Elävää kakkaa Epäkodissa

Nyt vasta onkin hämmentävää olla kotona.

Asuin tässä talossa 17 ja puoli vuotta eli käytännössä melkein koko tähän astisen elämäni, ja tiedän että voin edelleen tulla tänne milloin vaan ja että "mun huone" on vieläkin nimellisesti mun huone, mutta jokin on silti muuttunut.

Mä en enää asu täällä. En oikeesti.

Mulla on oma Kämppä, vaikkei se ookkaan oikeesti mun. Jotain vaikutusta sillä joka tapauksessa on ollut, sillä nyt musta tuntuu tietyllä tavalla irralliselta. Kattelen näitä samoja sotkuja ja samoja tavaraa täynnä olevia nurkkauksia ja koirankarvoja matossa ja rasvaroiskeita leipälaatikon kyljessä ja rappukäytävän pilalle kuluneita portaita ja eteisen peililiukuovia ja Neekun vesikuppia ja oon kotona, mutta sitten en kuitenkaan oo.

Jotain on muuttunut minussa ja se on vähän hämmentävää.

Loppuviikko meni jotenkin aika hujauksessa. Torstaina yritin olla skarppina koulussa ja illalla kohtasin Jumalaa Varustamossa ja se kerto mulle juttuja, jotka mun pitää selvittää ja aionkin, perjantaina nähtiin ja kuultiin hyvin puheliasta Mari Möröä ja neuvoin kahdelle naiselle Sokkarilla, miten S-etukorttia pitää käyttää päästäkseen vessaan, ja istuin täpötäydessä bussissa ja kävin äipän ja Veran kanssa kaupassa (en ole edelleenkään täysin itsenäinen: kun käy kotona kaupassa voi ostaa sukkahousuja ja kasvorasvaa ja mozzarellaa) ja lauantai meni Neekun kanssa ulkoillessa ja iskälle iskäinpäivä kakkua leipoessa ja illalla kuulin isoa mustaa miestä Teksasista, joka puhui karismaattisuudesta ja sano koko ajan "Ha Ha Haa!" ja kävin ihkussa saunassa, ja sunnuntaina kuulin lauantai-illan tasapainoksi säyseää nallekarhumaista brittisaarnaajaa ja kuulin omituisen paljon kommentteja mun kasvaneesta tukasta ja alati blondimmasta(??) ulkonäöstä ja söin isänpäivälounasta KYSin vieressä (iskällä oli koko v-loppu päivystys) ja lappasin sarjakuvia laatikoihin ja huolsin Neekun turkin, hampaat, kynnet ja lisäks ultrasin sen iskän kanssa.

Ihanan kamala hirviökappale. Hah.

Kaikesta en kerro tarkemmin, koska teidän mielenkiinto ei riittäisi enää tän postauksen loppuun asti. Siispä, mitkä mua oikeasti kosketti:

mun teini-ikä ja nuoruus vilahteli silmien ohi, kun pakkasin sarjiksia laatikoihin. Jonkun verran laitoin sivuun eroonhakkiutumista varten; niitä mulla ei ole tarvetta säilyttää itseäni saati mahdollista jälkikasvua silmällä pitäen. Haluan tarjota monelta kannalta hyväksihavaittua.

Mietin myös, että jos pitäisi valita esimerkiks kymmenen teosta kaikista, niin miten nekin onnistuis erottelemaan muista. Olisi vaikeaa.

sarjispakkaamisen lisäksi geelillä ja anturilla Neekun vatsan mähliminen eli kotiultraus. Meillä ei ole kovin suuria kuvitelmia, mutta maha on kyllä taas sellasella tavalla tujuna, että jos ei poikasia ole tulossa niin varmaan taas valeraskaus. Nyt kuitenkin oltiin löytävinämme iskän kaa joku tosi mystinen musta pallero, tai siis alue, jonka keskellä poukkoili ihmeellinen möykky. Se oikeesti liikuskeli. Pohdittiin myös, että jos se onkin vaan jotain kakkaa suolessa, mutta ei kai se kakka siellä niin kiivaasti möyris ja myöris.

Mene ja tiedä. Itsenäisyyspäivän tienoilla sen näkee. Onneks oon silloin huudeilla kera henkisen tuen.

Oon varmaan kunnottomin yliopisto-opiskelija ikinä koska en jotenkin suhtaudu asian vaatimalla vakavuudella mun syyslukukauden ainoan tentin uusintaan. Huomenna joka tapauksessa suuntana taas Jyväskylä, ja siellä pitääkin sit majailla aina sinne joulukuulle asti. Huh huh. Toisin sanoen armoton lopputsemppaaminen on nyt otettava. Kyllä. Ehdottomasti. Toteutuu.

Tajusin eilen, että nythän on jo talvi, koska lunta oli lumiukon tekemiseen tarpeeksi ja järvi oli alkanut jäätyä.