Tauotin keskittymisvaikeuksiani lukemalla ohessa koko Lauri Viidan runotuotannon. Kai sen takia, että olin niin vaikuttunut sen yhden taannoisen runon oivaltavuudesta.
Muistin taas, miten oon aina ollut viehättynyt hyvään rytmiin ja riimeihin. Usein riimirunot kalskahtaa vanhanaikasilta eikä ne vältsil aiheittensa puolesta sykähdytä, mutta sillä ei oo oikeestaan väliä, jos homma toimii muutoin.
Mulle tuli takauma tänään, mun mieleen palautu miten pikkutyttönä tykkäsin yksinäni lausua ääneen runoja, toisten ja omiakin sillon kun jaksoin riimitellä. Suomi on värisyttävä kieli, on villi tunne lausua runoa, jossa on periksiantamaton rytmi ja alku- ja loppusoinnut hivelee korvia ja sopii suuhun. Ulkomaalainenkin kuulis, sanoista mitään ymmärtämättä, että tää on ihmeellistä. Toisaalta ne runot, jotka on rytmissään ja riimeissään täydellisiä, on melko harvassa.
Oli siellä kyllä paljon sellastakin materiaalia, jonka koin hyvin yhdentekevänä. Mutta se onkin mun perussuhtautuminen lyriikkaan. En oo vielä osannut upota siihen tarpeeks syvälle, oon vieläki kyyninen.
Mutta parhaimpia voin niin hyvin kuvitella kuiskivani omille kakaroille joskus iltasaduksi. Ja sit ne on haltioissaan.
Pahinta tässä proosasta ja lyriikasta ja fiktiosta ja ties mistä lukemisessa on se, että tulee kauhea tarve ja hinku ruveta ite luomaan.
Eikä siinä sinänsä mitään.
Mutta ku pitäs lukea, eikä ryhtyä tarinoimaan ja uppoutua sit vahingossa siihen.
Minä haluun tänään saunaan.
"Ennen kuin sanot ketään omaperäiseksi,käy hänen kanssaan siellä,mistä hän on tullut."
- Lauri Viita: Suutarikin, suuri viisas. 1961.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti