Jos nyt kuolen, niin se johtuu kynttilöihin tukahtumisesta.

Olen viettänyt päiviä siivoillen ja järjestellen, koiria pissitellen, ihmetellen, kirpparipöytää tsekkaillen (onneksi kohta loppuu.. ei ihan niin hyvää saldoa toki ole tulossa ku kesän kolmelta viikolta, mutta ompahan roina edes hiukkasen vähentynyt), välillä vähän tulistuen ja itkua tuhertaen ja miettien miks meidän perhekulttuuri on sellainen kuin se on, suklaavärkkäilyjä testaillen (tryffeleistä tuli ihan hyviä), kynttilöitä poltellen ja noin vaan yleisesti joulurauhaa vähän etsiskellen.

Yök miten hirveää E-infinitiivin instruktiivin käyttöä. En muutenkaan tykkää siitä.
(Huomaatteko tässä tällaisen ovelan suomen kielen sivuaineopiskelijan kieliasiantuntijuus pätemisen? HAHAHahahhaha kieliasiantuntijuus vielä kaukana lål)

Tää joulu on jotenkin vähän erilainen. En tiedä tarkalleen miks, mutta on se. Ainakin se on eka joulu Lyylin kanssa, siis sellasen Lyylin kuka se on nyt. Viime jouluna se oli pieni ryömivä sokea pötkäle. Tänä jouluna en oo myöskään toivonut oikeastaan joululahjoja ja tuskin olen niitä saamassakaan. Toisaalta en jotenkin osaa ottaa vakavasti noiden uhkailuja lahjattomasta joulusta, kun sama virsi on joka vuosi ja aina niitä kuitenkin tulee. Mutta josko ne nyt vihdoin toteuttaisi uhkauksensa ja aatto olisikin vain pöydän antimista nautiskelua.

Avasin joulumeiningin tänään ihan kunnolla syömällä Kirden väsäämää lanttuloodaa. Vähän tällain varaslähtönä. Jääkaapissa olisi piparitaikina maustumassa. Oon haistellut joulun mausteita, neilikkaa ja pomeranssia, kardemummaa ja kanelia. Mirde kertoi, että kynttilät huonontaa sisäilmaa yhtä paljon kuin tupakka. Ei paljon haittaa.

Meitä kortteeraa nyt kotona jopa kolme rakkauden hedelmää. Tää on melkein kuin monen vuoden takaa, mitä nyt koirat vähän lisääntyny ja vanhuksilla on enemmän uurteita kasvoissa. Ja kenties meistä tullut entistä hankalampia tapauksia.

Hankala tai ei, olen menossa treffeille ennen joulua. Minulla on sovittuna Puolimatkan Treffit. Jos vain treffiseurani ei sairastuisi.
Niin tuliko se sana tarpeeksi selväksi, se treffi? Niin treffi joo, ai tuli, ai joo.

Oh, balance

Hämmästyttävää, ettei minua edes järkytä se, etten oo ottanut joulukuuta vastaan blogissa viellä ollenkaan. Se, etten ole blogannut pariin viikkoon kertoo vain siitä, ettei mulle ole ollut tarvetta istua koneelle niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt vääntää postauksen.
Aika ihanaa, ettei datailu näyttele elämässä enää niin suurta osaa ku joskus.

Viimeks kirjottelin ekasta adventista ja nyt on jo kolmas takana päin. Vaikea ymmärtää, että joulu on jo ihan lähellä. Nautin siitä. Rauhallista oloa, lunta, hyväähyvääihanaaherkkuruokaa ja ihanankamalaa perhettä. Ja Jeesuksen synttärit. Liian paljon kaikkea mahtavaa.

Blogaustauolla oon ehtinyt juhlia Mailun lakkia ja sitä ennen orjailla aika vähin orjatöin niillä muutaman päivän, ja sen jälkeen käydä kääntymässä Suomen kenties eteläisimmän kaupungin hujakoilla soittopäivillä. Santala on yhtä kuin lapsuuden kesien soittoleirit. Sinne liittyy hirvittävän paljon muistoja. Oon saanut sieltä ystäviä ja mahtavia soittokokemuksia ja yks poikakin iski siellä silmänsä muhun. Arvatkaa kuka.

Mutta nyt en ollu enää pieni, vaan jo aika hyvässä elopainossa ja seurusteleva ja koirallinen ja meidän huippulaadukkaan orkesterin ensimmäinen ykkösviulisti. Sitä paitsi kaikki mittasuhteet ja etäisyydet tuntui huomattavan erilaisilta viiime kertaan verrattuna.

Oli ihanaa käydä kiertämässä rantasaunasaari Lyllen kanssa, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että jostain olisi pölähtänyt ihmisiä tai koiria vastaan. Oli myös jännää hengata hierottavana Kuunarin oleskelutilassa, jossa aina ennen valvottiin porukalla leirin koko viiminen yö, ja nukkua Lyylin kaa kaksin Kartanon pienessä huoneessa.

En tie, palataanko enää koskaan tonne sitä paitsi enää. Vapis yrittää päästä eroon Santalasta ja siirtää teologisen opistonsa muualle.


Myös tämän vuoden vikat tentit on takana päin. Yksi essee ja kolme draama-analyysia olis vielä tehtävät-listalla, mutta ne tuntuu kokeisiin luvun rinnalla melko rennolta. Oon saapunut Kuopioon taas hetkeksi ja keksinyt itselleni kirppariprojektin. Ihan vain huomatakseni, ettei tässä oikein muuta sitten aikaan saakkaan, kun hinnottelee ja ravaa kyyläämässä, ostaako ihmiset mitään.

Mulla on hirvittävä tarve järjestellä mun ympäristöä. Huomaamatta ryhdyn käymään läpi kynttilälaatikkoa, maustehyllyä, järjestelemään kuiva-aineita, purkamaan ylitsepursuavaa lehtikoria läjöihin. Haluan järjestystä. Haluan että asiat on paikoillaan ja että niille ylipäätään on oma paikka. Haluan turhat ja tarpeettomat asiat mun läheltä pois. Haluan energiat virtaamaan eikä ne virtaa epämääräisissä epämääräisten jämätavaroiden kasoissa, lattialla seilaavissa pölyrykelmissä tai kuolleissa huonekasveissa. Haluan mun ympärille esteettisiä asioita. Porukoiden talo on vaan niin suuri että tää rojekti on uuvuttava ja on tosi vaikea saada ketään oikein imuun. En voi kuitenkaan oikein toisten tavaroihin koskea, jos tahdon säästyä huudoilta. Ärsyttävää.

En edes tiedä, mistä tää kontrollintarve kumpuaa. Ehkä oon sietänyt epämääräisyyttä liian kauan ja tahdon nyt jotain muuta. Vaikka oikeastaan luulen, että yritän kompensoida kontrolloimisella omaa sisäistä epämääräistä ailahtelevuuttani. Tällä viikolla oon kulkenut sitä tavallista vuoristorataa mitä koko syksyn. Rauhasta raivoon jnejne. En oo esim koskaan aiemmin itkenyt elokuvan takia ihan holtittomasti. Kyseinen leffa oli tehty mun murrosiän kynnyksellä lukemani nuortenromaanin pohjalta joka aikoinaan kouraisi syvältä, joten kai holtittomuuteen oli syypäänä myös nostalgiaryöpyt. Melko lålleroa oli se, että pääosaa näytteli Twilight-stara, jolla tosin oli vasta hädin tuskin alkanut rinnat kasvaa.

Oon muutenkin arvaamaton. Välillä oon ihan onnessani ja tosi tyytyväinen, sit heti kohta ahdistumassa rahasta ja kirpparipöydästä ja kadoksissa olevasta verokortista ja siitä, että lupauduin valvomaan AMK:n tenttiä ja kaikesta säätämisestä. Ja sit kohta saan taas pääni läpi, että kyllä kaikki järjestyy, turha hätäillä ja ahdistua. En osaa välttää sitä.

Vähän vaan alkaa kyllästyttää jatkuva itkeskely. Kyllästyttää myös vähän se, etten oo aikoihin päässyt Halausukkelin kainaloon hengailemaan. Haluisin käyttää sen kaa koiria ja tehdä ruokaa ja syödä sitä ruokaa ja polttaa kynttilöitä ja tehdä meidän juttuja. Mutta aikansa kai kaikella. Itkulla ja naurulla ja ahdistuksella ja tasapainolla.

Ja kohta se jouluki.

Ensimmäisen adventin intohuurteet

Ompa kivaa olla vaihteeksi taas pitkäaikaisen onnellinen. Mulla on jotenkin sisäisesti ihmeellisen helpottunut olo, varmaan kun luennot oikeastaan jo loppu tältä vuodelta ja vain muutamia kirjotusjuttuja pitäs hoitaa ja enää yks tentti.

Viikonloppu oli oivallinen. Hengasin tyttöjoukkion kanssa ja saunottiin ja rukoiltiin ja nukuin yöni pienessä sopukassa Luka jalkopäässä ja Lyyli patjan vieressä viltillä. Se oli jotenkin hassua. Sunnuntaina oli ensimmäinen adventti (!!!) ja soitin pitkästä aikaa viulua orkesterin kera ja se oli kivaa, ja mikä parasta: kun ulostauduttiin kirkosta, satoi LUNTA! Se oli ihmeellistä. Taivaan Iskällä on paras ajoitus. Iltaan mennessä lunta oli jo ihan hillittömästi ja vieläpä varsin nuoskaista sellaista. Lylle ja minä mentiin ihan sekaisin. Pimeyskin väistyi heti ku tuli valkosta! Iltalenkkeilin typerä virne naamalla ja Lylle osoittautui ehdaksi talvikoiraksi, mitä nyt sen turkki ei ole kovin paksu.

Ehkä ensimmäinen runsas lumi oli senkin takia niin mielen nyrjäyttävä, että se toi jotenkin mieleen viime talven. Lylle oli vielä hirvittävän pieni ja vieras ja outo. Kohta se on vuoden vanha. Mutta kun se hepuloi pitkin kinoksia niin se näytti niin pennulta ja yhtäkkiä muistin taas että se on ollut joskus myös pieni, ei aina tollanen mitä nyt.

Ja sitten ajattelin että no huh huh, kohta olen selvinnyt jo vuoden tätä. En vielä, enhän mä ryhtynyt yksinhuoltajaopiskelijaksi kuin vasta helmikuun puolella, mutta lumentulo toi sellaisen tuntemuksen. Selviämisen fiiliksen.

Ja kohta on joulu ja se on ihanaaihanaa, ollaanhan ilosia kaikki.

Iloiloiloiloiloiloiloiloiloiloiloilo kun kevytkeveäkepeä

Huaah. Mulla on keveäkeveä olla.

Koko keskiviikon vietin lähestulkoon sisällä yrittämässä lukea tenttiin. En jaksanut edes lähteä käymään syömässä halvalla, joten tein pitkästä aikaa itse lämmintä ruokaa. Kookoslinssikeittoa! Ehkä maailman ruminta, sellasta kivan harmahtavan vihertävää, mutta hyvää. Illalla kävin kyllä katsomassa pienessä kellarihuoneistossa hämärää absurdia teatteria, jossa lensi räkä ja vilahteli paljas pylly ja vähän muutakin, mutta oli kyllä jotenkin poikkeuksellinen olotila, kun ei tarvinut päivällä lähteä mihinkään.

Mutta torstaina! Sain tentin tehtyä ja olin vaan niin iloinen. Edes jatkuva sade ei voinut sitä estää. Mulla oli viimeinkin aikaa mennä kaupungille, kun on pitänyt hankkia peruspaitoja jo pitkään enkä oo vaan saanu aikaseks, ja auringonkukansiemenetkin loppu ja pähkylätki melkein jajaja ilostutin itseäni myös sarjakuvalla. On vaan niin kivaa, kun seuraavaan tenttiin on vielä pitkä aika, eikä se ahdista, ja kaikki kirjotusjuttupalautuksetkin on epämääräisesti viimeistään ens vuoden puolella, joten tunnen oloni vaan vapaaksi.

Jee. Jee!

Vaikka siltikin pitää vähän väliä muistutella itselleni, että hei, mulla ei oo kiire mihinkään. Rauhotu. On tosi vaikee muistaa se, meinaan koko ajan vaan kiirehtiä tekemisestä toiseen. Vaikkei tarvis. Vois hidastaa tempoa ja antaa asioille se aika, mikä niihin menee. Koska nyt ei oo ajasta kiinni.

Tänään nukuin pitkään. Niin pitkään, että Lylleä rupes jo hermostuttamaan. Yllätin sen kuitenkin tekemällä kahden tunnin aamulenkin, jolla kierrettiin luontopolku ja se sai spurttailla suurimman osan matkasta vapaana. Melkein heti lähdön jälkeen alkoi tihuttaa ja sitä jatkui koko lenkin ajan. Iltalenkilläkin vain sato, välillä tosi kovastikin. Ja tuuli.

Mutta mä tykkään sateesta. Tänä syksynä on tuntunut satavan tosi vähän, tai siis ennen tätä. Ne näköjään säästi itseään ne sateet tällai loppusyksyyn, jollon oikeestaan pitäs olla jo talvi, mutta se taas on näköjään päättänyt viivytellä.
Sateella on kivaa mennä huppu päässä ja hyvät ulkoilukamppeet päällä. Tuntuu jotenkin tosi suojaisalta. Eikä yleensä ole edes kovin paljon muita liikkeellä.

Noin muutoin mulla tuntuu vähän heittävän päässä, koska olen lenkityksiä lukuun ottamatta istunut tänään lähestulkoon koko päivän koneella tekemässä tiedonhankinnan verkkokurssia. Tylsää tylsää, mutta tarpeellista. Siitäkin oon ilonen, kun sain sen tehtyä, oon vapaa vapaa jee!

Leivoin illalla mutakakkuakin, tai yritin, mutta pidin taas liian kauan uunissa ni ei tullut kovin mutaista. Mutta suklaakakku mikä suklaakakku. Käytin jauhoina mantelijauhoja ja sokeria en pistäny vaniljasokerihippusen lisäks ollenkaan. Tuli siinä suhteessa aika onnistunutta. En tykkää turhanmakeista leivonnaisista, blyääh.

Tää on taas vähän tällanen turha raportoiva jauhamispostaus, mutta ei haittaa! Oon vaan nyt just aika tyytyväinen kun suurimmat pahat on takana päin ja huomenna on pikkujouluiluyösolu JEE ja Lylle saa olla kamulin kaa sillon JEE ni sit meillä molemmilla on kivaa ja Halausukkeli kai ihan tykkäs sen synttärilahjasta, vanha ukko JEE ja kohta on jo joululoma ja se on ihanaa ja voi kaikki jouluherkut ja jouluntuntu ja iso Neekku ja sen söpö naama ja mun hulluperhe joka ei kyl kans koskaan osaa rauhottuu, mut silti. Haah.


Oon ollut niin pitkään epätoivoinen ja jatkuvasti turhautunut ja väsynyt ja surullinen, että tää on tosi kummallista. Tää että tuntuu tältä.

Jännää ja kivaa ja hauskaa

Viimeinkin viimeinkin viimeinkin! Viimeinkin näin, kun satoi lunta! Oon odotellut sitä. En tajua, mikä tää tällanen talventulo on, ettei nää lumen satamista ennen marraskuun loppua, mutta toisaalta oon sen ansiosta pystynyt ajamaan näin pitkälle syksyä pyörällä. Se on ihan kiva, menee puolet vähemmän aikaa liikkumiseen. Mut kohta pitää taas alkaa ennakoimaan kävelyilyt.

Lumi on kivaa, tulin heti iloisemmaksi. Laitoin pitkästä aikaa mun ihanat Ecco-kengät. Ei ne oo kovin ihanan näköset, mutta ihanat jalassa ja ihanan lämpimät. Nähtiin aamulla kaks joutsenta tojottamassa jäällä. Viime viikolla näin ne vielä uiskentelemassa neljän poikasensa kanssa. Lylleki kävi jäällä pyörähtelemässä aika ennakkoluulottomasti, ei molskahtanu. Mä en vielä ihan uskaltautunu. En ookkaan alle viistoista kilonen.

Olin taas syöpöttelemässä Hämeessä. En tajua, miten aina syöpöttelen siellä niin hullusti. Mut siitä olin onnellinen, kun sain joulukauden ekat itetehdyt tortut! Luumuhillolla ja omenakanelihillolla. Ja siitäkin olin onnellinen, että sain väännettyä typerän esseen leffakurssille, tosin päivän myöhässä, mut kuitenki. Siihen meni kyllä hitsisti aikaa kun ei vaan oikein sujunut vieraalla koneella ja vieraassa ympäristössä. Ja siitä olin onnellinen kun sain olla Halausukkelin kanssa ja sillä on lämmin kaula ja kauniit kädet. Ja siitäki olin onnellinen, kun kiersin sunnuntaiaamuna Lyllen kanssa metsäreitin pellonviertä ja oli kuulas pakkasaamu ja sormia kipristi kun oli pelkät sormikkaat ja heinät oli hullun kauniita kuuraisina mut en ollu tajunnu ottanu kameraa mege ja Lylle spurttaili ihan intona, vaikkei sillä ollu ketään innostamassa tai kirittämässä. Se näytti niin onnelliselta että mä jaksoin taas vähän ruveta uskomaan siihen, että ei sen elämä oo ihan kamalaa mun kanssa.

Henkisesti oli kyllä aika raskas viikonloppu, kun ryhdyin oikein urakalla purkamaan kaikenmoisia tunnepatoutumia ja en vaan kykene ymmärtämään mistä niitä kyyneliä ja sitä räkää oikein riittää. On ihan kivaa, kun on joku, jolle tollasetki voi saada ulos ja joka jaksaa kuunnella. Olisin varmaan ihan pulassa ihan Halausukkelia. Ehkä sen purkautumisen takia oon nyt ollu taas vähän ilosempi tän alkuviikon. Ei tunnu ihan niin toivottomalta. Ei, vaikka torstaina on tentti johon en oo vielä oikein lukenut, mutta pikkuvikoja elämässä.

Tänään tein jotain hyvin jännää.

Soitin ekaa kertaa ikinä viulua mun Jykälän Kämpässä. Se oli vähän outoa. Mutta oli se kyllä tosi hauskaakin. Tuli jotenkin mukava olo. Oli myös jotenki mukava käydä soittoharkoissa pitkästä aikaa. En edes muistanut, miten kivaa onkin, kun osaa jonku soittimen melko ookoosti ja pystyy vaan soittamaan ilman että se on kauhea ponnistus. Vaikka siis onhan se aina vähän ponnistus, varsinki jos joutuu vetämään sooloja ja sit hermostuttaa ku ei oo ihan pro, mutta ei se oo enää sellanen ahdistusponnistus. Hauskaa ja kivaa.

Elämäni kamppailut. Tai ainakin tämänhetkiset.

Minulla on elämässä suuria kamppailuja. Lähinnä mielen alueella. Mut on niitä muitaki. Esim nyt kamppailen sen kanssa, että tää mun outo epäterveys mutta myös epäsairastaminen vois kehittyä johonkin. Viimeinkin iski nuha päälle, mutta sekään ei kunnolla (!) vaan tälleen pikkasen. Haluisin et tulis kunnon räkätauti ja sit se lähtis pois! Mut ku ei! Junnaa jo monetta viikkoa! Byhyhyy. Se on ärsyttävää, koska vaikuttaa yleiseen jaksamiseen. Huoh.

Sen lisäksi kamppailen mun koiranomistajuuden kanssa. Välillä väsyttää ja turhauttaa liikaa. Kauhistun jatkuvasti minussa kyteviä aggressioita ja vihantunteita. Jokainen koiran kohtaaminen on aina kamppailu, johon tarvisin oikeanlaista päättäväisyyttä ja asennetta ja energiaa. Kamppailu jatkuu.

Mut se kaikkein syöpäisin kuulkaa. Se on se, kun mun pää ei vaan suostu ymmärtämään, että tässä eletään kuitenkin vasta marraskuun puoliväliä. Ei siis vielä joulukuuta. Eikä varsinkaan vielä joululomaa. Mun ajatukset lilluu jo jouluherkuissa ja joulussa ja joululomassa ja niissä jouluherkuissa ja kynttilöissä ja lumessa (missä se on??) ja joutenolossa kaamoksen keskellä. Ja herkuissa. Mutta ku. Sitä ennen olis vielä pari isoa tenttiä ja pari kivankivaa esseetä ja muutamia muita kirjotusjuttuja ja soittopäivää toisella puolella Suomea ja parin viikon kirppisrupeamaa ja onhan näitä.

Mua ällöttää, etten osaa hallita päätäni ja pakottaa sitä elämään aina kyseistä hetkeä. Esim nyt tätä kirjottamishetkeä. Mietteet on kuiteski lähinnä jo siinä, et kohta pitää mennä käymään kirjastolla ja kaupungilla ja syömässä ja sit lukupiireilyä ja sit pyöräilyä viiltävässä kylmyydessä kämpille ja sit taas lenkitystä ja ai niin se junalippu pitäs ostaa huomiselle ja ymmärrätte yskän. Ei. vaan. osaa. rauhottuu. Tai edes kunnollisesti keskittyä siihen, mitä tekee just NYT.

Elän tässä taas vaihteeks jotenki tällasia välipäiviä. Viikonlopun olin Kuopparissa viettämässä iskäinpäivää, ja se oli kivaa ku sai hyvää ruokaa ja oli koiria ja ihmisiä ja silleen, ja huomenna lähden pitkästä aikaa Kangalaan. Ei tässä oo ollu siis ku muutama päivä Jykälää, mutta silti oon ollu koko ajan ajatuksissani jo päiviä edellä. En ymmärrä, että nyt on vasta keskiviikko. Aika matelee, kun sen haluis joutuvan, ja juoksee, kun sen haluis matelevan.

Ja minä se vaan yritän hukassa hyöriä sinne tänne, kun luulen että pitää, vaikka oikeesti pitäs vaan olla.

Eipä auta aspiriinit eikä muut buranat.

Huomaan tässä elämäntilanteessa miettiväni jatkuvasti yksinoloa ja yksinäisyyttä ja niiden eroa.

Minä tykkään olla yksin. Se ei ole mulle ongelma. Koen harvoin sosiaalista tyhjiötä, sillä aina on joku kiinnostava kirja tai leffa, johon uppoutua. Se riittää mulle ajanvietteeksi, en vältsillä edes kaipaa jatkuvasti ihmisiä olemaan mun kanssa.

Mutta sitten tapahtui jotain, johon liittyy lällyilyä ja suuria tunteita, ja nyt oon seurustellut pian puolitoista vuotta etänä ja huomaan, että yksinäisyyden tunne on ihan oikeasti kaivautunut muhun. Ei se ennen ollut mussa. Mulla on aina ollut ihmisiä ympärillä, ja yksin olemisen olen kokenut ihan vain yksin olemisena. Miellyttävänä. Kykenen kyllä paikantamaan muutamia yksinäisyyskohtauksia hamasta nuoruudesta ja teini-iän myllerryksistä, mutta ne nyt on sitä ihteensä, ne tuli ja meni, ne oli osa murrosiän vuoristorataisuutta eikä mitään syvempää perustavanlaatuista.

Tässä valossa on siis ollut todella hämmentävää huomata, miten suuren otteen oon antanut yksinäisyyden minusta saada.

Voisin sanoo, et se on Halausukon vika. Mut ku ei se oo.

Vika on siinä, että nyt on ensimmäistä kertaa tullut vastaan tilanne, jossa yksinäisyydellä on ollut mahdollisuus kaivautua muhun. On joku ihminen, kenen kanssa tahtois olla koko ajan, kenen luokse kaipaa, kenen viereen haluaa, kenen läsnäolosta nauttii, kenen kanssa tahtois jakaa jatkuvasti kaiken tosi pienen ja turhan ja mitättömänkin ja ketä rakastaa eri tavalla kun muita ystäviä. Ja siinä on se ero.
Sen takia en ole yksinäinen, vaikkei mun ystävät olis mun luona, mutta olen yksinäinen, kun Halausukko ei oo.
Sen takia saan hallitsemattomia itkukohtauksia, kun taas yks näkeminen sisältää väistämättä taas yhden eroamisen ja niiden eroamisten paino on musertava, koska se tarkoittaa taas päiviä ilman Halausukkoa, mutta toisaalta taas uuden näkemisen mahdollisuutta joka taas väistämättä johtaa uuteen eroamiseen joka tarkoittaa yksinäisyyttä koska ei voi olla sen luona, kenen luokse kaipaa ja näin huomaatteko miten tämä kehä vaan jatkuu ja jatkuu ja pyörii ja kierii ja johtaa väistämättä aina katkeruudesta, johon sisältyy tulevan iloa, iloon, johon sisältyy tulevan katkeruutta.

Puhun jatkuvasti naimisista, mutta se on tyhmää, koska ei se ole se ongelma, vaan se, ettei me olla samassa kaupungissa. Ei se helpota, että mentäis naimisiin, koska oltas silti eri kaupungeissa. Ei se tekis yksinäisyyttä yhtään vähemmän musertavaksi.

Ei mua tietenkään joka hetki riivaa. Pahimmat hetket on tietysti ne, kun pitää taas ruveta sumplimaan lähtöä ja se, kun pitää taas erota. Sen jälkeen tulee kai jossain vaiheessa tietty turtuma ja tylsämielisyys. Luulen, että se on joku defenssi. Mutta suruyksinäisyysbyhyhyykohtaukset saattaa iskeä ihan yllättäen sen tylsämielisyydenkin keskelle. Puhumattakaan siitä, jos en ole varuillani, ja ajaudun ajattelemaan sitä, miten kauan tämä voi vielä kestää. Se on automaattisesti palan nousu kurkkuun ja vedet silmiin. Pystyn ennustamaan itseäni.

Nautin siis edelleenkin yksin olemisesta ja se on välillä tosi kivaa. Mutta sen lisäksi olen ruvennut kärsimään kroonisesta kaipauksesta, joka tuottaa yksinäisyyden tunnetta, vaikka ennen yksin oli ihan jees. Sillon ei ollutkaan ketään, jonka luokse olisi kaivannut ja kenen seurasta vajaana tuntuis niin... vajaalta.

Tämä on kuulkaa viheliäinen tämä rakkaudentauti.

(Vaikka toisaalta, niin kuin isoisosiskoni mies oli kuulemma tokaissut soittokaverilleen, joka aina tykkää keskustella rakkaudesta: "Se on kuule sillä tavalla, että jokainen on loppujen lopuksi yksin, vaikka oliskin jonkun toisen kanssa." )



Viimeks kirjottelin aukeista ja läänistä, ja taas lähiniemellä Lyylin kanssa käyskennellessäni lisäsin listaan yhden uuden: vesi. Ehkä järvi, koska olen Järvi-Suomesta enkä meren rannalta. Viihdyn veden äärellä. Tarvin onnellisuuteeni sen mahdollisuuden, että pääsen kävellen veden äärelle. Tai ehkä onnellinen vois olla ilmankin, mutta kyllä se joka tapauksessa mielenterveyden kannalta on aika perustavanlaatuista. Mulla on lähiniemen kärjessä vakiopaikka, jossa vois nojata puuhun ja katsella järvelle loputtomuuksiin. Meidän möksälläkin voi tehdä sen. Tai melkein missä tahansa rannalla. Ja se on ihanaa ja siinä se sielu lepää, niinku meidän iskä sanoo ja niinku miljoona muutaki suomalaista.

Ja ettei nyt olis taas liian sentimentaalista, niin kerrotaan jotain huvittavaakin (vaikka huvittavuus riippuu, keltä kysyy): Lyylillä on uusi kauhistus. Ihanat, kauniit, kirkkaat, tökeröt huomioliivit! Jehee! Voi että miten se niitä inhoaakin! Ajattelin ensin ihan vaan jotain pientä huivia kaulaan, että tuo musta hurtta näkyis tuolla syksyn mustuudessa valottomilla teillä. Mutta oli tulossa pyhäinpäivä enkä jaksanu lemmikkikauppaan ja oltiin Prismassa ja siinä oli noita ja minä mietin että no jaa menköön. Ja Lyyli ei oikein arvosta. En ees tiiä, miks ne on sen mielestä niin iljettävän kamalat, koska ei ne purista. Tuntuu, että se melkein pelkää. Eilenki istu hississä ja täris. Ei siinä tosin kauan mene, ku tottuu aina, mutta ei se niitä kokonaan unohda ollenkaan. Meno on vähän sellasta, että millon oltas perillä että saisin nää pois päältä. Nössöttää vaan.

Että niin. Miettikääpä sitä riemua, kun tänään aamupissitys olikin valosan aikaan ja liivit jäi naulaan. Huh huh.

Mieli mielii aukeaa

Tää valottomuus on saanut mut vähän raiteiltaan. Tai ainakin se yrittää kovasti sekottaa mun ajankulun ymmärrystäni. En kykene käsittämään, että jo viideltä tosiaankin on pimeää, mutta sillon ei silti oo kuitenkaan vielä ihan ilta.

Minua vähän surettaa tämä. Päivän parhaimmat ulkoilutunnit menee lähinnä luennoilla, ja sit kun olis aikaa ulkoilla, on jo pimeää. Varsinkin valaistujen teiden ulkopuolella. Eli parhailla ulkoilureiteillä. Tänään ei tosin Lyllen kaa välitetty siitä, vaan mentiin siitä huolimatta lähiniemeen samoilemaan mutaisella pellolla pimeässä. Se oli voimaannuttavaa. Se on aina. Mietin tänään, että rakastan sitä paikkaa. Ja se kuulkaa on aika paljon sanottu multa.

Hämmennyin ajatuksestani niin paljon, että ryhdyin saman tien miettimään, miks mä sitä oikein rakastan niin paljon. No ei se ollut kyllä vaikea mietintö. Se on se aukeus. Noin ei kyllä varmaan voi sanoa, mutta käytän muutenkin jatkuvasti tahallani vääriä sanoja.

Se on se kun on paljon avaraa lääniä joka suuntaan, näkee kauas, on tilaa hengittää. Ei tukahduta. Hyvällä lykyllä ei tarvi tavata yhtään ihmistä, mikä on rentouttavaa. Siellä tekee vaistomaisesti mieli hidastaa ja hellittää ja rukoilla ja seistä välillä hiljaa silmät kiinni.

Tiedostin tänään siis mieltymykseni aukeisiin paikkoihin. Kaipaan lääniä, jossa silmä voi katella kauas.

Mietin tällä viikolla myös sitä, miten kivaa on kun voin mennä Mailulle kylään. Tiiän, että sitä itteensä kyllästyttää asua vielä kotona, mutta minä oon ilonen, kun mulla on myös Jykylässä joku kotiympäristö, missä käydä silloin tällöin. Siinä on monta hyvää puolta: siellä on Lyllelle kaveri, siellä on mulle kaveri, sinne on ihan kiva kävelyreitti eikä matka oo liian pitkä ja no, kotiympäristö on aina kotiympäristö. Se on vähän eri asia ku solukaksio, jossa huoneet on 12 neliöö ja keittiöön mahtuu hädin tuskin kahta ihmistä yhtä aikaa ja olohuonetta ei oo.

Kai tässäkin tulee omalla tavallaan se sama tilan tai läänin kysymys vastaan.

Voimaannuttavaa on myös matkustaa huomenna kotio viikonlopuks, vaikkei siellä juuri oo lääniä kun äippä rahtaa jatkuvasti lisää tavaraa nurkkiin ja Neekkuki on niin matami, et vie kaiken tilan. No ei vais. Toivon, ettei Halausukko oo liian kipiä, et seki tulis. Ni sit voisin voimaantua siitäkin ja se vois taas vähän lelliä minuu ja pitää mua hyvänä ja ehkä mäki sitä. Ehkä.

Messuamisen jälkimainingit

Joo-o. Messuhulluus ei ollut ainakaan yhtään hitusta liioiteltu ilmaus. En viitsi kertoa, kuinka paljon rahaa kaiken kaikkiaan meni, mutta sanottakoon että suurin osa niistä oli äipän kustantamasta messurahastosta. Noin niinkuin synttärilahjana.

Sanottakoon myöskin se, että tänä vuonna oli ihan yhtä paljon ihmisiä ja tungosta ja örk. Mutta osasin varautua siihen etukäteen, osasin suhtautua. Suhtautuminen on aina hyvä. Myös lievä hulluus on silloin tällöin ihan hyvä. Sitä paitsi en ole ostellut kirjoja tai sarjiksia aikoihin. Oon pantannut. Hulluutta varten.

Erityisen ylpeä olin Halausukosta, koska se kesti koko hulluuden yhtään valittamatta, mutta ei tämä vielä yhtikäs mitään, SILLÄ! se myös antoi kerrankin periksi impulsiolle ja osti höpöhöpökeittiösupervekottimen, jota esitteli isokokoinen tumma ruotsalainen ja  jolla saa tehtyä juureksista suikeroita. Ja kaikkea muuta hienoa. Ooh, olin Tumpesta niin ylpeä. Ja se oli niin innoissaan! Pieni.

Ja joo, näin julkkuja, niinkuvaik Sofi Oksanen, Juba, Fingerpori-mies, Hevisaurus, Don Rosa. 

Mutta niin. Maamme Pääkaupungista on kuitenkin aina palattava ja niin palasin nytkin ja meillä Lyllen kaa loppui kissanpäivät, kun ollaan taas ihan vaan kahdestaan. Sitä paitsi Tumpe saa tositoimissa hallittua Lyylin paremmin, ja mua turhauttaa miks multa se ei käy samoin. En ole vakuuttava. Ihan pyllystä. Koiranomistajan irvikuva.

Eilen vietin superpäivän ja sain kirjoitettua sekä typerän oppimistehtävän että kaksi vertaispalautetta kahdesta tieteellisestä esseestä. Se on hienoa, kun on niin hyvä tässä viime tinkaan jättämisessä. Sitten sitä kivasti valvoo yhteen yöllä (mikä on tosi myöhä tässä nykyisessä elämäntilanteessa ja -rytmissä!) ja kuitenkin joutuu kampeamaan itsensä ylös kasiksi höpöttämään ne vertaispalautteet myös verbaalisesti.

Mutta ei se mitään, silloin tällöin. Koska voi sitä riemua, kun noista viimeinkin pääsin. Nyt olen kevytoloinen, koska lähitulevaisuudessa ei ole mitään raskasta akuuttia palautusta. Kevyt kevyt, kuin kevytlevite. Kevytlevitteet on perkeleestä.

Mun kirjakassit on vieläkin purkamatta.

Minun lattialla on ihmemies.

Ihmettelen kyllä vieläkin välillä suuresti, mihin kaikkeen toi ukkeli ryhtyy. Se on ollut tämän viikon mun Jykälän kotiorjana. No vitsivitsi, en mä oikeasti ole alistava parisuhdelainen. Paitsi ettei se edes ole vitsi, koska se on oikeesti vaan pessy mulle pyykkiä ja parsinu mun rikkinäisiä kangaskasseja ja sormikkaita ja neuletakkia (kuinka moni poika ylipäänsä rupee sellaseen??) ja ollut Lyylin hoviulkoiluttajana ja leiponu mulle mutakakkua ja keksejä ja siis haloo! Oon päässy hullun helpolla. En edes muista näin helppoa viikkoa mun Jykälähistoriasta.

Halausukolla oli siis oma syyslomansa nyt ja se oli koko sen ajan mun kanssa, paitsi kun oon ollut luennoilla. Miettikääpä sitä. Huomenna suunnataan mun neljäntunnin tappoluennon jälkeen Maamme Pääkaupunkiin ja uusitaan viime syksyn messuhulluus. Ehkä nyt tosin osaan jo varautua siihen, mitä tuleman pitää. Ja ehkä osaan myös vähän hillitä ostelua. Vaikka eipä sitä tiiä.

Mutta viikonloppu tarkoittaa myös sitä, että pian alkaa uusi viikko, ja se taas tarkoittaa jälleen yksinhuoltajaopiskelijuutta musertavassa yksinäisyydessä. Huoh.

Tiiän tiiän: ei sen tarvi olla musertavaa, jos en suhtaudu siihen sillä tavoin.

Mutta tiiän senkin, että oon vaan ollut ihan riemuissani, kun oon saanut tällä viikolla pyöräillä yhdessä ja käydä yhdessä syömässä kasvishöpöhöpöopiskelijalounaita ja kävellä illalla alkavassa pakkasessa Mailun ja Lukan luota Kämpille yhdessä ja juoda teetä ja käydä nuortenillassa ja antaa aamulla lähtöpusun ja kaikkea tavallisen arkista, joka ei vaan tavallisesti ole osa arkea. Saattaa olla että minä ja Lylle vaivutaan pahaan syysmasennukseen, kun tämä loppuu eli ihan pian.

Tähän väliin taas epämäääräisiä toiveajatuksia yhteisestä kodista, jossa on paljon värejä ja kivoja astioita ja Pentikin kauniita lasipurkkeja, joita on kuutta eri kokoa ja joita oon käynyt jo useasti hiveltelemässä.

Mulla on asiat mielettömän hyvin, mutta on tosi vaikea tiedostaa se jatkuvasti ja nauttia siitä. Mutta tästä viikosta olen äärettömän kiitollinen, hahaa. Mulla on rakkauttarakkauttarakkautta.

Kerrotaan vielä tämäkin: uskottelin tällä viikolla taas itselleni, että parannan maailmaa ilahduttamalla itseäni, kun kävin maailmankaupassa ostamassa söpön tuikkualustan, vihreää jasmiiniteetä sekä oikeaa earl greyta, joka on maustettu bergamottiöljyllä eikä jollakin feikkiaromilla.
Mutta niillä Pentikin lasipurkeilla en vielä itseäni ilahduttanut. Ehkä senkin aika koittaa.

Puspus kaikille tasapuolisesti! Oon taas tämän hetken onnellinen.

Ei ne vuodet vieri ku ne kasautuu.

Nythän kävi niin, että täytin keskiviikkona kaksikymmentä vuotta. Eli kymmenen ja kymmenen.
Mulla oli vakaa aikomus kirjoittaa kirje synttärilahjaksi kolmekymppiselle itselleni, mutta en muistanu synttärihumussa enää koko asiaa! Vaikka aion mä silti tehdä sen. Mut oishan se nyt kuiteski ollu siistimpää saada tasan kymmenen vuotta eroa.
Harmi, ettei mulle ollut kirjettä kymmenenvuotiaalta itseltäni. Se olis ollut varmasti rrriemukas.

Niin kai se on, että nyt on teinivuodet noin niinkuin virallisesti takana. En tiedä, tuntuuko musta yhtään sen kykenevämmältä nyt, kun olen pyöreitä. Kai siinä on jotain vakuuttavampaa sanoa olevansa kakskyt ku yheksäntoista. Tehokkaan lyhytkin se on suussa.

Ja on se jonkunlainen raja kuiteski. Sellanen, jonka jälkeen alkaa hitaasti kiihtyvä kierre kohti aikuisuutta (??!?!?). Tiedostin sen jotenkin, kun Maijukka matkusti synttärilahjaksi Porojenmaasta Kuopion kautta Jykälään ja maattiin parisängyssä juttelemassa yömyöhään elämisestä ja miehistä ja parisuhteista ja tunteista ja Jumalasta ja Jeesuksesta ja tulevaisuudesta ja lasten saamisesta. Sen isosisko on 23 vuotta ja sillä on nyt vauva. En meinaa kyetä ymmärtämään, että oon melkein saman ikänen (ja Halausukko on hei ens kuussa 22! eli melkein 23! MITÄ). Entä jos mulla on kolmen vuoden päästä vauva? Se tuntuu nyt ihan absurdilta ajatukselta, jolle vaistomaisesti meinaa nauraa, mutta sitten ku miettii, ni ei se ole edes mahdotonta. Hyvin epätodennäköistä, mutta entä jos? Ja vaikkei vielä ihan kolmen vuoden, niin kuitenkin ennemmin kuin saan lukea mun kolmikymppiskirjeen. Ja kun mä olen 23, niin Tumpe on jo 25. KAKSKYTVIIS! Önh.

MELKO HURJAA KUULKAA. Tätä tarkoitin kiihtyvällä kierteellä.
Kohta alkaa se buumi, kun kaverit rupee naimistumaan ja sitten niitä lapsiakin alkaa hitaasti tai nopeasti pukkaamaan. Voi ihme. Minusta tuntuu, että vasta äsken vielä kuljin juniorilipulla junassa ja pelkästään jo lukio tuntui kaukaiselta tulevaisuudelta.

Ja nyt mä olenkin kaksikymmentä.

Ikä on niin suhteellinen käsite, että järki menee.

Jos vähän lepiä ottaa saaisin

En tiedä, onko kenelläkään edes aavistusta siitä, miten paljon yhdet kahden tunnin yksinäisyydessä vietetyt päikkärit voi mielenterveydellisesti tehdä?

Minulla ei ainakaan. Ollut aavistusta. Mutta jos jotain ymmärsin sunnuntaina niin ainakin sen, että lepoa ei sovi aliarvioida. En muista, mistä olisin vähään aikaan ollut yhtä kiitollinen, kuin siitä, että sain olla melkein koko sunnuntain yksin. Enkä muista sitäkään, millon viimeksi olisin ollut oikeasti yksin. Se oli aika kummallista. Kuulin jatkuvasti Lyylin ääniä nurkissa. Yksinäisyys ja lepääminen nostaa mieleen myös kummallisia ajatuksia ja tunteita.

Tarinahan oli siis se, että kävin lauantaina tuttavaperheen kyydissä Kotkassa katsomassa pientä mummiani ja istumassa yksillä viisikymppisillä. Paluumatka oli jo sunnuntaina aamupalan jälkeen. Yö vietettiin vanhusten ja pikkuveikan kaa sedän tyhjillään olevassa asunnossa. Nukuin tosi katkonaisesti, koska Lylle valitteli koko yön. Tai siltä se tuntui. Puol neljältä käytin sen ulkona. Taas. Palasin Jyväskylään yksin, koska suunnitelmissa oli tulla joka tapauksessa maanantain tentin jälkeen Kuopioon. Siispä pistin Lyllen porukoiden mukana jo edeltä Kuopioon. Ajattelin, että säästän itseäni vaivalta, ja kenties onnistuisin keskittymään astetta paremmin tenttiin lukemiseen ja esseen kirjottamiseen. Siis esseen, joka pitää palauttaa tänään ja joka on edelleen melko vaiheessa.

En ollut edes huomannut, miten väsynyt ja uupunut olin. Kun pääsin takaisin Kämpille, ajattelin ennen tenttiin lukemista helliä itseäni päikkäreillä, kun siihen kerrankin oli tilaisuus.

Mutta ei se oikeastaan mitään itsensä hellimistä ole, että saa joskus olla yksin levossa. Pitäisi pikemminkin olla päivänselvyys, että silloin tällöin soisi itselleen sellaisen mahdollisuuden. Jos niitä mahdollisuuksia on luontevasti vähän väliä, niin ei niiden merkitystä silloin tule luultavasti ajatelleeksi. Mutta jos niitä ei ole ollut moneen viikkoon, niin silloin sen alkaa jo huomata.

Tai en minä sitä oikeastaan edes huomannut, ennen kuin olin saanut olla yksin ja levätä ja makasin sängyllä ja mietin että ohhoh. Sen jälkeen vasta muistin, että tällasiakin hetkiä ylipäätään on.

Ja toisaalta hämmentävää muistaa taas sekin, että vaikka oon koko syksyn inissyt musertavasta yksinäisyydestäni, niin miten täydellisen eri asioita yksinäisyys ja yksin oleminen on.

Toisin sanoen: joko mun täytyy pitää paremmin huolta siitä, että käyn kotona useammin kuin kerran puolessatoista kuukaudessa (nyt siis eka kerta sitten syksyisen Jykälään lähdön) tai mä tarvitsen koirakummin. Jonkun, joka vois silloin tällöin ottaa Lyylin seurakseen vaikka vuorokaudeksi. Ja mä saisin levätä.

Yhtä kaikki, en edes osannut kuvitella että olisin näin paljon iloisempi ihan vaan siks, että oon täällä eikä mun taas hetkeen tarvi selvitä yksin. Tumppakin huomas äänen muutoksen puhelimessa, oon varmaan ollut melko masentavaa juttuseuraa jo jonkin aikaa. Ja Lyylillä se vasta onni on, kun iso perhe ja iso huudi. Nyt taas vähän aikaa.

Mut josko sit esseen kimppuun. Saa lähettää tsemppausaaltoja, että selvittäisin tämän kunnialla.

Heitteille jätetty

Oon kadottanut mun kalenterin. En ymmärrä, missä välissä ja miten, mutta jossain muualla se kuitenkin on kuin minulla. Huomasin asian eilen, kun tulin kääntymään Kämpillä. Ainakin keskiviikkona olen sitä vielä käsitellyt, mutta jostain syystä kapistus ei löytyny mun repusta enää.

Tänään metsästin kadonnutta. Kysyin ylimopiston kirjaston pojalta, oisko. Totesi, että olin jo sen päivän kolmas kalenterinkyselijä kahden tunnin sisällä. Kaikille oli joutunut tarjoomaan ei-oota. Kysyin myös pelottavan hiljaisen (muilla ei tainnut olla kuuden tunnin luentoperjantaita näin kivasti syysloman korvalla..) päärakennuksen vaksilta, jolla oli muhkeat kulmakarvat. Hänkin tarjosi ei-oota, mutta lisäksi tilalle myös uuden kalenterin, joka pyöri niiden kopissa. Oli se jonkinlainen lohtu sekin.

Ei sillä, että kalenteri olis mikään elintärkeä. Ei siellä mielestäni ollut mitään sellaista, mitä en voisi jostakin selvittää ja/tai mitä en muistaisi. Mutta silti. Heti iski omituinen rauhattomuus, kun ei olekaan enää objektia, johon turvata. Sellasta, missä asiat on varmasti järjestyksessä ja ylhäällä. Kaikki muu kun tuntuu niin kaoottiselta. Kännykätki hajoilee ja sinne menee sit kaikki viestit piuuuuuh ja mistäs sitä tietää, jos mun läppärikin yhtäkkiä päättäisi tehdä harakirin. Onhan tämä jo viides vuosi menossa.

Sitä paitsi tämä oli jo toinen käsittämättömällä tavalla kadottamani tavara tänä syksynä. Mun luottokynä löysi varmaan toivottavasti paremman omistajan, mutta opiskelijan kukkarolle vähän suolainen juttu hankkia uusi tilalle. Koska mikään muu malli ei oikein istu, mulla on tuohon kyseiseen malliin suhde jo ala-asteelta saakka.

Vaikka en minä usko, että mikään asia tapahtuu sattumalta. Ehkä mun kynä katos just siks, että se tuli jollekulle toiselle tositarpeeseen. Ehkä mun kalenteri häippäs protestiksi. Ehkä mun ajankäyttö on ollut huonoa? Tai priorisointi? Tiedä tuota.

Olen jälleen sekaisin päivistä, vaikken niinkään kalenterinpuutteen vuoksi, vaan ihan vaan siks, etten ole nähnyt mun Kämppistä sitten torstaiaamun mikä hämmentää, ja koska en matkusta tänään vaikka on perjantai. 

Mut huomenaamuna matkataan Lyllen kaa Kotkaan pistäytymään. Nään mun mummin, joka on jo pieneksi kutistunut, ja ehkä joudun näyttäytymään myös perhetutun viiskymppisillä. Saa nyt nähdä. Ainaki mummin. Ja isoveikan ja sen kauniimman puoliskon ja kauniimman puoliskon masun. Vaikkei se varmaan vielä oo kumma.

En pääse Kuopioon kuiteska sunnuntaina. Maanantaina on yksi tentti, tyhmästi vielä illemmalla. Vaikka olis myös esseekin kirjotettavana tiistaille, joten ehkä ihan hyvä, että joudun pysyttelemään täällä vielä. Lyllen aattelin kuiteski pistää porukoiden matkassa jo edeltä, niin saan ehkä paremman keskittymisrauhan. Mut SIT meen käymään kotona. Ekan kerran sitten tänne lähdön. Ja mulla on synttäritki. Ja nään Neekun! Siitä on kuulemma tullut entistä itsepäisempi. Se on kai se äitiyden ihme sellane.

Johtopäätös?

Johtopäätöshän on se, ettei asiat kovin huonosti voi olla, jos on koti, jossa on äiti, jolta saa marja- ja hillolähetyksen. Mustikoita, mansikoita, vattuja; ihan tuoreita omena-, mansikka- ja karviaiskanelihilloja sekä punaherukkamehua. Tai jos on iskä, joka kustantaa paluumatkalla viidenkybän ruokakassillisen kaupasta opiskelijan onnenpäiväksi.

Ei siis pitäis olla hirveesti aihetta urputtaa. Ja silti mun rukous on jatkuvasti, että jaksaisin tämän talven ja sietäisin sen musertavan yksinäisyyden joka koko ajan repii. On tyhmää, ettei voi vaan tyytyä tilanteeseen ja iloita siitä, kun sitten saa mahdollisuuden nähdä. Sen sijaan on muka parempi olla katkera siitä, kun ehtii olla liian vähän yhdessä, ja jäädä oikein rypemään omaan surkeuteen ja kaipuuseen. Tiedän, että tilanne on nyt tämä ja sen mukaan eletään. Mutta silti eroaminen ottaa aina pikkuisen syvemmältä kuin edellisellä kerralla. Mun silmiä väsyttää, kun sain tänään liian kovan itkukohtauksen.

Mutta eipä se oikein muu auta kuin porhaltaa eteenpäin. Saa tsemppiä, etten tulis kipeeks.

Se on se ku luonto tekee kuolemaa

Oon harrastanut viime viikkoina rukouskävelyjä sadetihkussa meidän lähiniemen niityllä. Siellä on lääniä ja maisemaa ja tilaa puhua. Tänään huomasin, että puissa ei oo enää kovin paljon lehtiä. Kohta on jo talvi.

Mulla oli onnen päivät, kun Tumpe oli viikonlopun mein kanssa. Syötiin tosi hyviä lettuja tyrnihillolla ja tosi hyvää kesäkurpitsauuniherkkua ja tosi hyvää gratiiniakin. Hämärään japanilaiseen teatteriesitykseen ei päästy, mutta näin kun Tumpe innostu ajamaan hullun kovaa Kämppiksen pyörällä.

Eilen oli paras maanantaiaamu pitkään aikaan, kun aamulenkkeiltiin Tumpe junalle. Ihan erilaista, kun ei joudu eroamaan jo sunnuntai-illaksi. Vaikka oli muutenkin hyvä päivä, näin molempia Maijuja ja join lukuisia teekupillisia ja Lylle sai höykyttää Lukaa. Kaks liian aikaista aamua ja liian pitkää opiskelupäivää alkaa kuiteski jo tuntua.

Mulla on jatkuvasti päällä sellainen epämääräisen surullinen olo tästä kuviosta. Siis siitä, että ollaan Tumpen kanssa eri kaupungeissa ja siitä, ettei sille oo näkyvissä loppua. Haaveilen yhteisestä kodista ja yhteisistä aamuista. Tiiän, et kyl tää tästä, mutta ku riipii.

On syksy eikä mulla oo kunnollista syystakkia. Päivät pyörii luentojen ja Lyylin lenkitysten ympärillä. Tuntuu, ettei oikeestaan muuta juuri tapahdu. Äsken söin sentään tosi valkosipulista ja basilikaista tomaattikeittoa, ja se ainakin tapahtui, koska kurkussa tuntui. Ja huomenna meen kattoo nykysirkusesityksen, joka on varpilla ihan tosi siisti. Sekin tapahtuu. Viikonloppuna pääsen taas vaihtamaan maisemaa ja vielä autokyydillä. Tapahtuu.

Kaksi matkanaista

En osaa kuvailla, miten ihanaa oli vaihtaa maisemaa hetkeksi. Näihin huudeihin on liittynyt viime viikkoina niin paljon ahdistusta ja klikkejä ja mahapuristusta, että oli aika ihmeellistä nousta junaan ja hurruutella Maamme Pääkaupunkiin, jossa oli laiturilla vastassa mun ikioma Halausukko.

Nautin olostani, kerrassaan. Lyylikin viihtyi erityisen hyvin. Luulen, että se on ollut vähän masentunut täällä, tai ehkä mun oma apeus on imeytynyt siihen. Ja ei kai se nyt ihme ole, jos viihtyi, kun pääs kerranki myös jonku muun seuraan ku mun.

Tumppa piti mua hyvänä. Se teki mulle piirakkaa, linssikeittoa, bataattimöhnää ja paistettua halloumia ja suklaakakkuakin. Se käytti sunnuntaiaamuna Lyllen aamulenkillä ja muutamalla muullakin lenkillä. Sain hengähtää.

Sitä paitsi Tumpella on homma melkein paremmin hanskassa ku mulla. Sen pitäis olla täällä auttamassa mua. En tiedä, oonko kadottanut itseluottamukseni, vai enkö vaan oo uskottava kun oon vaan pienikokonen narttu. Tumpe on iso uros. Ni kai Lylle nyt sitä uskoo. Tai sit sillä ei vaan oo sen kanssa niin paljon huonoja kokemuksia.

Lyylillä oli ihan jännää, se pisti ekan matkan päätteeksi leikiksi Joiku-lapinkoiran kanssa junan käytävällä ja se pääs tekemään tuttavuutta myös kahden siperianhuskyn kanssa ja matkustamaan elämänsä ekaa kertaa lähijunalla ja hengaamaan uuden Musiikkitalon pihalla, miettikää hei ny! Tollanen rakkikoira Savosta. Mullakin oli ihan jännää, otettiin Tumpan kanssa postinjakopyöräbattle Postimuseossa ja hämmästyin taas kun olin jo unohtanut, että Tumppa on joskus kerännyt postimerkkejä, ja todettiin Helsingin syystuuli tosi kylmäksi ja vietettiin Kaivopuistossa kahvitteluhetki lukuisien japanilaisten kanssa.

Nyt oon kuitenkin taas täällä ja huomenna taas uutta opiskeluviikkoa kehiin. Junassa mun vieressä istu puolet matkasta tosi puhelias tyttö, joka oli rakastunut Lyyliin ja jutteli mulle kissa ja koira ja muita juttuja ahkerasti. Ihan sympaattista. Kämpillä sen sijaan yllätyin miespuolisesta vieraasta, joka kuitenkin kehui mun verhoja ja värimaailmaa iltavalaistuksessa kodikkaaksi. Meidän eteisenvalo sen sijaan päätti ruveta diskoamaan ja lavuaari tahtoo haista mullalta, mutta josko joku laitosmies tulisi laittamaan ne ruotuun.

Mutta aika surullistahan tämä on, kun ei ole enää Halausukkoa tuhisemassa korvaan.

Kuivaa mun kyyneleet

Mun päivät on vuoristorataa. Haluisin että ulosmeno on kivaa, koska tykkään olla ulkona, mutta just nyt se ei oo, koska en hallitse Lylleä. Mua turhauttaa. Musta tuntuu myös yksinäiseltä, kun huolehdin Lyylistä yksin. Musta tuntuu yksinäiseltä tehdä yksin itselleni piirakkaa tai mustikkarahkaa. Onneks Mailu sentään kävi eilen syömässä osan rahkasta. Onneks mulla on sentään Kämppis täällä pyörimässä, ettei seinät tunnu kaatuvan päälle sen enempää. Piirakan laitan paloina pakkaseen tulevia pitkiä opiskelupäiviä varten.

Oon ilonen siitä, että en oo sentään vielä stressaantunut opiskelusta. Oon saanut itseni tekemään kaikki hommat ajoissa enkä oo sortunut vielä loppupanikointiin. On sekin jo jotain. Kai yritän säilyttää epätoivoisesti hallinantunteen edes jossain asiassa.

Viikonloppuna soitin viulua ekan kerran sitten heinäkuun alun. Se oli mukavaa, vaikka lämpiäminen aina vie jonku tovin. Mua itketti, kun en juuri ehtinyt olla Halausukkelin kaa. Matkustan viikonlopuksi sen tykö, mutta sekin tuntuu etukäteen raskaalta ajatukselta puuttuvan hallinnantunteen takia. Mutta kunhan nyt selviän sinne, niin sitten ehkä saan kasattua itteäni sen verran, että selviän vielä takaisinkin. Siis Lyylin kanssa.

Lyyli on ihana mut mua vaan itkettää kun en osaa.

Sunnuntaiaamuna koin jotain järisyttävää. Oli ekan kerran kylmä aamu, sellanen että sormia palelsi vaikka oli sormikkaat ja korvat kaipasi pipoa päähän. Koko Kippolan niemessä oli sumuisaa ja kierrettiin Lyllen kanssa niemi polkua pitkin. Mentiin järven rantaa mutta järveä ei näkynyt yhtään vaan vesi ja vastaranta oli pelkkää valkosta hötöä. Se oli hämärä tunne. Ihan ku olisin ollu jollain todellisuudesta irrallisella saarekkeella, jota ympäröi vaan loputon valkoinen hämy. Myöhemmin, kun aurinko alko nousta, sen valo tuli säteinä vastarannan mäntyjen takaa, mutta niistä ei näkynyt muuta kuin siluetit ja valonkajastus niiden takaa, ihan ku jostain maalauksesta. Vielä myöhemmin näin auringon valkosena möllykkänä valkoisuudessa taivaalla, eikä vieläkään näkynyt vastarantaa tai veden pintaa.

Se oli ihan mielettömän hienoa. Harmitti, että unohdin kameran Kämpille. Vaikka ei sitä tunnelmaa olis kuvaan kuitenka saanu.


Välillä en meinaa kestää tätä kaipauksen taakkaa. Kaipaan Tumppaa. Kaipaan olla sen kanssa. Kaipaan Taivaan Iskää. Kaipaan sille pyhitettyä aikaa ja ajatuksia. Kaipaan tasapainoa. En jaksa olla näin ailahtelevan horjuva ja epävarma ja epävakaa ja tasapainoton. Vajavaisuus tuntuu musertavalta.

Sadeaivot

Sade on kivaa, sillon saa kulkea kumppareilla, ja kumppareilla voi kulkea joka paikassa. Tänään tihutti niin paljon että oltiin Lyllen kaa ihan märkiä ja mun naama valui vettä ja paita kastui takin läpi. Parasta.

Pesin eilen pyykkiä pesupähkinöillä. Siitä tuli hyvä mieli. Laitoin seinälle kankaan ja valokuvia. Siitäkin tuli hyvä mieli.

Mun on tehnyt jo monta päivää mieli soittaa viulua, mutta en oo vieläkään soittanut.

Kämppis vei meidän mikron pois, koska pelättiin että se vielä räjähtää joku päivä. Toivottavasti ei räjähdä sen silmille, joka sen nyt otti.

Kävin tämän syksyn ekan kerran kirjastossa ja siitäkin tuli hyvä mieli. Otin sarjiksen, kaksi levyä, neljä leffaa, kolme romaania, lukupiiriin näytelmiä ja kaksi tiiliskiviteoriakirjaa. Nyt täytyisi aloittaa vielä lukutoimi.

Oon kateellinen Halausukolle, kun niiden kämpässä syödään melkein päivittäin yhdessä yhteistä ruokaa ja usein mukana on myös satunnaisia vierailijoita. Se sai sitä paitsi eilen pullaa ja brownia. Olisi kiva muuttaa sopivan kokoiseen omakotitalokommuuniin, jossa olis oma aidattu piha ja iso keittiö. Minulla olisi jo koirakin pihalle juoksentelemaan. Miksi kaikki asuvat hajallaan?

Hämärä tulee jo kahdeksalta ja koska tänään jouduin olemaan syksyn ekan kerran jo kasilta kampuksella, huomasin myös, että aamuisinkin on jo hämärää aika myöhälle. Kohta on jo talvi, tiedän sen. Aamulla kelloradio sulautui kahdeksaksi minuutiksi mun uneen, ennen kuin havahduin. Oli epäilyttävää, että musiikki vielä jatkui, vaikka musiikkinumero lavalla päättyi jo. Epäloogisuus paljasti.

Kävin läpi kaikki viime lukuvuodelta säästyneet kuitit. Minulla oli vielä sekin kuitti, joka tuli siltä kerralta, kun äippä ja iskä oli tuonu mulle muuttokuorman ja käyttäny mut ruokakaupassa. Aika hurja kuitti oli se. Kaapit täyteen. Niistäkin ruuista melko iso osa meni kesän jälkeen roskikseen. Nyt olen viisaampi ja tietäväisempi ja rauhoittunut. Tiedän paremmin, mitä kulutan. Kuiteissa pyöri tosi paljon samoja ruoka-aineita, uudestaan ja uudestaan, vähän eri hintaisina eri kaupoista. Suututti, kun huomasin miten paljon luomukevytmaito on kallistunut. Nauratti, kun huomasin miten paljon olin ostanut kananmunia.

Haluisin tehdä aikahyppäyksen, missä olisin jossain toisessa paikassa yhen pojan kanssa eri elämäntilanteessa. Mutta ei. On elettävä tämä ikävöimissyksy ja opiskeltava ja elämä etenee etenee mutta hitaasti ja haluisin olla jo muualla mutta se on typerää koska kaikella on aikansa ja tämäkin aika voisi olla merkityksellinen jos keskittyisin siihen.

Opiskelutoveri sanoi tänään kirjaston lainauspisteellä, että siitä tuntuu ettei sillä oo enää ollenkaan perhettä kun kaikki on niin hajallaan eikä puhu mitään. Vasta toisessa hetkessä ymmärsin, miten kamalan surulliselta asialta se kuulosti. Mun täytyy ehkä palata aiheeseen vielä. En mäkään ajattele mun perhettä aktiivisesti, mutta jos sitä ei olis tuolla jossain, niin aika hirveää.

En ole saanut tänään juurikaan hyödyllisiä asioita aikaiseksi. En edes sämpyläin leipomiseen päässyt, vaikka suunnittelin. En ole edistänyt opiskelutointa. En mennyt edes hölkkäämään, kun päätin ettei tihku ole siihen optimaalisin sääolosuhde. Vähän hyödyksi olin, kun Kämppis laittoi sen jättimaton taas paikoilleen ja autoin. Mutta siinä se. Ehkä huomenna.

Kun onhan silloinkin päivä ja mahdollisuus vaikka mihin esim mahku olla jälleen yhden päivän hyödytön ja kastua sateessa.

Yksinhuoltajaopiskelijan syksyn synkkyydestä

Tällä viikolla syksyn kai pitäs lähteä ihan kunnolla käyntiin. En oikein tiedä miltä se tuntuu. Musta tuntuu surulliselta olla yksin. Ja se, etten oikeastaan ole yksin, jotenkin vielä korostaa sitä että oon. Oon ainoona vastuussa Lyllestä, oon ainut joka pitää siitä huolta ja jota saa syyttää siitä jos sen elämä on tylsää. Se on painavaa ja muistuttaa jatkuvasti siitä että on vaan minä ja se. Alan vasta nyt ymmärtää, millainen taakka yksinhuoltajuus oikeastaan on. Mulla on haasteena saada mun ajatukset kääntymään niin päin, ettei Lylle oo mikään taakka, vaan siunaus. Ei velvoite, vaan mahdollisuus. Pienin askelin edetään.

Lauantaina yksinäisyys tuntui melkein musertavalta, ja se on aika harvinaista minulle. Yleensä mua ei häiritse, vaikken tapaisi ihmisiä ja olisin vaan omissa oloissa. Nyt oli kuitenkin kamala olla. Ehkä siksi, että salaa toivoin Halausukkoa käymään, vaikka se olikin itsekkäästi toivottu, koska on silläkin oikeus käydä välillä kotona eikä ollut sen vika, että mun matkustaminen tyssäsi Lyllen juoksuihin. Mutta kun mulla on hirveä ikävä. Päässäni ajattelen jotenkin, ettei tämä erossaolo ja ikävä ole pysyvä olotila, että tää tilanne tästä vielä muuttuu. Mutta mihin se muka muuttuisi? Jos kukaan ei tee mitään muutosta, niin tätä jatkuu vielä neljä vuotta. SE tuntuu ihan hiton kamalalta. Jotain on pakko tapahtua.

Mun sisäinen ajanymmärryskin on ihan sekasin, kun olin viikonlopun täällä ilman vierailijoita. En osaa sisäistää, että nyt on vasta maanantai, oon jatkuvasti jossakin keskiviikossa tai vähintäänkin tiistaissa.

On kuitenkin kivojakin juttuja. Tein viikonloppuna gratiinia (ei ihan opiskelijabudjettiruokaa kermoineen ja juustoineen) ja pannariakin yritin, mutta meidän puolikas uuni on vino ja epätasaisesti paistava ja ainoa peltimme on matala, joten yritys oli melko kunnianhimoinen. Onnistui kuitenkin jotenkuten. Löysin lähiluontopolun ja oli ihana mennä metsässä ilman että ketään tuli vastaan. Kävin eilen aamuhölkällä ja se meni vähän paremmin kuin tiistaina. Löysin myös uudestaan meidän lähiniemen, joka on ihan mahtava. Siellä on metsänreunaa ja metsää, mutta myös aavaa leikattua niittyä ja niityltä mahtavat maisemat joka puolelle. Parasta on kuitenkin se, että siellä on niin paljon lääniä joka suuntaan, että uskallan pitää Lylleäkin vapaana ja silti olla suhteellisen varma siitä, että saan estettyä sitä ryntäämästä vaikka joku tulisikin näköpiiriin. Oli ihana kattoo tänään kun se kirmas ja oli onnellisen näkönen. Oli ihana seistä aukealla ja olla tuulenpuuskassa ja jutella Taivaan Iskän kanssa.

Mutta silti vähän pelkään, että tänä syksynä on vaikeaa pysyä erossa masennuksesta. Tuntuu, että se on jo tehnyt pesää tänne. Ehkä oonkin alitajuisesti kutsunut sen ihan itse.

Elämäni kotiluutana

Tajusin tänään, että musta on tullu rennompi. En jäkitä enää kaikessa ihan niin paljon. Jos vertaan viime syksyä tähän syksyyn, niin paljon on tapahtunut. Pystyn lähtemään aamulla ihmisten ilmoille ja vieläpä kampukselle ja vieläpä luennoille ihan naturaalina. Ilman pakkelia. Vaikka olisi punainen näppylä poskipäässä niin mun ei enää tarvitse välttämättä sutrata peitepuikon kanssa, ja siitä huolimatta en ole jatkuvasti tietoinen asiasta. Se on aika iso askel se. Nautin tästä. Jos ihmiset ei huomaa mun mieletöntä viehätysvoimaa ilman naamaria, niin se on niiden häpeä. Sitten joskus, jos oikein haluaa laittautua ja edustaa, niin se on kivaa tehdä omasta halusta eikä valheellisesta sosiaalisesta pakosta.

Ah, olipa ihanan pinnallinen vuodatus.

Meillä oli Lyylin kanssa paras iltapissitys. Vettä satoi kaatamalla. Ketään ei tullu vastaan. Mulla oli kumpparit ja kävelin kaikista lätäköistä ja mutalällyistä ja tyhjät kadut näytti hienoilta katuvaloissa ja katuvalojen pisaroissa. Nauroin Lyylille sitä, että olin ihan märkä ja kulmakarvoista tippu vettä. Se ei tainnu ihan ymmärtää.

Outoa olla matkustamatta, vaikka on perjantai. Viime vuonna oli melkein normi olla menossa perjantaina, tai usein jopa torstaina. Mutta nyt on perjantai-ilta ja oon Kämpillä Lyllen kaa kahdestaan. Eikä edes ketään ole tullut kylään. Tosi hämärää tällanen.

Sain sadekastelusta viimeinkin potkua siivota. Imuroin ja pesin lattiat ja vessan ja kastelin kasvit. Vois kai sitä perjantai-iltaa huonomminkin viettää.

Vakavia asioita

Täällä haisee mäntysuopa. On haissu jo puoltoista päivää. Mun Kämppis on SuperKämppis, se paikkaa puhjenneen pyöränkumin ja ajaa Palokkaan asti pesemään ison maton. Pikkutytöt sabotoi sen hommia ja mankeloi mattomankelilla kärpässienen. En ymmärrä, miten Kämppis selviää ison ja märän ja painavan maton kanssa takaisin asti, mutta niin se vain on superi. Yksin koko homma. Pyörällä.

Lyyli on yhdeksän kuukautta. En tiedä mitä sanoa. Se on sydäntäsärkevä näky silloin kun se on vakavana, esim kun lähden nuorteniltaan ja se tulee eteiseen istumaan ja katsomaan vakavana mun lähtöä. Rakastan Lyllen naamaa, se on vaan mainio. Kovin moni ei osaa näyttää idiootilta ja täydellisen sydäntäriipaisevan söpöltä samaan aikaan.

Tänään on satanut paljon ja farkut vaihtoi väriä toiselta puolelta. Rikoin äsken ensimmäisen lasin Itsenäisenä Naisena. Se oli vasta toinen rikottu astia tätä ajanlaskua. Ensimmäinen oli matala rakkausmuumilautanen, mutta niitä mulla sattui onneksi olemaan kaksin kappalein.

Oon miettinyt, miks ihmiset on niin pinnan ja kuoren perään. Minä haluun aitoo ja todellista. 


Päivän video.

Tasapainoton ekoilija ja sen kryyni

Ollaan Lyylin kanssa yritetty asettautua taas Jykälään. Sunnuntaina pakkasin runsaat kamppeeni ja ajelin iskän kanssa pitkän tauon jälkeen Kämpille. Iskä lähti saman tien takas ja Lylle jäi vähän suremaan. Se ei myöskään diggaile sen pikkubikineistä, joten ei ne päällä tee juuri muuta kuin etsii aina seuraavan makuupaikan. Illemmalla myös Kämppis rantautui jälleen Keski-Suomeen, joten saatiin heti seuraa.

Oon ehtinyt olla jo yhdellä luennollakin, tällä viikolla vielä kaksi edessä. (Lisäks meen huomenna kuuntelemaan luentoa aiheesta Minne humanistimaisteri työllistyy? HAHA ehkä saan jotain vinkkejä!) Ens viikolla alkaa vasta toden teolla tämän syksyinen hullutus sitten. Lounastin myös Maijukan kanssa ennen sen paluuta Porojenmaahan, ja keskustaan polkiessa mietin, että kyllä mä viihdyn Jyväskylässä. Tää on hallittavan kokoinen ja täällä on kivoja paikkoja. Mutta tuntuu silti vähän vajaalta, kun Halausukkeli ei oo jakamassa mun kaa iltapissityslenkkejä tai teehetkiä.

Tiistaina oli rahanmenopäivä. Maksoin vuokran ja kännykkälaskun ja lähdin keskustaan ja ostin itselleni pitkän sovitteluahkeroinnin jälkeen lenkkarit. Ne on törkeän väriset, mutta toivottavasti hyvät jalassa. Mulla on ollut kova tarve päästä hölkkäämään, mutta ei ole ollut kenkiä. Luulen, että mun hölkhölkhalu pohjaa vaan siitä, että tahtoisin päästä ikäviä asioita pakoon tai onnistua sivuuttamaan ne nopeammin. Päällimmäinen ikävä asia tässä yhteydessä on varmaan ihana pieni pian 9kk kasvattini, joka ei tunnu oikein ulkona ollessa luottavan, että mun emäntä kyllä hoitaa, että ei niistä toisista koirista tarvis ihan niin paljon hermostua tai välittää muutenkaan. Varsinkin kun meidän huudeilla niitä toisia haukkuja riittää ihan riittämiin. Ja varsinkin, kun en vaan tiedä miten pääsisin ton paksun kallon läpi. Tänään otin mukaan pitkästä aikaa suihkepullon, varmaan oman itseluottamuksen vuoksi. Eilen tuntui välillä siltä et haluis vaan itkeä ja välillä siltä, että haluis vaan ravistella tuota murheenkryyniä. Mietin jatkuvasti, miten vanhemmat selviää niiden lasten kanssa, kun minulla tuntuu, että pää hajoaa jo näin "pienestä".

Ja nyt kaikki luulee, että se inhoo ja hakkaa ja laiminlyö sen koiraa. Ei ei. Välillä ton haukkuherkkyys ja hyökkäävä asenne vaan tuntuu liian raskailta. En sais olla näin lössö. 

Mut oikeesti Lylle on ihan mainio, näkeehän sen jo sen naamastakin.

Miten tää taas meniki tähän, rahanmenopäivä jäi kesken.. Lenkkareiden tueksi ja muutenkin tarpeeseen ostin viimeinkin myös kollarit. Nää on mukavat. Yritin löytää myös hupparia, mutta en löytänyt, ja pitkiä neuletakkeja katselin, mutta ihan hirveitä riepuja ja silti kovanhintaisia. Vaatekaupoissa kiertely masensi muutenkin, kun kaikki on vaan niin kallista vaikkei ole edes kovin laadukasta. Pentikissä meinas päästä itku, kun kaikki oli niin kauniisti aseteltu esille ja koko kauppa oli täynnä haluttavaa tavaraa. Aamulla selasin Ikean kataloginkin, jonka joku oli työntänyt meidän postilaatikkoon, ja oman kodin kaipuu iski hirveänä naamalle. Oispa kiva, oispa kiva, ja tollanenki vau, toihan oiski fiksu juttu, tollasen vois kyl sit hankkia... yhyy. Vähän parempi mieli tuli, kun löysin JC:stä superhalvalla tarjouksesta ihan tavallisia t-paitoja. Jotka maksais nekin uutena viistoista euroo. ??? En ois ikänä maksanu niistä sen vertaa.

Rahaa meni myös siihen, kun vein mun ekoiluluomuhippeilyn uudelle tasolle: ostin pesupähkinöitä HAH HAH. En oo tosin vielä päässyt testaamaan. Sitten ostin myös suomalaisia vegaanisia ja ties mitä Ole Hyvä -hiuspesujuttuja. Niissä oli kyl vaikka mitä villiä, ja varsinkin hoitoaine hais melko öh jännittävältä. Ja kaiken kukkuraksi hankin vielä pitkään mielessä olleen mineraalikivideodorantin. Se on aika hämärä kapistus. Kestää tyyliin varmaan ikuisesti ja kainalot ei haise sen jälkeen miltään. Mutta kai se oikeasti toimii, koska tänään olen reippaillut mutta en löydä kainaloista hienhajua. Jännää.

Otettiin Solussa seuraavien viikkojen haasteeksi yksi Mooseksen kirja per viikko. Se tarkottaa ensimmäisen kohdalla 7,14 lukua päivässä. Tartuin kerrankin rivakasti johonkin ja innostuin niin paljon, että oon lukenut jo yli viiden päivän edestä. Se vaan tapahtui. Ne jutut on niin mielenkiintoisia, vaikka nekin periaatteessa tietää, luomiset ja nooat ja aabrahamit ja iisakit ja muut, mutta en oo palannu niihin pitkään aikaan. Nyt on just alkamassa seuraavaksi Joosef-episodi. Taidettiin muuten ala-asteella joutua opettelemaan Jaakobin poikien nimet, tuli vain mieleen. Mutta jännää on, on sukurutsausta ja raiskausta ja petosta ja kostoa ja muitaki juttuja suoraan saippuasarjoista.

Katsottiin tänään Mailun kanssa The Social Network ja Red Riding Hood, koska tiistaisin Filmkkarissa kaks yhden hinnalla vipeille. Jälkimmäisessä ei kyllä juuri tuntunut olevan järjenhiventä, tai ainakin kässäri jotenkin tökki. Enkä niin tykänny näyttelijävalinnoista, kaikki melkein näytti jotenkin ärsyttäviltä. Mutta Lyllellä oli kivaa, kun pääsi viimeinkin juoksemaan vapaana noiden pihalla ja Luka juoksi sen kanssa. Minäkin haluan aidatun pihan, huaah.

Siinä tais olla nyt ihan riittävästi triviaa ja turhanpäiväistä löpinää tähän postaukseen. Jeejee hyvä meininki. Enkä muuten nää tänäkään viikonloppuna Halausukkelia, kun en viiti lähtee matkustamaan kiimaisen koiran kanssa. Kaiken varalta. Kai tämä erossaolo karaisee. Mutta ikävä on kyllä itkettävän kamala.

Ihania munia

Huomasin, että mun levyhylly käy ahtaammaksi syksyn tullen. Yllätyin itekin, miten monta tulokasta oon kesän aikana hankkinut. En tiedä muistanko ees kaikkia, mut ainaki

Antti Sarpila - Golden Trax
Coldplay - X&Y
Emilíana Torrini - Me And Armini
Fleet Foxes - Helplessness Blues
Hugh Laurie - Let Them Talk
Risto - Aurinko aurinko plaaplaaplaa
Vampire Weekend - Vampire Weekend
Vampire Weekend - Contra

Mut paljon on vielä puutoksia, niinku vaikka Norah Jonesia, Jamie Cullumia, Death Cabia, Joosea, Sufjania ja I&W:tä. Oon sen verran pihi, että yleensä yritän kärsivällisesti odottaa, millon sattuu kohdalle fiksunhintainen yksilö. Hinta siitä taas on se, ettei kaikkea ihan heti saa.

Puhuin eilen suurista tunteista, mutta niiden aika olikin vasta tulossa. Katoin eilen Lady Chatterleyn rakastajan, ja se oli hirvittävän hyvä. En muista millon viimeks noin hidastemponen elokuva, jossa alussa tuntuu ettei tapahdu mitään, osoittautuu hirmu syvälle saakka kehittyväksi ja mielettömän vahvaksi kokemukseksi. Jäi hirvittävän onnellinen olo koko elokuvasta, jäin vaan typerän epäuskoisena hymyilemään kun leffa loppu. Se onnistui yllättämään niin täydellisesti. Useammin käy niin, että alku antaa odottaa parempaa, mut sit lässähtääkin. Tosin ihmettelin vähän k13-merkintää, koska oli se kyllä sen verran sensuelli tapaus (mutta ei siis millään lailla mauton), että minusta k15 olisi ehkä asianmukaisempi.

Äskön sen sijaan eksyin kuuntelemaan Munamiehen biisejä. En ollu kuullu niistä yhtäkään, edes sitä Pomppufiilistä.
Tätä ehkä ei ymmärrä kuin korkeintaan Maijukka, mutta rupesin itkemään ja nauramaan onnesta. Joo, luit oikein. Itkin onnesta. Tulin vain niin iloseksi, että on joku tollanen tosi hömppäjuttu, jossa on kerrankin oikee ja hyvä ja sympaattinen ja myönteinen sanoma. Eikä aina jotain rivoa tai kiroilua tai kännäilyjuttuja. Ehkä naurettavaa, mutta ku oikeesti!! Kuunnelkaa vaikka Youtubesta Munajuna tai Haudo mua tai Kennostoliitto. Tai Munanaa: se oli niin aivoton biletysbiisi, mut sit ei kuitenkaan, vaan ihan tajuttoman hyvä hömppä! "MUNA KU MUNA ON IHANA MUNA". Voiko olla parempaa viestiä ihmisille? Vaikka totta kai Munamiehelläkin pelataan kaksimielisyydellä, mutta ei sillä tavalla, että se nousis musta pääasiaksi.

Mut niin. Jouduin myöntämään, että vaikka nauroinki Maijukalle, kun se sano haluavansa hankkia Munamiehen maailman, niin - niin haluan minäkin. YÄÄÄ

Tuli muuten mieleen, että nauroin itkien sillonkin, kun Munamies ekan kerran asteli lavalle Putouksessa. Pelkkä sen ulkonäkö sai sen reaktion aikaan. 

Pidä mua kädestä.
Pysy aina lähellä.
Ole mulle ystävä.

Olemme todella onnekkaita.
Yhdessä olemme voimakkaita.
Kaikki olemme arvokkaita.

Sinäkin siellä se tukeva, mukava, kaunis ja ihana muna.
Takana sivussa edessä piilossa sinäkin ihana muna.
Välitän sinusta, välitän hänestä susta ja susta ja kaikista munista, jokainen meistä on erilainen, mutta silti niin ihana muna.

Muna ku muna on ihana muna!

Vuotoja moneen makuun

Mulla on kai joku tarve kokea suuria tunteita. Olen siis kyynelvirtojen toivossa selaillut suuria laulukirjoja ja katsonut West Side Storyn, jossa vähän silmä kostui, ja Rautanaamion (VHS:nä, voitteko kuvitella), jossa silmät ei kostunutkaan vaikka joskus ehkä on kostunut. Leonardo tais olla jotenkin ärsyttävä. Mutta voi mikä riemu, kun huomasin jotain lapsuudessa huomaamatta jäänyttä, eli itse Doctor House Ludvigin neuvonantajana musta kikkaraperuukki päässä! Tosin kaula siltä meni aika nopeasti poikki. Eilen illalla sen sijaan katsoin Babe - urhean possun ja siinä oli kyllä monta kostumiskohtaa. Babella oli ruma tukka. Mut hei, bordercollienpentuja jotka myytiin pois äipän luota, yhyy.

Oon yrittänyt suunnata ajatuksia Jykälään paluuseen eli pakkaamiseen eli pyykinpesuun. Mulla on myös lisää ilokasveja pakattavana, jotka vien sinne, vaikkei niille ole oikeastaan edes fiksua paikkaa. Mutta kasvit saa luvan parantaa mun mielenterveyttä, joten vien ne joka tapauksessa. Tosin ei lähde kovin vahvasti tämä taas, oon onnistunu mädättämään mun anopinkielen. Ainakin osan siitä. Minä kun yritin helliä noita, vaihtaa mullat ja laittaa kaktukset itsenäisiin ruukkuihinki ja kaikkea, mutta tällasta sit käy. Ehkä mulla ehtii olla elämässä muitakin anopinkieliä. Ja sain isoisosiskolta jukkapalmun lahjoituksena, se voi korvata ison kasvin aukkoa. Jos vähän kasvais. Ja orkidean sain Halausukon tädiltä, ettei se kuole yksinäisyyteen tädin itse ollessa Malesian auringossa.

Koska mulla on ollut omituinen olo jo useamman päivän, en oo viitsinyt mahdollisesti pöpöisin käsin turhaan kosketella ympäristöä. En siis oo välittänyt esim keittiön sotkuisuudesta. Nyt kun sitä paitsi lähden katselemaan omaa keittiötä, ei oikein jaksakaan nähdä enää vaivaa. En oo myöskään käyny möksällä, mikä on vähän sääli, mutta pelaan varman päälle. Tänään tosin suhteellisen hyvä fiilis, nenä vain vuotaa. Ei kuin seula. Mutta vuotaa. Ja mitä enemmän kunnossa oon Jykälään mennessä, sen parempi, koska sillon Lyllen ulkoilutus on taas kokonaan mun vastuulla.

Mistä tuli mieleeni, että Lyylistä tuli tänään nainen. Tai narttu? Sukukypsä? Äidikandidaatti? TEINIäitikandidaatti?? Aikuinen? Sovitaan, että koira, jolla alkoi ensimmäiset juoksut. Ihmeeks Cosmo sitä viime näkemällä niin innoissaan yritti pökätä ja lipittää. Iskä osti kotimatkalla sille melko naftit pöksyt. Tulee mieleen pikkubikinit. Neito kulkee selkä kyyryssä ja raahaa pöksyihin verhoutunutta peräsintään mukana kuin jotakin epämieluisaa kasvainta. Olen havaitsevinani jonkinasteista kiintymyksenpuutetta tuota mauttoman pastellinvihreää verisuojaa kohtaan. Viikon päästä yhdeksän kuukautta tämä tyttö. Sehän on ku synnytys? Jos tämä onkin symbolista sille, että nyt yhdeksän kuukauden vanhana pitäisi kohdata maailma jotenkin uudella tavalla ja uutena? Yhteiskuntakelpoinen riittäisi.

Tähän päätteeksi se kaikkein tärkein sitten: minulla on kova ikävä Halausukkoa. Ei siihen oikein muuta voi lisätä. On sadellu, muttei suukkoja. Voih.

Tukoksii

Joku meni vikaan. Tai jossakin ei nyt yhteys ihan kulje.

Minä luulin, että mun pitäis olla jo terve. Ehkä otin heti liian rankasti, rehkin tai söin liikaa tai liian raskasta tavaraa. Mielestäni en kyllä tehnyt kumpaakaan sen sanottavammin. Mutta kai mä sitten tein. Tai sitten ei nyt vaan pelitä.

Saunan jälkeen oli omituinen painostava fiilis vatsassa. Join vähän vissyä ja yritin mennä nukkumaan, vaikka tuntu omituiselta. Ja taas toistui sama, eli mitä rauhattomampi fiilis kehossa sitä levottomampi mieli. En tiedä miten pitkään velloin tajunnan rajamailla, mutta jossain vaiheessa säpsähdin valveille jonkun tosi psykedeelisen meiningin keskeltä. Jos ootte nähny Satoshi Konin (jonka leffoja jään kaipaamaan, yhyy) Paprikan ja sen hämmentävät animeparaatit, niin tiedätte vähän, mistä puhun. Paitsi että tunne oli vielä synkempi ja hämärämpi. Edes silmien aukipitäminen ei auttanut, kun ajatukset velloi ja risteili ja poukkoili ja painosti ihan samalla tavalla pimeässä huoneessa. Kamala kaaos joka puolella ja kuvotus vatsassa ja yritin rauhottaa itteni ja tyhjentää mielen mut en osannu ja sit totesin, et kohta mä taas oksennan. Ja niin tein. En tosin niin kunnolla kun kahdeksansuorailtana. Olo ei juuri helpottunu ja taistelin itteni alakertaan hakemaan kulhoa, jos sama putki alkais taas. Pelkkä keittiöön pääseminen ja vesilasin ottaminen sai mahan kiertämään ja oli pakko ottaa lepiä. Ensin kyyhötin keittiössä tuijottaen kulhoon ja myöhemmin sängyssä istuen kulho polvien välissä ja olin vaan niin voipunut ja tuskainen, kun olisin halunnut jo oksentaa, jos kerta niin piti tapahtua.

Mut ei sitä toista kertaa sit tullu. Lopulta kävin varovasti makaamaan ja taas piti antaa olon rauhottua ennen ku uskalsin luottaa, ettei varmasti tuu ykää. Puol kahdelta yöllä ja yksin ja maha pinkeenä kaikki tuntuu paljon raskaammalta, mitä se loppujen lopuksi on. Mua suretti, etten osannu hiljentää mun mieltä. Se tuntui vain lietsovan sitä epämääräisen kuvottavaa oloa. Mut silti mä jossain vaiheessa nukahdin, vaikka tuntu, etten ikinä.

Ja vielä aamullakin maistu kaukasesti yrjö suussa eikä se oo kovin kivaa. Eikä kivaa ollu sekään, että maha tuntui vieläkin oudolta.

Oon vähän hämmentynyt nyt enkä osaa oikein suhtautua tällasiin uusiin juttuihin. Aina ennen oon pärjänny yhdellä kuume päivällä ja sitten asiat on jo melko hyvin. Eikä mulla kuumetta enää ookkaan, mutta tää ykäilyjuttu on tosi outo. En oksentele lähes koskaan. Paitsi näköjään nyt. Ja jos tämä on stressiperäistä, niin miks ihmeessä oon kehittäny itelleni stressioksentamisen, kun en oo sitä koskaan aiemminkaan harrastanu? Ei voi ymmärtää. Inhoon oksentamista. Ainut positiivinen puoli, minkä tästä löydän, on se, että ainakin oon joutunut kuuntelemaan kehoa tosi tarkasti nyt muutamat päivät. Kuumepäivän särkyjomotus pakotti ottamaan iisisti ja antamaan keholle tilaa levätä ja tiedosti melko hyvin kaikki lihakset ja niiden painavuuden. Oksetus pakotti analysoimaan miltä nyt tuntuu ja millon tuntuu yli.

Parasta että kirjotan blogiin, miten mun maha velloo ja ykäilen. Jee! Jee! Ei ihme, jos ei pian oo lukijoita lain. He.

Toinen tämän päivän suuri hämmennys oli se, kun huomasin tuntevani yhden uusista BB-kilpailijoista. Tai tietäväni. Se oli aikoinaan yhdellä samalla leirillä ja juttelin sen kanssa pari lausetta ja kuulin sen puhuvan yleisesti ja tunnustavan julkisesti rakkautensa silloiselle tyttöystävälleen, mikä oli kyllä melkoista. Inhoon BB:tä koska se on turhaa ja idioottimaista ja typerää, mutta nyt yhtäkkiä oonkin tosi kiinnostunut, miten kyseinen kilpailija siellä pärjää. Koska se tuntui sillon tosi fiksulta ja asialliselta tyypiltä. Ja tuntuu oudolta, että se haluaa altistua BB-etuliitteelle.

On täällä Suomessa pienet piirit sit kuitenkin välillä. 

Itkeähän voi siis aina

Viime yönä en seikkaillut kuumesaarilla, vaan vietin ihan pimeän yön. Aamulla heräsin ilman särkyä ja jomotusta ja sen pahempaa pöhnää ja Lyyli nukku mun sängyn alla mytyssä olevan räsymaton päällä ja olin vaan et huaaaah. Lämpö oli laskenut lähemmäs normaalia ja niinku mun kuumeet yleensä kehittyyy (vaikkei se oksennusepisodi kyllä todellakaan kuulunut mun normaaliin kuumeiluun), tänään olen saanut nauttia pienestä nuhaisuudesta. Mutta pikkuvikoja. Sentään jaksan liikkua ihan normaalisti. Ei tarvi levätä joka seitsemännen askeleen jälkeen.

Äipälle iski tänään vapaapäivän kunniaksi shoppailuhullutus. Se piti mulle muotinäytöksen. Nyt se keittelee tyrnihilloa tyrninvärisessä paidassa, mut iskän se haki juna-asemalta uudessa tunikassa, jossa lukee varmaan neljä kertaa FunkyFreshFashionParis. Heh. Pienellä, mut kuitenki.

Lueskelin eilen koirafoorumeita ja oon entistäkin hämmentyneempi. Mitä enemmän luen, sitä enemmän sekaisin menen. En edes ollut tajunnut, että koiraihmisten joukossa vallitsee tällainen PeVi-namitäti-vastakkainasettelu. Eipä sekään tietenkään kaikkia koske, mutta en olekaan piireissä, niin en tiedä miten siellä asiat on. Äippä on sitä mieltä että mitä mä turhia stressaan, mutta se ei ymmärrä että pian olen taas rajoitetussa neliömäärässä käytännössä kahdestaan 13-kilon paketin kanssa. Kyllä silloin rupee vähän stressittämään, jos ei asiat suju. Alan epäillä, että nää koirajutut on kyllä hillittömän mystisiä. Kovin moni on kovasti tietävinään, miten asiat on, mutta mistä sen taas koskaan tietää, koska ei ne koirat kuitenkaan vielä osaa puhua? Toiset vannoo positiivisen vahvistamisen nimeen, toiset johtajuuden ja laumahierarkian nimeen, toiset kieltämisen ja toiset huomioimattomuuden. Ota näistä sitten selvää. Ja sitten varoitellaan, että kaikella kyllä voi koiran saada pilalle, jos tekee väärin. Mutta kun tahtois tehdä oikein?? Mutta kun tietääkö kukaan edes miten ON oikein???? Ja sitten on niin erilaisia koiranomistajiakin, toisaalta sellasia lässynläähemmottelijatätejäoipikkufifi ja toisaalta sellasia superaggrejakoiratyyppejä tyyliin pidänysaatanasekoiraskurissatailähteehenki.

No, se siitä. Ja ei asiat oikeasti katastrofaalisesti ole. Ei mun itseluottamus ihan täydellisesti hukassa ole. Tiedän, että oon mä sentään jotain osannu Lyllelle opettaa. Se ei oo täydellisen holtiton ja kuuntelee kyllä, vaikkei tarpeeks hyvin kaikissa tilanteissa. Mut sit ku tulee tätejä selittämään että älä pelottele sitä koiraa tuon enempää ja se on epävarma ja foorumeilla taas sanotaan ties mitä juttuja ja tutut taas sanoo jotain muuta ni yäääääh.

Sanoin jo kerran että se siitä, eikä se sitten kuitenkaan. No nyt se siitä oikeesti. 

Oon laulanut tänään vanhoja iskelmiä ihan onnessani. Olisi mahtavaa kun olis hyvä bändi joka vaan soittas ja siihen vois vaan laulaa päälle ja se olis kivaa ja ehkä oppisin joskus laulamaan ylä-ääniäkin kunnolla. Lauloin myös lastenlauluja ja herkistyin Hottentotti-laululle. Se oli jotenkin niin koskettavan urhoollinen tarina. Musta tuntuu, että oon jotenkin vähän sekaisin kuumeesta vielä. Myös kaikki rakkauslässynläälaulut saa silmät kostumaan, varsinkin jos sijoitan ne mielessäni hääympäristöön. Voi luoja. Sit herkistyin vielä ABC+perhelehden jutuillekki, vaikka neki on kyl yleensä superlässynlää, mutta kuumeesta huolimatta musta on tainnu tulla muutenki jotenki herkkä. Sellasta se tyttöystävyys ja kasvattajuus kai sitten saa aikaan.

Paljon lässynläätä tänään, mä huomaan. Onneks pääsen saunaan.

Kersantti kuume

En tiedä, mistä oon saanu pöpön, mutta eilen ihmettelin miks on niin huono olo ja aattelin sen johtuvan siitä, etten ole syönyt kunnolla ja yritin väsätä ruokaa mutta sitten ryhdyinkin oksentelemaan. Kahdeksan erillistä vessaansyöksymiskertaa illan aikana. Minä inhoon oksentamista niiiiiiin paljon. Varsinkin kun ei ole edes mitään oksennettavaa, kun kaikki on jo tullu ulos. Ja se maistuu niin hiton pahalta. Vaikka jokaisen kerran jälkeen olikin hetkellisesti parempi olo, niin eikun vaan kohta taas seuraavaa kierrosta. Vesikään ei pysyny sisällä.

Luojan kiitos yöllä rauhottu ykäily. Sen sijaan oli tosi mystistä nähdä kuumehouruisia unia. Se oli vähän niinku sellanen peli. Heräilin aina välillä ja mun ruumis oli kokonaisuudessaan pelikenttä, ja mun piti liikkua tosi varovasti ettei tuu paha olo ja kun joka jäseneen särki. Keskustelin jokaisesta liikahduksesta komentokeskuksen kanssa, mutta oikeesti mun tarkotus oli saada räjäytettyä kaikki osat yks kerrallaan että lopulta vapautuisin vaaralliselta saarelta, joka siis oli mun keho. Tai jotain. Yöllä se tuntu tosi loogiselta, kamppailu kuumetta vastaan. Mutta oli se vähän hämärää. Aamulla olin voittanut.

Tämä päivä onkin mennyt koomatessa. En tiedä, miten korkeella kuume on käynyt, mutta ainakin 38,9 ja se on minulle aika paljon. Kuumottaa mutta samaan aikaan paleltaa. Ei voi liikkua kuin superhitaasti kun alkaa huippaamaan ja uuvuttamaan. Aamulla käytin koirat naapurintalon ympäri, mutta sekin oli järkyttävä koitos, jonka jälkeen mun piti levätä ennen ruuan antamista niille.

Minut tuntien tämä vois kyllä johtua ihan vaan kouluunpalaamisstressistä tai koirastressistä tai Jykäläänpalaamisstressistä tai ehkä kaikista yhtä aikaa.

Voisin vaan maata sohvalla. Mitä oon tänään aika paljon tehnytkin.
En ees muista, millon oon viimeks ollut näin kipeä.

Kesän viiminen matka

Oon istunut epämukavan nihkeästi takapenkin keskipaikalla autossa yötä vasten matkalla kotiin ja miettinyt, miten surullista on olla niin kaukana rakkaimmasta ihmisestä. Oon ollut peittyneenä tyrnipuskan pölyyn, joskin puskat ovat tätä nykyä ennemminkin puita ja niin korkeita, ettei marjoja yletä poimimaan ilman tikkaita. Tänään ne tuotiin mökiltä, joten huomenna kenties jatkan poimintayritystä. Joka on toimintana muuten superhidasta. Mutta tyrnit on hienoja. Ja niin on puolukatkin. Niitä on mökin rinteet täynnä, ja keräsin niitäkin. Nautin laiturilla ja riippukeinussa kenties tämän kesän viimisestä hellepäivästä. Uin 19-asteisessa vedessä Lyylin kanssa ja se oli raikasta. Oon myös istunut pitkästä aikaa kahvilla ystävien kanssa ja katsonut kevyesti palellen satamassa ilotulitusta. Oon silitellyt Lyyliä ja miettinyt, että on se kaikesta huolimatta ihan ihana. Oon kuunnellut puiston penkillä viereisen terassin livemusiikkia ja puhunut samalla puhelimeen Halausukon kanssa pimenevässä illassa. Oon kuullut superyllättävän uutisen. Oon pitkittänyt suihkuun menoa. Oon käynyt pitkästä aikaa kalliissa elokuvassa, jossa piti vielä pitää ärsyttäviä kolmedeelaseja silmälasien päällä, mutta kyllä vaan oli kapteeni Ameriikan superkilpi niin viihdyttävää katsottavaa hyvässä seurassa, ettei hinta haitannut sit kuitenkaan. Oon maistanut raakavuohenmaitoa ja ollut superväsynyt Linnanmäen kupeessa. Oon etsinyt Kansalliskirjastoa ja viimein löytänyt sen. Oon osannut pidättäytyä turhasta shoppailusta. Oon miettinyt, et tarvin kunnon hupparin vanhan risan tilalle ja kunnon kengät. Oon syönyt perheen ja lisukkeiden kanssa hienossa Pohjois-aasialaisessa ravintolassa, jossa oli kuulemma Suomen Masterchefistä joku savolainen häiskä. Oon koeajanut Halausukon teekannun ja kommentoinut lähes kaikki mahdolliset epäkohdat tavoilleni uskollisena. Antakaa anteeksi siitä. Mutta onnellinen oon myös ollut, kovasti.

Arkistot avautuvat, perheenlisäyspohdintaa itsereflektiolla perjantailta 27.toukokuuta:

Luulen, että Lyyli on lähetetty mulle ennen kaikkea kasvattavassa tarkoituksessa. Mussa on paljon muokattavaa. Ehkä tää on hyvin pitkälti koitos, jossa mun täytyy osoittaa, että kykenen kasvattamaan toisen kasvaen samalla itse. Että kykenen muuttumaan ja mukautumaan. Vaikka en minä oikeastaan edes tiedä, kykenenkö.

Koen koiranomistajana suurta vajavaisuutta ja kykenemättömyyttä, välillä itkuun asti, mutta nyt se on alkanu ihan vähän taas hellittää. Ehkä sen takia, että oon havainnut koiranäkemyksiä olevan niin laidasta laitaan, täydellisen päinvastaisiakin, että onko tämä nyt ihme jos itse on vähän (paljon) hukassa. Toivon, että löydettäis Lyllen kanssa joskus täydellinen kemiataso, jossa vallitsis esteetön yhteisymmärrys. Että meistä tulis joskus oikeesti parhaat ystävät, eikä me koettais toisiamme rasitteina. Se olis mahtia.

Maamme Pääkaupunkiin

Minun Halausukko muutti Maamme Pääkaupunkiin. Nyt se on siellä ja minä en. Paitsi keskiviikko-torstai-yön oon, kun vanhukset menee kuuntelemaan sitä yhtä isoa tenoria, vai baritoniko se on nykyään, sitä Domingoa joka hengaili sillon joskus Pavarottin kanssa, junou. Niin niin niin sitten minä menen myös mukaan ja kierrän Helsinkiä ja käyn katsomassa, miten siistiksi Tumppa on saanut ensimmäisen oman keittiönsä ja ehkä ostan jotain kivaa jos löydän tai käyn joissakin kiinnostavissa näyttelyissä kun kerrankin olen siellä missä kulttuuri pitkälti tapahtuu, ja ehkä ostan itselleni jotain kivaa paitsi taisin sanoa senkin jo, ja vanhukset hellittelee hotellissa mutta minä olen isoveljellä yötä ja niin taitaa olla isoisosiskokin kun sekin tulee ja rennointa on se, että matkustan pitkästä aikaa ihan vaan itsekseni, eli ilman Lyyliä, joten saan mennä niin vapaasti kuin huvittaa eikä tarvi miettiä, onko Lyylillä tylsää tai onko se pissiny Pautsin matolle.

Niin.

Se on kivaa. Nään Halausukkoa ja se alottaa koulunsa ja kaikkea tapahtuu. Oi voi.

Syksy alkaa olla niin lähellä, että se tuntuu hurjalta. Eilen olisin halunnut jo nukkumaan, mutta piti valvoa kursseille ilmottautumisen takia. Halusin sen heti pois alta, kun tuli mahdolliseksi. Mulla tuntuu olevan enemmän suomen kieltä kuin kirjallisuutta, ja se on vähän masentavaa. Enkä vieläkään tiedä mitä kandeis opiskella. Mutta just nyt ei huvita välittää. Pthyi!

Sanoinko jo, että Halausukko muutti? Ja sillä alkaa koulu? Ja se muutti? Ja se lopetti työt kun sillä nyt alkaa koulu? Ja se sai ensimmäisen oman teekannun sen ensimmäiseen omaan Kämppään joka on Maamme Pääkaupungissa jonne se muutti ja jossa minä en ole vaikka se eilen leipoi piirakkaa ekana iltana omassa Kämpässä mutta minä en ollu sitä syömässä ja se on vähän väärin ja minun Halausukko on kaukana ja se tarvis verhot ikkunaan ja se on kaukana.

Otanpa hernekeittoa, jota oon muhittanut aika pitkään tuossa liedellä.

Väsyneet jalat ja mustikkakieli Pohjois-Karjalasta

Lauantaina kierrettiin Patvinsuon Suomunkierto, 15 kilometriä. Tosin kilometrit oli hillittömän pitkiä, uskon vakaasti sen olleen ainakin 20 kilsaa oikeesti. Varsinkin viiminen puol kilometriä oli niin valheellinen että uskomatonta.

Reitillä oli varmaan kilometrikaupalla hienoja hiekkarantoja. Kierros kiertää koko Suomunjärven ja polku kulkee yli puolet pituudestaan ihan veden äärellä. Jos olis ollut paikan päällä joskus vähän keskemmällä kesää, olis voinu uskaltautua uimaankin.

Maasto oli lähinnä valoisaa kangasmetsää. Mäntyjä oli paljon ja ne oli hienoja. Oli tosi rauhoittavaa mennä pitkin hyväkuntoista, pehmeää polkua ja ympärillä kohosi vain ohuita, hiljaisia mäntyjä.

Mustikoita oli hullun paljon. Superruokaa (lål) varvikot täynnä. Valokuvasin vain jälkipuoliskon reitistä, koska alun keräilin mustikoita. Pysähtelin turkkipurkin kanssa aika-ajoin ja sain sen aika nopeasti täyteen. Meidän matkanteko oli sopivan verkkaista.

Taukopaikalla Nera päätti ottaa jo lepiä.

Majotuttiin Hattusaaressa ja meidän mökki oli oikea lukaali. Muita ei ollu vapaana. Samaan huusholliin olis mahtunu nukkumaan reippaasti yli kymmenen henkeä. Yhdessä viikonlopussa ei hirveästi ehdi nauttimaan terassista ja takasta ja grillistä ja omasta hiekkarannasta ja soutuveneestä ja polkupyöristä ja lastenkiikuista, mutta iskä innostu paikasta sen verran, että saa nähdä millon palataan huudeille isommalla sakilla.

Lukaalimme ranta. En käyny uimassa.

Sunnuntaina kierrettiin Kolilla 3,5 kilsan pitunen kierros. Maisemat avautui reitin loppupuolella, kun noustiin Pikku-Kolille, Paha-Kolille, Akka-Kolille ja Ukko-Kolille, jossa oli keskiaikaista jousimusiikkia soittava nainen ja paljon turisteja.

Lukaalin veneen testausta. Lyyli pääs mukaan koeajolle.

Akka-Kolilla

Luonnossa on kiva olla rauhassa, varsinkin jos säät suosii. Meitä suosi. 

Minua alko myös kovasti kiinnostaa lähteä kunnon vaellukselle Lappiin, johon kuuluis yöpymistä teltassa tai kodassa. Haluaisin joskus olla kunnolla fyysisesti erämaassa.

Vaikka melko erämaata toikin oli, vaikkei henkinytkään samanlaista pohjoista karuutta mitä Lapin tunturit. Ajeltiin sellasten pikkukylien läpi, joista en ollu koskaa kuullutkaan, ja pelkästään majapaikkasaareen pääseminen oli useita kilometrejä pitkien hiekkateiden takana. En ehkä haluis varsinaisesti asua kuitenkaan ihan noin superkuusessa.

Mutta kyllä Suomesta ainakin lääniä löytyy, ei hyvänen aika.