Tänään oli viimeinen Jarpan soittotunti ikinä. Tai "soitto"tunti, koska ei soitettu säveltäkään. Käytiin torilla jäätelöllä.
Äippä rupes kyynelehtimään autossa matkalla konsalle. Musta on hassua, kun se on pohjimmiltaan niin herkkä. Ehkä oon perinyt siltä oman tapani reagoida itkulla vähän kaikkeen.
Mut hei, 11 vuotta yhteistyötä on kuitenki aika paljon. Tai siis tosi paljon. Yli puolet mun elämästä.
Varttia vaille kuus aamulla olis ollu sellanen univaihe, että olis ollu helppo herätä. Silti jäin sänkyyn haahuilemaan unen ja valveen rajamaille ja pään läpi kulki ihan ihmeellisiä ajatusketjuja. En kyllä muista niistä yhtäkään. Jossain vaiheessa nousin kirjottamaan korttia ja laittamaan nauhaa lahjoihin.
Outo kevät kaikenkaikkiaan kun rupee miettimään. Niin moni asia loppuu. Myöhemmin iltapäivällä soiteltiin kvartetinkin kanssa, mutta ne halus että soitetaan vielä kerran ennen ku koulut loppuu. Ei siis ollu vika kerta vielä. Mutta sekin soittelu joka tapauksessa päättyy.
Lukimokin jo loppu. (Huomenna tulee muuten kuulemma tulokset. Se on sitten totuuden paikka, vaikka ei jotenkin ees jaksa kiinnostaa koko juttu vaikka pitäs.)
Kirkollakin ravaaminen loppuu pian, jos pääsen opiskelemaan.
..nyt yhtäkkiä alan vasta edes vähän käsittämään, mitä se oikeesti, käytännössä, todella tarkottaa jos pääsen opiskelemaan muualle. Kaikki tuttu katoo ympäriltä. Rutiinit menee uusiks. Ympäristö on uusi. Pitää luoda uudet sosiaaliset verkostot paikan päälle. Pitää soluttautua uuteen seurakuntaan. Pitää ruveta huolehtimaan isojen ihmisten asioista. Pitää ryhdistäytyä ja tulla itsenäisemmäks. Pitää selvitä ilman Neekkua 24/7 viekussa.
Ei, nyt en voi miettiä enempää kun uppoudun muuten sentimentaalisuuteen. Kaikkea tuota ennen (jos se edes koittaa vielä) on kuitenkin edessä lakkiaiset ja kesä kotona. Ehkä viimeinen. (!!! OUTOA!)
Kävelin tänään paljon kaupungilla. Ja muutenkin. Kaikkialla oli ihan kesä. Mulla oli hyvä olo. Oon nyt muutaman uuden asian omistaja, mistä oon ihan ilonen. Sain vastattua mua ahdisteleville sukulaisille lahja-kysymykseen. Hypistelin paljon lautasia ja kankaita. Äippä yritti pukea mut kermakakkuröyhelöön. Iskä ties, mitkä on leggingsit. Se oli oikeesti aika yllättävää.
Mun jalkapohjat on erittäin kovia kokeneet. Voin kertoo, että kun saa neronleimauksia kävellä puolet matkasta Keskusta-Vapis ja koko matkan Vapis-Koti avojaloin niin kyllä tuntuu. Paljain jaloin kävelyssä tykkään maan tunnusta. Huomaa asfaltin lämpötilavaihtelut. Kun on kävellyt öö monta kilometriä, tiedostaa melko tehokkaalla tavalla oman jalkapohjan, kantapään, viisi varvasta. Muistaa taas, että on melkosen hienoa, kun saa omistaa toimivat jalat.
Kello on vasta noin vähän ja olisin ihan valmis nukkumaan. Just nyt on sellanen olo, ettei kiinnostas tehdä juuri mitään muuta kun maata ja löllyä, mutta silti tiedossa on vielä ihan liikaa kaikkea ennen kun saa hengähtää kunnolla.
Kyllä tää kaikki vielä hymyks kääntyy. Pakkohan sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti