotkut isot juhlat, paljon ihmisiä, ja äidin ja tyttären aseellinen välienselvittely ja jotain muuta epämääräistä, en hahmota enää juonikulkua, mikä oli sillon ihan selkeä.
Tänään aamulla näin torkutuksesta luovuttuani jotain unta, mihin liittyi Vapiksella laulamista isolla porukalla, mutta kaikki oli ihan pihalla ja meinas lässähtää, sit kun kukaan muu ei laulanu niin mä yritin pelastaa tilanteen keksimällä omiani (koska en nähnyt sanoja) ja se biisi oli sitä paitsi joku elvistyyppinen. Lål.

Ainut asia, mikä mua on nyt ärsyttänyt, on se, etten saa noustua aamulla niin aikasin kun haluisin. Aina jään löllymään sänkyyn vaikka voisin tehdä päivästä pidemmän.
Mut ei jotain hyvää jos ei jotain huonoakin.


Ps: Mulle tulee aina surullinen ja paha olo, kun luen juttua rotukoirien jalostuksesta. En ymmärrä, miks ihmiset haluaa koiria, jotka ei kykene hengittämään tai kävelemään. Enkä ymmärrä, miks sellasia edes jalostetaan. En ymmärrä, miks jotkut haluaa tuhottomasti ihopoimuja, toiset maassa asti laahavat korvat, ja toiset iso, harittavat silmämunat. 
Oon ilonen, että meidän haukku on syntynyt luomuna ja on vähän sitä sun tätä, vaikka sillä onkin labbiksen tanakahko keskivartalorakenne. Maailman söpöin naama kompensoi. Ja sitä paitsi, se on jo keski-iässä muttei oo tarvinu kertaakaan juosta eläinlääkärillä. Että niin.

Luovasti hukassa ja hanskassa

Tämä päivä oli hyvä päivä.
Minulla on ollut hyvä mieli.

Eilen illalla kamala ahdistus hellitti viulun rääkkäämisen ajaksi, koska sillon ei ehtinyt ajattelemaan muuta. Sen jälkeen tulikin omituinen efekti, että kaikki otti hullusti päähän, ei pystynyt lukemaan edes ihmisten naamakirja-statuksia ilman ettei ois halunnu hakata kaikkia. Muille sattuneet kivat asiat tuntui maailman suurimmilta vääryyksiltä. Se oli niin naurettava ärsytysalho, että melkein nauratti sen naurettavuus.

Sekin ihmeolo kuitenkin helpotti kummasti, kun ruvettiin väsäämään iltapaniikissa Ellun kanssa juttua koulun Orakseen luovasta kirjottamisesta (kuulemma tämän numeron teemana). Se ois pitäny olla periaatteessa valmis jo maanantaina. Ollaan aina ajoissa liikkeellä. Lisäks kirjotettiin niin kamalaa psakaa, että hävetti, mutta HEI, ainakin toteutettiin se hyvin LUOVASTI, teemaan sopien. Meinas tökkiminen iskeä loppuvaiheessa kun kello näytti jo liikaa, mutta ehkä ihan hyväkin tuo myöhäinen ajankohta; päivällä tuskin olis kelpuuttanut niin huonolaatuista juttua itsekritiikkisiivilän läpi.

Mut me tehtiin se. Olin melkein ylpeä meidän säälittävästä ponnistuksesta.

Aamu oli jotenkin suloinen. Nukuin ihan liian vähän tunteja, mutta silti oli hyvä filis. Menin konsalle ja soitin kamalasti vääriä ääniä, mutta Jarppa oli suopeena ja kertoili juttuja. Ens viikko skippautuu helatorstain takia, ja seuraava tunti onki sit viiminen ikinä. Tosi omituista. Mitä voi ostaa opettajalle kiitokseks yli kymmenen vuoden yhteistaipaleesta?

Ulkona oli tuulisen viileää, mutta ihanaa. Sellasta raikasta ja kevyttä. Mua hymyilytti älyttömästi, kun poukkoilin pikkukatuja pitkin Snellmanninkadulle ja etsin lounasravintola Keittiön. Kirde vanheni tänään ja se halus sen kunniaks sinne lounaalle, kun ei oo testannut paikkaa aijemmin. Italiasta tulleen kukkalähetyksen takia äippä ja se kuitenkin kuppas ja ehdin käydä tappamassa aikaa taidegalleriassa. Miettikää, kylddyyriä heti aamusta ja vielä ekana kävijänä. Olisin käyny toisessaki mut se oli kiinni.
Näyttely oli muutoin melko mitäänsanomaton, mutta oli ne kolme julmetun isoa horisontaalista teosta ihan vaikuttavia. Olisin voinut ottaa jokaisesta puolet omalle isolle seinälle joskus tulevaisuudessa. Tuin jotain torniolaista käsityöläistä ja ostin ison kaulakorun heräteostoksena.

Keittiö oli ihan symppis mesta, turska oli hilittömän hyvää. Sellasta pehmeää ja lempeää, siinä oli joku häiritsevän tuttu maku kastikkeessa mutten saanut päähäni että mikä. Hämmennyin, kun otin vanhasta tottumuksesta perunaa, vaikka olisin voinut jättää ottamatta. Kouluruokailu on ehdollistanut minut siihen, kamalaa.
Teevesi oli laimeaa, suuri vääryys.

Kävelin Vänärin läpi. Siellä oli jotenkin unista, se ei oo vielä herännyt ihan kevääseen, mutta vähän alkaa jo vihreä nurmikko orastaa keltaharmaan kuivan alta. Sain välähdyksen kesästä, ensimmäinen kunnollinen tänä keväänä. Sellanen tajuaminen, että kyllä se sieltä tulee. Hymyilin koko matkan, kun kävelin Rönöön kattomaan wanhojentassipariani ekaa kertaa sitten öö pitkään aikaan.

Se oli just kaks päivää sitten muuttanut pihan toiselta puolelta toiselle puolelle, ne vaihto kaverin kanssa keskenään kämppiä. Raukkaparka oli ihan pasmat sekasin luultua nopeammin tulleesta muutosta, kun se kaveri ei sen sijaan ollut edes pakannut kamojaan kasaan, vaikka se nimenomaan halus tehä vaihon jo nyt. Oli melkonen näky tulla siihen läävään. Miklun kamat oli pusseissa ja ex-asujan kamat oli hyvin hmm levällään. Ryhdyin kiltiksi ystäväksi: otin messiaanisen roolin ja toin järjestyksen tunnun siihen soppeen. Miklu on niin vässykkä ja hidasliikkeinen, ettei se ois saanu itekseen mitään aikaan, se olis katellut niitä kasoja vielä viikonkin päästä, kun ei se kaverikaan tuntunut olevan kovin kiinnostunut entisen kämppänsä siivoomisesta.

Oli kiva tehä vaihteeks muutaki ku istuu keittiössä naama kirjassa. Työntelin muun muassa jätesäkkeihin Hesareita syyskuulta asti, selvitin jättimäisen sekakasan vaatekaapin pohjalla - se oli järkyttävin vaatteidensäilytystapa mihkä oon törmänny. Ei hyllyjä laisinkaan. Aluskerroksesta paljastui läjäpäin kovi kokeneita kirjoja, ne sai mun sydämen melkein itkemään. Kirjoja kuuluu kohdella hyvin.

Melko häiritsevää tosin, jos mun kamoja jotkut randomit tunkis säkkeihin ja kävis sivusilmällä läpi. Hrr, ei kiitos.

Jo toinen kerta viikon sisällä, kun mun kokoa kommentoidaan jonkun sellaisen taholta, jota en oo jokuseen viikkoon nähny. Minnamus sunnuntaina että "ootko laihtunu, näytät niin pieneltä", Miklu tänään että "oonko muuten koskaan sanonu että oot kovin pieni". En ymmärrä, koska oon pysyny tässä pienessä pituudessa jo jostain yläasteelta saakka. Masentavaa. Jotkut pojat venyy vielä armeijassakin. Miks yhtäkkiä näytän kaikkien silmään pieneltä? En mä oo kutistunut.

Vaikka toisaalta, viimeks eilen ärsytti suunnattomasti tää ikuinen teini-ikä. Hormoonikierto on pyllystä, naama kukkii ku mikäki keto aina tietyssä vaiheessa, ja eilisillasta saakka mun oikeeta jalkaa on vaivannut kasvukipu! En saata uskoa. Välillä se tosin tuntuu suonenvedolta, mutta sit ei kuitenkaan.

M: "Tsekkaa, miten kuumat kengät, iskän vanhat."

O: "Siis luuletko että tollaset ihme käärmennahka puolibuutsit ois jotenki mun juttu?"

M: "Noku et lämpee mulle muuten ni aattelin että jos ees näille kengille."

Miklu oli huvittavan otettu mun panoksesta. Totuus on se, ettei oo kovin haastavaa tunkee kamaa jätesäkkeihin, mutta ei se vissiin yksinään sit olis osannu tarttua toimeen. Musta se oli kivaa kevyen ruumillista hommaa, ja ainakin olin edes jollekulle avuksi kun normaalisti oon niin itsekeskeinen.

Tänään mun lukemista on häirinnyt Veran Jukkapoika-kausi. Keittiössä istuessa katon läpi tulee hullu bassonjytke; ei siinä muuten mitään, mutta ku ne on tuttuja rytmejä. Oon minäki joskus suurkuluttanut Jukkista. Ajatus harhautuu, kun rupee hokemaan mielessään niitä sanotuksia sen basson tahdissa vaikkei ite musa kuulu katon läpi. Raaah.

"Siihen vaaditaan tiettyä tunnelmaa
jotta tulen sun tansseihin
Hei äänimies näytähän kyntes
niin nähdään mihin pystyt
Taidat tipahtaa kuitenkin
Hei, hei, hei!"

Kun kävelin pois ja menin urheiluradan viertä, pelästyin jatkuvasti sellasia ihme karjasuja. Myöhemmin tajusin, että ne tuli kuulantyöntömiehestä.
Mutta ne kuulosti vertahyytäviltä ja kaiku koko niemessä.

Esim YÖÖÖRGHH mut kuitenkaa ei

Minulla on AHDISTUS. Isolla a:lla.

Alkupäivä meni hyvin, koska luin vaan ja kykenin keskittymään ihan ihmeellisen hyvin (mitä kummaa, en meinannut edes nukahdella!). Sitten äippä päätti, että tänään käydään tsekkaamassa taas mekkoja.

Mikä Kuopion kauppoja vaivaa, ihan surkeet valikoimat. Tyhmiä, rumia mekkoja. Kun muiden suhteen oli toivo menetetty, mentiin vikana siihen kauppaan, missä oli viimeks ollu paras kandidaatti. Se kandidaatti olikin sit niin paras, että se oli just vakavassa harkinnassa yhdellä tytöllä sovituskopissa, ja lähtikin sen mukaan sitten just ennen sulkemisaikaa.
Mietin, että voi elämän ironiaa. Kolme päivää se mekko oli ollu rauhassa, ja sit vietiin just nenän edestä.
Äippä oli sitä mieltä, että se oli johdatusta. Ei kai se sit kuitenkaan ollu täpöllä sille lämmenny.

Kyllä sitä vois vaikka minkä ottaa matkaan kuhan on vaan oikee koko ja istuu, mutta ku ei vaan oo tullu vastaan sellasta optimaalista. En minä edes tiedä, miltä haluan näyttää, millasen haluan, mutta osaan kyllä sanoa, millasta en halua.
Voi ku osaiski loihtia kankaanpalasta ompelukoneen avustuksella sitä sun tätä pienellä vaivalla. Mut ei.

Mulle iski kaupasta lähtiessä masennusfiilis. Äippä ei hellittäny, vaan halus raahata mut astioita kattomaan, että se osais sanoo sukulaisille mitä sarjaa haluun. No entä tämä teema no entä tää 24h no entä tää tai entäs tää no mites nää aterinsetit oisko tää sarja hyvä. Ois tehny mieli lysähtää kaupan lattialle silleen veteläks ja jäädä siihen pitämään toivotonta ääntelyä. Ei mun aivot kyennyt yhtään ajattelemaan kauaskantoisesti ja kokonaisuuksia; mitä värejä, mitä vois yhdistellä minkäki kanssa. Voi elämän kevät ja tuskat.

Ku päästiin kotiin lysähin sohvalle ja olin ihan et tyhmät lakkiaiset, miks ne pitää pitää, ää-ää-ää-ää. Sit äippä käski tehdä vieraslistan. Oisin voinu itkee. En minä tiiä, ketä haluun ja viitin pyytää, ei minua huvita ajatella.

Mun kurkkua kuristaa ku Ahdistus.

1 viikko siihen et leiri.
2 viikkoo siihen et Treen koitos.
3 viikkoo siihen et Hesan koitos PLUS ne saakelin lakkiaiset.


ja mun pitäs ehtiä lukea ja opiskella ja OPPIA ja päättää ketä kutsun ja tehä kutsukortit ja delegoida Kirde suunnittelemaan menu ja muut juhlajutut ku ite ei oo minkäänlaista mielenkiintoa ja löytää mekko ja kengät ja muu tilpehööri ja varmistaa et piha ja huusholli tulee siivottua jnejnejnejnejnejnejnejne. Saanko skipata.


Jos mulla ois tapana oksentaa paha olo ja ahdistus pois, niin nyt tekisin sen. Harmi ku ei.

Ei minuu kiinnostaa tää, miksen saa skipata. 

Liikaa lyyristä lihaa

Koko päivän täydeltä poetiikkaa. Rankkaa. Ja vielä sisätiloissa, ku tuol oli niin koleaa.

Tauotin keskittymisvaikeuksiani lukemalla ohessa koko Lauri Viidan runotuotannon. Kai sen takia, että olin niin vaikuttunut sen yhden taannoisen runon oivaltavuudesta.

Muistin taas, miten oon aina ollut viehättynyt hyvään rytmiin ja riimeihin. Usein riimirunot kalskahtaa vanhanaikasilta eikä ne vältsil aiheittensa puolesta sykähdytä, mutta sillä ei oo oikeestaan väliä, jos homma toimii muutoin.
Mulle tuli takauma tänään, mun mieleen palautu miten pikkutyttönä tykkäsin yksinäni lausua ääneen runoja, toisten ja omiakin sillon kun jaksoin riimitellä. Suomi on värisyttävä kieli, on villi tunne lausua runoa, jossa on periksiantamaton rytmi ja alku- ja loppusoinnut hivelee korvia ja sopii suuhun. Ulkomaalainenkin kuulis, sanoista mitään ymmärtämättä, että tää on ihmeellistä. Toisaalta ne runot, jotka on rytmissään ja riimeissään täydellisiä, on melko harvassa.

Oli siellä kyllä paljon sellastakin materiaalia, jonka koin hyvin yhdentekevänä. Mutta se onkin mun perussuhtautuminen lyriikkaan. En oo vielä osannut upota siihen tarpeeks syvälle, oon vieläki kyyninen.

Mutta parhaimpia voin niin hyvin kuvitella kuiskivani omille kakaroille joskus iltasaduksi. Ja sit ne on haltioissaan.

Pahinta tässä proosasta ja lyriikasta ja fiktiosta ja ties mistä lukemisessa on se, että tulee kauhea tarve ja hinku ruveta ite luomaan.
Eikä siinä sinänsä mitään.
Mutta ku pitäs lukea, eikä ryhtyä tarinoimaan ja uppoutua sit vahingossa siihen.


Minä haluun tänään saunaan.

"Ennen kuin sanot ketään omaperäiseksi,

käy hänen kanssaan siellä,

mistä hän on tullut."

- Lauri Viita: Suutarikin, suuri viisas. 1961.

Varpaisillaan solukoissa

Oon muutaman päivän lemahdellut jatkuvasti jotenkin tosi.. mieheltä.
Se johtuu joko uudesta deodorantista tai sit mun testosteronitaso on noussut.

Jos olisin mies, olisin varmaan tosi nössykkä.

Tänään olisin halunnut olla hyvin ahkera, mutta jossain vaiheessa harhauduin tarpeettomuuksiin. Sit ehdin lukee enää ihan vähän, kun pitikin jo kiiruhtaa soluun Minden luo. Mut ei se haittaa. Oon päättäny, että jos mun on jonnekki tarkotus päästä sisään, niin kyllä Jumala antaa tarvittavat taidot siinä pääsykokeessa.
Mikä ei tarkota sitä, ettenkö lukis enää sivuakaan.

Solussa oli vain neljä tyttöä minut mukaan lukien, mutta jäipähän meille enemmän syömistä HÅHÅHÅ. Oli keventävää jakaa ajatuksia ja kuunnella toisten huomioita. Tiedostin, miten vähän oon viime aikoina puhunut ihmisten kanssa uskon asioista, oon vaan pyöritelly niitä päässäni enkä vastaavasti kuullut hirveesti muidenkaan kokemuksia. En ees oo huomannu sitä puutetta ennen ku tänään. 

En saa lukea rauhassa keittiössä, kun muut talon asukkaat tulee häirimään:

Ä: "Ei enää voileipiä, isi! Nyt riittää."

I: "No ei todellakaan, kuvitteletko että sinua jatkuvasti passaisin!

..paitsi jos pyydät."
Ä: "Kuulitko Orvokki, paitsi jo pyydän."

I: "Suutelen maata jalkojesi alla ja varpaitasi.

Alotanko pottu- vai pikkuvarpaasta?"

Ä: "Pikkuvarpaasta voit joo alottaa."

I: "Pikkuvarvasta ensin nuolen. Äiti kuule tykkää siitä. Tosin joskus se potkasee. Just kun oon saanut kielen oikein mukavasti siihen kahden varpaan väliin, tulee potku."

Ä: "No kun kutittaa!"

O: "No hyi, likasia varpaita hei!"

Ä: "Saunanpuhtaita."

I: "Teen ruusutarhaksi tienoon sen, jolla jalkasi pieni astuu..."

Nyt oli jo niin rankkaa juttua, että täytyy myöntää etten muista sanatarkasti tätä dialogia, koska se oli niin hämmentävä, ja lisäksi mietin muutaman kerran viitinkö ees laittaa tänne tällasia ällöttävyyksiä. Mutta kukapa mut siitä tuomiolle laittais. Tosin sensuroin vähän. Hrr.

Huomenna lupaan lukea paljon. En suostu vajoamaan saamattomuuteen.

Sielu, sielun, sielua, sielussa, sielusta, sieluun

Eilen kuuntelin Mallen puhetta nuortenillassa ja mietin sielua.

Uskon, että jokaisella ihmisellä on sielu. Se ei näy päällepäin (tai ehkä se näkyykin, joskus tosi harvoin hehkuu ihmisestä? mistä minä tiedän), mutta se on ja se elää.

Minulla on sielu ja se elää.

Ja koska se elää, se tarvii ravintoa, ihan niinku minäkin.

..mistä tuli mieleeni, että mulla on ollu jotenkin tosi hyvä olo syömisen suhteen jo monta viikkoa. Tuntuu, että oon syönyt paremmin ja fiksumpaa ravintoa, kun ei oo tarvinu enää vedellä päivittäin koulun perunoita ja kevytlevitteitä. Näin btw.
Haha, ja tänään Minnamus sano yhtäkkiä että "Orkki, ootsä laihtunu? Näytät niin pieneltä." Se oli hämmentävää.

Mä en tiedä, tiedostaako ihmiset, millä tavoin ne ruokkii niiden sieluja. En mä ainakaan tiedosta jatkuvasti. Mutta sen kyllä huomaan, jos mulla tulee joistain asioista henkinen hyvinvointi tai vaihtoehtoisesti henkinen pahoinvointi.

On vähän tragikoomista, että yhteiskunta on niin ulkonäkökeskeisesti virittynyt: kaiken pitää näyttää hyvältä ja timmiltä, pitää olla kaunis ja edustava ja kuuma ja kuumottava. Se vain on niin VALHEELLISTA, ulkonäkö on niin kuorta, se katoaa, kaikki vanhenee, rupsahtaa, se on vaan pintaa. Ja silti sillä on niin iso merkitys. Silti ihmiset luokittelee sut sen perusteella. Silti sitä kattoo joka päivä huolissaan peiliin, että miltähän mä tänään näytän, onko hyvä vai huono päivä tulossa. Silti sitä kattoo muita ihmisiä ja huomaa erottelevansa mielessään kauniit ja ne vähemmän kauniit.

Minä uskon, että ruumis on vaan väliaikanen. Kun mä kuolen, ruumis hajoaa, se käy tarpeettomaks. Oli se sitten ollu ruma tai kaunis. Mutta sielu ei häviä, se pysyy. Se, ettei mun ruumis kykene enää elämään, ei tarkota etteikö sielu kykenis siihen.

Sillon viimeistään joutuu kohtaamaan sen, millä tavalla sieluaan on ruokkinut. Onko siitä muovannut vuosien saatossa irvikuvan, jonka haluaa piilottaa, jota ei tahdo kenenkään näkevän, vai onko sitä pitänyt hyvänä, onko sitä pitänyt arvossa.

Totta kai olis kiva olla kaunis ja ihmisille miellyttävä katsella. Enemmän kuitenkin haluisin, että mun sielu vois olla kaunis. Muistan liian harvoin, että se on paljon merkittävämpää, sen pitäs olla paljon merkittävämpää.

En tiiä, miltä tuntuisi jos voisin oikeesti nähdä sieluni sellaisena kuin se on. En jotenkin usko, että se olis kovin mieltäylentävä näky.

Rakas Taivaan Isä, auta mua pitämään mun sielu kauniina.


Näin tänään pitkästä aikaa Henzkiä, Minnamusta ja Maisukkaa. Suppo ei päässy. Musta on aika hauskaa, kun kaikilla on niin omat kuviot, vaikka takana on yhteinen lukimoaika.
Oon erilainen: tytyt ei ymmärrä alasti nukkumista, minusta se on taas välillä tosi höllivää.
Oon erilainen: tytyt ei ymmärrä mikä maksaa, mutta minä haluan odottaa koska en tiiä onko tää oikee aika. Vielä.
Mutta ei se haittaa, kaikki saa olla erilaisia. Ja se on hyvä.

Alaston vappu

Minä en oo oikein koskaan kokenut vappua läheiseksi juhlaksi - tai jotenkin ikinä sisäistänyt miks sitä oikein vietetään - mutta hyvää vappua silti teille, harvaksi käyneet lukijani : D

Täällä on ollut märkää ja välillä sumuista ja hyvin kosteaa ja varsinkin tänä aamuna sateista. Oli kiva herätä sateen ääneen.

Se sen sijaan ei ollu kivaa, et keittiö oli ihan räjähtänyt, enkä osaa ruveta aamupalalle räjähtäneeseen keittiöön. Kesti aikaa, ennen kun sain siivottua.
Lehessä oli taas juttua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä uskonnollisissa yhteisöissä. Iski henkinen pahoinvointi.

Eilen päästiin äipän kanssa melko ajoissa liikenteeseen ja katsastettiin juhlamekkotarjonta. Löyty muutama ookoo-kandidaatti, muttei ostettu kuitenkaan vielä. Lakki sen sijaan hankittiin, vaikkei ylioppilaaks pääsy ihan varmaa vielä tulosten puuttuessa olekkaan. Mulla on kuitenkin suuri luottamus, huomaatteko.
Luulin, et hattu olis helppo juttu, mutta juutuin ties kuinka pitkäks aikaa ongelmoimaan kahden koon välillä. Ei siinä ollu ku sentti eroa, mutta fiilis ja ulkonäkö oli kuitenkin eri. En tiiä, onko toi nyt liian iso, mutta ihan sama. Voi luoja miten tyhmiltä kaikki näyttää ne hatut päässä. HAH.

Ostin eilen myös viimeinkin yhden hajuveden. Oon käyny testailemassa sitä jo liian monesti. En tiiä, onko se ihan nappi, mutta kivaa silti, kun uusi tuoksu. (En tykkää sanasta 'tuoksu', mikähän siinä on vikana? Se kuulostaa teennäiseltä.)

Mun hiuksissa on kolmea eri väriä alkaen juuren omasta hiekanväristä ja päättyen latvan tummaantummaan. Näyttää tyhmältä ja kirjavalta, mutta en jotenki jaksais värjätä.

Ei oo totta, ulkona rupes paistamaan aurinko! Ekaa kertaa moneen päivään.

Eilen oli poikkeuksellinen musisointikeikka. Paikkana entinen suurnavetta. Yleisö koostui pääasiallisesti vanhemmista ja niiden lapsista plus eläkeläisistä ja satunnaisista teini-ikäisistä. Silti oli hyvä fiilis. Asiaa saattoi auttaa suhteellisen sympaattinen koomikko, joka heitti kaks settiä meidän lomaan. Valot oli lavalle niin kirkkaat, ettei yleisöstä nähny ku päiden ääriviivoja. Se on ihan hyvä.
Tenni sano, että jos yks positiivinen kommentti saadaan, niin on hyvä mieli. Ja saatiin se yhdeltä naiselta. Myöhemmin myös välillisesti muitakin kehuja, mutta sen naisen kehu tuli suoraan. Ja joo, oli hyvä mieli.

Kun pääsin illalla kotiin, en halunnu lähteä enää mihinkään. Omistin illan itselleni ja se tuntui ansaitulta. Mua väsytti jo kahentoista jälkeen ihan hulluna, en ymmärrä minkä takia. Menin nukkumaan aijemmin kun minään muuna päivänä tällä viikolla. Vielä vappuaattona. Koomista.

Eksyin äsken kattelemaan Spencer Tunickin kuvia, jotka sisältää joukoittain alastomia ihmisiä. Tajusin jotenkin niitä katellessa, että tosi pieni prosentti ihmisistä on oikeesti sellasia, jotka on poikkeuksetta kaikkien silmään kauniita. Suurimmalla osalla jokaisen paikan pituus tai jokainen mutka ja muoto ei oo "oikeita". Joillakin on, mutta niitä on minimaalisen vähän. Me, jotka ollaan vähän epäsopusuhtasia ja/tai epäsymmetrisiä, ollaan enemmistö.
Ei se mikään uutinen oo, mutta kunhan vaan tiedostin sen.

Usein, kun katon itteeni alastomana, haluisin olla taas kalju. En tiiä miks.



Loppuun alastomuutta á la Spencer Tunick (isommaks saatte klikkaamalla kuvaa):

http://www.smh.com.au/ffximage/2007/08/19/globalnaked_wideweb__470x312,0.jpg

 

http://images.artnet.com/artwork_images/425378777/359258.jpg

http://images.artnet.com/artwork_images/425378777/366765.jpg

http://images.artnet.com/artwork_images/425378777/354925.jpg

http://images.artnet.com/artwork_images/425378777/363893.jpg

http://images.artnet.com/artwork_images/425378777/527881.jpg