Kainaloita mä metsästän

Tuntu, että tää päivä meni ohi sujauksessa. Tuskin ehdin herätä (pitkästä aikaa ilman kellonsoittoa, voi luoja se oli iiihaanaaa) ja syödä aamupalan ja lagittaa kirjan kanssa kun jouduin jo kiirehtimään bussiin ja siitä Vapikselle. Treenit meni ookoo, ilta meni ookoo, oli ihan virkistävää nähdä taas vaihteeks tuttuja naamoja. Teemana oli Jumalan ihmeet ja minä kerroin minun suojelusenkelin panostuksesta kesän ronsu-tapauksessa. Tsih.

Ens viikolla taas tapahtuu vähän ties mitä, mutta minä en halua ajatella sitä nyt, koska päätin ottaa etäisyyttä kaikkeen edes hetkeksi ja lähteä lyhyelle pakoreissulle ennen kun alkaa hillitön YO-puristusahdistus. Tää on mun viiminen irrottautuminen ennen sitä. Sit ryhdyn oikeestioikeesti toimeen.

Iskäki on muuten jo alkanu kuittailla siitä, et miten pitäs nyt ottaa niskasta kiinni ja ryhtyä opiskelemaan. Mikä se on minua muka patistamaan ku tähän mennessä ikinä osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minun hullua koulupanostusta kohtaan! Ni turha nyt ruveta paasaamaan. Minä teen asiat just niin hyvin tai huonosti ku ite haluan.

Suuntaan siis aamulla Jyväkseen etsimään kainaloita. Omani eivät ole riittävät.
Tiedossa MTM ja se höllii!
(voitte tsekata, joka kirjaimelle eri linkki)

Rehellistä hämmentymistä

Sain tänään päin naamaa sellasta suitsutusta, että hämmennykseni oli SUURI.

Ai mitä, ai minäkö olen hyvää seuraa ja hyväluonteinen ja älykäs ja kaunis ja merkille panemisen väärti?

Tosi omituista, mitä kaikkee ihmiset saattaa minusta ajatella eikä mulla oo hajuakaan. Sen sijaan on tosi karua joutua torjumaan toinen ja murskaamaan toiveet. Kummallista kyllä en silti koe ahdistusta. Johtuu varmaan siitä, että kerrankin olin varma siitä, miten asiat mun pään sisällä oikein on. Pelkästään jo se on ihan hivelevää. Ehkä mä oon jotain oppinutkin tässä neljässä vuodessa - toisin sanoen lukemaan aivojani hiukan paremmin. Mut vain hiukan.

Arvostan kuitenkin suuresti tinkimätöntä rehellisyyttä, siitä kiitos. Mulla on omat epäilykseni siitä, että toinen osapuoli kyllä lukee tätä, joten anteeks vielä kerran tökeröstä suhtautumisesta. Ei sun kuitenkaan tartte piilotella anonyymina siellä ruudun takana, ellet vältsil halua : D

On se kyl kumma, miten siihen naisen intuitioon ei opi koskaan luottamaan. HAH


Aamulla olin just ehtiny keittiöön pistämään veden kiehumaan, kun Jarppa soittaa.

J: "Lopeta jo se asteikkojen soittaminen ja ala tulla tunnille sieltä!"

Kiva herätys aamuun. En siis ollut myöhässä, vaan open tarkotus oli pyytää mua tulemaan konsalle vähän sovittua aikasemmin. Huomaatteko hienot pedagogiset menettelyt tässä.
Äippä ihmetteli makkarista kun tuskailin heti aamusta itekseni että et voi olla noin julma. (Vaikka siis puhuin puhelimeen.)

Ja silti menin. Mulla ei oo selkärankaa.

Kahvilassa oli söpö pikkupoika, joka tuijotti mua suunympärys täynnä kakunjämiä ja hymyili vienon ujosti.

Tää oli joku hullun musiikintäyteinen päivä. Viuluilun lisäks iltapäivällä yritettiin setvitellä penkkarimusaa ja kyllä se sitten loppua kohti alko vähän sujumaan. Tosin ei lähteny mun lauleskelut ihan kympillä. Tosin Ana oli krapulassa TouhuTorstain jälkeen. Nauran.
Illemmalla piti vielä hiihdellä kirkolle katsastamaan Temppeli24:ään tulevia biisejä. Ihanaa ku kerranki ei tartte ite vaivata päätä noilla jutuilla, ku muut päättää mun puolesta. Sopii välillä näinkin.

Söin pitkästä aikaa Miren tekemää ruokaa. Rakas siskoni ei vieläkään lämmenny mulle ku yritin ehotella sille mun etutukan kynimistä. Mä hukun tähän ihan pian. Pitäs varmaan ruveta kääntymään toisen siskon puoleen, mutta ku sekin on aina nihkeenä tän asian suhteen.
Siis ei voi olla totta et mut muka yritetään pakottaa opettelemaan ite leikkaamaan tukkani.


Minun levottomuus alkaa hellittää. Viimeinkin.
Ja kaipaan edelleenkin kainaloita. Onneksi lähen sunnuntaina Jyväkseen ja siellä mulle on tiedossa kolmekertaakaksi kainaloa. Kelpaa!


PS: Laitoin äsken tän abihupparin päälle ja tää on hullun iso vaik otin miesten ÄSSÄN lål
PPS: Vera opettelee seinän takana Ennio Morriconen länkkäriteemoja

Tarttumakyvytön

Näytin tänään ehkä maailman positiivisimmalta tyypiltä, mitä mein koulusta löytyy. Tai ainaki fiilis oli sellane ku ois puolikas sitruuna tungettu suuhun ja sitäpä siinä sitte pakon edessä imeskelis.
Luulis että viimisenä oikeena koulupäivänä olis aika hyväkin mieli, mutta minä olin vaan lopen kyllästynyt kaikkeen.
Kaikki jauhaa, et nythän se opiskelu vasta alkaa ja niinhän se alkaakin, mutta oon silti aika törkeen ilonen kun ei tarvi enää tuntikausia istua tuolla koulussa. Mielummin istun kotona yksinäisyydessä ja nyhvään kirjojen kanssa. Hah.

..eiKÄ, en HYVÄKSY että jaarittelen vaan koulusta jokaikisessä postauksessa!! Antakaa anteeks. Nyt saa riittää.

Eiku se vielä, että saatiin abihupparit tänään ja kuten arvata saattaa, ne on tosi rumat.
Niin ja sit se että otan pitkän loman ja meen huomisten penkkariharkkojen jälkeen seuraavan kerran koululle vasta keskiviikkona. Ah nam.

Tänään törmäsin paluumatkalla Vapikselta randomiin kansainvaellukseen poliisilaitoksen kohdalla. Se oli hämmentävää, ku melkein tyhjän bussin edessä vaan virtas porukkaa hulluna. Ältsin älykkäänä sit päättelin jostain, että niiden täytyy olla tulossa just päättyneestä Kalpan pelistä. En tie, miten pelissä kävi, mutta ilmeiden perusteella vois veikata että Kalpa voitti.

Siin abihupparis muuten lukee rinnassa KaLu-10 melkein samalla fontilla ku Kalpan logo. Lål.

Minua väsyttää ihan hirveästi. Lisäksi olen edelleen levoton ja hermostunut, ja kun lopetin illalla viulun soittamisen ja kävelin keittiöön, niin iski ihan hullu kurkunkuristus ja oksetti. En taida kyetä oikeestikkaan rauhottumaan ennen ku selviän huomisesta. Mun ajatukset harhailee jatkuvasti enkä saa mistään otetta ja tuntuu ahdistavalta olla oman kehon sisällä, kun rintaa puristaa.

Olis jo sunnuntai.

Tosi kummaa toivoa näin, koska yleensä sunnuntai on pysähtyneisyyden ja saamattomuuden ruumiillistuma ja tarkottaa vaan viikon loppumista ja uuden alkamista.


AINIIN!! 10 000 kävijää meni viimeinkin rikki! Oottepa ravannu ahkerasti, vaikka en näköjään nykyään muusta kirjottelekkaan kun turhanpäiväsyyksistä ja levottomasta olostani : D mutta kiitos nyt kuitenkin. Ootte ihQi.

Katoa, minun levottomuus

Voi elämän kevät miten tajuttoman valtava halu oli aamulla jäädä kotiin nukkumaan.

Ja miten iso se halu on huomenna kun pitäs raahautua kasiks kouluun ja VIIMINEN KUNNON KOULUAAMU.

Halleluja.

Jos huomisesta selviän ilman pommiin nukkumista, niin oon tarponu tän vikan jakson lukiossa läpi ilman poissaolon poissaoloa. Minusta se on jo oikeesti saavutus, koska noi jotkut tunnit on oikeesti ollut ihan kuolettavan tylsiä ja TURHIA! Ja silti oon jaksanu kärvistellä.

Saavutus on myös neljä hissan esseetä yhdessä illassa. Eikä mennyt edes myöhään. Siitäkin olen aika ylpeä, että sain itteni potkittua ja vielä ilman, et meni seuraavan vuorokauden puolelle.
Kamalaa kakkaa ne kyllä on ja keskipituuski noin kaksi sivua kun kokeessa se lähentelee yleensä neljää vähintäänkin, mutta onko sillä niin väliä kun ei tosta numeroa kuitenkaan tule. Jos esseet yltää "kelvolliseen" niin kurssi on plakkarissa. Jee.

Uskomatonta, miten vauhti voikin aina hiipua täydellisesti kun loppu on näkyvissä. Ei niinku lähtis enää ei sitten millään.
Vaikka tänään tuli ehkä ekan kerran sellanen fiilis, että melkein opiskelen ylppäreihin, kun rustasin noita esseitä ja oli monta kirjaa ja paperia auki nenän edessä. Siitä tulee aina sellanen pätevä ja aikaansaava olo, LÅL.

Hei en minä oikeesti ees haluis kirjottaa näin tylsistä koulujutuista ja muutenki tällasta naurettavan turhanpäivästä. Mun aivot ei nyt jotenkin kykene käsittelemään mitään syvällisempää, vaikka mulla on sisäisesti tosi levoton olo ja mua hermostuttaa tulevissa muutamissa päivissä lähestulkoon joka ikinen asia, vaikkei olis mitään syytä, mutta ku vaikee saada oma pää tajuamaan se.

Olipa taas selkeetä.
Aika siis selvästi lopettaa.
Tänään oli paljon pakkasta ja ostin viimeinkin purkkapussin edellisen tilalle. Tätä ennen en oo ollu ilman purkkapussia laukussa varmaan ties kuinka moneen kuukauteen.

Miks tuntuu yhtäkkii näin raskaalta.

Pakkaskohmeessa

Tänään oon nähnyt paljon nenäänsä piteleviä ihmisiä. Lähinnä sitä on harrastaneet keski-ikäiset, en tie miks.
Kieltämättä oli kasvot melko turtuneet silmistä alaspäin aina kun käyskenteli tuol ulkona, mutta ehkä oon jo niin karaistunu, koska pakkanen oli kuitenkin siedettävissä.

Nyt tietokone kyllä näyttää melko pelottavaa miinus kahtakytäseittemää, joten ei sillä ettenkö olis ilonen täällä sisällä hiotessa.

En oikein tie, mitä kirjottas tästä päivästä.
Mun sisäinen kello on ihan sekaisin vaihtelevista aamuista. Ei oo hyvä juttu et joskus yhteen, joskus kasiin. Joinain iltoina ei väsytä sen takia yhtään ja joinain väsyttää liikaakin. Ja vaikka kasin aamujakin on vaan enää MUUTAMA jäljellä, niin mun ote alkaa tökkimään tosi pahasti. Tänä aamuna mokasin torkun kanssa ja heräsin 7:24 siihen, kun Vera pesi hampaita. Oon ylpee, että siinäkin ajassa ehdin ajoissa tunnille.

Pääsin ihanan ajoissa kotio - ulkona oli hullun nättiä - mut en kyennyt tekemään mitään muuta kun ottamaan päikkärit Neekun kanssa. Sit piti ravata takas koululle pähkäilemään penkkarimusaa ja sieltä konsalle soittamaan Haydnia. Oltiin liekeissä. Tai ainakin Jarppa oli tosi vakuuttunut meidän yhteissoittokyvyistä.

Hei tosi tylsää ku vaan kerron et sit tein sitä ja sit sitä. En nyt näköjään kykene parempaan.

Illalla olin lukossa, vaeltelin vaan ympäri taloa ja laulelin pätkivästi penkkarimusia. Lopulta sain asetettua itteni keittiön pöydän ääreen ja tein tunnollisesti enkun, äikän ja matikkaakin jopa. Miettikää. Hissaan kajosin sen verran että valkkailin esseen aiheita, mutta en saanut puristettua itteeni vielä oikeestioikeesti alottamaan. Oli pakko vaatia äipältä hierontapalveluja, koska yli viikon ollu jo jumissa hartiat.

Huomenna siis tiedossa melkosta urakkaa ton historiikin suhteen. Mut kyl mä selviän. SelviÄN. Enää muutama saakelin päivä, sitten jotain ihan muuta.

Selviän.
kyllä.


Simon & Garfunkel hölllii mua edelleenkin, kiitos Jeesus folkista aamen.

Hellyydenkipeän maanantai

Kauniskaunis aamu,
suihkun rikkinäinen lamppu,
keskittymiskyvyttömyyttä aiheuttava epsanjankuuntelu,
turha opotunti,
ahdistus kun kalenteri täyttyy uhkaavasti lähiviikoille,
hullun monet tulevat harkat,
uuden pipon sisäänajoa (ei istu vielä täydellisesti päähän),
kotona hammaskipua poteva äiti ja karvanlähtöinen koira,
viime maanantaista asti vaihtelevan kipeät hartiat,
huoneen lattia täynnä kamaa,
neljä kirjottamista odottavaa hissan esseetä,
loputon halu nukkua,
päivän folkrakkaus Simon & Garfunkel,
kipeä viiltohaava vasemmassa kesarissa (just siinä kohassa, millä pitäs huomenna painaa viulun kieltä..),
ja
pian taas vatsahetkutusta.


Minä halluun, että joku ottaa minut kainaloon.

Haloo Helsinki!

Kotona taas!

Helsingissä oli ihan yhtä kylmä kuin Kuopparissa ja lisäksi siellä oli hengenvaaralliset kadut täynnä petollista jäätä ja epämääräistä hiekotusta. Ei hyvä. Mutta vältyin siitä huolimatta rynäsemästä kertaakaan, hähä.

La-aamuna oli melko helppokin herätä superaikasin, mutta se kieliikin vain siitä että unta ehti kertyä liian vähän. Meil oli PC-paikka iskän ja Erpan kanssa mennentullen, iskä sovitti läppärillä molemmat matkat jotain orkestraatioita.

Lauantain Pendoliinos oli kaikki vessat yhtä lukuunottamatta rikki.

En ollu koskaan aijemmin menny niin aikasella junalla. Se oli aika kivaa, koska melkein kaikki nukku ja sai seurata ikkunasta kun aamu alkoi valjeta.
Tän päivän juna sen sijaan oli tosi täynnä ja kun olin käytäväpaikalla vaihteeks niin ei ollut yhtään oman rauhan tuntua. Viereisellä PC-paikalla istu neljä farmasiaopiskelijaa, jotka sai mut hirmu ärsyyntyneeks. En ees tiedä miks. Varmaan kun ne oli jotenkin niin äänekkäitä ja sit varsinki toinen niistä tytöistä otti mua päähän. Olisin halunnu nukkua, mutta edes korvatulpat ei auttanu siihen hälinään ja siinä käytäväpaikan penkissä ei saanut millään edes siedettävää nukahtamisasentoa. Matka tuntu tosi pitkältä, eikä sitä tapahdu usein. 

Mutta takaisin lauantaihin. Rautatieasema oli viel kymmeneltä tosi tyhjä, mikä oli omituista, koska yleensä siellä on hullu kuhina. Vapis sijaitsi ihan Annankadun päässä, ja kaikkien nyssyköiden kanssa se katu tuntu ekaa kertaaa kävellessä ihan elämän mittaiselta. Plus ne vaarallisen petolliset jäämöykyt pitkin kävelyteitä. Ei hyvä homma.

Helsinki on oikeestaan katutasostaan tosi ruma, varsinkin jos menee vähänkin ydinkeskustan ulkopuolelle. Mutta jos katteli vaan korkeemmalta tasolta ja taivasta niin lauantaiaamu oli ihan hullun kaunis ja kuulas. Hummailin omassa rauhassa pitkin poikin katuja (Maijukka oli ihan katkera, kun sen piti olla soittamas) ja kävin kirjakaupoissa ajan kanssa. Yksin liikkumises on se hyvä puoli, että saa tehdä oman mielen mukaan ilman et tarvii miettiä, jos toista kyllästyttää hulluna seistä puol tuntia tutkimassa kirjoja tai muuta sellasta.

Puol kahen maissa populaa alko olla jo normaalin verran, vähän liikaakin. Aamulla oli tuntunut vielä ihan vieraalta, mutta iltapäivällä sai taas kiinni siitä Helsinkifiiliksestä ja kaupungin sykkeestä, kun ei ollut enää niin hiljasta ja autiota.
Sielläkin oli tosi paljon venäläisiä.

Oon ylpeä, kun en edes tuhlannut. Tai no ainakaan paljoa. Enemmän mä vaan katselin ihmisiä ja haistelin Helsinkiä. Tuntuu tosi omituiselta kuvitella, että muuttaisin sinne. Ainakin Mara on päättänyt, että mun pitäs tehdä niin. Tuotiin sille muutin pilkkireppu (jota mä jouduin kantamaan, se selässä tuntui koomiselta).

Musta tulee julkisilla paikoilla aina hirmu tietoinen itsestäni. Ei siis sillein et kulkisin nokka pystys - HAH - vaan että esim kun istuin kahvilassa ja kirjotin ja mun pöytään tuli istumaan nuori nainen kun muual oli niin täyttä, niin vaikka se istui toisella puolella neljän hengen pöytää niin silti heti muuttu fiilis ja jotenkin ajattelin koko ajan mitä teen tai elehdin ja samalla olin kuvittelevani itseni ulkopuolisen silmin.
Se on tosi häiritsevää ja turhaa.

Kun Maijukka ja Tumppa vapautu, otettiin Vapiksel ottelu pöytäjalist, raahattiin ahkerasti laukkuja pitkin Helsinkiä, yritettiin ettiä aukioleva kahvila ja hengattiin Tennispalatsissa kun odotettiin Tuukkaa ja Soilea. Käytiin kattoo Sherlock Holmes kun Tuukka halus, ja se oli hyvä! Olin yllättynyt. Holmesin näyttelijävalinta oli onnistunut. Se leffa oli viihdyttävä, siin oli hauskat musat ja Jude Law. Ni tarviiks muuta sanoa.

Räävitön heijastus Tennarin vessan peiliovesta

 

Meillä oli Maijukan kanssa koitos, kun yritettiin selvitä sen isoisosiskon luo bussilla. Oli ihan elämys ensinnäkin kulkea ekaa kertaa bussil stadis ja vielä paikkaan, jossa ei ole edes koskaan käynyt. Onneks se kuski oli ihan kiva, vaikka Maiju eka pelästy et se olis vihane. Haha. Perillepäästyä iski ihan järkyttävä väsymys, sellane et olis vaan tehny mieli kaatua suorilta sänkyyn. Tuntu lähinnä ruumiilta.

Oli melko väkivaltaista herätä sunnuntaiaamuna vielä kun oli pimeää. Maiju söi laskiaispullaa aamupalalla. Minä hämmennyin vessassa näistä:

A+O

Lähinnä siis siksi, että tuossa tiivistyi kouriintuntuvasti se tosiasia, et Maijukan sisko oli tosiaan menny just naimisiin, vaikka viime kerralla kun olin yötä sen luona - tosin se oli vanha kämppäkin - se oli vielä vapaa nainen. Nyt se on rouva. Tosin säilytti oman sukunimensä.

Kaikki pariutuu ja sit melkein kaikki rupee lisääntymäänkin. Kestääköhän mun psyyke sit kun tää liike etenee ihan lähiystäviin.
Voi elämän kevät.

Niin ja joo, en tie miks ainoot kuvat mitä laitan on vessasta. Mystistä.

Tänään oli kiva kerrankin istua ite penkissä ja kuunnella ku muut soitti jumalanpalveluksessa. Tuntuu että se on aina toisinpäin.

Takana on kaks liian vähän unta sisältänyttä yötä, joten onneks huomenna saan nukkua vaikka yhteentoista jos huvittaa.
Oli kiva olla reissussa ja nähdä ihmisiä. Vaikka ne joutuukin sit aina hyvästelemään taas ja palaamaan tänne yksin.
Nyt en jaksa keskittyä enää sitäkään vähää mitä äsken, joten menkööt nyt tällasena raakileena tämä ja loppu!

Minä lähden pääkaupunkiin!

Nyt en kykene blogaamaan pitkästi koska hirvittävä väsy ja aamulla pitäisi istua 5.45 Helsinkiin matkaavassa junassa.
Lyhyesti siis:
elämä jaksoi taas olla ironinen kun heitti naiseuden oireet niskaan just kun on suunnitelmia (mutta niinhän se aina käy)
pidettiin Henskille synttärit (mahdollisesti kuvia myöhemmin) joihin sisältyi tyhmiä asusteita ja melkoisen paljon sulanutta suklaata
mä en oo pakannu ja mua väsyttää ja särkee mutta en halua antaa sen nyt masentaa

Heippa Kuoppari, oot ihan kiva mutta ei tuu silti ikävä!

Hämmennysjännätys

Voi luoja, miten nää lähestulkoon viimeiset päivät ottaa koville. Kaheksaan on rankka herätä ja aivojaan on rankkaa yrittää käyttää abiturientin tasoiseen ajatteluun.
Senkin takia, ja juuri siksi, on ihQa, että huomenna päästetään vähän vapaalle ja taannutaan hetkeksi, MUTTA en voi kirjoittaa tästä nyt enempää ettei asianomainen lue tätä ja yritä päätellä liikaa ;D Onnea vaan synttärisankarille!

Huomenna siis tiedossa ensinnäkin perjantai ja kivaakivaa ja lauantaina tiedossa superaikainen herätys ja neljä tuntia junalla med fatsi ja sellast.

Mua jännittää jo nyt. Koko ajan on jotenki sellanen lievästi hermostunut mutta innostunut fiilis, osittain huomisesta, osittain lauantaista. Sen huomaa esim siitä, että on pitäny jatkuvasti juosta vessassa. Mutta sitä se odottaminen teettää.

Luovan Kirjottamisen Klubissa saattaa törmätä vähän kaikenlaiseen jännään ja yllättävään, mutta tämänpäiväinen ovestaulospurkautuminen oli kyllä kaiken huippu.

S: "Orvokki."

O: "Nooo?"

S: "Mulla olis ehdotus."

O: "No kerro?"

Jos kuuntelen-bussissa-täysillä-musaa-läppäristä-poika oli viikon absurdein asia, niin tuon sananvaihdon jälkeen tuli kyllä viikon absoluuttisesti randomein ja yllättävin ja hämmentävin asia.
Mutta yritän koota itseni. Kasaan.

Kävin Kirdeltä hakemassa salaisen vehkeen, joka liittyy huomiseen kivakivaan. Se oli isompi mitä luulin, alko vähän pelottaa. Siis lähinnä etten onnistu palauttamaan sitä siskolle samassa kunnossa takasin.

Vasen lapaluuni tuntuu kummalliselta, se johtuu varmaan äskeisestä viulunsoitosta. Tangot menee siis niin tulisesti että Jarpalta palaa huomen aamulla varmaan pöksyt. On niin hienoa, että oon niin intohimoinen soittaja. (Ja siis huomatkaa sarkasmi, varmistan ihan vain varmuuden vuoksi..)


Kotkalaiset valtasi taas meidän tuvan, tai nyt tuli yhden sijaan kaksikin vierasta. Heti hirvee kalabaliikki menossa, ku noissa vanhuksissa nousee se niiden nuoruuden aikainen kotkalaisveri ja ne intoutuu toden teolla puhumaan. Jos jotkut savolaisystäväiseni hermostuvat välillä jo mun intoutumiseen, niin tätä ne eivät edes kestäisi. Hah.

Minun tekisi mieleni saunaan.

Huomionhakuinen hiusahdistus

Kerron tästä päivästä kaksi iloista ilmiötä, joihin törmäsin viulunvientireissulla:

YKSI neonkeltaiseen huomiotakkiin pukeutunut superiloinen partasuinen kaupungintyöntekijä, joka puhdisteli harjalla liikennemerkkejä lumesta.

M: "Pittääpä ottaa nää lumet tästä pois ni näkkee mitä busseja tästä kulukoo, eikö!"

Sillä oli tosi herttainen hymy.

ja KAKSI konsan ovesta purkautuva äitien joukko, joiden jaloissa piipersi lauma epävarma-kävely-ikäisiä lapsia. Ne oli puheliaita ja iloisia ja möyrivät lumessa kokohaalareissaan.

Ä: "Et voinut sitten polkua pitkin mennä!"

L: "En niin! Hihihihihihiiiihihi"

Niistä tuli hyvä mieli.



Maanantaina minulle iski ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tylsistyminen mun hiuksiin. Se on vaarallista.
Oon yrittänyt vältellä sitä nyt muutaman päivän, mutta se tulee joka päivä takasin ja oon hädissäni.

En voi antaa periks nyt, kun oon päässy jo näin pitkälle!

Sekin on kyllä ihme sinänsä, että sinnittelin näinkin pitkään ennen kun se iski, mutta nyt kun se tuli, pelkään antavani periksi.
On niin rasittavaa yrittää kasvattaa.
En voi olla muistamatta, miten helppoa oli olla hiukseton.
En voi sivuuttaa sitä, miten mukavaa oli hiveltää siiliä.
En voi lakata hiplaamasta mun niskatukkaa siinä toivossa, että riittäskö se jatkoihin, saisko siihen ripustettua villat.

Sitä paitsi meinaan taas hukkua mun etutukkaan.



En kirjota tästä päivästä noiden ilmiöiden lisäks muuta kuin että mun pitäs kirjottaa yks plus kolme eli neljä runoa (hetkonen, vai viis? en muista) ja että tulee superraukeaeuforinenfiilis aina kun Minde piirtää enkuntunnilla mun käteen. Ei niissä tunneissa muuta kivaa ookkaan.

Tässä tämän päivän saldo.

Homman nimi on tiistainuutumus

Aamulla meinasin tukehtua teehen. Oon niin taitava, että sain sen sitä paitsi tulemaan nenästä ulos siinä hötäkässä. Se oli aika öö vinkeä fiilis. Eli ei.

En jaksa kirjottaa koulusta, koska tulee kyllästyminen. Jos jaksaisin, niin kirjoittaisin siitä kuinka se ärsyttää ja väsyttää minua, mutta en kirjota. En en en.

Kirjotan sen sijaan tarinaa mun toisesta vakkari-sairaaaan-mielenkiintoisesta-aiheesta eli busseista.
Tänään menin iltapäivällä bussiin ja istuin taakse ja jossain vaiheessa havahduin, että hetko, miks tääl kuuluu musa näin kovalla. Tiedätte varmaan sen efektin, kun jonkun kuulokkeista tulvii musiikki häiritsevästi läpi? No, tää oli jotain ihan muuta.
Käytävän toisella puolella istu reteesti poika, jolla oli sylissä läppäri, josta se kuunteli musaa. Ilman kuulokkeita. Bussissa.
Kovalla.
Mua rupes naurattamaan ihan älyttömästi, koska se ei vaan sopinut sinne se musiikki. Siis ei se ollut edes mitään ihan kamalaa, mutta se oli vaan niin kovalla ettei voinut esittää etteikö muka kuulis ja koko bussi raiku ja kukaan ei sanonu mitään ja ku ei kukaan tee noin!
Teki ihan hirveesti mieli sanoo, et laittais ees hiljemmalle, mutta oon niin ujo etten kovin usein rupee urputtamaan tuntemattomille. Ehkä sitten kun musta tulee nihkeä vanha eukko, sitten ehkä uskallan.
Mut se oli vaan koomista. Sellaset pluskuuskymmentä-ikäluokan edustajat kyllä vilkuili musiikkipoikaa siihen malliin, ettei hyvä heilunu. Mut ei se poika tuntunu edes huomaavan.
Siis oikeesti. Muistan kun ala-asteella meille opetettiin hyvää käytöstä linja-autossa: vanhuksille annetaan istumapaikka, kännykkään ei puhuta.
Huomaa, että ajat on muuttunu.
Kun pääsin omalle pysäkille ja bussi ajo pois niin sain viimeinkin nauraa kunnolla.
Ei nyt ehkä kuulostanut kaksiselta, mutta en vaan jaksa edes yrittää selittää sitä fiilistä kun istuu iltapäiväbussissa eläkeläisten kanssa ja joku juvenile delinquent (nojoojoo, ei nyt ehkä ihan, tuli vaan mieleen) kuuntelee musaa niin kovalla että se tuntuu soivan ihan korvan juuressa. Suuri hämmennys tuli. Se oli niin häikäilemättömän tilannetajuton urpo.
Tän absurdimpaan asiaan tuskin törmään enää tällä viikolla.

Minua uuvutti tänään kovin, en tiedä miksi. Nukuin yli tunnin päikkärit mahallani päiväpeiton päällä ja ehdin varmaan REM-vaiheeseen asti koska oli ihan tajuton pöhnä kun nousin.
Kävin soittamassa konsalla puoliteholla Haydnia enkä jaksanut lähteä ihmettelemään kansanmussiikkijameja Pannuhuoneelle vaikka Mirde ja Jaska pyys.
Tyhmää kyllä kun jättää kokemuksia välistä vaan siks ettei oo energiaa.
Luulis, että elämä on liian lyhyt siihen, että ois muka varaa ruveta nirsoilemaan ja olemaan tylsimys ja väsy.

Haluisin hengittää jo vapautta.

Mulla on vessalukemisena yks Mirdelta lainattu sarjis joka saa mut jatkuvasti tosi hämmentyneeksi, koska se osuu liian usein ytimeen. Mut en oo lukenu sitä vielä kokonaan. Kirjotan siitä sitten kun oon.

Miks mun blogin laatu heikkenee jatkuvasti.
Ihan saakelin traagista.

Kulttuurikasvatti osaa epsanjaa

Jotain outoa tapahtui eilen, koska heräsin aamulla ennen kellon soimista. Taisin nähdä jotain unta, missä luulin kellon olevan jo puolessa päivässä ja sit aukasin silmät PING ja se oliki vasta puol kymmene jos sitäkään.

Minä en hei ollu eilen maailman saamattomin.
Vedin äikän kirjat ja vihkot hyllystä lattialle ja rupesin kertailemaan tekstitaidon portaita ja muuta yhtä yhdentekevää ja teennäistä.
Tänään sit istuttiinkin salissa leikkimässä ylppäreitä ja lähteä ei saanut, ennen kun paperilla oli kaksi kelvollista tekstitaidonvastausta.

PAKKO NYT VIELÄ KERRAN PURNATA ETTÄ: OLISIN SAANUT TÄNÄÄN NUKKUA VIISI TUNTIA PIDEMPÄÄN ILMAN TUOTA SAAKELIN PRELIÄ jonka tarkoitushan siis ei toki ole valmentaa meitä abeja ylppäreihin MUTTA OLIS EES OLLU MIELUMMIN VAIKKA TIISTAINA.

Niin siis, olen hiukan katkera. Mutta se siitä.
Tosin normaalia aikaisempi maanantaiaamu näkyi ja tuntui enkuntunnilla, kun otin pienet päikkärit koska väsytti ja koska se ope jauho taas jotain liibalaabaa jolla ei ollut ainakaan mitään kehittävää vaikutusta enkun kirjotuksia ajatellen.

Hyi että ku puhun vaan kirjotuksista koko ajan.

Unetus meinas tehdä vaikeaksi vastustaa halua skipata epsanjantunti, mutta oon aika ylpee itestäni, koska masokistina tietenkin jäin kiltisti tunnille.
Kerrattiin subjunktiiveja. Muista, aina kielteisissä käskyissä, ei myönteisissä, käytä jos virke kuvaa epävarmuutta tai -tietoisuutta, ei sillon jos kyse on totuuksista tai tosiasioista,
ehkä-lauseissa, es que -lauseissa ja myös
ojalá
ojalá
hasta que
aunque
CUANDO
después de que!
antes de que!
PARA QUE!
SIN QUE!
OJALÁ OJALÁ!

Et sellast.

Joo, mihinkähän mä jäin.
Unetus katos kuitenki johonkin, koska kotiin päästyäni vastassa odotti sikamaisen ällöttävä tiskipöytä. Leikin kodinhengetärtä vaikka heikotti nälästä ja puunasin ja tiskasin ja kun alkuun pääsin, niin vedin kasvista kaapista ja tein ruokaa perheelle ja katoin pöydänkin.
Oon niin hyvä tytär aina ku sille päälle satun.
Ja tällä kertaa vielä pyytämättä.

Eilisestä vielä.
Loppuillan pyhitin kulttuurikasvatukselle (!) ja kulutin Kuvakukon penkkejä. Ensin katottiin Minden kanssa Coco avant Chanel jos oli aina yhtä söpö Audrey Tatou ja sen melko ihQ rakastaja jonka nimee en muista, sitten vaihdoin seuraa Mirdeen ja palasin kattomaan Coenin veljesten A Serious Man. Se oli ööö hyvin serious. Tai ei, nauratti välillä, mutta siis siinä sillä miehellä ei yksinkertasesti menny yhtään putkeen ja se oli tosi parka. Jäi jotenkin vähän hämäräks, että mikä sen leffan syvin tarkotus nyt sitten oli.

Nyt olen siis kulttuurillisesti hyvin kasvanut.
Varsinkin kun aamulla prelissä erittelin Bo Carpelanin runon kuvallisuutta (tuskin kovin ansiokkaasti).
Niin ja Me Naiset -lehden haastattelun luomaa mieskuvaa. Se kihlapari siinä oli ihan oksettavan "täydellinen". Sain melkein yliannostuksen kun piti möyriä sen tekstin kanssa.
Mut se siitä.

Tässä merkinnässä ei nyt hirveästi logiikkaa saati hienoa muotorakennetta ollut mutta pelastan kaiken kertomalla loppuun että MINÄ LÄHDEN LAUANTAINA HELSINKIIN JIPII hauska päästä (melkein) ex tempore poijes täältä kauaskauas, sinne mä meen ja nään kivoja ihmisiä ja pyörin kivoissa kaupoissa ja meen Wayne's Coffeehen ostamaan sitä ihanaaihanaa mikä se oli, joku Ice tea chai tai joku mihin syyslomalla rakastuin. Ooh aah naminam.

Adios amigos!

Lyhyesti lauantaista

Tänään totesin, että osaan olla nopea tarvittaessa. Saan siivottua tiskipöydän ja hellan, tehtyä ruokaa, syötyä, iskettyä naaman päälle, vedettyä housut jalkaan ja takin niskaan tosi lyhyessä ajassa, jos tarvis. Mutta silti bussit pettää eikä ripeydestä ole mitään hyötyä. Ja sitten joutuu taas reippailemaan maratonia keskustasta kirkolle sen takia kun myöhästyy palaverista, mutta elämä on.

Mun pelastus on muuten viime viikkoina ollut kananmuna. Se on tosi kätevä elintarvike, jos tarttee lämmintä ruokaa nopeesti ja helposti. Iskee vaan pannulle vähän jotain mitä löytyy kaapista (tyyliin siippuli herkkusieni papriiika jnejne) ja sit muutaman kananmunan perään ja pyörittelee siin ja vetäsee nassuun. 

Jaettiin musavastuut keväälle ja sinnehän niitä napsahteli viikonlopuille. Onneks jako meni suht kivuttomasti; etukäteen vähän hirvitti että miten onnaa, ku jokaisella vähän omat menot millon minnekin. Mutta ainakin nyt näyttää paperilla ihan hyvältä - käytännössä näkee sit onko todellisuus toinen.
Mutta suunnitelmat ainakin on kovat!

Meidän kirkkosalissa on tosi kylmä, siellä paleltaa aina, mutta silti on tietyllä tavalla lämmin fiilis. Ainakin tänään ihan lämmitti.
Ja sitten kesken kaiken penkissä istuen ja palellen sain ajatuksen, jota oon miettinyt joskus vuosia takaperin aijemminkin, mutta johon nyt sain oikeesti innon.

Nyt kello on jo liikaa, mutta huomenna rupeen toteuttamaan.

Huomenna tiedossa myös armotonta opiskelua (toivottavasti), leffaanmenoa (Kuvakukkoon, jipei!) ja jotain muuta, ihan sama ku mitä tekään sillä tiedolla teette! ;D

Öitä.

Oi ilon päivää!

On huvittavaa, että saa rakennettua hyvän mielen siitä kun kuluttaa ja polttaa rahaa ja raahaa kotio lisää kamaa, mutta kai se joskus sallitaan. Ehe.

Tänään kuitenkin olin iloinen monestakin asiasta.

Esim siitä että vaikka oon ollu laiskapaska, niin Jarppa ei silti syöny mua. Se ilostui mun hymystä heti ku oli aukassu oven melkein mun naamaan. Hyvä ajoitus ja silleen.
Ja soitettiin tangoja ja oli pianisti ja oli vinkeetä, ku ihan eri meininki niissä säestyksen kanssa. Hih.

Esim siitä kans, että ostin SMG:n yhden puuttuvan levyn (vaikka en edelleenkään ihan lämpee Terhin äänelle, ku se naukuu) ja sit Miles Davisia! Ah nam ihanan rentoo jazzia ja kerranki ei mitään laulua. Parast.

Esim siitä myöskin, että lankesin ekaa kertaa elämässäni keittokirjaan. Se oli alessa. Ja kasvissyöjälle, joten ei ole turhia ohjeita. En nyt tie, saanko ruvettua hyödyntämäänkin sitä, mutta enköhän ainakin jossain vaiheessa elämää. Joskus mun käyntiinpääseminen on vähän hidasta.

Mut kaikkein iloisin tänään olin löydöstä, jonka luokse löysin tieni Fantasiapelien loppuunmyynnissä. Se kyhjötti siellä hyllyssä yksin ja mun sydän muljahti.

Parasta oli se, että kun tämä tapahtui aamupäivällä ja menin iso tukku rahaa mukanani ostamaan löytöni vasta iltapäivällä, niin myyjä kertoi että joku asiakas olis jo halunnu varata sen. Mutta loppuunmyynti käynnissä, ni ei onnistunut.
Ja sitten minä tulin ja vein ja hahahahahahah!

Nyt mun hyllyssä on The Absolute Sandman vol.1. Aijemmin oli vaan kolmone (sen löysin randomilla kerran Suomalaisesta, kun joku oli tilannu ja jättäny noutamatta, sain halvalla!), mutta nyt pääsen jopa lukemaankin vähän, koska haluan edetä järjestyksessä. Saa nähdä, miten kauan menee, ennen ku törmään onnekkaasti kakkosvolaan.
Toi on tollane hervoton tiiliskivi, iso, paksu, painava, HIENO, klassikko, arvokas keräilyjuttu.
Oon suht mehuissani.
Luin jo puolet.

Kukaan lukijoista ei nyt ehkä vältsil ymmärrä mun riemua, mutta minä ymmärrän ja se riittää 8)))

TYKKÄÄN!

http://www.neilgaiman.com/works/images/TheAbsoluteSandman,Vol.1_Hardback_1185591577.jpg

Se perustavanlaatuinen ero

Niin siis.
Sitähän on laulajia ja Laulajia. Ja Johanna Iivanainen on kyllä jälkimmäinen.

Taisin ihastua siihen joskus, kun iskä alko huudattaa jokunen joulu takaperin sen joululevyä autossa. Sillä on lämmin ääni ja hallittu vibrato ja laaja ääniala.

Emma Salokoskikin on melkein Laulaja, mutta en silti lämpee sille yhtä paljon. Se on taitava, mutta kuitenki ääni on jotenki liian terävä ja välillä meinaa mennä nenään.

Mutta ei paha silti. Kyllä minulle kelpas edellämainittujen naisten tulkinnat Joni Mitchellin biiseistä kaupunginorkesterin plus bändin säestyksellä - varsinkin, kun joukkiota paimensi Petri Juutilainen josta koskaan oo kuullukkaa, mutta joka oli ihan tosi letkee ja sympaattinen kapellimestari. Ainakin tollasessa kevyessä musiikissa sen näytöt oli persoonallisia ja täsmällisiä. Lämpeen.

Kyllä minäkin joskus vielä opin hallitsemaan mun äänen ja oikeesti Laulamaan ja sillein. Kyllä kyllä. Toki.
(Ettekö muka usko..)

Niin ja noi huurrepuut on edelleen ihan tajuttoman kauniita. Niitä on kaikkialla. Ne on epätodellisia. Ihan ku olis jatkuvasti jossain ihmemaassa, talvipuistossa, jossain.

Hukassa kylmässä ja valkoisessa

Tällä viikolla puut on ollu ihan julmetun kauniita. Oon tiedostanut sen joka päivä, mutta oon unohtanu kirjottaa siitä.
Kaikkialla näyttää valkoselta, koska hiutaleet on takertunu puiden pintaan ja sitten niillä on yllään hieno väritys. Sitä minä oon nimenomaan kaivannu; tätä näkymää.

Minde kerto joku aika sitte, että Kuopparissa paisto marraskuussa kuulemma aurinko yhteensä kuus tuntia. En tiedä, miten se voi pitää paikkansa, mutta ainakin se selittäs sen miks se kuukausi oli ehkä kamalin ikinä. Ei vaan ois jaksanu nousta ylös saati tehdä mitään, koska aurinkoa ei näkyny ja oli niin pimeää ja mustaa ja ankeeta ja mustaamustaa ai sanoinko jo et pimeänmustaa ja loppumaton yö.

Eikä sillon ollu hienoja valkoisia puita, jotka on hienonvalkosia.

Mut en minä oikeesti halua miettiä marraskuuta, kun elän nyt tammikuuta.
Tammikuu on viiminen kuu ennen ku on pakko ryhtyä tositoimiin.

Oon niin törkeen ylpee, että oon jaksanu kaks vuotta pakertaa hulluna ja opiskellu ja päässy tänne asti, mutta nyt oon ihan hukassa. En saa enää itteeni pakertamaan, vaikka aina ennen se on onnistunu, enkä löydä sisältäni aitoa motivaatiota, joka ylittäis haluttomuuden.

Tuntuu, että olisin unohtanu jo kaiken - tai vaihtoehtosesti en oo koskaan oikeesti oppinutkaan, koska vaikka keskiarvo näyttää paljon niin se on ollut vaan sellasta suorittamista. Selviämistä. Suurimmaks osaks.

Tiiän, että pystyn parempaan, mutten saa yhteyttä siihen orvokkiin, joka hoitaa osaamisen. Se yhteys on katkennut.
Sairaan ärsyttävää.

Vektoreita laskiessa tuli tosin hetkellisesti sellanen fiilis, että hei kyllähän nää ehkä alkaa muistua mieleen jo. Sitten mokasin toisen asteen yhtälön ratkasemisen vikassa vaiheessa, lål. Sitähän ei oo tehty ku ehkä miljoona kertaa.

Otin pitkästä aikaa päikkärit. Neekku makas sohvan selkänojalla (se näyttää lållerolta, jos se kattoo tosi vakavasti ja sit sen yks raaja roikkuu suorana yli reunan) ja menin sen seuraks makoilemaan. Melkein tunniks. Mutta nukkuminen on ystävä ja tykkään siitä.
Neekkukin on ystävä ja tykkään siitä ja se tykkää musta ja on parasta ku joku lämpee.
Koska tässä talossa palelee edelleen koko ajan.
Täällä on kylmä.

Viides Beatle

Tänään oon ollut hämmentynyt.

Se on aiheuttanut esimerkiksi bussista myöhästymisen ja kosinilauseen unohtamisen kesken matikan pistarin ja kykenemättömyyden kahden muovipussin toisistaan irrottamiseen kaupan kassalla ja epämääräisen ajan kestävän oman huoneen lattialla makaamisen kattoon tuijottaen ja yhtäkkisen halun piirtää tusseilla jotain hävettävän rumaa vihkoon johon olin viimeksi piirtänyt nollakasisyksyllä ja myös epämääräistä olohuoneen lattialla kieriskelyä äidin viimeistellessä tyynyjä.

En oikeestikkaan tiedä, mikä mua vaivaa.
En vaan saa nyt otetta tästä jutusta (siis tästä elämisestä) ja harhaudun koko ajan asioista, joita mun pitäis tehdä, ja mun aivoista ei yksinkertaisesti virtaa samanlaista siedettävää osaamista, mitä sieltä joskus on virrannut. Nyt musta on tullut vaan kykenemätön.

Josko tää tästä nukkumalla lähtis. Mutta en oikein usko kun se on ollut jo pidemmän ajan ongelma.


Päivän tajuaminen: näytän tässä polkkatukassani melkein Beatleseiltä! Tyyliin näin:

http://garbonza.files.wordpress.com/2009/06/the-beatles65.jpg

HAH HAH HAH HAH HAH HAH HAH
joopa..

Itsekurittomia esteettisyyskäsityksiä

Muistio itselle:

Opettele nyt herrantähen jättämään läppäri rauhaan esim yhdeksän jälkeen illalla, koska kyllä sen tietää jo kokemuksesta, ettet pääse siitä kuitenkaan irti ainakaan ennen kahta.

Minä, ahkeran tunnollinen ja järkevä lukiolainen omassa persoonassaan!

Tänään jäi aamusivut rustaamatta kun kyllä, univaje, ja kyllä, väsytti kovin. Mutta oon jo aika tottunut. Sitä paitsi asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että tekstitaidonvastauksen rustaaminen jääkin aamupalan syömisen lomaan, koska sille alunperin varattu aika meneekin vahingossa puhelimessahöpättämiseen, kun ystävällä on ahdistus.

Mutta koska olenkin nykyään kouluangstinen laiskimus, niin se ei haittaa.

Meidän talossa on ihan törkeän kylmä! Palelen vaan koko ajan ja laitan vaivihkaa enemmän päälle ja sitten havahdun täysin vuorautuneena. Nuo lämmityshärdellit kai ei oikein pysy megessä pakkasvaihteluiden kanssa, tai sitten iskä ei vaan osaa.

Kouluangstisen laiskimuksen naposteluruokaa näyttää muuten olevan voileipäkeksit kastettuna sekundachaihin.

Eilisen päivän hauskin juttu oli joku, mitä Maijukka teki puhelimessa ja jolle nauroin niin paljon että rupesin kyynelehtimään, mutta en muista enää kuollaksenikaan mikä oli niin huvittavaa.
Parasta tiistaiviihdettä on ollu sen sijaan Neekku, joka makas keittiönlattialla ku tiiliskivi ja tapitti tiskipöydän eessä seisovaa äippää niin tiiviisti, että se katse oli ihan polttava. Johtui siis siitä, että äippä leikkeli broikkua.
Musta on niin parasta, kun koirat aina tunnistaa, millon käsitellään sellasia ruoka-aineita joista ne saattaa päästä osingoille.

Sitä paitsi Neekku on oikeesti minun silmille varmaan kaikkein kauneinta mitä on. Tiedän, että on ihan hullun ihQa ku omistaja ihQttaa koiraansa (LÅL), mutta en voi sille mitään! Neekku nyt vaan on kaikkein söpöinihaninkaunein ja voisin vaan istua kattelemassa sitä vaikka ikuisuuksiin. Myös silittämässä, joo, mutta ennenkaikkea kattelemassa.
Se ei ehkä oo ihan muotovalio tai kovinkaan solakka tai hienosti trimmattu, mutta sen pärstässä on jotain käsittämätöntä, joka yksinkertaisesti iskee mun esteettisyyshermoon ihan kympillä.
Että niin!

Mutta kuulkaa!
Ehdotelkaa, mitkä biisit sopis hyvin penkkaripäivän saliosuuteen?? Varsinkin, jos tänne on eksynyt lukemaan joku meidän koulusta (terrrrve vaan), niin nyt on mahtitilaisuus päästä vaikuttamaan ja esittämään näkemyksiään! vinkvink

Eli mitä musiikkia salilliselle tyhmästi pukeutuneita abeja?

Nyt vois olla päikkärihetki, etten nukahda kesken kvartettitunnin. Vi ses!

Ihmismielen möröt tulee ja syö

Tää on aika huisia, koska kerrankin mun aikomukset onnistui. Tarkoituksena oli nousta aikasin, että ehtisin tehdä lykkäämiäni hommia ennen koulua.

Ja minä nousin! Ehdin olla hereillä melkein neljä tuntia ennen kouluun lähtöä. Oli ihanan kiireetön aamu ja join teetä ja luin enkun sanoja ja kirjotin luovaan kirjottamiseen kolme runoa aiheesta yö. Kattelin ku naapurinukko käyskenteli pihallansa ja säikähin ku kaks oravaa törmäs keittiön ikkunalaudalle. Ne tappeli.

Koulussa oli vähän inhaa, mutta sellasta, että vielä onnistuin sen sietämään. Tai ehkä inha on vähän väärä sana, ennemminki sellasta turhanpäivästä. Ja se on ärsyä.

Kun viimein pääsin kotiin, minua ilahdutti postikortti - tosin olisin sen ehtiny itekki huomata jo aamulla, niin ei ois ainakaan äippä ehtiny urkkimaan. Se on tosi röyhkee muija, ku se aina lukee toisille osoitettuja kortteja. Sillä asenteella että "jos on jotain salaista, niin sitten se laitetaan kirjekuoreen!"
Näinpä.

Tekee mieli nyt iskeä tänne minun mahtava proosaruno (jossa ei ole mitään runollista) ihan vaan siksi, että siitä tuli niin lålleron naiivi:

Mörköjen aika

Yöllä ollaan hiljaa koska yö

on mörköjen aikaa.

Ne asuvat sängyn alla

ja komerossa

ja kaikissa pimeissä nurkissa.

Yöllä maataan sängyssä

silmät kiinni puristettuina

ja kuunnellaan mörköjen hengitystä.

Se sattuu korviin, mutta sitä täytyy sietää.

Äiti sanoo, että sitten kun olen

tarpeeksi vanha,

möröt kuolevat pois.

Siksi yöllä maataan hiljaa silmät kiinni

koska yö

on mörköjen aikaa.

Yö on myös isoisän aikaa.

Yöllä isoisä tulee huoneeseeni

ja silittää minua

ja silittää housujaan

ja hengittää raskaasti sänkyni vieressä.

Silloin en kuule edes

mörköjen hengitystä.

Vaikka joskus kyllä epäilen isoisän olevan

valepukuinen mörkö.

En minä muuten mutta

isoisän lähdettyä kaikki möröt sängyn alla

ja komerossa

ja pimeissä nurkissa

nauravat minulle.

Kovaa.

Se sattuu korviin enenmmän kuin mörköjen hengitys.

Ja siis tästähän ei millään huomaa, että eilen uutisoitu Pietarsaaren insestihärdelli jäi mieleen pyörimään. Kyse siis vuonna -88 kuolleesta lestadiolaissaarnaajasta, joka käytti yhtätoista lastenlastaan - kaikki poikia - seksuaalisesti hyväkseen, eikä vanhemmat puuttuneet asiaan mitenkään, koska ne suojeli mielummin yhteisönsä idolia kuin lapsiaan. Tossa nyt on yks linkki aiheeseen, mutta sunnuntain lehdistä löytyy vähän tarkemmin ja paremmin vielä.

Jotenkin vaan oksettaa se, miten uskonnon taakse verhotaan vaikka mitä juttuja ja kuinka sillä perustellaan melkein mitä tahansa miten tahansa. Ja ku lehdestäki luin, miten se nykyään 40-v uhri kerto, että iltasin äiti istui aina lasten sängyn laidalle ja luetteli yksitellen, mitä pahoja asioita kukin oli päivän aikana tehnyt. Ihana perhe-elämä ku kamala syyllistämisen meininki ja sit on pitäny pelätä äitiä, isää, syntiä, Saatanaa - ja isoisää. Way to go.

Ihan käsittämätöntä, miten kieroutuneita ihmiset on pohjimmiltaan. Jotkut vaan harjottaa sitä kieroutumistaan käytännössäkin. Toiset tyytyy visioimaan.


Nyt yritän saada tekstitaidonvastauksen edes vähän alkuun, ennen kun lähden perheen naisten kanssa runttasemaan kevään vatsahetkutus-kauden alkuun. Adios!

Pakkaspäivän (nostalginen) lämpö

Voi elämän kevät!
Ulkona on niin jumalattoman kaunis päivä että minun sydän pakahtuu.
Aina just tällasina kuulaina pakkaspäivinä, kun on ihan pilvetön sininen taivas ja aurinko paistaa talojen kattoihin ja kengät narskuu lumessa ja Neekku kirmaa lumikökköjen perässä ja on pakkasta muttei silti oo kylmä, on ihan pakko hymyillä ja olla onnellinen. Sillon tajuaa että talvi on kaunis ja Suomi on kaunis ja on ihanaa hengittää.

Ala-asteen urheilukentällä pojat pelas sunnuntailätkää. Sivummalla törötti vuorautunut isoveli, joka vahti jäällä koikkeroivia pikkusiskojaan, joilla oli kypärät päässä. Yks poika seuras jääkiekkomaila kädessä koko matkan kun minä ja Neekku kierrettiin kentän reunustaa. Se ei huomannu, että kiekko tuli sille.

Minä en enää muista, mitä tein aina talvisunnuntaisin kun olin vielä lapsi. Varmaan seikkailin ulkona, kavereiden pihoilla ja lumipenkoissa, ja sain lunta talvikenkiin, jotka oli aina rumia. Niistä en tykänny koskaan.
En enää muista, millasta oli leikkiä pakkasessa monta tuntia tarvimatta miettiä ajankulkua ja tulla jossain vaiheessa kotiin ja äiti oli tehny ruuan valmiiks ja minun nenä oli ihan punanen ja varpaat kohmeessa.

Tajusin tänään, että koirissa ja lapsissa on jotain samaa. Ne jättää samanlaisia jälkiä penkkoihin, kun ne hyppää sinne, tekee pienen kierroksen ja könyää lumisena takas jalkakäytävälle. Erona se, että lasten jäljiltä penkkoihin jää harvemmin jätöksiä.


Tänään yllätin itseni. Havahduin neljä minuuttia ennen kellon soittoa, mutta päätin kuitenkin odottaa siihen saakka. Kellon soidessa heräsin uudestaan, nousin ekalla soitolla ja kaivoin laatikosta kolme arkkia tyhjää paperia. Sit vuorauduin peittoon ja ryhdyin unisena ja silmätluomet vielä turpeina kirjottamaan.

Lupasin Mirelle, että alan kirjottaa sen kanssa aamusivuja. Tarkottaa siis, että heti ku herää kirjottaa kolme arkkia täyteen, ei väliä mitä kirjottaa, kunhan kirjottaa. Mirde rupes taas käymään läpi sellasta luovuusopasta ja toi on yks tehtävä siitä. Olen siis hengessä mukana. Onnistun aina suostumaan sen hullutuksiin ilman edes sen kummempia ylipuhumisia.

Kirjottamiseen pöhnäsenä meni melkein puol tuntia ja mua väsytti senkin jälkeen tosi paljon, vaikka kuvittelin että olisin jo siihen mennessä heränny. Kahdeksan tuntia ei näköjään ollu riittävästi. Vastustin silti halua ryhtyä uudestaan nukkumaan ja lähdin ottamaan päivän D-vitamiiniannoksen.

Oon tietyssä mielessä ylpee itsestäni. Eikös se oo ihan sallittua? 8)

En muista, minkä ajan päästä noi aamusivut saa sit lukea, mutta ei ainakaan heti. Enkä kyllä ehkä haluiskaan, koska sinne saattoi eksyä jotain pelottavan tökeröä ja noloa juttua.
Nää luovuuden purkaukset on niin raskaita, HAH!

Voisin taas vaihteeks valittaa tässä koulujutuista, mutta ei huvita, kun se on niin rasittavaa ja tyhmää ja teen sitä niin paljon muutenkin.
Sen sijaan voisin kertoa, että minä saatan olla hitaasti mutta (melko) varmasti lämpeämässä. Se on omituista, koska pohjimmiltani olen oikeasti melko kylmä ja torjuva ihminen. Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa hassulta, mutta uskokaa, olen minä, se on totuus. Syvällä sisimmässäni en oo hirmu ihmisrakas.
Ja sen takia tää havahtuminen mahdolliseen lämpeämiseen on tosi kummallinen. Mutta kai niitä ihmeitäkin voi sit oikeesti tapahtua.
Mä vaan nyt satun olemaan ihan tajuttoman hidas ja vieläpä pelokas.


Ja taustalla soi tänään: Wilco


PS: Olen näköjään saanut huomaamattani uuden lukijan! Ihan mahtia ja tackar!

Evotan aina sydänverellä

Olin niin ylpee tänään, kun selvisin Neekun kaa reippailemaan ennen pimeää! Miinus kakskytkolme kyllä nipisti ihan kiitettävästi nenää, mutta siinä on vähän sama homma ku nälän kanssa: kun pääsee tietyn kynnyksen yli, niin ei tunnu enää missään tai ainakaan ei huomaa enää.
Kierrettiin meidän lähiöö laajassa kaaressa ja tarvottiin jään kautta kotio. Sekin on yllättävän rankkaa, vähän ku hankipallo paitsi ilman juoksemista (lukuun ottamatta satunnaisia spurtteja) ja siten verenmakua suussa.

Mut pakkasessa ulkoilemisesta tulee kyllä aina hyvin elävä olo.

Yhtä kivasti ei sujunut mun ruokayritelmät. Minua ja tofua ei vaan oo tarkoitettu yhteen. En pääse sen sisälle ja se torjuu mut. Tänään yritin paistaa sitä, mutta se oli taas jotain ihme pehmeetä mautonta ja muutenki epämäärästä ja yritys meni vähän penkin alle. Kohta luovutan sen suhteen ku on aina niin saakelin vaikeeta. Loppujen lopuks jouduin tekemään mun wokista jotain nuudelikeittoa, että se pelastui. Kyllä siitä tuli ihan hyvää, mutta se ei ollut ainakaan tofujen ansiota.

Lisäks pääsin taas mämmikourailun makuun. Jotenkin yks äipän voileipälautanen ei taaskaan pysyny mun käsissä. Yritin pelastaa sen kesken ilmalennon, mutta tuloksena oli lautasen runttaantuminen tiskikoneen kanteen, jonka seurauksena se hajos kahtia ja rytinässä onnistuin toisella puolikkaalla survasemaan sentin mittasen haavan vasempaan pikkurilliin silleen, että iho kuoriutui kauniisti muttei lähtenyt irti. Verta tuli öö paljon.
Mutta ainakin minä yritin pelastaa sen! Minua ja astioita ei oo vaan luotu onnistumaan yhdessä.

Että tällaista verekästä kokkailua.

Nyt mun pitäs ehkä laittautua ihmisen näköseks, ni vois lähtee n-iltaan pyörähtämään.

Käppyrän kulturelli masistelija

Mirde sanoi eilen, ettei se tiedä miten tätä elämää pitäis oikein elää. Oon ihan sama mieltä: en minäkään tiiä. Kaikki muut tuntuu tietävän, koska ne vaan elelee ja se ei tunnu olevan minkäänlainen ongelma, mutta minä oon ihan hukassa enkä minä tiedä enkä minä ossaa.
Se, mikä itestään tuntuis oikealta ja kivalta tuntuu olevan yleisen mielipiteen mukaan väärä tapa.

Tajusin tänään että tämä yrmyinen apatia ja turhautuminen ja masennuksenpoikanen johtuu siitä, kun mulla on ollut yhtäkkiä taas mahdollisuus käpertyä itseeni. Joululomalla olin jatkuvasti ihmisten ympäröimä ja jos en ollut, niin siivosin tai datasin tai katoin leffoja tai reippailin Neekun kanssa - mutta en oikeesti ollut yksin-yksin omien ajatusteni kanssa. Nyt kun ne ihmiset on taas kadonnu omiin ympäristöihinsä ja omiin elämiinsä niin oonkin taas yksin ja ylläripylläri; käperryn itseeni.
Se ei oo hyvä juttu, koska se tekee minusta lamautuneen. Missään ei tunnu olevan mitään mieltä, koska arjenkaavat tuntuu teennäiseltä paskalta, jota ei huvita niellä.

Vietin tänään hiljaisen aamun enkä laittanu edes radioo päälle, vaikka talo olikin tyhjä minua lukuunottamatta. Kävin viulutunnilla feilaamassa ja ilahduttamassa Jarppaa. Se puhui taas siitä, että meillä on vaan kevät jälellä ja että on niin surullista kun en enää oo pitkään sen oppilaana. Totesi, että sen pitäs nauhottaa mun valituksia ylös, et se voi sit kuunnella niitä syksyllä vaikkei minua voikkaan. HAH.
En ymmärrä aina, miks oon sen mielestä jotenkin niin huvittava persoona, mutta en valita, helpompi mulle. Ainakin meil on kivaa.

Istuin tänään melkein neljä tuntia kuuntelemassa viulukilpailujen välieriä. Mulla on nyt vertailupintaa vaan neljään soittajaan kaikkiaan kuudestatoista, mutta kyllä siinäkin huomas jo eroja. Ekasta tytöstä en tykänny, sen viulussa ei ollu kiva ääni. Vaikka en tie johtuko se soittajasta vai soittimesta. Mutta toisena soitti 15-vuotias poika ja se oli ihan julmetun sympaattinen! Se oli sellanen hintelä ja vähän keskenkasvusen olonen (no ylläri, ku murkku) ja jotenkin tosi sulonen kun se oli niin hermostunut, mutta sitte ku se pääs soittamaan niin hermostuneisuudesta ei ollu tietookaan. Se soitti sairaan hyvin. Mutta ei auta, koska kolmas soittaja oli sellanen nainen, joka oli kyllä itse itsevarmuus. Eipä siinä, sietiki olla koska se oli niin hyvä. Sen jokainen liike oli niin hallittu ja harkittu, että huh. Ja äsken tsekkasin netistä finalistit, niin se oliki selvinny niiden joukkoon, joten aavistelin oikein.
Neljäs oli sellane partamies joka oli jo jotenkin huvittavan taiteellinen. Se teki pelkästä nuotin kääntämisestä jo melkein performanssin.
Et sellasta kylttyyyyyriä.

Ei huvittanu haahuilla kotio joten haahuilin Mirden luo ja sit käveltiin Kirdelle. Söin äsken Kirden hapankorput loppuun ja melkein sinihomejuustonkin ja nyt blogaan tässä ku noi tsekkas ton uuden sarjan, Flashforward. Mutta nyt Mire hieroo mua koska oon niin jumissa ku raahannu viulua ja olkalaukkua pitkinpoikin Kuopparia. Hepå!

Sillon kun mikään ei vaan onnaa

Tänään minua on ÄRSYTTÄNYT

- minun ja opettajan eriävät näkemykset novellianalyysistä
- koko bussimatkan minun niskaan röhinyt mies
- vapaiden luokkien puute konsalla viulukilpailujen takia (etittiin reilu puol tuntia)
- pakkanen, joka pistää jousisoittimien viritykset uusiks (rötvättiin nelistään sellon kanssa noin puol tuntia myös)
- kahden edellisen kohdan takia turhanpäiväinen ajan hukkaanheitto
- se että busseja saa aina odottaa
- pöydältä lattialle salaa kierinyt kananmuna

melkein ILOSTUTTANUT

- se etten näyttänyt aamulla ihan räjähtäneeltä, vaikka nukuinki 4/5 yöstä surkeesti
- se kun Neekku oli niin törkeen ilone ku tulin kotio
- kun luulin elohiiren jo kyllästyneen ja kuolleen pois (kunnes se heräsi taas eloon iltapäivällä)

ja MASENTANUT

- epsanja
- äidinkieli
- matikka
- vielä kirjoittamaton enkunaine
- kadonnut opiskeluinto joka olis just nyt enemmän ku tarpeen
- se, etten jaksa panostaa edes tähän blogimerkintään.

"Mun sielu huutaa vapauttaan

ja mun mieleni kaipaa vähän lisää tilaa!"

 Reino & the Rhinos: Niin monta iltaa...

Ennenaikainen turtumus

Minun on ihan pakko tulla nyt kertomaan ihan vaan se, että ihan järetön koulumasennus. Äsken yritin leikkiä järjestelmällistä ja merkkailin kalenteriin kaikkee juttuja ja laskin, että montako viikkoa mulla on nyt aikaa lukee ennen Lappia.
Niitä tais olla kaheksan.
Sit mietin, et jos leikkisin oikeesti superahkeraa, niin voisin ottaa joka arkipäivälle aina yhden aineen käsittelyyn, koska kirjotan keväällä viis. Niin se menis sopivasti.

Mutta kun yök.
Ja sitä paitsi kuuntelut ja tekstitaito on melkein nurkan takana, ei niihi oo ku pikkanen paksanturahdus.

Laskin äsken kaks matikantehtävää ja se otti ihan tajuttoman raskaasti kun ei sujunu ja sit tsekkasin et miten ne tehdään. HUoh. Tos ois vielä oottamassa epsanjan ylppärivihko joka ei sinänsä oo pakolline MUTTA MINÄHÄN TEEN SEN SAAKELI ja äske iskä kävi huikkaamas et kohta sauna AH KIITOS ja et huomen on -25 pakkasta. Ja meen kasiin kouluun. Jee. Ootan jo sitä, että saan oottaa bussia pysäkillä ja nenäni jää sinne sit.

On jotain ilostaki, esim että mun isoisosisko tuli takas Muoniosta!

Ja silmäpussi rauhottu iltaa kohden, vaikka silti päivän saldo meni lähemmäs kymmentä.
Noi sano, että elohiiret, jotka on siis eräänlaisia lihaskramppeja ja joita muualla kehossa ilmaantuessa kutsutaan suonenvedoiksi saattaa joskus johtua magnesiumin tai kalsiumin puutteesta. Mut ku netistä luin, että mistä kaikesta noita saa, niin syön tosi monia niistä ihan aktiivisesti ni en ymmärrä mikä nyt on tässä sitten onkelma ja silleen.

Nyt menen saunaan ja rauhotun ja yritän olla stressitön.
Huh.

Mun silmä tappaa mut

SIIS.
IHAN.
OIKEESTI.
NYT.

Jo kymmenen elohiirtä puolentoista vuorokauden sisällä. Vasemmassa SILMÄPUSSISSA. En ymmärrä, yleensä ne on silmäluomes, mutta mulla se on valahtanut jotenkin nyt tohon alemmas. Ja niitä tulee vähän väliä. Mikä minun silmää vaivaa?!

Aamulla kuuntelin horteessa yli tunnin Yle Vegaa ennen kuin onnistuin nousemaan. En tiedä, miks kaikki dissaa sitä, minusta sitä on hauska kuunnella ja sitä paitsi sieltä tulee ihan mielenkiintosta musaa välillä.
Tosin tänä aamuna olin jotenki ihan omissa univalvemaailmoissa ja ne jutut radiosta sekottu jotenkin tosi omituisesti mun tajuntaan, mutta en minä enää muista siitä mitään. Mutta se oli hämmentävää.

Ulkona on kivan lumista.

Menin Neekun kanssa reippailemaan jäälle, koska hiihtäjien ladut on valloittanu kaikki rantatiet. Reitit oli satanu umpeen, joten koko matkan jäällä oli vähintään puolisääreen hankea, oli hauska tarpoa. Neekkukin joutu pomppimaan ku mikäki lammas, se oli tosin ihan intona et eipä siinä. Saipahan senki läskit vähän tutinaa.

!!!!!
YHDESTOISTA!!
JA ÄSKEN NÄIN SEN PEILISTÄ ET MILTÄ SE NÄYTTI KU PUSSI VÄPÄTTÄÄ, yyyyyyh
hajoon kohta

Mun pitäs nyt ryhtyä ahkerasti opiskelutoimeen. Ei edes okseta oikeestaan, mutta on sellanen tosi penseä olo.
Musta olis parasta, jos löytäsin sellasen intohimon johonkin asiaan ja sitten ihan itestään uppoutuisin siihen koko ajan. Tällanen väkisin nitkuttamine on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kuivaa.

Voisin intoutua vaikka jostain kaktusten tutkimisesta. Tai sitten rupeisin polttelee hullusti kynttilöitä ja mun päivät menis vaan siihen, että tuijottelisin kun ne palaa. Ja ehkä saattasin vähän leikkiä steariinilla siinä ohessa.
Tai sit voisin ottaa tehtäväkseni kattoo kaikki maailman elokuvat. Tai ryhtyä tekemään Wikipedia-artikkeleita.

Joo mitä mä höpötän.

Nyt ryhdyn oikeesti tutkimaan noita koulukirjoja. Toi iso ja suuri ja painava kasa on ollu jo monta päivää täs läppärin viekus, mutta se alkaa pikkuhiljaa hautautua ovelasti muuhun tavaraan, ettei sitä enää huomais. Se on niin hienoa kun yritän alitajuntaisesti huijata itseäni.


Koko iltapäivän on soinut Death Cab for Cutie: Plans, uudestaan ja uudestaan, enkä saa vieläkään tarpeekseni.
Tää höllii mun sielua.


PS: Oon unohtanu kertoa, että tällä vuoden ekalla viikolla tulee täyteen kolme vuotta lihattomuutta! Virallisesti oon kai pescovegetaristi koska syön kyllä kalaa satunnaisesti, mutta punanen liha ja kana on ollut nyt pannassa kolme vuotta. Siistiä. Vahinkojakaan ei oo tietääkseni sattunut. Ihan alussa tosin meinas käydä, kun iskin leivälle italiansalaattia ja sit just ku olin haukkaamas rupesin miettimään, et hetko mitäs täs muuten on. Ja siin oli possua. Heivasin leivän sit iskälle syötäväks. Mut se oli ainut kerta. HIHI
Et sellast 8)

Ne pienemmät ajat

Onnistuin valvomaan kovin myöhään ja siitä johtuen nukkumaan kovin pitkään. Unirytmini on kovin pyllyllään. Sitä paitsi teki mieli ottaa kovin pitkä suihku, joten käyntiin pääseminen kesti kovin kauan.

Oon yrittänyt nyt kovasti selättää mun vaatekaappia. Onnistuin mä kassillisen vaatteita karsimaan, kasan rikkinäisiä sukkia heittämään menemään kuin myös tusinan sukkahousuja. Mun röykkiönaulakko (josta ei näy naulakkoa ollenkaan) kaipais myös koskettelua, mutta en yksinkertaisesti jaksa nyt tarttua siihen. Tiedän, että sieltä paljastuis ainakin tukku huiveja, joista en osaa päättää et säilyttääkö vaiko eikö.

Joskus mulla oli hervoton vyökausi, ostelin vaan hulluna vöitä ja käytinki niitä. Nyt en oo käyttäny vöitä moneenmoneen vuoteen, koska mulla on lyhyt maha eli käytän pitkiä paitoja eli vyöt törröttäs läpi eli näyttäs hölmöltä. Sitten muistan kans säärystinkauden, se oli hauskaa. Mut niihinkään en oo koskenu aikoihin, en ees muistanu et mulla on noinki monet. Niin ja edellämainitut huivit oli myös joskus tosi IN, olin aina rätti kaulassa, mutta sekin aika on oikeestaan jäänyt taa.

Mua alko ahdistaa kun aprikoin noiden vaatteiden parissa. Pieneks jääneet housut on ok, mutta on ihan tajuttoman masentavaa, kun testaa paitaa ja muistaa vieläki millon sitä piti tosi usein ja sitten tajuaa, ettei se enää näytä samalta, koska rinnat on turvonnu siitä ajasta.
Saanko itkeä.
Tiedän et kaikkia kiinnostaa ihan rutosti kuulla mun tisseistä, mutta kun raivostuttaa. En ees oo tajunnu, miten oonki huomaamatta hylänny esim lähes kaikki kirkkaanväriset pitkähihaset. Nykyään pidän melkein aina vaan mustia tai jotain muita tummia ja se johtuu yksinkertasesti siitä (ja tämän tiedostin kun testasin vanhoja punasia pitkähihasiapaitojani ja hylkäsin kaikki, ei vaan enää onnaa) että vaaleissa paidoissa rinnat näyttää paljon isommilta. Ja en HALUA.
Tää on niin epäreilua. Ehkä joo vähän pikkusieluista ottaa ongelmaa tällasesta, mutta kun tissit on niin TURHAKKEET, minä voisin mieluusti luovuttaa näistä kolmasosan tai vaikka puolet pois.

NNNNGGGHHH!!!

Mistä tuli mieleeni eilinen keskustelu Henskin huoneessa, kun soviteltiin sen hylkäämiä vaatteita:

M: "Voi, noi on sulle niin isot!"

O: "No niin on kun ei mulla oo pyllyä."

H: "No mut sulla onki rinnat."

O: "Ööö ottasin kyllä paljon mielummin lantion ja pyllyn kiitos, rinnat sais mennä."

M: "JOO, saat vähän mun lantiosta!"

No mut nyt on kuitenki vaatteet saatu takas kaappiin. Koko systeemin ajan soi Risto, koska piti kuunnella sen tuotanto läpi.

Huh kun rupeski ottamaan aivoon toi homma. Jos kohta jaksais edetä noihin koulukirjoihin.

NNNNGGGHHH!!!

Lällyilykohtaus

300. merkintä!

Ihan kiitettävä etappi minun mielestä. Tosin sivuseikka, mutta teki mieleni vain mainita.


Se, mitä ihan oikeasti halusin tulla kirjottamaan, on että minulla on nyt jotenkin kovin rakkaudellinen olo. Tai siis tuntuu siltä, että minun sydämeen on kertynyt viiden päivän aikana niin paljon hellyyttä, että se pakottaa hymyilemään. Vaikka tiiän kyllä senkin, että oon ehkä maailman nopein vaipumaan ryhdittömyyteen ja ärsytykseen ja sillon ei hellyydellä oo paljon tilaa missään kohdassa minua koska tekis vaan mieli kuristaa kaikki ja potkia seiniä, mutta en halua ajatella sitä nyt, koska just nyt sillä ei oo väliä. Just nyt minä jaksan tykätä ihmisistä.

Tänään loppu minun übersosiaalinen viidenpäivänputki. Oon ekaa kertaa yksin ja ilman vähintään kahta yöpyjää samassa huoneessa. Mun huoneen lattia jopa on näkyvissä, unbelievable. Eikä tääl oo enää kummittelemas se Maijukan erikeepperipurkkikaan, se oikeesti herätti suurta hämmennystä. Ja se vainos mua, löyty millon peiton alta tai nurkasta tai naaman vierestä keskellä yötä pimeessä, yyh.

Me ei oo oltu Maijujen kaa ihan vaan kolmistaan sitten juhannuksen ja se herättää ehkä vielä erikeepperiäkin suurempaa hämmennystä. En osaa ees kunnolla eritellä, mitä taika siinä on, mut me ollaan kolmikko ja se on rentoo. Enkä muista, millon olisin viimeks ees nauranu niin paljon mitä tässä viime aikoina. Säälittävintä on vielä se, että minä nauran niin huonoille ja olemattomille jutuille (jotka ei oo ees mitään juttuja) että muut ku Maijut ei ees ymmärtäis. Tai siis ei nekään vältsil ymmärrä, mutta ne ei ainakaan siitä huolimatta tuomitse, haha : D Esim eilen yöllä ei meinattu selvitä nukkumaan taas yli puoleen tuntiin, koska ööö en muista, mutta jotain hauskaa se oli koska nauroin liikaa.
...no okei, siihen meinasin jo kyrsiintyä, kun mua jatkuvasti yritettiin painostaa naimisiin. Itsekkäistä motiiveista kaiken lisäksi.

Lalalalala lallalllaaallala

Voisin rutistaa kaikkia ja ehkä myös silittää vähän.

Tänään kuitenkin luovuin viimeisimmistäkin vieraistani siis. Saatoin Maijut (kaikesta huolimatta) erittäin epäturvallisesti Jykälän bussiin, mutta sen jälkeen suunnistin yksinäisyyden sijaan saman tien syömään mokkapalaa Henskin luo kera Minde et Maisukka. Minusta on ihan miellyttävää tulla valmiiseen pöytään kun kaikki tarjoillaan eteen eikä tarvi ite muuta ku lagittaa, hah. Tai siis. Iski muutenkin sellanen tajuton raukeus, en tie mistä se tuli, kai se oli joku nollaus näistä sosiaalisuuslagituspäivistä ja siitä, että tänään oli liikaa dramatiikkaa ilmassa.
H oli sitä paitsi karsinut vaatekaappiaan ja toin kotiin tuliaisina keltaisen neuletakin ja mustapinkinmekon. Kiitti, ihanus!

Mieltäni on ilostuttanut aivan tuhottomasti myös minun levyostokset. Hankin viimeinkin Reino & the Rhinosien levyn. Siitä tulee aina niin tajuttoman hyvä fiilis, vaikka ne sanotukset onkin imeliä ja ällöjä ("Kaikki tahtoo lempee eiks nii ota kädestä kiinni, mennään lempeen"). Mut se on niin letkeetä, ja parasta musaa esim tiskaamiseen tai kokkaamiseen.
Sen lisäksi avasin minun Death Cab for Cutie -omistukseni ja ostin Plans-levyn. Ah nam rakkaus ja muuta sellast.
Hankinnat tein tietenkin Levykauppa Äxästä ja sen takia seinältäni löytyy ton alussa esiintyneen puhekuplakortin lisäksi myös tällaista nykyään:

En tie, näkyyks toi tarpeeks hyvin, mutta siinä nyt kuitenkin lukee senkin kakkapylly.

Huomenna aion ehkä lakata olemasta itekkin kakkapylly ja voisin esim tehdä vaatekaappi-inventaarion Henskin esimerkin mukaisesti ja ruveta suunnittelemaan vihdoin ja viimein lukusuunnitelmaa ylppäreitä varten jos kerta meinaan karata leirille just kirjotuksia edeltäväks viikoks ja ehkä - jos enää näiden jälkeen kykenen - ryhtyä myös hiukan katsomaan koulukirjoja. Ihan silleen vaan varovasti, tiedättekö.

Mut en viel tänään. Tänään aion vaan hymyillä ja olla ilone, vaikka tyhjä huone vähän hämmentääkin.

Qmetta aivoissa

Just nyt istun minu sängyllä kuumeneva läppäri sylissä ja yritän vaivihkaa herätellä Maijuja tossa lattialla soittamalla niille aamumusaa. Tänään päätettiin nukkua röyhkeästi pitkään, koska viime yönä meni ööö myöhään, mutta silti ei luonto antanu periks nukkua enää puol yhden jälkeen. Noiden neitosten sen sijaan antaa.

Olin torstaina ihan paineessa, oikeesti! Odotin minun vieraita saapuvaksi ainakin tunnin ja se oli kamalaa, ku ei sitä osannu enää ruveta tekemään mitään ku aatteli, et kohta ne kuitenki tulee ja sit ei tullukkaa ihan kohta ja sit se oli ärsyttävää. Loppujen lopuks en sit huomannu autoa pihalla kuitenkaa, enkä ehtiny mennä vastaan. Mut pikkuvikoja.

Neekku oli ihan innokkaan hämmennyksissä lisäihmisistä, ja niin olin itekki, ku on se aina jännää saada kerralla monta vierasta. Mutta olin myös superilonen. Jenniä nyt nään aina ainaki musajutuissa ja Maijukka on käynyt syksyn aikana Kuopiossa onneks vähän väliä, mutta esim Tumppaa sain halata viimeks syyskuussa ja Mailua myös (joka tosin liittyi joukkoomme vasta perjantaina, joten meni päivän pidempään sekin halaus! yh).

Meidän uusi vuosi oli ihan tajuttoman hardcore. Siihen sisältyi esim aivotonta lööbausta, erittäin aivollista Trivial Pursuitin pelaamista (myös lastenkymysyksillä MINÄ VOITIN SENKIN hähähähä), vielä aivollisempaa Imagon pelaamista (jonka voitin myös, koska olenhan LIPEVIN), yhen parhaimmista lastenleffoista kattomista (eli siis tietenkin SpongeBob SquarePants the Movie), keskiyöllä jäälle könyämistä ja rakettien puutteen vuoksi tähtisadetikkujen polttamista (sit ku saatiin ne vihdoinki syttymään), glögivertailua ja viisi jaksoa Nikke Knarttertonia joka oli kyllä ehdoton maksimi. Ei sitä vaan kykene enempää. Se on niin...lålleroa.

Perjantaiaamuna tein jotain, mitä en oo valehtelematta tehny ikinä. Torkutin vaan yhdesti ja nousin sen jälkeen. Ihan uskomatonta. En ees tiedä, mistä sain sellasen impulssin. Jaksoin jopa laittaa noille laiskimuksille aamupalan valmiiks.
..no jooo, ei oo laiskimuksia ku aamu-unisia vaan : D itsehän en toki koskaan ikinä millonkaan.

Minulla on ollu hirmu mukavat kaks päivää. Vähän väliä kyllä hämmentää se, kun tiedostaa että nämäkin ihmiset oon tuntenu jo monta vuotta. Se on aika hurja fiilis toisaalta. Ja vaikka on aina ihan parasta nähdä, niin se on kuitenki vaarallista, koska sitten tulee aina hirveä ikävä. Jenni ja Tumppa lähti eilen ja se oli surullista, koska Tumppaki meni taas sinne kauas ja ei sieltä hevillä irtoa. Mutta ei sitä voi ajatella ku muuten tulee suru ja itku.

Koska noi on kuitenkin minun superhölmöjäpöppelisköppeleitä.
Mistä tuli mieleeni että teemabiisi on ehdottomasti ollut Riston Rakkauden rok:

HUh huh nimittäin ihan mielettömät fiilikset!

Mistä?

Hö, no susta.

Oot minun superhölmöpöppelisköppeliiIII!

Kun katson sun mielettömiin silmiis niin tunnen

Qqqmetta

aaaaaaaaaaivoooissaa

RRrrrrrrrakkauden avaruusraketti

vie meidät vittu... Qhn

Yhtäkkiä iskee hirvittävä pelkoOH

mut harhautan sen ovelasti tutkimalla pyllyäs ja tunnen

Qqqmetta

aaaaaaaaaaivoooissaa!

Siis tää höllii.

Vau, nyt noi neidit on edennyt jo siihen vaiheeseen että silmät on auki ja toisella on kännykkä kädes ja toisella sarjakuva.

Mitähä mä vielä kertoisin. Katottiin myös Parfyymi ja se oli edelleenkin hämärä mutta mielenkiintone ja sit eilen Maijujen kans molemmat Kill Billit putkeen. En niitäkään ollu nähny aikoihin ja on ne kyl aika asenne. Umis on siinä ihan paikallaan. Mut ykönen on parempi.

Loppuun vielä ihan törkeen edustava kuva minusta ja Maijukasta kera ihQjen joululahjojemme jotka Tumppa oli omin pikku kätösin muovaillut. Hullun söpöä.