Balanssissa 20 asteen pakkasessa

Oih, minulle sanottiin tänään että olen ihanan tasapainoisen olonen ihminen ja uskossa vahva ja huolimatta siitä onko todella näin, niin silti oli hyvä ja ihana kuulla se.

Sain jotain muutakin tunnustusta, mutta en muista enää miten se meni! Jotenkin se liitty kuitenki siihen, et oon mä ihan siisti tyyppi (vaikken olis kyl osannu kuvitella sitä sen ihmisen suusta : D).


Tasapainoinen tai ei, mutta tänään oli kyllä eriskummallista olla hereillä ajoissa. Olen viisastunut, mikä tarkoittaa sitä etten työskentele hullun lailla yöviiteen painien tyhmien koulutehtävien kanssa, jotka on tietysti pakko jättää viimepaniikkiin. Sen sijaan menin nukkumaan normaaliin aikaan, mutta pyrinkin heräämään aikaisin. Tosin kuudelta ei ihan luonnistunut, mutta kyllä mä jo puoli kasilta olin ylhäällä, saavutus se on sekin! Koska olisin voinu nukkua vaikka mihin asti.

Oli ihmeellistä tehdä heti aamusta hommia, ennen kun söi edes aamupalaa. Oli jännittävää nähdä miten aamu valkenee vieressä ikkunan takana.
Ja sitten kun iltapäivällä lähti rientoihin, niin tuntui että on jo takana tosi pitkä päivä, vaikka tavallisesti päivä vasta tuossa vaiheessa alkais.

Se oli hienoa. Osaispa olla luonnostaan aamuvirkku ja sais tällasia kokemuksia usein.
Ehkä rupeen harjottelemaan.
Niin ja siis sain oikeesti hommia eteenpäin, voiton puolella melkein ollaan jo. Kyllä tää tästä. Kyllä mä selviän. Jee.


Kerroin tänään myös elämäntarinani, tosin hiukan vajaan sellaisen, mutta miten osata kertoa kattava versio yhdeksästätoista vuodesta? Ja miten voi olettaa, että yhtään ketään kiinnostaa jokainen vuosi?
Hassua kertoa sellasille ihmisille itsestään, jotka tietää susta hyvin rajallisesti. Kaikki, mitä sanot, on uutta ja luo susta jotain kuvaa.
Välillä on kyllä ihan terveellistä joutua muistelemaan, että hetko, kukas mä muuten olinkaan, mistä mä tuun, miten mä oon joutunut tähän missä nyt oon. Siitä tulee elämänmittainen tarina. Heh.


Ihanan tasapainoisen oloinen ihminen(kö) kuittaa.

Rakkauden ja ajankäytön ristiriitaiset illuusiot

"Ja se salaisuus oli niin ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita. Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa."

Mika Waltari: Suuri illusioni (1928)

Minusta tässä oli suuri totuus. Tai siis oikeastihan totuus on se, että jokainen ihminen on kaunis, mutta jokainen ihminen ei näe jokaista toista ihmistä kauniina.
Mutta sillon kun sä näät ihmisen, joka rakastaa, niin ei sitä vaan yksinkertasesti vois tulla edes ajateltua että ompa ruma.

Rakastavat ihmiset on kauniita ja rakastaminen on kaunista.


Eipä minulla muuta, kuin että saisinko lainaan opiskeluasennetta ja luovan syvällisen loogillista ajattelukykyä plus rutkasti motivaatioa, ki-toos. Eikä muutamat lisätunnitkaan olis pahitteeks. Jeesus auta.


Ps. Tänään kaksi nuorta poikaa meni kirkon ohi kun pakattiin soittimia soittojen jälkeen autoon. Toinen huus että "Kuuskuuskuus ja risti väärinpäin!". Kahteen kertaan. Mun olis tehny mieli huutaa että LÅL, mutta koska sen yritys oli niin säälittävä, niin en jotenkin edes viitsinyt huvittuneisuudessani vaivautua.

Tuuli vei ikkunasta mun lämpömittarin.

Mun aikatauluni eiliselle ja tälle päivälle on kussut niin pahasti kuin voi, eikä se johdu edes siitä että Maijut oli täällä yötä ja pitkälle iltapäivään saakka, vaan siitä että en vaan saa itteeni hommiin. Silleen oikeesti hommiin. Pyörittelen vaan ajatuksia ja papereita ja raapustelen ehkä vähän juttuja ylös mut eihän se mihinkään johda jos ei vaan aukase Wordia ja rupee naputtamaan.

Jollekin suomenkielenopiskelijalle oli joku ikävä naisopettaja sanonu, että toi on lapsellista ja nyt asennetta. Henkilökohtaisesti näen vähän tahdittomana noottina tollasen kaikkien kanssaopiskelijoiden edessä, mutta kai siinä on jotain perääkin.
Tarvin asennetta. Oi mistä sitä saisin.

Oon mun ystäviä kohtaan hankala ja vaikea ja vaativa, ja välillä vähän ilkeäkin. Täydellisen turhaa, mutta kai se sitten on niin, että ne jotka ei sitä siedä ei mun ystäviks jääkkään. En usko, että tästä koskaan täydellisesti ulostaudun nimittäin.

Priorisoin taas hienosti asiat ja löin illalla hanskat tiskiin ja kävelin kirkolle kuuntelemaan Nina Åströmiä. Se oli lämmin ja karismaattinen ja kaunis. Yllätyin, kun se puhui suomea. Oon jotenkin aina kuvitellut sen vain ruotsinkieliseksi. Sen säestäjäkitaristi soitti kitaraa väärin päin. Silleen vasurilla. Heh.

Kun kävelin takaisin Kämpille tunsin suuria asioita. Mun nenää nipisti ja lumi ratisi ja musta tuntui elävältä. Talvi saa olon elävän tuntuiseksi. Pysähdyin keskelle kävelytietä ja tunsin, että seison Jyväskylän taivaan alla ja että oon täydellisesti turvassa ja täydellisesti rakastettu. Se oli hienoa. Mua hymyilytti ja nauratti ja laulatti. Mä mietin, että meillä on mahtava Jumala. Mä mietin, kuinka rakkaus ei ole tunne, koska tunteet muuttuu. Rakkaus on.
Se on käsittämättömän hienoa.

Ja sen kerron vielä, että arvatkaa mitä, äsken paistoin lanttua, en oo ikinä ennen paistanu lanttua tai muutenkaan käsitelly sitä. Orvokin lämpimään iltapalaruukkuun tuli myös porkkanaa, punasipulia, vähän kaalia, kananmuna, auringonkukansiemeniä ja suolapähkinöitä. Eli toisin sanoen vähän sitä sun tätä mitä kaapista löytyi. Ja mustapippuria, ruususuolaa, timjamia, jauhettua inkivääriä. Kaikki toki voissa paistettua.
Ette ehkä usko, mutta oli hyvää!
Jee.
Huomenna soittoasoitonperään.

M: "Mistä sä saat kaiken ton energias?"

En meinannut uskoa, että joku oikeasti tosissaan vois sanoo tollasta mulle, marraskuussa, perjantaina, varsinkaan kun en ollut tippaakaan energinen. Lål.

Meidän kämppä on hullun kylmä

Oon herännyt tänään tosi aikasin ja kävellyt melkein kaksi tuntia. Siitä tulee reipas olo. On ollut sopiva pakkanen. Ei liian kylmä, ei ole tuullut liikaa. Sopiva. Posket tulee punasiks, mut ei tuu hiki eikä vilu. Kivaa.

Mulle iskee joka iltapäivä hirvittävä koomakohtaus. Kykenen vain nukkumaan. Tai no ehkä kykenisin muutakin, mutta annan sille mielihalulle aina periksi.

Mulla on kaksi Maijua tossa lattialla. Siispä en kirjoita tämän enempää. Paitsi että viime yö oli hyvin mystinen, koko yön tuuli ulvoi ja ikkunasta veti niin että välillä tuuli tuntui hiuksissa. Mun ikkuna on kylmin kaikista.

Niin ja se vielä että yks tyyppi sano et oon kaltsun kuumin. Kukaan ei oo koskaan sanonu mulle niin. Se oli hauskaa, nauroin niin että tuli vedet silmistä.

Tarjolla lämmintä keittoo

Potkin itteeni hitaasti ja melkein varmasti.

Mulla ei ole mitään hätää deadlinejen kanssa jos vaan nyt oikeesti keskittyisin tekemisiini enkä harhautuisi muille urille.

Ikkunani vetää. Oon koko päivän kuunnellut järkyttävää tuulen ujellusta. Tää kun on tässä sisänurkassa niin jotenkin ekstrahyvin kuuluu taivainen elämöinti.

Söin iltapalaks muun muassa avokadon, joka olikin vielä raaka. Se tuntui jo tarpeeks pehmeeltä, mut se huijas minua. Laitoin siemenen itämään, vaikkei mulla ollu hammastikkuja joilla sitä olis kai pitäny tökkiä. Mut aina voi yrittää, jos sillä olis vaikka sympatioita minuu kohtaan.

Keitin tänään myös linssikeittoa, nyt on taas pakastelokerossa soppaa laiskan päivän varalle. Olipas iloinen asia.

Se ruuasta ja turhuuksista. Lyhyesti sanottuna siis joo, oon nyhrännyt tänään koko päivän sisällä. MUTTA! Eilen kotiultraus kuulemma paljasti ainakin kolmen pennun olemassaolon kohdun kuumuudessa. Selkärangat erottu jo ja hirvittävä potkimiskisa kuulemma käynnissä. Plus että Neekku lihoo silmissä.

Että miettikääpä sitä!

Nyt se marraskuu viimeinkin onnistui iskemään.

Ostin kaksi avokadoa, jotka on raakoja. Mun suussa maistuu punasipuli. Aamulla kävelin yliopistolle ja pakkanen oli virkistävää. Reippaus katosi jossakin aamupäivän tienoilla. Oon voipunut ja menkkainen (ehkä tämä liittyy ensinmainittuun?). Huominen tekisi mieli viettää pelkästään nukkuen, mutta ei. Yritän oikeasti tehdäkin jotain. Luulen koko ajan, että joululoma alkaa ensi viikolla vaikkei se ala. Oon malttamaton. Mun päässä ei liiku ajatuksia, tai jos liikkuu niin ne seisoo. Haluaisin lukea paljon paljon kirjoja, mutta nuo kirjat, jotka pitäisi lukea, kummittelee ja ahdistelee mua. Typerää, että suhtautuminen muuttuu heti jos kyseessä on koulutehtävä. Mulla ei ole mitään muistikuvaa viime yöstä ja varsinkaan siitä, että olisin nukkunut. Ensimmäinen muistikuva on se, kun katsoin kelloa neljä minuuttia ennen herätysaikaa. En tiedä, olinko ollut pitkään hereillä ennen sitä vai vasta havahtunut. Tosi hämmentävää oli se.

Tämänkin maailman turhimman postauksen kirjoitin vain siksi, että yritän vältellä hoidettavia asioita.

Minä en ole raskaana mutta kaikista en olisi niinkään varma!!

Puolukkapäivät onnistuu kummasti värittämään koko päivän mielialaa (vaikkakin olen iloinen, ettei sama 47 päivän epävarmuus toistunut..), joten en jaksa eritellä tuntojani juurikaan. Tiivistettynä tänään tuntui kiinnostumattomalta.

Mutta illalla Mirde kertoi, että mehtäretkellä Neekku ei oikein jaksanut hyppiä hangessa!
Se on niin tankero!
Se haluis vaan syödä ja maata!

Olimpa aika erityisen iloinen tästä informaatiosta. Jännittävien aikojen mahdollisuus kuulkaa kasvaa vääjäämättä. HUIIIIII
Se on jo ENSI VIIKOLLA IHMISET! Siis itsenäisyyspäiväviikonloppu. H-hetki.

Jos sellainen on tapahtuakseen.

Hyperventilaatio ja silleen.

Solussa kirjotettiin Jumalalle kirjeet ja iskä laitto terkkuja Roomasta, jossa ne on äipän kanssa hääpäivän vietossa. "Tasan 30 vuotta matkailtu yhdessä! Kivaa on!" 
Siinäpä sitä kuulkaa tavotetta. Suht ihailtavaa.

Sellast tänää

Suklaapupu tuli kylään

On aika kivaa, kun elämässä on rakkautta ja rakastamista. Se on myös tosi kallisarvoista eikä sitä sais ruveta vahingossakaan ajattelemaan itsestäänselvyytenä.

Oon onnellinen, kun minulla on ihminen ketä rakastaa, ja joka rakastaa myös minua. Se on sitä paitsi hyvä mies. Sen huomaa esim siitä, että se lähtee ennakkoluulottomasti mun kanssa kattomaan hämyisen omituisia sirkuscabaree-esityksiä (Circus Uusi maailma: Bass&Pole, suosittelen! ältsin hauska ja absurdi), se ei hermostu vaikka äityisin ruokakaupassa hankalaksi, sillä on aikaa huomata itkevä lapsi kirkon portailla ja kantaa se sisälle, ja aamulla suihkunoven ali saattaa hiipiä munakkaan tuoksu.
Minusta ne on kohtuullisen suuria asioita, koska sellasista asioista elämä rakentuu.

Sekin on myös hämmentävää, mitä rakkaus saa aikaan. Toisen lämpö on erilaista kuin muiden ihmisten lämpö, toista jaksaa lohduttaa vaikka mihin asti eikä kyllästytä, ja kaulan suukottelun absoluuttinen hellyys on sanoinkuvaamatonta. Järisyttävää.


Hyh, ompas lällyä. Oikeesti me vaan röyhtäillään koko ajan ja revitään toisiamme poskista ja ollaan typeriä.

Mutta viikonloppu tosiaan oli ja meni. En osannu auttaa Tumppaa löytämään talvitakkia saati -kenkiä, mutta olin pakannu sille synttärilahjan opiskelijamaisesti sanomalehteen.
Lauantaina syöpöteltiin uutta thai-ruokaa ja valmissushia eli avattiin nenät wasabilla. Laitettiin myös elämä risaseks samalla kun katottiin elokuvaa, jossa sanottiin kymmeniä kertoja fuck tai fucking, jossa lähestulkoon kaikki oli sairastanut/sairasti syöpää ja jossa satoi jostain kumman syystä sammakoita taivaalta. Joka paikassa sammakonverta.
Jouduin tunnustamaan noloja asioita ja päätettiin viisastua, vaikka toisaalta en kyllä usko että meistä koskaan tämän viisaampia tulee. Ehkä ollaan vaan yhdessä tyhmiä.
Haluisin oppia kokkaamaan ja leipomaan, mutta sen sijaan teen vaan piirakoita jotka kuivuu liiallisessa jälkilämmössä, ja suklaakakkuja joille tapahtuu jännittäviä asioita. Mutta oon kuulemma silti ihana. Ja tänään sain tunnustusta, sillä minulla on kuulemma ollut vaikutusta ruokatottumuksiin! Se on aika hienoa. Tulee pätevä olo.
Eikä se vaikutus ole aikaansaatu (ainakaan ihan kokonaan..) syyllistämisellä tai dissaamisella. Jes.

Tulevalla viikolla aion olla aikaansaava ja tunnollinen opiskelija, ettei tarvitse potea hirvittävää ahdistusta ennen joululomalle lähtöä. Aamen.

Ostakaa mulle lisää D-vitamiinia

Marraskuu alkaa tuntua.

Se tuntuu pimeinä aamuina, pitkin päivää iskevänä mielihaluna nukkumaan, silmälasit sumentavassa lumessa, vetämättömyydessä, petollisena herätyskellona, toiseen altaaseen kasaantuvina tiskeinä, silmäpusseissa.

Mutta toisaalta, nyt ollaan jo yli puolen välin. Eli positiivista on se, että alkaa tuntua vasta nyt.
Ja toisaalta, vuosi sitten tämä aika oli ihan hirvittävää. En oo ikinä kokenut niin kamalaa marraskuuta. Tämä ei ole mitään siihen verrattuna.

Joten lopputulos on positiivinen.
Silti(kin) tuntuu.

Tänään bussi oli viisitoista minuuttia myöhässä, mutta katselin sen ajan lumisadetta katulampun valoa vasten. Se oli aika hienoa. Talvi vain tuli, en jotenkin osannut huomioida kunnolla milloin se tapahtui. Mutta nyt se kuitenkin on. Lumi on hauskaahauskaa. Vaikka se sumentaakin rillit ja kastelee vaatteet ja myöhästyttää bussit.

Iloista on myös se, että meidän rakas ihana lihaisa kuopus on ehkä pieniin päin. Eilen kuulemma paikannettiin kaksi möyrivää mustan alueen asukkia, pituutta noin seitsemän senttiä. Saatamme elää vielä jännittäviä aikoja itsenäisyyspäivän tienoilla, kuulkaas!

Leikkasin joskus viime kuussa Hesarista talteen jonkun mustan maahanmuuttajan repliikin: Marraskuussa ihminen kaipaa hymyä ja halia. Se sanoi samassa jutussa myös, että ihmisten pitäisi olla enemmän yhdessä.
Olen samaa mieltä, ja kuinka onnekasta, huomenna saan vieraan jonka kanssa voin olla yhdessä, jolle voin hymyillä ja joka halii minua.

Tämä erittäin kiva. Oli jo aikakin taas.

Elävää kakkaa Epäkodissa

Nyt vasta onkin hämmentävää olla kotona.

Asuin tässä talossa 17 ja puoli vuotta eli käytännössä melkein koko tähän astisen elämäni, ja tiedän että voin edelleen tulla tänne milloin vaan ja että "mun huone" on vieläkin nimellisesti mun huone, mutta jokin on silti muuttunut.

Mä en enää asu täällä. En oikeesti.

Mulla on oma Kämppä, vaikkei se ookkaan oikeesti mun. Jotain vaikutusta sillä joka tapauksessa on ollut, sillä nyt musta tuntuu tietyllä tavalla irralliselta. Kattelen näitä samoja sotkuja ja samoja tavaraa täynnä olevia nurkkauksia ja koirankarvoja matossa ja rasvaroiskeita leipälaatikon kyljessä ja rappukäytävän pilalle kuluneita portaita ja eteisen peililiukuovia ja Neekun vesikuppia ja oon kotona, mutta sitten en kuitenkaan oo.

Jotain on muuttunut minussa ja se on vähän hämmentävää.

Loppuviikko meni jotenkin aika hujauksessa. Torstaina yritin olla skarppina koulussa ja illalla kohtasin Jumalaa Varustamossa ja se kerto mulle juttuja, jotka mun pitää selvittää ja aionkin, perjantaina nähtiin ja kuultiin hyvin puheliasta Mari Möröä ja neuvoin kahdelle naiselle Sokkarilla, miten S-etukorttia pitää käyttää päästäkseen vessaan, ja istuin täpötäydessä bussissa ja kävin äipän ja Veran kanssa kaupassa (en ole edelleenkään täysin itsenäinen: kun käy kotona kaupassa voi ostaa sukkahousuja ja kasvorasvaa ja mozzarellaa) ja lauantai meni Neekun kanssa ulkoillessa ja iskälle iskäinpäivä kakkua leipoessa ja illalla kuulin isoa mustaa miestä Teksasista, joka puhui karismaattisuudesta ja sano koko ajan "Ha Ha Haa!" ja kävin ihkussa saunassa, ja sunnuntaina kuulin lauantai-illan tasapainoksi säyseää nallekarhumaista brittisaarnaajaa ja kuulin omituisen paljon kommentteja mun kasvaneesta tukasta ja alati blondimmasta(??) ulkonäöstä ja söin isänpäivälounasta KYSin vieressä (iskällä oli koko v-loppu päivystys) ja lappasin sarjakuvia laatikoihin ja huolsin Neekun turkin, hampaat, kynnet ja lisäks ultrasin sen iskän kanssa.

Ihanan kamala hirviökappale. Hah.

Kaikesta en kerro tarkemmin, koska teidän mielenkiinto ei riittäisi enää tän postauksen loppuun asti. Siispä, mitkä mua oikeasti kosketti:

mun teini-ikä ja nuoruus vilahteli silmien ohi, kun pakkasin sarjiksia laatikoihin. Jonkun verran laitoin sivuun eroonhakkiutumista varten; niitä mulla ei ole tarvetta säilyttää itseäni saati mahdollista jälkikasvua silmällä pitäen. Haluan tarjota monelta kannalta hyväksihavaittua.

Mietin myös, että jos pitäisi valita esimerkiks kymmenen teosta kaikista, niin miten nekin onnistuis erottelemaan muista. Olisi vaikeaa.

sarjispakkaamisen lisäksi geelillä ja anturilla Neekun vatsan mähliminen eli kotiultraus. Meillä ei ole kovin suuria kuvitelmia, mutta maha on kyllä taas sellasella tavalla tujuna, että jos ei poikasia ole tulossa niin varmaan taas valeraskaus. Nyt kuitenkin oltiin löytävinämme iskän kaa joku tosi mystinen musta pallero, tai siis alue, jonka keskellä poukkoili ihmeellinen möykky. Se oikeesti liikuskeli. Pohdittiin myös, että jos se onkin vaan jotain kakkaa suolessa, mutta ei kai se kakka siellä niin kiivaasti möyris ja myöris.

Mene ja tiedä. Itsenäisyyspäivän tienoilla sen näkee. Onneks oon silloin huudeilla kera henkisen tuen.

Oon varmaan kunnottomin yliopisto-opiskelija ikinä koska en jotenkin suhtaudu asian vaatimalla vakavuudella mun syyslukukauden ainoan tentin uusintaan. Huomenna joka tapauksessa suuntana taas Jyväskylä, ja siellä pitääkin sit majailla aina sinne joulukuulle asti. Huh huh. Toisin sanoen armoton lopputsemppaaminen on nyt otettava. Kyllä. Ehdottomasti. Toteutuu.

Tajusin eilen, että nythän on jo talvi, koska lunta oli lumiukon tekemiseen tarpeeksi ja järvi oli alkanut jäätyä.

Kun kaikki liittyy yhteen

Mun askeleet seuraa sellasta punaista lankaa, jonka huomaan vasta kun katson taaksepäin ja näen sen siellä. Vaikka katson eteenpäin, niin en kykene erottamaan näkymästä sitä lankaa. Mutta siellä se on, koska jokaisella askeleella sitä jää mun taakse yhä pidempi pätkä.

Sen olemassaolo on aika lohdullista, mutta ennen kaikkea jännittävää.

Minulla on ollut koko alkuviikon tietyllä tavalla aktiivinen ja janoinen olo.
Punanen lanka on vienyt mut erilaisiin tilanteisiin, joissa on eri ihmisiä, mutta silti kaikki puhuu samoista asioista toisistaan tietämättä. Se on jännittävää, eikä varmasti sattumaa. Pinnan alla tuntuu kuplivan ja kihisevän. Jyväskylän pinnan alla. Jotain on tapahtumassa. Se vasta onkin jännittävää.

Tiedän, että tulen olemaan osa sitä.


Tänään eräs kauppatieteiden tohtori (ja myös teologi ja mitähän kaikkee se olikaan) sanoi paneelikeskustelussa:

"En ymmärrä tiedemiehiä, jotka sanovat ettei Jumalaa ole olemassa, että se on jollain tavalla muka tieteellinen fakta. Sellainen on huono tiedemies, joka ei selvästikään ole tutkinut oikeasti yhtään mitään.
En ymmärrä myöskään, etteivät kaikki ihmiset ole uskossa. Tilastojen mukaan näin kuitenkin on. Kauppatieteissä meillä on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmiset pyrkivät toimimaan rationaalisesti. Tämä kuitenkin sotii tilastotietoa vastaan, sillä mitä rationaalista on uskomatta olemisessa? Minun mielestä jokainen, joka ei usko Jumalaan, on idiootti."

(huom: vapaa, muistini muokkaama sitaatti)

Minusta on hauskaa, että joku vielä uskaltaa olla suorasukainen ja vahva omissa mielipiteissään. Itse en kuitenkaan ehkä käyttäisi noin vahvaa ilmaisua kuin "idiootti"; lähinnä tunnen empatian sekaista turhautumista kyseisiä ihmisiä kohtaan.
Ihan vain siksi, etten ymmärrä miten ne jaksaa tässä elämässä ja tässä maailmassa ja tässä ajassa ilman Jumalaa. Miksei ne ymmärrä, että asiat vois olla niin paljon paremminkin.


Toissapäivänä teki mieli tulla vihaiseksi kaupassa, koska huomasin että kevytmaito on sentin kalliimpaa kuin rasvaton, ja täysmaito sentin kalliimpaa kuin kevyt. Mikä logiikka on siinä, että mitä käsitellympää, sen halvempaa??!
Onneksi olen niin rationaalinen ja hillitty ihminen, etten polttanut päreitä.
Ja nyt jos kerrankin ajoissa nukkumaan menis.

Lumisade suoraan Himalajalta

Olen täydellisen sekaisin viikonpäivistä. Arkirytmini on niin vaihteleva ja kummallinen, ettei päivät tunnu niiden nimisiltä, mitä ne on. Tai sitten mulla on vaan menossa hirmuinen käsitysremontti viikonpäivistä ja sitten mikään ei ole kuin ennen!!!

Joo.

Eilen yritin oikeasti olla ahkera suomen lukija ja jossain määrin onnistuinkin. Taidan silti mennä ensi viikolla uudelle yritykselle, vaikka eihän sitä tiedä jos ihme tapahtuisi ja ei olisikaan parannettavaa - no niin vissiin, mutta siis että kattoo nyt tuleeko tarpeeksi tyydyttävä arvosana. Voiko muuten olla lållerompaa, että syksyn ainoa tentti, ja silti ei rupee ajoissa valmistautumaan?

Mun ikkunasta kuuluu tuulen puhallus niiiiin hyvin. Mietin et johtuukohan se siitä, kun oon täässä sisänurkassa, koska ei kämppiksellä kuulu samalla tavalla.

Eilen kävin myös kaupassa ilman pipoa ja heti sitä kaipasin. Tein hyvää risottoa ja mustaherukkarahkaa, joka varmasti herättää riemunkiljahduksia ainakin Tumpassa (mistä tuli mieleeni, että kaiken päätteeksi onnistuin vielä äsken herättämään sen raukkaparan, mutta ku ei ollu soittanu! vaikka minun olis tehny mieli höpötellä! siis onhan tää nyt kumma ettei se sitä tienny vaikken kertonukkaan!).

Eilen myös kävelin uudelle kadulle uuteen asuntoon ja ihmisistäkin uusia oli 4/6. Tätä kutsutaan soluksi. Se oli virkistävää. Tosin vaikeaa on yrittää kertoa itsestään jotain uusille ihmisille. Mikä muka määrittelee minut? Mitä haluan jakaa itestäni tyypeille, jotka ei tiedä vielä mitään, ja joille tulee siitä tietynlainen käsitys?
Sit ei osaa sanoo mitään kunnollista. Sit jälkeenpäin totta kai tulee ripotellen mieleen että niin no se ja se.
Mutta väliäpä hällä. Oli kivaa rukoilla ja meininki jatkui taas tänään tentin jälkeen, ja oli hauskaa että eilinen yksi uusi ihminen oikeasti tuli paikalle eikä vain lupaillut tyhjiä!

Minusta alkaa tuntua, että tää lähtee vielä oikeesti kulkemaan tästä. Ai mikä tää, no miettikääpä sitä.

Olen hylännyt pyöräilyn nyt luultavastikin ensi kevääseen saakka. Syy: petollisen liukasta, en uskalla riskeerata. Toinensyy: naamalla olisi kuolettavan kylmä, kun kävellessäkin jo on.
Eksyin pitkästä aikaa keskustaan, ja ostin Himalajan ruususuolaa (jopa 84 eri alkuainetta!, väittää propaganda, ei mitään otettu pois! ei mitään lisätty! alkuperäinen!), pähkinäsekoitusta (koska ajattelin pikkuhiljaa laajentaa pähkinärepertuaariani), papusekotusta (jonka ehkä jaksa liottaa ja keittääkin jossain elämässä) ja iskälle isänpäivälahjan. Ihme ja kumma, en muista millon viimeks olisin ees muistanut ajatella sellasia asioita kuin isänpäivälahja.
Jos musta on tullu parempi ihminen.

Ja ostin myös - kyllä, senpä juuri - bussikortin. Ja tulin bussilla Slummille. Kuinka eriskummallista.
Taidan silti kuitenkin yrittää suosia kävelyä kunnes kyllästyn.

Oi että tuolla taitaa oikeesti olla melkonen pyry ja myräkkä.

Kaksi asiaa:
Tiesittekö että kuorituissa auringonkukansiemenissä on yli 34% proteiinia? Ainakin muistaakseni. Nehän on siis melkosta ruokaa.
Kertokaa mulle, mitä eroa on intiaanisokerilla ja täysruokosokerilla? Tai siis että onko niillä oikeasti mitään eroa?

Kotiin päästessä en jotenkin osannu yhtään olla. Annoin itselleni luvan täydellisen vajaapäisyyden terapiahetkeen: aakkostin mun jääkaappirunomagneetit. Oikein siististi ja tarkasti.

Sit ku olin valmis tajusin, että olisin voinu jaotella ne myös esim. sanaluokkien mukaan.

Ehkä ens kerralla.


Joo tiedän, ei tässä merkinnässä ollut oikeesti mitään, mutta aattelimpa silti kirjottaa. Siitäs saitte.

PS: VUOTAAKO mun ikkuna?? Äsken tuntui käsillä lumihitusia!

EDIT/ muistin väärin, a-siemenissä olikin noin 23% protskuu

Tintidi-diidii, tintidi-diidii, taaistelu-JASka!

Kirjoitin perjantaina keltaiseen muistilappuun listan asioista, jotka on tehtäviä asioita lähitulevaisuudessa. Oon harrastanut noita tehtävää-lappuja nyt aika paljon, ne auttaa mua jäsentämään mun pään ja ehkäsee mua unohtamasta asioita ja toisaalta hautomasta niitä pakonomaisesti päässä unohtamisen pelossa.

Siinä lapussa oli kuus kohtaa ja sain yliviivattua viikonlopun aikana niistä yhden. Heh.

Mutta ei se mitään. Yritän opetella antamaan tilaa niille asioille, jotka painaa. Perjantaina lysähdin sängylle ja tuntui kovin raskautetulta, vaikkei päivä ollut edes ollut hirvittävän pitkä. Jos mieli seikkailee koko päivän tulevaisuudessa ja jos siitä joutuu vielä keskustelemaan yli tunnin jonkun ihmisen kanssa, niin ei ole ihme jos tuntuu kaikkensa antaneelta. Mutta sen keskustelun jälkeen tuntui edes hitusen varmemmalta ja selkeemmältä.

Sängyllä koomatessa laitoin ajatuksia järjestykseen ja ratkaisin missä vietän viikonlopun ja mitä tehden.
En lähtenyt Kuopioon. Olin täällä.
Enkä lukenut tenttiin koko viikonloppua. Eilen olin yötä Maijukalla Mailun kanssa ja tänään kävin kirkossa, kun kerrankin olin sunnuntaina huudeilla.
Ja just nyt niillä on enemmän merkitystä kuin keltaisella muistilapulla.

Tänään tein taas yhden päätöksen lisää. Se vie mut mahdollisesti helmikuussa Sherwoodin metsiin.
Tänään myös paistoin itselleni illalla yhden ainoan paksun letun, jonka söin mansikoiden ja jäätelön kera. Join Antistress-hauduketta. Lisäksi kuuntelin Tumpan käskystä The Bad Ass Brass Bandia ja tanssin villisti mun pienessä huoneessa. Siinä oli meininkiä.

Huomenna tankkaan suomea ähkyyn asti. Tämän lupaan pyhästi tässä ja nyt.

Puolimatkan pysäkillä

Tänä aamuna musta on tuntunut tosi irralliselta maailmasta.
Luulen, että se johtuu tosta lumisateesta. Oli taas jotenkin elähdyttävää herätä valkoseen luontoon. Toi on vielä tollasta hiljaista ja rauhallista, äänetöntä sadetta. Ei tuiskua. Tota vois jäädä katselemaan vaikka kuinka pitkäks aikaa. Varsinkin Coldplayn soidessa taustalla, Parachutesin.

Alan tykätä mun energisoivista verhoista ja mun ikkunasta, vaikka se onkin ihan hitusen liian korkeella.

Muuttoviikonlopun jälkeen ensimmäinen viikonloppu, jonka olen kokonaan Jyväskylässä (paitsi että oikeastaan pilkunviilausnäkökulmasta ei, koska menen Laukaaseen Maijukalle yöksi). Ja ensimmäinen viikonloppu, että me molemmat ollaan Kämpillä, sekä Kämppis että minä. Ehkä senkin takia tää on vähän kumman tuntusta.

Tää tuntuu vieläkin ehkä enemmän sellaselta tukikohdalta kuin varsinaisesti omalta pesältä. Olis eri asia, jos mulla ei olis tarvetta lähteä mihinkään, mutta nyt poukkoilen kolmen eri paikan välillä. Se on aika huvittavaakin jotenki, tää on tässä keskiössä ja sit sinkoilen väliin koilliseen ja väliin lounaaseen. En oikeestaan koe sitä repivänä, mutta jonkin verran se luo irrallisuuden tuntua ja sellasta, etten osaa täydellisesti vieläkään sisäistää, että mun pitäis rakentaa pääosa elämästäni tänne, tähän kaupunkiin.

Tällä viikolla jossain vaiheessa mietin varmaan ensimmäistä kertaa muuttamisen jälkeen, että entäs jos olisinkin valinnut Tampereen. Entäs jos se oliskin ollut parempi, entäs josjosjos. Mietin, että johtuko mun päätös vaan siitä, etten uskaltanut tehdä selkeää ratkaisua, vaan että halusin pelata ikään kuin varman päälle ja jäädä tähän puolimatkaan. Etten uskaltanut mennä ihan lähelle toista, koska en uskaltanut joutua liian kauas toisesta.

Mutta ei. Ei se niin oo. Kyllä mä tiedän, että tää on oikea paikka nyt, ja että tää oli päätös jonka tiesin tekeväni. Kai se vaan hämmentää, kun olis ollut mahdollisuus valita toisinkin.

Mutta nyt oon täällä ja se on hyvä.


! TUOLLA NÄKYY KAISTALE SINISTÄ TAIVASTA! EKAAN KERTAAN MONEEN PÄIVÄÄN!!

Eilen selvitin mysteerin "Miksi vasempaan pakaraani ilmestyy kovin usein märkä läntti pyöräillessä?". Aivan kuten olinkin arvellut (mutta aina unohtanut tarkistaa): vasemmalla puolella satulan ihan alareunassa oli ehkä sentin pitunen halkeama päällysteessä, ihan mitätön, mutta mahtavan painoni alla sitä kautta ilmeisesti tirisee sateella imeytynyttä kosteutta mun housuihin. Jee.

Eilen katsoin myös jostain nostalgianimpulsiosta Paistetut vihreät tomaatit. Se oli ensimmäinen elokuva, jonka oon katsonut motorisoidussa sängyssäni ja ylipäätään omassa Kämpässäni.

Tajusin vasta naamiksen ansiosta, että tänään on pyhäinpäivä. Ja ylipäätään pyhä. En oo näköjään ihan mukana maailman menossa.

Ukkosella ei tekeydytä edes naiiviksi

Minulla oli vajaa lapsuus.
En koskaan tehnyt ite viiliä.

Siispä laajensin tänään elämänkokemustani ja sekoitin hiukan viiliä ja täysmaitoa ja nyt jännityksellä odotan mitä tapahtuu.
En tosin tiedä kumpi tulee halvemmaks: ostaa viili viilinä vai valmistaa sitä juuresta ja maidosta, kaikki kuitenkin maksaa.
Palaan asiaan kunhan olen nauttinut tekeytyneestä viilistä. Netissä luki ettei viili tekeydy jos ukkostaa. Kaikkea sitä oppii kun opiskelee yliopistossa.

Oikeastaan olisi ihan hyvä olla jo nukkumassa. Jossain vaiheessa iltaa mua oikeesti väsyttikin. Oon ollut pitkään hereillä, kiitos viikon ainoan kahdeksan aamuni. Vaikka itse asiassa oli melko raikas fiilis olla niin aikasin ylhäällä. On se erilaista pyöräillä kahdeksalta kuin kahdeltatoista.

Tänään siirryttiin runoista proosaan, luennoitiin feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta ja Aleksis Kivestä. Eri luennoilla tosin.

Mä kuitenkin palasin runoihin. Ennen Varustamoa pyörähdin kirjaston poistomyynnissä ja sieltä löytyi muutamalla eurolla helmiä matkaan, joista kolme neljästä on runokirjoja. Sit kävin vielä lainaamassakin runokirjoja kun kiinnostuin mun analyysirunoilijan tuotannosta.

Vietin iltahetken lattialla. Poltin kynttilää, söin appelsiinia ja luin random-ostoa Sointu Sallista, jonka runot olivat kaikessa naiiviudessaan itkettävän sympaattisia ja suloisia ja just nappeja siihen hetkeen.

Ihminen

niin lähellä,

että voit

häntä helposti haavoittaa;

niin lähellä,

että voit

häntä hellästi myös hoitaa.

Nyt kun on joku, jota rakastaa erityisellä tavalla, tää saa ihan uuden ulottuvuuden.

Onni on hiljainen
ja arkinen.
Usein sen huomaa
vasta sitten,
kun se jo meni.

Oon kyllä tiedostanut mun arjen onnellisuuden jo pitkän aikaa eikä se vieläkään lakkaa hämmästyttämästä minua. Mun ongelmat on sitä luokkaa, että mitä söisin iltapalaksi tai missä viettäisin mun viikonlopun, kun on mahdollisuus seilata kolmen (tai jopa neljän) paikkakunnan väliä. En ole vieläkään päättänyt, missä olen huomenna. Ehkä se selviää omalla painollaan.

Täytymisten ja muistamisten, 
menemisten ja tekemisten
paineessa muistan:
Ollakin on teonsana.
- Minun arvoni ei ole vain siinä,
että teen,
vaan jo siinä,
että olen.

Siinä niille, jotka on väsyneitä.

Kaikki aiemmin kokemani

on ollut valmistusta

kohtaamaan tämä ihminen,

tekemään tämä tehtävä

tänään, tässä.

Jos osaiskin keskittyä kohtaamisiinsa sellaisella intensiteetillä.

Ja kun kerran vauhtiin päästiin, niin vielä:

Tehtävä, sinulle annettu,
että sen tekisit.
Päivä, sinulle annettu,
että sen eläisit.
Ihmiset, sinulle annetut,
että heitä rakastaisit.
Armo, sinulle annettu,
että jaksaisit alkaa
taas alusta uudestaan.

Suloista.
Koska tämä menee jo niin överiksi, niin vielä vähän ronskimpaakin lempeä:

Ei mikään ole niin hyvä

kuin sinun kätesi,

kun se liikkuu ihoani pitkin.

Se on niin hellä ja hiljainen,

kuitenkin tosi,

että se kutsuu minutkin elämään.

Kun se piirtää ääriviivojani,

tiedän olevani tässä.

Uskon, että elän.

Hihi, minulle tuli ihan oikeasti hyvä mieli näitä lukiessa. Ne oli jotekin niin häpeilemättömän naiiveja ja vailla turhia pyrkimyksiä olla korkeaa runoutta.

Onkohan minun viili aamulla jo tekeytynyt! (miten mainio ilmaus sitä paitsi)

[--]

Sinä vanha ja käytössä kulunut

olet niin rakkaaksi käynyt.

Minulla on ikävä Toumon poskea. Se on hyvin lämmin poski.


Sitaatit: Sointu Sallinen - Ikävä on mennyt (1988); Sydämessä haikeuden kolo (1990)

36 viikkoa ja 5 päivää selvinnyt

Silmissä tuntuu siltä, että oon lukenut koko päivän. Ja sen todella oon tehnyt.

Mutta turhuuksia en ole lukenut! Ihme ja kumma, mutta tämä on totta.
Olen lukenut näytöltä ja paperilta ja kirjansivulta.
Olen lukenut pöydällä ja lattialla ja sängyllä.

Oon oppinut tänään aika paljon. Esim kolesterolista - hyvästä ja pahasta - ja statiineista. Keskiajan kirjallisuuden muodoista. Lukijatutkimuksesta. Oman tekstin muokkaamisesta. Abortista.

Se oli kaikkein järkyttävintä. Lukekaa vaikka itse täältä.

Neljä vuotta vanhaa juttua ehkä, mutta en usko että asiat on siitä mihinkään muuttunu.

Jos tuhatta elävänä syntynyttä lasta kohti abortoidaan kakssataa, niin minusta se on ihan tosi paljon. Ihan liikaa.

Opin myös sen, että viidennellä viikolla sikiöllä on sydän, kahdeksannella kaikki muutkin elimet. Raskaus kestää yleensä 40 viikkoa, ja vielä 24.viikollakin raskaus saatetaan keskeyttää. Sen ikäiset sikiöt voi nykyään säilyä jo hengissä.

Yli 80% aborteista tehdään sosiaalisista syistä, eli synnytys olisi naiselle "huomattava rasitus".

NIIN VARMAAN.

Sen tahtoisin tietää, miten iso noista SOSIAALISISTA SYISTÄ, johtuu pelkästään ihmisten omasta vastuuttomuudesta tai itsekkyydestä. Jos vauva ei satu sopimaan omaan elämäntilanteeseen, niin onko oikein evätä siltä mahdollisuus syntymään? Miks on sit pitäny harrastaa seksiä, jos ei ole hyväksynyt sitä tosiasiaa, että kunnollisesta ehkäisystä huolimatta hedelmöittyminen voi olla seurauksena? Raiskaukset ja muut on asia erikseen, mutta ne onkin ihan marginaalia, eikä selitä noin isoa lukua.

Millä perusteella äidillä on oikeus päättää, että tällä tulevalla ihmisellä ei olekaan yhtäläistä oikeutta elämään niin kuin minulla oli, vaan valitsempa abortin niin että sikiöstä tulee "biologista jätettä"?

BIOLOGISTA JÄTETTÄ.

EI SE OLE BIOLOGISTA JÄTETTÄ, SE ON IHMINEN!!

Ja joo kyllä, tämä herätti minussa vahvoja tunteita. Ja joo kyllä, näistä asioista on varmaan yhtä monia mielipiteitä kuin on ihmisiäkin.

Mutta HEI: syntymätön lapsi on puolustuskyvytön osapuoli, jolla ei ole omaa ääntä. Miksei sillä ole oikeusturvaa? Missä tässä on järki ja inhimillisyys, minä vaan kysyn?


Kiitos äiti, ettet halunnut minusta biologista jätettä vaan että sain mahdollisuuden yrittää elämää.

Suomalaiset ovat selvästi lukijakansaa

Nämä alkutalven aamut on ihania. Tykkään pikkupakkasesta, kirkkaasta auringonpaisteesta ja kuulaasta, sinisestä taivaasta. Näitä lisää kiitos, ei niitä koko viikonlopun vallinneita harmaan apaattisia epämääräisiä pilvipäiviä.

Vietin jälleen velvollisuudettoman pitkän viikonlopun. Turvotin itseäni Kangalassa, rikoin Tumpan nastarenkaita matkalla Maamme Pääkaupunkiin ja takaisin, ja katsoin Indiana Jones kakkosta hullun hyvän juusto-smetana-lohi-pizzan kera Lintsin kupeessa.

Ja joo, menetin kirjamessuneitsyyteni. Koin ison kaupungin isot systeemit.
Yhteenveto: musiikkimessut oli lievästi sanoen pettymys (esiintyi siellä Ana Tuisku ja blondi-viulisti-Linda), ruokamessuilla vallitsi tungos koska ihmiset vaan tyrkki toisiaan suunnistaessaan kohti ilmaisia maistiaisia ja kirjamessut oli ISOT. Siis ISOT. Ja siellä oli PALJON ihmisiä.
Siis PALJON.

Niin paljon, että iski melkein ahdistus ja mahahaava ja tuli päättämättömyyspulma, kun pelkästään antikvariaattiosastolla olis ollut niin paljon tutkittavaa ja perehdyttävää. Ostettavaa olis varmasti löytynyt vaikka miten. Iloisin olin kuitenkin ensimmäisestä löydöstäni, johon törmäsin heti alkuvaiheessa. Olin etsinyt sitä kirjaa jo monta vuotta joka paikasta, koska kovakantinen versio on loppuunmyyty. Tähän saakka se kesti, mutta nyt olen saanut rauhan. Jee.

Sarjiksia ostin kuitenkin eniten, vaikka myös romaanin ja runokirjan ja oikean asiakirjan (joka liittyy yllättäen taas "aitoon ruokaan", heh) ja kaikkee. Ja kun äippäkin sponsoroi messumatkaani synttärilahjana, ei tarvinu ees leikkiä köyhää opiskelijaa.
Ruokamessuilta löydettiin Tumpan kanssa vihdoinkin chai-makusiirappia. Siinä oli jopa hitunen inkivääriä, mutta piparilta sekin silti maistui. Ihan miellyttävää tavaraa kuitenkin.

Oli kiva kokemus, mutta mieltyisin kuitenkin hiukan pienempiin messuihin vähän vähemmällä ihmismäärällä. Vaikka toki tuolla vilisi lehdistä tuttuja naamoja, näin jopa Alivaltiosihteerit ja Helsingin naispiispan ja Peter Franzénin, hahaa. Ja muita tyyppejä, mutta entä sitten.
Ai niin ja Hauskojen kotivideoiden juontajan! LÅL

Ostettiin Tumpan kanssa myös ylihinnoiteltu take away-sushi ja syötiin se isoilla rappusilla ja siinä ajassa kaks tyyppiä tuli kysymään, mistä löydettiin sushia.

Niin ja hyvä elämä -messut rajoittui ilmeisesti yhteen ainoaan itseään mainostavaan asianajajaan. HAH hah.

Maijukka muuten kysyi joskus, mistä luulen et meidän ensimmäinen riita tulee, enkä osaa sanoa koska sitä ei ole vieläkään tullut (jo neljä kuukautta hei!), mutta melkein luulen että tätä vauhtia se tulee autonajamisesta. Siis kun minä olen ratissa.
Mutta kyllä minä jo melkein osaan liikenneympyröihinkin ajaa oikeaoppisesti, kun niitä on Treen laitamilla niin pirun paljon.

Teitä varmasti kiinnostaa minun tekemiset ja menemiset ihan hullusti, mutta kerrompa vielä että sunnuntaina kävin viimein myöskin Treen Ikeassa. Ostin pyöreän vuoan, joka mahtuu mun uuniin (!jee!) ja jossa äsken paistoin puolukkapiirakkaa! Miettikää!
Siitä tuli ihan hyvää. Hih. Nyt on pariksi päiväksi jälkkärit.
Ja muutakin ostin ja maanantaina pakkasin taitavasti, mutta oli kyllä painava rinkka ja Tumppa oli katkera kun en jäänyt viimeiseen junaan.

Siinäpä teille taas elämää kehittävää pohdiskeltavaa.



PS: Jälleen uusi mörkö lapsuudesta selätetty. Täysmaito. Ei se olekaan myrkkyä, jota ei voi juoda, vaan erittäin hyvää! Orvokki suosittelee.