Käppyrän kulturelli masistelija

Mirde sanoi eilen, ettei se tiedä miten tätä elämää pitäis oikein elää. Oon ihan sama mieltä: en minäkään tiiä. Kaikki muut tuntuu tietävän, koska ne vaan elelee ja se ei tunnu olevan minkäänlainen ongelma, mutta minä oon ihan hukassa enkä minä tiedä enkä minä ossaa.
Se, mikä itestään tuntuis oikealta ja kivalta tuntuu olevan yleisen mielipiteen mukaan väärä tapa.

Tajusin tänään että tämä yrmyinen apatia ja turhautuminen ja masennuksenpoikanen johtuu siitä, kun mulla on ollut yhtäkkiä taas mahdollisuus käpertyä itseeni. Joululomalla olin jatkuvasti ihmisten ympäröimä ja jos en ollut, niin siivosin tai datasin tai katoin leffoja tai reippailin Neekun kanssa - mutta en oikeesti ollut yksin-yksin omien ajatusteni kanssa. Nyt kun ne ihmiset on taas kadonnu omiin ympäristöihinsä ja omiin elämiinsä niin oonkin taas yksin ja ylläripylläri; käperryn itseeni.
Se ei oo hyvä juttu, koska se tekee minusta lamautuneen. Missään ei tunnu olevan mitään mieltä, koska arjenkaavat tuntuu teennäiseltä paskalta, jota ei huvita niellä.

Vietin tänään hiljaisen aamun enkä laittanu edes radioo päälle, vaikka talo olikin tyhjä minua lukuunottamatta. Kävin viulutunnilla feilaamassa ja ilahduttamassa Jarppaa. Se puhui taas siitä, että meillä on vaan kevät jälellä ja että on niin surullista kun en enää oo pitkään sen oppilaana. Totesi, että sen pitäs nauhottaa mun valituksia ylös, et se voi sit kuunnella niitä syksyllä vaikkei minua voikkaan. HAH.
En ymmärrä aina, miks oon sen mielestä jotenkin niin huvittava persoona, mutta en valita, helpompi mulle. Ainakin meil on kivaa.

Istuin tänään melkein neljä tuntia kuuntelemassa viulukilpailujen välieriä. Mulla on nyt vertailupintaa vaan neljään soittajaan kaikkiaan kuudestatoista, mutta kyllä siinäkin huomas jo eroja. Ekasta tytöstä en tykänny, sen viulussa ei ollu kiva ääni. Vaikka en tie johtuko se soittajasta vai soittimesta. Mutta toisena soitti 15-vuotias poika ja se oli ihan julmetun sympaattinen! Se oli sellanen hintelä ja vähän keskenkasvusen olonen (no ylläri, ku murkku) ja jotenkin tosi sulonen kun se oli niin hermostunut, mutta sitte ku se pääs soittamaan niin hermostuneisuudesta ei ollu tietookaan. Se soitti sairaan hyvin. Mutta ei auta, koska kolmas soittaja oli sellanen nainen, joka oli kyllä itse itsevarmuus. Eipä siinä, sietiki olla koska se oli niin hyvä. Sen jokainen liike oli niin hallittu ja harkittu, että huh. Ja äsken tsekkasin netistä finalistit, niin se oliki selvinny niiden joukkoon, joten aavistelin oikein.
Neljäs oli sellane partamies joka oli jo jotenkin huvittavan taiteellinen. Se teki pelkästä nuotin kääntämisestä jo melkein performanssin.
Et sellasta kylttyyyyyriä.

Ei huvittanu haahuilla kotio joten haahuilin Mirden luo ja sit käveltiin Kirdelle. Söin äsken Kirden hapankorput loppuun ja melkein sinihomejuustonkin ja nyt blogaan tässä ku noi tsekkas ton uuden sarjan, Flashforward. Mutta nyt Mire hieroo mua koska oon niin jumissa ku raahannu viulua ja olkalaukkua pitkinpoikin Kuopparia. Hepå!