Oon harrastanut viime viikkoina rukouskävelyjä sadetihkussa meidän lähiniemen niityllä. Siellä on lääniä ja maisemaa ja tilaa puhua. Tänään huomasin, että puissa ei oo enää kovin paljon lehtiä. Kohta on jo talvi.
Mulla oli onnen päivät, kun Tumpe oli viikonlopun mein kanssa. Syötiin tosi hyviä lettuja tyrnihillolla ja tosi hyvää kesäkurpitsauuniherkkua ja tosi hyvää gratiiniakin. Hämärään japanilaiseen teatteriesitykseen ei päästy, mutta näin kun Tumpe innostu ajamaan hullun kovaa Kämppiksen pyörällä.
Eilen oli paras maanantaiaamu pitkään aikaan, kun aamulenkkeiltiin Tumpe junalle. Ihan erilaista, kun ei joudu eroamaan jo sunnuntai-illaksi. Vaikka oli muutenkin hyvä päivä, näin molempia Maijuja ja join lukuisia teekupillisia ja Lylle sai höykyttää Lukaa. Kaks liian aikaista aamua ja liian pitkää opiskelupäivää alkaa kuiteski jo tuntua.
Mulla on jatkuvasti päällä sellainen epämääräisen surullinen olo tästä kuviosta. Siis siitä, että ollaan Tumpen kanssa eri kaupungeissa ja siitä, ettei sille oo näkyvissä loppua. Haaveilen yhteisestä kodista ja yhteisistä aamuista. Tiiän, et kyl tää tästä, mutta ku riipii.
On syksy eikä mulla oo kunnollista syystakkia. Päivät pyörii luentojen ja Lyylin lenkitysten ympärillä. Tuntuu, ettei oikeestaan muuta juuri tapahdu. Äsken söin sentään tosi valkosipulista ja basilikaista tomaattikeittoa, ja se ainakin tapahtui, koska kurkussa tuntui. Ja huomenna meen kattoo nykysirkusesityksen, joka on varpilla ihan tosi siisti. Sekin tapahtuu. Viikonloppuna pääsen taas vaihtamaan maisemaa ja vielä autokyydillä. Tapahtuu.
2 kommenttia:
rukouskävelyt on parhaita halleluja
Hehee :) Olen samassa autokyydissä! Ja se on tuttua ettei mitään muka tapahdu. Mutta vaikka onkin itse niin sokee niin kyllä asioita silti tapahtuu! Ja se on omalla lailla varmaan myös tarkoituksenmukaista että tuntuu ettei tapahdu :) Herra tietää!
Lähetä kommentti