Kaks viikkoo yhdes niinQ!

Lyylin eka Jyväskylän koirakaveri, pikkuhiljaa sutjaantuva arki, pari tassun päälle astumista, viimeinkin ehken hellittävä pakkanen, temppujen vähittäistä handlaamista, palautuva ruokahalu, eka nuortenilta moneen viikkoon, täydellinen iltapalaviili, ilopissien siivoomista käytävältä, innostuessaan ninjakenguruidentiteetin omaava koiravauva.

Sellasta tässä muutamalta päivältä.

Elämä maistuu kaikesta huolimatta. Synnytyksenjälkeinen masennus alkaa oikeasti helpottaa niinku koiravauvan uudenkodinmasennuski. Aletaan olla melkein ystäviä. Aletaan melkein ymmärtää jotain toisistamme.

Huomenna saan Halausukon viekkuun taas parin viikon tauon jälkeen. Tai siis oikeastaan Englannin jälkeen ja perheen lisäyksen jälkeen ekaa kertaa. Se ei voi edes kuvitella mikä sitä odottaa. Enkä kyllä oikein minäkään, jännittävä nähdä miten toi suhtautuu lattialla nukkuvaan. Monetko pissit tekee patjalle ja silleen, heh.

Mutta mulla on ollu jo ikävä yhyy!

Huomenna aion reippailla keskustaan pitkästä aikaa ja viettää hetken ihan vaan itsekseni katsellen kivoja asioita. Ostan ehkä pähkylöitä ja siemeniä ja Mestarin Herkusta jotain herkkua, ainakin kananmunia ja turkkilaista ja piimää - oon juonu sitä nyt muutamana päivänä, alan melkein päästä sisälle - ja ehkä hippeilykaupasta myös raakamaitoa jos jaksan ja raaskin.
Ja juustoa. Juustoajuustoajuustoa. Perjantain kunniaksi.

Oi viikonloppu! Siitä tulee kiva ja paras.

Kasviskoira

Elämä alkaa melkein asettua taas uomiinsa. Ei ihan, mutta vähän. Pikkuhiljaa.

Tänään ostin kirpparilta pari söpöä tyynyä Lyylille pesänrakennukseen ja löysin myös ällön violetit valjaat, jotka oli sopivat. Pilkkahintaan. Myyjä kehu tyynyjen väriä, en viittiny sanoo et hankin ne koiralle.

Mulla on siisteysilta. Imuroin nappulanmurut ja luuttusin ilopissijäljet ja muut epämääräiset tahrat. Nyt pyykkään. Lyyli ei pelänny imuria ja mopin kanssa se otti armotonta battlee. Moppi voitti, Lyyliltä meni taju kankaalle.

Yksinjääminen on vieläkin vähän niin ja näin. En tiedä, miten rauhallinen toi on. Ei ainakaan niin rento, että ruikkis ja ulostais joka paikkaan, se itse asiassa pidättäytyy siitä aina mun muualla ollessa. Pitäis kai olla tyytyväinen mutta no.

Kerron vähän loppuviikosta. Me junailtiin. Uskomatonta, mutta totta. Me junailtiin, ja se meni yllättävän hyvin. Ekassa junassa toi ei meinannu asettua ja nukahti vasta just kun oltiin Pieksämäellä. Toisessa junassa oli kolme villistä ja yks valtavan iso sakemanni just toisella puolella käytävää. Koin jotain erittäin voimakasta taivaallista todistusta, kun L oikeesti hirvittävän syvästä kurkkumurinasta huolimatta rauhottu ja nukku siihen sakemanniin päin. Uskomatonta. Olin vaan silleen, että Jumala sun on pakko olla olemassa. Kiitos tästä.

Kotopuolessa sain levähtää, koska siellä oli muita ihmisiä ja muita koiria, joten mun ei tarvinnut olla Lyylin maailman keskipiste kakskytneljäseittemän. Sellanen on nimittäin oikeesti ihan mielettömän rankkaa. Että joku on kiinnostunut koko ajan missä meet, mitä teet, millä mielellä oot, ja seuraa kaikkialle. Veli ja sisko näki viikon eron jälkeen ja riehu tunteja putkeen, koska molemmilla tais olla patoutumia. Ne oli hirvittävän väsyneitä eivätkä silti osanneet lopettaa.

Viikonloppu meni soittaessa. Sunnuntaina sain autokyydin takasin ja mietin, että masentuuko toi taas ihan täydellisesti. Aika väkivaltasta repästä noin seurallinen ja liittyvä koira pieneen asuntoon muutaman ihmisen keskuuteen. Mutta kai se tottuu, jos sen elämä olis muissa puitteissa mielenkiintosta.

Äsken riideltiin siitä, saako märkiä pyykkejä repiä vai ei. Ei niitä saa.

On mulla ihan kehityskelponen koira. Se syö porkkanaa, kaalia ja omenaa. Se tykkää makupaloina melkein enemmän hapankorpusta ku härkäremmistä, voitteko kuvitella.

Mennään (vähintäänkin) minne vaan

Kuinka sadistista elämää nämä muutamat menneet päivät! Teemana on ollut ramppaaminen kampuksen ja kämpän väliä, lähinnä siis siksi kun olen nyt holhooja ja silleen, ja matkan yritän taittaa mahdollisimman usein kävellen bussin sijasta. Nenäni on vielä tallella, mutta on kuulkaa ollut välillä huisin tuskaisaa. Minulle riittäisi tämä pakkanen jo, kiitoskaunis.

En ois ehken ikinä uskonu tätä perjantaina kun istuin yksin lattialla ja kattelin tota hurttaa, mutta kyllä kuulkaa tästä ehkä vielä jotain tulee. Vielä ei ole tullut paljon mitään, mutta oon kummasti aistivinani, että oltais lähestymässä Lyylin kanssa samaa aaltopituutta. Se on aika hienoa. Vaikka matkaa on kyllä vielä runsahasti.

En tiedä vieläkään, miten toi suhtautuu yksinoloon, mutta ei ainakaan riemukkain rinnoin. Viime kertoina ei ole ainakaan haukkunut kun olen tullut, eikä myöskään lähtiessä, joten kai se on hyväksynyt asian. Ei tosin vieläkään syö juuri mitään sillä välin eikä hirveästi tee tarpeitaankaan, mutta ainakin tänään ekalla sessiolla taisi olla jopa nukkunut, ainakin oli tullessani vähän pöhnäinen ja teki kissavenytyksen. Ehkä se tottuu. Ehkä se ei mee sen takia raiteiltaan, jag hoppas.

Tuhoprosentti on edelleen nollassa. Tosin lehtilaatikon puinen kulma on nousevassa huudossa kuten myös Kirden hylkäämät rumat Vanssit, jotka on mulla koiranpissityskenkinä. Tai oikeastaan vain toinen niistä. Myös sängyn alla olevan vieraspatjan kahiseva pakkausmuovi kiinnostaa vähän liikaa, ja oon kaivellu muovinpaloja tuon kurkusta vähän väliä. Välillä myös kirjahyllyn alimpia hyllyjä suojaavat hienot kangasviritelmät on liian ärsyttäviä jostain syystä. Tuolien jalkoja L jyrsii melko ahkerasti, mutta ne on onneks terästä joten jyrsiköön. Kämppiksen ollessa kotona rahin päällä olevat vaatteet on superhoukuttelevia. Viime iltana sain pyydystää villasukkanippua suusta lukuisia kertoja. Lyylin mielestä Kämppiksen huone on myös oivallisempi tarpeille kyykistymiseen (vaikka matto onkin poissa). Mystinen on koiran mieli.

Eilen hissiin tuli samaan aikaan joku vaihtari.

V: "Nice dog. Does she like snow?"

O: "Yeah. But it's a little cold there. Almost too cold."

V: "I see. Haha, yeah, it's too cold for me too!"

Tästä tuli jostain syystä mieleen iso musta mies, joka tuli istumaan tänään Lozzilla samaan pöytään. Se kysyi oliko siinä vapaata ja sen jälkeen esittäytyi ja kätteli jokaista lähellä istuvaa kutakin erikseen. Se oli huvittavaa.

M: "Mikael, hei!"

O: "Orvokki."

M: "Yritän muuttaa suomalaista sosiaalista kulttuuria."

O: "Sen huomaa."

Sillä oli hienot rastat.


Tänään oli myös minun ja Lyylin ensimmäisen seikkailun päivä. Otin härkää sarvista ja kävelin (tai siis pyrähtelin siksakaten, sitähän se meidän kävely vähän on) bussipysäkille, nousin melkein täyteen bussiin, ajoin keskustaan, kävelin keskustasta Matkakeskuksella, ostin junalipun, nostin rahaa Ottomaatista, kävelin takaisin keskustaan, ajoin bussilla takaisin Kämpille.
Siis Lyylin kanssa. Siis vielä sellaseen aikaan, että on runsahasti ihmisiä liikenteessä.

En ois uskonu kaks päivää sitten, että pystyttäis tähän. Osittain pakkasenkin takia mutta enemmän muista syistä.

Ja se meni niin hillittömän hyvin kokonaiskatsaukselta että olin vaan ihan hämmentyneen iloinen kun pääsin Kämpille. Kun yhtäkkiä oli niin paljon ihmisiä, Lyllerö ei tajunnu ees haukkua niille. Täällä se urahtelee ohikulkijoille välillä vieläkin. Bussissa se ei päästäny ääntäkään. Tosin tein sen virheen, että pidin sitä seisten sylissä menomatkan ja nyt vasen käsi vähän jäkittää. Tulomatkalla tajusin mennä istumaan.

Eikä nähty yhtään koiraa mistä olin niiiiiiiin kiitollinen. Et jos olis tullut just samaan bussiin. Tai matkakeskuksella olis ollu (vaikka eiköhän siellä huomenna ainaki yks yksilö oo, ja lemmikkivaunussa nyt varmasti ainakin). Tai muuten vaan tullu Foorumin takana vastaan, kun muutenkin oli ihan tarpeeks häiriötä liikenteestä ja ihmisistä.
Mutta ei. Ah.

Tulipahan sekin taas todistetuksi, että joo, koiran kanssa saattaa saada huomiota, jota ei muuten saisi, mutta jos koira sattuu olemaan pieni ja varsinkin pentu, niin hohhoi. Ekat lässytykset tuli bussipysäkillä. Tai no ihan asiallisiakin joo, mutta varsinki naisilla on tapana lässyttää. Bussissa joku huokaili kun kävelin ohi. Urheilukaupasta tuleva mies äänteli siihen malliin miten meidän iskä saattais äännellä vieraille koirille. Liikennevaloissa matkalaukkunainen jutteli. Vuoronumeroa odottaessa nuorenparin naishenkilö kysyi luvan silittää ja lässytteli ja silitteli kyllä oikein olan takaa, noin vain. VR:n naisvirkailija ojensi käden luukusta haisteltavaksi, vaikkei mulla ollut edes tarkotus työntää koiraa sille. Se antoi meille matkaevääksi jotain suklaapatukoita joita en tule syömään. Ja miten niin meille evääksi, koirahan saattaa kuukahtaa jos suklaata nassuttaa liikaa. Joku kampanja, vai annetaanko niitä vain valikoiduille tapauksille? Ei mulle ainakaan ennen oo suklaata jaeltu junalippua ostaessa. Huolehti, että kunhan ehdin pissittää pienen junaa vaihtaessa ja kehui miten kiva on kun lemmikkivaunu on niin vähäpaikkainen ja sanoi että hyvin se menee, kun kerroin että kyseessä on neitsytmatka. Vastaantuleva teinityttö moikkas Lyyliä vaikken edes kattonu sitä ja L oli mulla sylissä. Hengattiin lumivuorella bussia odottaessa ja saatiin paljon katseita muilta bussinodottajilta. Ei kai ollut pakkasessa muutakaan viihdettä. Joku kuus "Kato!" ja jotain kun Lyllerö kiipes vuoren päälle ja liukuili tassut haralla alas. Miellyttävä eläkeläisnainen jutteli ja silitteli bussiin jonottaessa. Lähiön pizzeriasta tuli ulkomaalaistaustainen pizzaa mukaan odottava mies silittämään, kun oltiin kävelemässä ohi.

Kaks hyvin kulutettua kysymystä: "Onko se pentu?" ja "Minkä rotunen?"
Sain sanoo aika monta kertaa että "On, ihan pentu vielä." ja "Ihan sekarotunen."

Eikä varmaan lopu tähän.

En oikein tiedä, onko kovin hyvä vai tosi huono antaa ihmisten tulla koskemaan koiraa kun se on hihnassa. Mutta ei voi mitään, julkisessa paikassa liikkuessa sitä on aika vaikea välttää.

Vaikka mitä ehtis vielä käydä, niin tämä päivä jää roimasti plussan puolelle. KIITOS JEESUS. Ja vielä väsymyksestä huolimatta, koska rustasin jotain typerää raporttia yömyöhälle ja oli aikanen aamu ja saan heräillä öisin muutenkin monesti niin ettei tuu varmaan ihan samoissa määrin REM-unta mitä muuten.

Sen vielä mainitsen, ettei L murissu viime yönä edes lehdenjakajalle! Toisaalta, siihen voi olla monta syytä:
Joko olin niin syvässä unessa, etten vain kuullut. Mahdollinen, mutta en jotenki usko.
Ehkä L oli niin syvässä unessa, ettei kuullut. Mahdollinen.
Tai sitten olen ollut sopivasti unessa, ja kenties L on vain vähän murahdellut, joten en ole herännyt. Luultava.
TAI, jos oikein hurjiksi ruvetaan, niin se ei haukkunut siks että se on tajunnut sen olevan turhaa. Hyvin epätodennäköinen.
Jää ikuiseksi mysteeriksi tämä. Katotaan miten taas huomen aamuna.

Jos nyt riittäis koirajutut sitte tältä kerralta. Tiedän, että teitä varmasti kiinnostaa yksityiskohtaiset selostukset edellä mainituista asioista, mutta mun elämä on nyt tällasta. Joten minkäs teet.

Ei ihan sadan vuoden yksinäisyys mut jotain senkaltaista

Vuoristorata jatkuu. Tänäänkin tosin olen selvinnyt itkuitta, mutta meinasin kyllä jo kerran pillittää Kämppikselle. Onneksi en sentään. Aamulla hermostutti luennoille lähtö niin paljon etten saanut aamupalaa tarpeeksi alas ja sitten iski kuriseva nälkä penkissä. Ärsyttävää. Varsinkin, kun Lyllerö ei jääny vielä edes yksin, koska Kämppiksen maanantaiaamun kurssi loppuki. Se oli siis sen kanssa kotona. Ja olis myös saanu nukkua pitkään, mutta aamu alkoi puoli seiskalta siihen, kun Lylle oksensi Kämppiksen matolle. Plussatkaa siihen vielä muutamat kakat ja pissit, niin ehkä toi pian luovuttaa ja rullaa sekin mattonsa pois.

Surkuhupaisinta on se, että muistan miten vielä monta kertaa varmistin Kämppikseltä että ootko ihan varma ja kai tajuat ettet oo vältsil tota mieltä enää sit kun se tulee ja tuhoaa paikat ja ulostaa ympäriinsä. Se sano vaan että joojoo, kyllä mä tiedän ja oon varma.
En ollut todistettavasti yhtään pessimistinen profetiassani, koska juuri näin on käynyt. Tai no ei paikkoja oo vielä sen kummemmin tuhottu (paino sanalla vielä), mutta ulostus toimii jo.

Epätoivon aalto tuli sillon kun tulin kotiin ja Kämppis oli täällä vielä Lyylin kanssa. Jotenkin vaan katoin taas tota haukkua ja mietin että kuka tää oikein on ja miten tähän pitäs suhtautua ja oon ihan hukassa enkä osaa ja tuleeko tästä koskaan mitään ja asettuuko tää homma. Meinasin tirskahtaa kesken puheen. Mut en sit kuiteska.
Kai siihen vaikutti sekin, etten haluais olla vaivaks toiselle omine vaivoineni, niin ku nyt että toinen herää yrjöön puol seiskalta vaikka vois nukkua pitkään ja myöhemmin vielä siihen, että joku haukkuu kiivaasti kun lähden menemään.

Vaikka toisaalta taas: se on vauva. Sekin on epävarma ja itkeskelee ja ei osaa kun ei ole opetettu eikä siltä voi vielä odottaakaan mitään suurta ja valmista. Ja Kämppis ymmärtää. Ainakin vielä. Ja munkin pitäs suostua ymmärtämään se ja selättää nää tyhmät epätoivonaallot.

Niiden seurana on tosin vieläkin niitä hyviä hetkiä. Esim kun toi nukkuu. Sillon on rauhallista. Vähän niin ku vauvatki, nekin on melkein ihanimpia sillon kun ne nukkuu. Heh.
Ja eilen onnistuttiin käymään jo enkkapitkällä kävelyllä ja ylittämään iso autotie ja alikulkuporrastunneli ja ohittelemaan monet vastaantulijat ja jopa yks koirakin. Ei tosin mallikelpoisesti ja herkkua meni aimo määrin, mutta kuitenkin. Totuttautuminen on käynnissä ja tänään se jatkui ihan hyvin. Ainut miikka on vaan toi tyhmä pakkanen, joka pudottaa multa nenän ja palelluttaa mun koiran.
Ja tänään rupesin myös vähän harjoittamaan koulutustakin. Irrottamista ja sellasta.

Ja myöhemmin tänään Lyylille koitti vielä todellinen tulikoitos, eli lähdin vielä iltapäiväluennolle ja tällä kertaa Kämppiski oli muualla joten se jäi oikeesti yksin.
Sinänsä lähti ihan hyvin, ettei se ainakaan heti ruvennu haukkumaan perään. En tiedä, olisko vähän ulissu tai valittanut.
Enkä tiedä tekikö se sitä sillonki ku tulin. Tai oliko tehny koko ajan. Ainakaan se ei hyppiny ovea vasten enää, eli sen on luovuttanut jossain vaiheessa. Istui tuolin alla ja kattoi hetken ennen ku tuli korvat luimussa moikkaamaan. Oli muutenki yllättävän hiljanen, joten en tiedä pitäskö tää tulkita niin, että se on ollut niin järkyttynyt ja surusta ja ikävästä sairas, että on menny tuskalliseen slaagiin. Ei ollu syöny herkkupatukkaakaan, vaikka järsi sitä kun lähdin. Eikä ollu ulostanu yhtään (niinku ei ekana yönäkään) mikä on tosi kummallista, mutta en tiedä meinaako sekin vaan sitä että se on ollu niin huolesta kipiä ettei oo ees suoli toiminu, vai etteikö sitä vaan siinä ajassa ulostuttanut.

Huomenna taas harjoittelu jatkuu ni sittenhän sen näkee vinksahtaako se jo sillon ku huomaa että lähen. Nyt se nukkuu ku tukki, ni en tiedä eikö se oo saanu rauhotuttua nukkumaan yksinollessa sitte.

Paljon kysymyksiä enkä tiedä oikein mitään. Vähän karua, mutta jotkut asiat on vaan opittava vaikka surettas, niinku se että emäntä ei oo aina paikalla mut se tulee kyllä takasin.


PS: Nyt on vaan vaihteeks vähän valosampi mieli. Tai jotenki sellanen, että kyllä tää ny oikeesti tästä. Käärittiin äsken Kämppiksen kanssa sen matto rullalle ja tehtiin hieno paketti mustilla jätesäkeillä päällystettynä. Se on nyt mun kirjahyllyn päällä niinku munki matot, ei yhtään epäilyttävä näky. En pidä luurankojani kaapeissa ja silleen.
Lyyli oli käärimisoperaatiosta innoissaan ja tykkäs maalarinteipistä niin paljon että yllättävästi ryösti rullan. MUTTA irrotti kun pyysin! Miettikääpä sitä.

PPS: Sori jaarittelevan tylsä sekava tyyli, mutta josko se tästä vielä tasottuu kun minäkin tasotun. Oon vaan ollut kovin heittelehtiväinen viime päivät.

Meitä on kaksi, kammottavaksi

Hulluuksien hulluus.

En kyllä rehellisesti sanottuna osaa yhtään tietää, mitä tästä tulee vai tuleeko yhtään mitään. Totta kai on luonnollista että ekat päivät on sekopäisiä, koska pitää totuttautua kaikkeen uuteen: uus ympäristö, uudet hajut, ihmisettömyys, koirattomuus, rappukäytävän äänet ja kolahdukset, vastaantulijat, hissi, jnejnejnejnejne. Enkä mä koskaan kuvittellutkaan että olis helppoa.

Silti menin kaks päivää kyllä ihan tunteiden vuoristorataa, voi ihme. Ihan ku olis ollu joku hormoonien tappelu. Välillä olin ihan depressio ja pillitin ja olin että mitä oon oikein kuvitellu ja tätäkö mä haluan muka, ja välistä taas sit että kyllä tästä vielä hyvää tulee, minähän selvitän tämän jutun. Vaikea tietää, mikä johtuu ympäristön vaihdoksesta ja siitä, ettei Lyllerö oo vielä kotiutunut, ja mikä johtuu ihan vaan sen persoonasta.

Tänään en oo kuitenkaan ollut vielä kertaakaan epätoivoinen tai itkuinen. Vaikka sain nauttia ajoittaisesta ulinakonsertista suihkussa käydessä. Toi on niin äänekäs. Ja liittyvä, seuraa mua uskollisesti keittiön ja huoneen väliä eikä malta kovin hevillä käydä nukkumaan, jos kesken kaiken siirrynkin. Sinänsä ei ihme, koska se tykkäs porukoillakin olla aina seurassa ja oli ihan eri tavalla levoton ku Cosmo. Huolestuttaa vaan, että mitä tästä tulee sit kun sen pitää jäädä yksin. Et jos se jää vaan räkyttämään ja valittamaan eikä tajua nukkua ja puuhata omia.

Vaikka ei siinä auta muu, kun ottaa asiat sellaisinaan. Ja odottaa. Kaikkeen menee aikansa. Asioihin tottuu, koirakin. Ainakin toivoa sopii. Ja ei tää pelkästään oo mun käsissä.

Hurjinta ja hämmentävintä tässä on se, että ollaan kaikesta keinoemoajasta huolimatta melko vieraita toisillemme. Kestää aikaa, että löytyy yhteinen sävel. Enkä enää edes muista, millasta tarkalleen oli sillon, kun haettiin Neekku. Vaikka se oliki ihan eri tilanne, koska oli isompi talo ja muitaki ihmisiä eikä sen takia täydellisesti verrattavissa, mutta siitä huolimatta. En muista enää miten mikäkin asia hoitu tai miten ne suju et osaisin verrata tähän haukkuloon.

Melkosta menoa siis. Eilen sain yhden kouluhommankin tehtyä, ja josko tänään saisin valmiiksi toisen rästihomman. Oon kyllä yks saamattomimmista ihmisistä mitä on nähty, mutta ehkä mun vahvuudet on muualla.

Toivottavasti toi vähän osais irrottautua kun Kämppis tulee takas tänään kotopuolesta. Jos se tajuis, että muitakin ihmisiä on, eikä niistä ihan koko ajan tarvis ees välittää.

PS: ja miks ulkona on niin kylmäkin?? ei oikein kärsi lähtee varsinkaan auringon laskettua kovin pitkälle, kun toi ei oo ihan niin karvakas ku Neekku. ja pudotin eilen mun lapasenki johonkin. rukoilkaa, että se vielä jostain törmäis mun eteen.

Lyyli tuli taloon.

En oikein osaa sanoa muuta. Oon hyvin hämmentynyt. Mulla on täällä ihan vieras tyyppi, jonka kanssa pitäs opetella elämään ja jota pitäs oppia ymmärtämään. En oo vielä ihan tavoittanut Lyllerön syvintä sielunmaailmaa. Nyt se nukahti kesken alustan kaapimisen. Se on myös haukkunut turhautuneesti porkkanalle ja oottanut, että tuun vessasta.

En pysty kuvittelemaan, millaseks ja miten muka elämä tästä muokkautuu. Tämä on superkummallista.

En tavannu Robin Hoodia

Olen hengissä! Ei hätää.

Oon yrittäny toipua matkarasituksesta. Ette ehkä enää muista, mutta keskiviikkona suuntasin Kangalaan ja torstaina ajettiin iltaa myöten Helsinki-Vantaalle ja lennettiin Gatwickiin Lontooseen. Oltiin perillä myöhään. Sitten piti vielä vuokrata autot ja ajaa toiselle puolelle Lontoota (ja se on ISO kaupunki) hotelliin yöks ja parkkipaikankin löytyminen vei aikaa. Yöunet jäi lyhyiksi, koska heti aamulla lähdettiin Asda-jättimarketin (siellä oli Paavo Pesusieni pyyhe ja fleecetäkki ja kakku! yök) kautta kohti Nottinghamia ja Sherwoodia.

ei ollut lunta ja sain kulkea tennareissa, jipii

marketti huomioi lupaavat asiakkaat erityistarpein

Määränpäähän oli yli pari sataa kilsaa matkaa, tosin se taittui melko nopeasti torkahdellessa. Liikenne oli vääränpuoleista ja tiet nelikaistaisia. Oli melko jännää, mutta paluumatkalla olin jo tottunu. Tienvarsilla näkyi lampaita ja sikoja joilla oli omat talot ja heposia ja kylttejä, jotka varotti että Tiredness can kill. Take a break!

Sherwoodin metsissä oli siis Central Parcs -niminen lomakylä vai mikskä sitä nyt sitten kutsuiski. Siellä voi vuokrata oman villan (ne meidän oli aika hienoja!) ja sit siel oli muutamia putiikkeja ja pieni ruokakauppa ja ravintoloita ja pancakehouse ja kylpylä ja urheilumahiksii ja uimaranta ja Starbucksi josta ostin chaita, aah, ja sen sellaista. Olo oli hyvin rentoa ja mutkatonta. Huomasin häärääväni aika paljon keittiössä, vaikkei kukaan käskenyt. Ilma oli tosi tuulinen. Oravia oli miljoonia. Näin myös pupuja ja outoja lintuja ja joutsenia ja ankkoja ja sinisorsia ja kuolleen sammakon ja kultakaloja ja kuulemma oli myös fasaaneja, mutta ne jäi näkemättä.

Pääpointti siis miks me siellä oltiin oli sellanen Soulnet-häppeninki. Lähinnä se oli suunnattu seurakuntien nuorisotyöntekijöille ja nuortenohjaajille, mutta mukana oli paljon ylimääräistä väkeä. Tarkotuksena oli saada rentoutua. Oli jees kuunnella hauskoja brittisaarnaajia ja ylistää. Hassua oli, että siellä soi samat biisit ku täälläki.

meille ei koskaan valjennut, miks rannekkeissa luki DAY FOUR

tästä voi hahmottaa yllärin, jos on tarkkana

Meidän porukkaa oli yhteensä kahdeksan. Tapasin kolme uutta ihmistä ja pääsin vähän paremmin perille kolmesta jo vähän valmiiks tutusta ihmisestä. Mielenkiintoista, miten ihmisistä voi saada jo paljon paremman käsityksen jos viettää niiden kanssa edes hetken aikaa. Mut esiteltiin matkaan lähtiessä Tuomon morsmaikkuna. En tiedä, oisko siitä pitäny loukkaantua.

Café Rouge, jossa kuultiin myös livemusaa

Maanantaiaamuna piti herätä törkeen aikasin ja lähteä ajamaan takas Lontooseen. Matkustus on yllättävän rankkaa, vaikkei tarvis ite muuta ku istua. Lentokentältä ostin turistikrääsälondonundergroundmukin, koska olin kateellinen Mirelle kun se osti sellasen viimeks ja mä en. Takas Kangalassa oltiin vasta myöhään ja siirsin aamujunalla paluuta tunnilla myöhemmäksi kun luentokin oli tiistailta peruttu. Oltiin molemmat superväsyneitä aamupalalla. Toumon piti mennä töihinki, vaikka se sai hyvän syyn mennä myöhemmin mun takia.

Kaiken kaikkiaan oli mukava reissu. Sain rahatki melkein tarkasti käytettyä, kolikoita jäi sen verran että olisin saanu vielä chai tea latten Starbucksilta. Sit löysinki lompakosta vielä viiden punnan setelin. Käytän ne ens kerralla kun eksyn brittilään.

Rakastan Tuomoa. Musta on ihanaa, kun nykyään kaikki on jo niin rentoa ja mutkatonta (vaikka oonki kyl vähän vaikee aina paikoitellen) ja että ollaan toisillemme ne, joiden seurassa ollaan mieluiten. Musta on ihanaa, että on joku, jonka kanssa voin jakaa banaanin aamupalalla ja joku, joka syö mun kanssa 10prosenttista jogurttia.

Rakastan myös Jeesusta, koska ei vaan voi olla rakastamatta. Musta on parasta kun on turva ja rauha ja armo ja mahollisuus jättäytyä kaikkineen jonkun huomaan. Musta on parasta, kun on joku joka hoivaa kun ei jaksa.


Mulla on omituisen rauhallinen olo siihen nähden, että opiskelutoimi tökkii. En saa tartuttua mihinkään kunnolla kiinni, koska ajatukset liihottaa vähän muualla.

NIMITTÄIN!

2 päivää yksinhuoltajuuteen.

Yritin tänään mennä ostamaan koiratarvikkeita, mutta lemmikkikauppa olikin muuttanut pois. Yritin myös ostaa Runebergin torttua Nallekahvilasta, mutta ne oli loppu. Ostin toisesta paikasta myrtyneenä ja kotona havaitsin sen olevan pahaa.
En saanut kirjoitettua raporttia, jonka palautus oli tänään, mutta sain tehtyä koiravalmisteluja. Piilotin johdot niin nerokkaasti etten meinaa itsekään uskoa. Imuroin kämpän ja rullasin matot hyllykön päälle odottamaan turvallisempia aikoja. Annoin anopinkielen kämppikselle evakkoon varmuuden vuoksi. Siivosin pikkukamat alahyllyiltä ylemmäs. Laitoin vesi- ja ruokakupin jo muuten vain paikoilleen odottamaan. Heitin kengät kaappiin turvaan.

Huomenna illalla olen Kuopiossa ja perjantaina (toivon mukaan jo) päivällä olen Jykälässä MUTTA EN YKSIN.

Enkä sen jälkeen enää ikinä oo kunnolla oikeesti yksin, koska mulla on huollettava.

Jos tämä ei oo jännää, ni ei sit mikään!

Helmikuussani on reikä

Helmikuu koitti ihanan raikkaana ja valoisana, ja huolimatta siitä, että jouduin käymään kampuksella 45 minuutin takia tavallisuudesta poikkeavan aikaisin, olin ihan ilonen tallustellessani uudessa kuukaudessa takaisin päiväunille. Tuntui pieni kevään tuntu, mikä on aina ilahduttavaa.

Löysin kirpparilta kasvisruokakeittokirjan (jossa toisaalta sanottiin, että jos haluaa laihtua niin pitää syödä mahdollisimman vähärasvaisia tuotteita ja paljon hiilihydraatteja - senku yritätte, katotaan miten käy) joka pääsi kirjahyllyyn, ja lasipullon jonka täytin pähkinöillä. Illalla avasin myös tarvikepelin, kun piti kuluttaa kymmenen minuuttia ennen bussin saapumista. Nyt minulla on vesikuppi, ruokakuppi, köysilelu ja jotain muuta. Joku päivä ensi viikolla yritän selvitä ihan oikeaan lemmikkikauppaan ja ostaa lisää tarpeita.

Vähän ku olis vauva tulossa.

Ehkä siitä johtuu myös tää olotila. Nimittäin epämääräinen ärtymys ja levottomuus. Tänään musta tuntuu ihan vanhalta ja väsyneeltä kyrsältä. Pahinta on, että näytänkin ihan siltä. Ei oo mennyt ulkoisesti kyllä kovin lujaa nyt muutamaan päivään. Mutta josko se taas tästä. Lupaan ilostua päivän mittaan. Viimeistään sillon kun iskä tuo mulle matkalaukun ja heitän kamat äkkiä sinne ja selviän junaan ja siitä Kangalaan. Huomenna nukun pitkään Toumon pikkuveljen sängyssä. Iltapäivällä lyöttäydytään muiden seuraan ja ajetaan Maamme Pääkaupunki-Vantaan lentokentälle ja illalla lennetään Lontoon laitamille ja ylihuomenaamulla ajetaan Nottinghamin poikki Sherwoodiin kattomaan, löydetäänkö Robin Hoodia. Ostin eilen matkaevääksi pähkinöitä. Saako lentokoneeseen ottaa ruokaa?

Oon ollut myös reikäpäinen. En esim muista, että oon laittanut vettä jäähtymää mukiin, että voisin tehdä teetä. Unohdan tiskit likomaan altaaseen ja muuta sellasta. Mun ajatukset käy selvästi jollain tasolla, jonne en oo ite ihan ehtinyt mukaan. Toivottavasti ne laskeutuisi.

Englannissa on kymmenenkin astetta lämmintä. En muista enää, kuinka sellaisella säällä tulee pukeutua.