Mennään (vähintäänkin) minne vaan

Kuinka sadistista elämää nämä muutamat menneet päivät! Teemana on ollut ramppaaminen kampuksen ja kämpän väliä, lähinnä siis siksi kun olen nyt holhooja ja silleen, ja matkan yritän taittaa mahdollisimman usein kävellen bussin sijasta. Nenäni on vielä tallella, mutta on kuulkaa ollut välillä huisin tuskaisaa. Minulle riittäisi tämä pakkanen jo, kiitoskaunis.

En ois ehken ikinä uskonu tätä perjantaina kun istuin yksin lattialla ja kattelin tota hurttaa, mutta kyllä kuulkaa tästä ehkä vielä jotain tulee. Vielä ei ole tullut paljon mitään, mutta oon kummasti aistivinani, että oltais lähestymässä Lyylin kanssa samaa aaltopituutta. Se on aika hienoa. Vaikka matkaa on kyllä vielä runsahasti.

En tiedä vieläkään, miten toi suhtautuu yksinoloon, mutta ei ainakaan riemukkain rinnoin. Viime kertoina ei ole ainakaan haukkunut kun olen tullut, eikä myöskään lähtiessä, joten kai se on hyväksynyt asian. Ei tosin vieläkään syö juuri mitään sillä välin eikä hirveästi tee tarpeitaankaan, mutta ainakin tänään ekalla sessiolla taisi olla jopa nukkunut, ainakin oli tullessani vähän pöhnäinen ja teki kissavenytyksen. Ehkä se tottuu. Ehkä se ei mee sen takia raiteiltaan, jag hoppas.

Tuhoprosentti on edelleen nollassa. Tosin lehtilaatikon puinen kulma on nousevassa huudossa kuten myös Kirden hylkäämät rumat Vanssit, jotka on mulla koiranpissityskenkinä. Tai oikeastaan vain toinen niistä. Myös sängyn alla olevan vieraspatjan kahiseva pakkausmuovi kiinnostaa vähän liikaa, ja oon kaivellu muovinpaloja tuon kurkusta vähän väliä. Välillä myös kirjahyllyn alimpia hyllyjä suojaavat hienot kangasviritelmät on liian ärsyttäviä jostain syystä. Tuolien jalkoja L jyrsii melko ahkerasti, mutta ne on onneks terästä joten jyrsiköön. Kämppiksen ollessa kotona rahin päällä olevat vaatteet on superhoukuttelevia. Viime iltana sain pyydystää villasukkanippua suusta lukuisia kertoja. Lyylin mielestä Kämppiksen huone on myös oivallisempi tarpeille kyykistymiseen (vaikka matto onkin poissa). Mystinen on koiran mieli.

Eilen hissiin tuli samaan aikaan joku vaihtari.

V: "Nice dog. Does she like snow?"

O: "Yeah. But it's a little cold there. Almost too cold."

V: "I see. Haha, yeah, it's too cold for me too!"

Tästä tuli jostain syystä mieleen iso musta mies, joka tuli istumaan tänään Lozzilla samaan pöytään. Se kysyi oliko siinä vapaata ja sen jälkeen esittäytyi ja kätteli jokaista lähellä istuvaa kutakin erikseen. Se oli huvittavaa.

M: "Mikael, hei!"

O: "Orvokki."

M: "Yritän muuttaa suomalaista sosiaalista kulttuuria."

O: "Sen huomaa."

Sillä oli hienot rastat.


Tänään oli myös minun ja Lyylin ensimmäisen seikkailun päivä. Otin härkää sarvista ja kävelin (tai siis pyrähtelin siksakaten, sitähän se meidän kävely vähän on) bussipysäkille, nousin melkein täyteen bussiin, ajoin keskustaan, kävelin keskustasta Matkakeskuksella, ostin junalipun, nostin rahaa Ottomaatista, kävelin takaisin keskustaan, ajoin bussilla takaisin Kämpille.
Siis Lyylin kanssa. Siis vielä sellaseen aikaan, että on runsahasti ihmisiä liikenteessä.

En ois uskonu kaks päivää sitten, että pystyttäis tähän. Osittain pakkasenkin takia mutta enemmän muista syistä.

Ja se meni niin hillittömän hyvin kokonaiskatsaukselta että olin vaan ihan hämmentyneen iloinen kun pääsin Kämpille. Kun yhtäkkiä oli niin paljon ihmisiä, Lyllerö ei tajunnu ees haukkua niille. Täällä se urahtelee ohikulkijoille välillä vieläkin. Bussissa se ei päästäny ääntäkään. Tosin tein sen virheen, että pidin sitä seisten sylissä menomatkan ja nyt vasen käsi vähän jäkittää. Tulomatkalla tajusin mennä istumaan.

Eikä nähty yhtään koiraa mistä olin niiiiiiiin kiitollinen. Et jos olis tullut just samaan bussiin. Tai matkakeskuksella olis ollu (vaikka eiköhän siellä huomenna ainaki yks yksilö oo, ja lemmikkivaunussa nyt varmasti ainakin). Tai muuten vaan tullu Foorumin takana vastaan, kun muutenkin oli ihan tarpeeks häiriötä liikenteestä ja ihmisistä.
Mutta ei. Ah.

Tulipahan sekin taas todistetuksi, että joo, koiran kanssa saattaa saada huomiota, jota ei muuten saisi, mutta jos koira sattuu olemaan pieni ja varsinkin pentu, niin hohhoi. Ekat lässytykset tuli bussipysäkillä. Tai no ihan asiallisiakin joo, mutta varsinki naisilla on tapana lässyttää. Bussissa joku huokaili kun kävelin ohi. Urheilukaupasta tuleva mies äänteli siihen malliin miten meidän iskä saattais äännellä vieraille koirille. Liikennevaloissa matkalaukkunainen jutteli. Vuoronumeroa odottaessa nuorenparin naishenkilö kysyi luvan silittää ja lässytteli ja silitteli kyllä oikein olan takaa, noin vain. VR:n naisvirkailija ojensi käden luukusta haisteltavaksi, vaikkei mulla ollut edes tarkotus työntää koiraa sille. Se antoi meille matkaevääksi jotain suklaapatukoita joita en tule syömään. Ja miten niin meille evääksi, koirahan saattaa kuukahtaa jos suklaata nassuttaa liikaa. Joku kampanja, vai annetaanko niitä vain valikoiduille tapauksille? Ei mulle ainakaan ennen oo suklaata jaeltu junalippua ostaessa. Huolehti, että kunhan ehdin pissittää pienen junaa vaihtaessa ja kehui miten kiva on kun lemmikkivaunu on niin vähäpaikkainen ja sanoi että hyvin se menee, kun kerroin että kyseessä on neitsytmatka. Vastaantuleva teinityttö moikkas Lyyliä vaikken edes kattonu sitä ja L oli mulla sylissä. Hengattiin lumivuorella bussia odottaessa ja saatiin paljon katseita muilta bussinodottajilta. Ei kai ollut pakkasessa muutakaan viihdettä. Joku kuus "Kato!" ja jotain kun Lyllerö kiipes vuoren päälle ja liukuili tassut haralla alas. Miellyttävä eläkeläisnainen jutteli ja silitteli bussiin jonottaessa. Lähiön pizzeriasta tuli ulkomaalaistaustainen pizzaa mukaan odottava mies silittämään, kun oltiin kävelemässä ohi.

Kaks hyvin kulutettua kysymystä: "Onko se pentu?" ja "Minkä rotunen?"
Sain sanoo aika monta kertaa että "On, ihan pentu vielä." ja "Ihan sekarotunen."

Eikä varmaan lopu tähän.

En oikein tiedä, onko kovin hyvä vai tosi huono antaa ihmisten tulla koskemaan koiraa kun se on hihnassa. Mutta ei voi mitään, julkisessa paikassa liikkuessa sitä on aika vaikea välttää.

Vaikka mitä ehtis vielä käydä, niin tämä päivä jää roimasti plussan puolelle. KIITOS JEESUS. Ja vielä väsymyksestä huolimatta, koska rustasin jotain typerää raporttia yömyöhälle ja oli aikanen aamu ja saan heräillä öisin muutenkin monesti niin ettei tuu varmaan ihan samoissa määrin REM-unta mitä muuten.

Sen vielä mainitsen, ettei L murissu viime yönä edes lehdenjakajalle! Toisaalta, siihen voi olla monta syytä:
Joko olin niin syvässä unessa, etten vain kuullut. Mahdollinen, mutta en jotenki usko.
Ehkä L oli niin syvässä unessa, ettei kuullut. Mahdollinen.
Tai sitten olen ollut sopivasti unessa, ja kenties L on vain vähän murahdellut, joten en ole herännyt. Luultava.
TAI, jos oikein hurjiksi ruvetaan, niin se ei haukkunut siks että se on tajunnut sen olevan turhaa. Hyvin epätodennäköinen.
Jää ikuiseksi mysteeriksi tämä. Katotaan miten taas huomen aamuna.

Jos nyt riittäis koirajutut sitte tältä kerralta. Tiedän, että teitä varmasti kiinnostaa yksityiskohtaiset selostukset edellä mainituista asioista, mutta mun elämä on nyt tällasta. Joten minkäs teet.