Vuoristorata jatkuu. Tänäänkin tosin olen selvinnyt itkuitta, mutta meinasin kyllä jo kerran pillittää Kämppikselle. Onneksi en sentään. Aamulla hermostutti luennoille lähtö niin paljon etten saanut aamupalaa tarpeeksi alas ja sitten iski kuriseva nälkä penkissä. Ärsyttävää. Varsinkin, kun Lyllerö ei jääny vielä edes yksin, koska Kämppiksen maanantaiaamun kurssi loppuki. Se oli siis sen kanssa kotona. Ja olis myös saanu nukkua pitkään, mutta aamu alkoi puoli seiskalta siihen, kun Lylle oksensi Kämppiksen matolle. Plussatkaa siihen vielä muutamat kakat ja pissit, niin ehkä toi pian luovuttaa ja rullaa sekin mattonsa pois.
Surkuhupaisinta on se, että muistan miten vielä monta kertaa varmistin Kämppikseltä että ootko ihan varma ja kai tajuat ettet oo vältsil tota mieltä enää sit kun se tulee ja tuhoaa paikat ja ulostaa ympäriinsä. Se sano vaan että joojoo, kyllä mä tiedän ja oon varma.
En ollut todistettavasti yhtään pessimistinen profetiassani, koska juuri näin on käynyt. Tai no ei paikkoja oo vielä sen kummemmin tuhottu (paino sanalla vielä), mutta ulostus toimii jo.
Epätoivon aalto tuli sillon kun tulin kotiin ja Kämppis oli täällä vielä Lyylin kanssa. Jotenkin vaan katoin taas tota haukkua ja mietin että kuka tää oikein on ja miten tähän pitäs suhtautua ja oon ihan hukassa enkä osaa ja tuleeko tästä koskaan mitään ja asettuuko tää homma. Meinasin tirskahtaa kesken puheen. Mut en sit kuiteska.
Kai siihen vaikutti sekin, etten haluais olla vaivaks toiselle omine vaivoineni, niin ku nyt että toinen herää yrjöön puol seiskalta vaikka vois nukkua pitkään ja myöhemmin vielä siihen, että joku haukkuu kiivaasti kun lähden menemään.
Vaikka toisaalta taas: se on vauva. Sekin on epävarma ja itkeskelee ja ei osaa kun ei ole opetettu eikä siltä voi vielä odottaakaan mitään suurta ja valmista. Ja Kämppis ymmärtää. Ainakin vielä. Ja munkin pitäs suostua ymmärtämään se ja selättää nää tyhmät epätoivonaallot.
Niiden seurana on tosin vieläkin niitä hyviä hetkiä. Esim kun toi nukkuu. Sillon on rauhallista. Vähän niin ku vauvatki, nekin on melkein ihanimpia sillon kun ne nukkuu. Heh.
Ja eilen onnistuttiin käymään jo enkkapitkällä kävelyllä ja ylittämään iso autotie ja alikulkuporrastunneli ja ohittelemaan monet vastaantulijat ja jopa yks koirakin. Ei tosin mallikelpoisesti ja herkkua meni aimo määrin, mutta kuitenkin. Totuttautuminen on käynnissä ja tänään se jatkui ihan hyvin. Ainut miikka on vaan toi tyhmä pakkanen, joka pudottaa multa nenän ja palelluttaa mun koiran.
Ja tänään rupesin myös vähän harjoittamaan koulutustakin. Irrottamista ja sellasta.
Ja myöhemmin tänään Lyylille koitti vielä todellinen tulikoitos, eli lähdin vielä iltapäiväluennolle ja tällä kertaa Kämppiski oli muualla joten se jäi oikeesti yksin.
Sinänsä lähti ihan hyvin, ettei se ainakaan heti ruvennu haukkumaan perään. En tiedä, olisko vähän ulissu tai valittanut.
Enkä tiedä tekikö se sitä sillonki ku tulin. Tai oliko tehny koko ajan. Ainakaan se ei hyppiny ovea vasten enää, eli sen on luovuttanut jossain vaiheessa. Istui tuolin alla ja kattoi hetken ennen ku tuli korvat luimussa moikkaamaan. Oli muutenki yllättävän hiljanen, joten en tiedä pitäskö tää tulkita niin, että se on ollut niin järkyttynyt ja surusta ja ikävästä sairas, että on menny tuskalliseen slaagiin. Ei ollu syöny herkkupatukkaakaan, vaikka järsi sitä kun lähdin. Eikä ollu ulostanu yhtään (niinku ei ekana yönäkään) mikä on tosi kummallista, mutta en tiedä meinaako sekin vaan sitä että se on ollu niin huolesta kipiä ettei oo ees suoli toiminu, vai etteikö sitä vaan siinä ajassa ulostuttanut.
Huomenna taas harjoittelu jatkuu ni sittenhän sen näkee vinksahtaako se jo sillon ku huomaa että lähen. Nyt se nukkuu ku tukki, ni en tiedä eikö se oo saanu rauhotuttua nukkumaan yksinollessa sitte.
Paljon kysymyksiä enkä tiedä oikein mitään. Vähän karua, mutta jotkut asiat on vaan opittava vaikka surettas, niinku se että emäntä ei oo aina paikalla mut se tulee kyllä takasin.
PS: Nyt on vaan vaihteeks vähän valosampi mieli. Tai jotenki sellanen, että kyllä tää ny oikeesti tästä. Käärittiin äsken Kämppiksen kanssa sen matto rullalle ja tehtiin hieno paketti mustilla jätesäkeillä päällystettynä. Se on nyt mun kirjahyllyn päällä niinku munki matot, ei yhtään epäilyttävä näky. En pidä luurankojani kaapeissa ja silleen.
Lyyli oli käärimisoperaatiosta innoissaan ja tykkäs maalarinteipistä niin paljon että yllättävästi ryösti rullan. MUTTA irrotti kun pyysin! Miettikääpä sitä.
PPS: Sori jaarittelevan tylsä sekava tyyli, mutta josko se tästä vielä tasottuu kun minäkin tasotun. Oon vaan ollut kovin heittelehtiväinen viime päivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti