En tiedä, onko kenelläkään edes aavistusta siitä, miten paljon yhdet kahden tunnin yksinäisyydessä vietetyt päikkärit voi mielenterveydellisesti tehdä?
Minulla ei ainakaan. Ollut aavistusta. Mutta jos jotain ymmärsin sunnuntaina niin ainakin sen, että lepoa ei sovi aliarvioida. En muista, mistä olisin vähään aikaan ollut yhtä kiitollinen, kuin siitä, että sain olla melkein koko sunnuntain yksin. Enkä muista sitäkään, millon viimeksi olisin ollut oikeasti yksin. Se oli aika kummallista. Kuulin jatkuvasti Lyylin ääniä nurkissa. Yksinäisyys ja lepääminen nostaa mieleen myös kummallisia ajatuksia ja tunteita.
Tarinahan oli siis se, että kävin lauantaina tuttavaperheen kyydissä Kotkassa katsomassa pientä mummiani ja istumassa yksillä viisikymppisillä. Paluumatka oli jo sunnuntaina aamupalan jälkeen. Yö vietettiin vanhusten ja pikkuveikan kaa sedän tyhjillään olevassa asunnossa. Nukuin tosi katkonaisesti, koska Lylle valitteli koko yön. Tai siltä se tuntui. Puol neljältä käytin sen ulkona. Taas. Palasin Jyväskylään yksin, koska suunnitelmissa oli tulla joka tapauksessa maanantain tentin jälkeen Kuopioon. Siispä pistin Lyllen porukoiden mukana jo edeltä Kuopioon. Ajattelin, että säästän itseäni vaivalta, ja kenties onnistuisin keskittymään astetta paremmin tenttiin lukemiseen ja esseen kirjottamiseen. Siis esseen, joka pitää palauttaa tänään ja joka on edelleen melko vaiheessa.
En ollut edes huomannut, miten väsynyt ja uupunut olin. Kun pääsin takaisin Kämpille, ajattelin ennen tenttiin lukemista helliä itseäni päikkäreillä, kun siihen kerrankin oli tilaisuus.
Mutta ei se oikeastaan mitään itsensä hellimistä ole, että saa joskus olla yksin levossa. Pitäisi pikemminkin olla päivänselvyys, että silloin tällöin soisi itselleen sellaisen mahdollisuuden. Jos niitä mahdollisuuksia on luontevasti vähän väliä, niin ei niiden merkitystä silloin tule luultavasti ajatelleeksi. Mutta jos niitä ei ole ollut moneen viikkoon, niin silloin sen alkaa jo huomata.
Tai en minä sitä oikeastaan edes huomannut, ennen kuin olin saanut olla yksin ja levätä ja makasin sängyllä ja mietin että ohhoh. Sen jälkeen vasta muistin, että tällasiakin hetkiä ylipäätään on.
Ja toisaalta hämmentävää muistaa taas sekin, että vaikka oon koko syksyn inissyt musertavasta yksinäisyydestäni, niin miten täydellisen eri asioita yksinäisyys ja yksin oleminen on.
Toisin sanoen: joko mun täytyy pitää paremmin huolta siitä, että käyn kotona useammin kuin kerran puolessatoista kuukaudessa (nyt siis eka kerta sitten syksyisen Jykälään lähdön) tai mä tarvitsen koirakummin. Jonkun, joka vois silloin tällöin ottaa Lyylin seurakseen vaikka vuorokaudeksi. Ja mä saisin levätä.
Yhtä kaikki, en edes osannut kuvitella että olisin näin paljon iloisempi ihan vaan siks, että oon täällä eikä mun taas hetkeen tarvi selvitä yksin. Tumppakin huomas äänen muutoksen puhelimessa, oon varmaan ollut melko masentavaa juttuseuraa jo jonkin aikaa. Ja Lyylillä se vasta onni on, kun iso perhe ja iso huudi. Nyt taas vähän aikaa.
Mut josko sit esseen kimppuun. Saa lähettää tsemppausaaltoja, että selvittäisin tämän kunnialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti