Tyttö, joka rakasti ahdistumista

Äitienpäivä oli ja meni möksällä lähes koko perheen voimin uusia grillivermeitä sisäänajaessa. Iskän ja äipän mökkiutopia rakentuu huimaa vauhtia, esim uuden kaasugrillin ja kotakeittiön voimin. Siellä on kohta niin paljon oheiskrääsää, ettei ite rupusta minimökkiä pian enää erota kaiken keskeltä.

Piti pitkästä aikaa mennä lukimolle. Matikanope tuli reteesti ovessa vastaan, katto minua ja sano: "Hän on täällä tänään!"
Vastasin että joo.

Meillä oli viiminen LKK, askarreltiin antologiat. Tai ope ne loppujen lopuks oikeestaan ahersi, minä juttelin samaan aikaan Sanden kanssa, kun se oli samassa tilassa taittamassa Orasta. Se sano, että olis halunnu mielummin mut laulamaan lakkiaisiin, niinku koko muuki bändi. Se oli ihan kiva kuulla, ja olisin minä tykännykki laulaa, mutta toisaalta ei harmita, että yks stressattava asia vähemmän. Ja yks kädenvääntö vähemmän, koska päätin tyytyä osaani ja antaa toiselle tilaa.

Ope anto meille jokaiselle omat kirjat palkinnoksi. Se oli kovin suloista. En muista, millon oon viimeks saanu joltakulta kirjan.

Mun mieliala on poukkoillut tänään. Olin vielä iloinen ja hymyilevä, kun kävelin Neekun kanssa harvassa tihkusateessa kumppareissa. Ei tullut kuin muutama ihminen vastaan ja ilma oli kostea. Tiedostin yhtäkkiä, että kai minä oon ihan kaunis, vaikka mulla onkin tätimäinen tukka ja kamala finniarpi nenänpäässä. Sitten tulin taas kotiin, luin, katoin norjalaisen nuortenelokuvan jossa oli poika joka rakastui Yngveen. Mannen som elsket Yngve. Siitä leffasta jäi apea fiilis, niin kun draamoista usein. Menin ikkunan ääreen lukemaan runoja. Äippä tuli kotiin ja kysyin siltä, että mitä mä nyt oikeen vastaan niille, kun ne kysy että mitä ylppärilahjatoiveita mulla on. Rupes ahdistamaan.

Välillä mietin, että miks mun pitää olla tällanen, että ahdistun kaikesta. Etten osaa tehdä päätöksiä, etten tiedä mitä haluan. Että lamaannun ja märehdin, vaikka pitäs tarttua vaan ripeästi toimeen. Että teen helpoista ja yksinkertasistakin asioista vaikeita ja monimutkasia.

Miksen voi olla sellanen, joka ei anna mielialojen heittelehtimisille valtaa, jota ei rupee itkettämään tai kuristamaan kurkkua jokaisesta merkityksettömästä asiasta, joka ei tiuskis aina kaikille, joka osais ajatella asiat rationaalisesti ja joka muistais puolituttujenkin nimet vaikka olis kuullu ne vaan kerran?

En tiedä, miks mulle tulee raskas olo heti kun pitäs miettiä jotain saakelin astiasarjoja ja lahjatoiveita ja kutsulistoja. Mua ei kiinnosta ajatella. Mua ei kiinnosta päättää. En minä haluais kierrellä kaupoissa tsekkailemassa vaihtoehtoja, minä haluan olla kotona lukemassa!

...ja nyt joku neropatti kysyy, että no miks sä sit pidät lakkiaiset, vaikkei oo mikään pakko. Niinpä. Mutta en mä halua riistää äipältä niitä, sille se kuitenkin on tärkeetä, että on juhlat ja näkee sukua ja tuttuja ja kaikkea. Eikä siinä, se on ihan mukavaa, sit kuitenkin. Mä vaan saan ahdistuksen kaikesta siitä etukäteisjutusta, mikä siihen liittyy. Ja ehkä myös se, että oon siinä mielessä vaatimaton, etten osaa pyytää oikein mitään perheen ulkopuolisilta ihmisiltä. Vaikka nyt kai ei pitäs olla vaatimaton vaan ylpeä itestään, mutta ku en minä ihan totta osaa nähdä jotenkin tota lukimosysteemiä kovin hienona saavutuksena.

Ja sit kuitenkin, kaikesta huolimatta: minä tykkään olla minä. Minä oon just tämmönen, ja minä haluan olla just minä.

Ehkä se on niin, että muut ihmiset tekee siitä minänä olemisesta niin vaikeeta! (Täh, miten niin itsekeskeistä)

saakeli