Pakkaskohmeessa

Tänään oon nähnyt paljon nenäänsä piteleviä ihmisiä. Lähinnä sitä on harrastaneet keski-ikäiset, en tie miks.
Kieltämättä oli kasvot melko turtuneet silmistä alaspäin aina kun käyskenteli tuol ulkona, mutta ehkä oon jo niin karaistunu, koska pakkanen oli kuitenkin siedettävissä.

Nyt tietokone kyllä näyttää melko pelottavaa miinus kahtakytäseittemää, joten ei sillä ettenkö olis ilonen täällä sisällä hiotessa.

En oikein tie, mitä kirjottas tästä päivästä.
Mun sisäinen kello on ihan sekaisin vaihtelevista aamuista. Ei oo hyvä juttu et joskus yhteen, joskus kasiin. Joinain iltoina ei väsytä sen takia yhtään ja joinain väsyttää liikaakin. Ja vaikka kasin aamujakin on vaan enää MUUTAMA jäljellä, niin mun ote alkaa tökkimään tosi pahasti. Tänä aamuna mokasin torkun kanssa ja heräsin 7:24 siihen, kun Vera pesi hampaita. Oon ylpee, että siinäkin ajassa ehdin ajoissa tunnille.

Pääsin ihanan ajoissa kotio - ulkona oli hullun nättiä - mut en kyennyt tekemään mitään muuta kun ottamaan päikkärit Neekun kanssa. Sit piti ravata takas koululle pähkäilemään penkkarimusaa ja sieltä konsalle soittamaan Haydnia. Oltiin liekeissä. Tai ainakin Jarppa oli tosi vakuuttunut meidän yhteissoittokyvyistä.

Hei tosi tylsää ku vaan kerron et sit tein sitä ja sit sitä. En nyt näköjään kykene parempaan.

Illalla olin lukossa, vaeltelin vaan ympäri taloa ja laulelin pätkivästi penkkarimusia. Lopulta sain asetettua itteni keittiön pöydän ääreen ja tein tunnollisesti enkun, äikän ja matikkaakin jopa. Miettikää. Hissaan kajosin sen verran että valkkailin esseen aiheita, mutta en saanut puristettua itteeni vielä oikeestioikeesti alottamaan. Oli pakko vaatia äipältä hierontapalveluja, koska yli viikon ollu jo jumissa hartiat.

Huomenna siis tiedossa melkosta urakkaa ton historiikin suhteen. Mut kyl mä selviän. SelviÄN. Enää muutama saakelin päivä, sitten jotain ihan muuta.

Selviän.
kyllä.


Simon & Garfunkel hölllii mua edelleenkin, kiitos Jeesus folkista aamen.