Mulla on niin ikävä, että tekis mieli itkeä, mutta toisaalta tuntuu niin passiiviselta, etten jaksa vaivautua. Oon nähnyt Halausukkoa viimeks itsenäisyyspäivänä ja siitä on liian pitkä aika. Huomenna illalla odotus päättyy, kun mun uudenvuodenvieraat saapuu, mut siihenkin on vielä pitkä aika. Mä vaan haahuilen, enkä oikein tee mitään. Ei tee mieli enää imuroidakaan eikä pestä vessoja. Oon ainut joka sitä on tehny koko joululomalla ylipäätään. Enkä edes virallisesti enää asu täällä.
Ipanat alkaa olla jo ihan koiria. Ne telmii ja leikkii ja havahtuu ääniin. Ens yönä ne on kolmeviikkosia. Niille voi ruveta syöttämään muutakin kun emon maitoa. Leikkasin niiltä taas tänään kynnet. Ne on tosi väsyneitä, kun Kirde oli kavereineen häiritsemässä niitä superpitkään.
En osaa kuvitella elämää uudenvuoden jälkeen. Tai tuntuu, ettei oo elämää ennen helmikuuta, ettei tapahdu mitään ennen sitä. Vaikka todella tapahtuu. Rupeen taas opiskelemaan - paitsi etten tiedä mitä opiskelen ens vuonna, ja se ahdistaa - ja lähden käymään Englannissa - paitsi ettei jotenkin tunnu yhtään siltä, että oikeesti lähden - enkä voi olla Kuopiossa vahtimassa, että pennut tulee hoidetuksi. Eli luultavasti oon koko ajan vaan odottava ja levoton.
Ja sit koittaa helmikuu ja koko elämä muuttuu. Lyyli tulee ja sen jälkeen oon sidottu käytännössä iäisyyden. En voi enää mennä minne vaan millon vaan, koska oon aina vastuussa. En voi päättää, et tänään ei tee mieli viedä koiraa ulos, koska se on vietävä. En matkusta enää koskaan yksin vaan aina kaksin. Seuraavat puol vuotta mun täytyy skarpata, että jaksaisin muovata mun koirasta yhteiskuntakelposen ja tottelevaisen. Ja siitä eteenpäin se on mun seurana kaikissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa, tapahtuipa sitten mitä.
En tiedä teistä, mutta minusta se tuntuu tosi kummalta ja vähän liian suurelta käsiteltäväksi. Ja tuskinpa sitä käsittääkään ennen kuin se tapahtuu. Sitähän se elämä on vähän kaiken kanssa.
Luin tänään loppuun kirjan, jossa poikajoukko raportoi viiden sisaren itsemurhaan johtaneita ja jälkeisiä asioita. Heti ekalla sivulla sai tietää, että ne tytöt kuolee kaikki, mutta silti oli saatu kirjotettua monta sataa sivua juttua siitä, miten se tapahtuu. En oikein tiedä, millanen olo siitä jäi.
tiistai 28. joulukuuta 2010
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Joulunajan yksinkertaiset toimet
Oon ollut jo monta päivää hautautuneena seinien sisälle. Mietin vakavasti, että ehkä mun pitäis huomenna pukeutua ihan oikeasti johonkin muuhunkin kuin sukkahousuihin ja lähteä ulos hengittämään.
Joulu tuli ja meni. Tykkään joulusta ja oli yllättävän kivuton sellainen (en sairastunut kuumeeseen niinkuin monina vuosina on käynyt, en ollut superahdistunut, ei tullut hirvittäviä riitoja jnejne), mutta silti se oli jotenkin aika huomaamaton.
Houset sain katottua just ennen aattoa. Pari päivää oon ollut koukuttunut Zumaan, tosin lievästi. Tänään luin koko päivän kirjoja. Nukutin vauvat mun syliin ja luin. Oon paininut niiden kanssa mun sormilla ja rapistellut niille karkkipapereita. On hauska tarkkailla, miten ne alkaa vähitellen tajuta asioita. Cosmo kaivautui mun jalkojen väliin ja kapusi mun taivutetun pohkeen päälle. Lyyli tuli herättyään perässä tuhdilla olemuksellaan ja litisti veljeään. Ne maistelee toistensa suita ja tassuja ja korvia. Ne nukkuu päällekkäin ja erillään ja näkee unia niin että tassut nykii ja reidet värähtelee. Ne tarkkailee ja imee sormia hampaattomalla suulla. Ne heiluttaa häntää ja hyökkäilee niin, että peräpään tasapaino pettää.
Oon istunut jo kahdesti vessassa itkemässä muutaman päivän sisällä. Ekan kerran siksi, koska tajusin miten itsekäs ja ikävä olen ollut, toisen kerran siksi, kun luin kirjaa, jossa päähenkilö kuolee leukemiaan. En muista, millon viimeks oon itkenyt niin paljon kirjan parissa. Musta tuntuu, että oon ruvennu vaan vanhemmiten herkistymään entisestään. Itkin kyllä aika paljon myös sillon, kun joskus nuorempana luin kirjan, jossa päähenkilön pikkuveli sairastu leukemiaan. Jos syy onkin siinä leukemiassa. Ja kuolemassa.
Toisessa kirjassa, jonka sain tänään loppuun, puhuttiin unessa olemisesta, heräämisestä ja tietoisuudesta. Siinä oli paljon fiksuja pointteja ja mielenkiintoisia näkemyksiä esim negatiivisten tunteiden käsittelemisestä ja ylipäätään siitä, mihin tässä todellisuudessa keskittyy.
Jatkuvasti oletetaan, että pitäis miettiä ja suunnitella hirmu pitkälle, vuosien päähän. Tietää, mitä haluaa sillon ja sillon, mitä aikoo tehdä ja mitä olla sillon ja sillon saavuttaakseen sitä ja sitä.
Eikö oo paljon oleellisempaa, miten elää tämän hetken ja tämän päivän?
Joulu tuli ja meni. Tykkään joulusta ja oli yllättävän kivuton sellainen (en sairastunut kuumeeseen niinkuin monina vuosina on käynyt, en ollut superahdistunut, ei tullut hirvittäviä riitoja jnejne), mutta silti se oli jotenkin aika huomaamaton.
Houset sain katottua just ennen aattoa. Pari päivää oon ollut koukuttunut Zumaan, tosin lievästi. Tänään luin koko päivän kirjoja. Nukutin vauvat mun syliin ja luin. Oon paininut niiden kanssa mun sormilla ja rapistellut niille karkkipapereita. On hauska tarkkailla, miten ne alkaa vähitellen tajuta asioita. Cosmo kaivautui mun jalkojen väliin ja kapusi mun taivutetun pohkeen päälle. Lyyli tuli herättyään perässä tuhdilla olemuksellaan ja litisti veljeään. Ne maistelee toistensa suita ja tassuja ja korvia. Ne nukkuu päällekkäin ja erillään ja näkee unia niin että tassut nykii ja reidet värähtelee. Ne tarkkailee ja imee sormia hampaattomalla suulla. Ne heiluttaa häntää ja hyökkäilee niin, että peräpään tasapaino pettää.
Oon istunut jo kahdesti vessassa itkemässä muutaman päivän sisällä. Ekan kerran siksi, koska tajusin miten itsekäs ja ikävä olen ollut, toisen kerran siksi, kun luin kirjaa, jossa päähenkilö kuolee leukemiaan. En muista, millon viimeks oon itkenyt niin paljon kirjan parissa. Musta tuntuu, että oon ruvennu vaan vanhemmiten herkistymään entisestään. Itkin kyllä aika paljon myös sillon, kun joskus nuorempana luin kirjan, jossa päähenkilön pikkuveli sairastu leukemiaan. Jos syy onkin siinä leukemiassa. Ja kuolemassa.
Toisessa kirjassa, jonka sain tänään loppuun, puhuttiin unessa olemisesta, heräämisestä ja tietoisuudesta. Siinä oli paljon fiksuja pointteja ja mielenkiintoisia näkemyksiä esim negatiivisten tunteiden käsittelemisestä ja ylipäätään siitä, mihin tässä todellisuudessa keskittyy.
Jatkuvasti oletetaan, että pitäis miettiä ja suunnitella hirmu pitkälle, vuosien päähän. Tietää, mitä haluaa sillon ja sillon, mitä aikoo tehdä ja mitä olla sillon ja sillon saavuttaakseen sitä ja sitä.
Eikö oo paljon oleellisempaa, miten elää tämän hetken ja tämän päivän?
"Mutta monet teistä eivät halua nähdä todellisuutta. Ette halua ajatella kuolemaa. Ihmiset eivät elä, useimmat teistä eivät elä. Te vain pidätte ruumista hengissä. Ei se ole elämää."- Anthony de Mello: Havahtuminen
perjantai 24. joulukuuta 2010
Kahden vuoden taival
Nyt on jouluaatto!
Ja minun blogi täytti neljä päivää sitten kaikessa hiljaisuudessa kaksi kokonaista vuotta, ihmeellistä. En edes tajunnut vasta kun nyt. En tiedä onko tällä enää oikein lukijoita, etenkään sellaisia jotka on ollu mukana menossa alusta saakka, mutta eipä tuo haittaa. Taidan silti jatkaa kirjottelua ainakin silloin tällöin. Kun jaksan. Paitsi jos elämä menee niin jännittäväksi ettei malta kirjotella, niin kuin esim nyt kun saa havainnoida C&L:n kehitystä 24/7. Se on superjännää. Nyt ne on ruvennu harjottelemaan leikkimistä keskenään. Ja Lyyli reagoi joihinkin ääniin, se saattaa haukkuakin. Myös kävely on edelleen horjuvaa, mutta kovasti ne yrittää. Tää on superhauskaa!
Syökää hyvällä mielellä jouluruokaa ja hyvässä seurassa. Poltelkaa kynttilöitä ja hengittäkää pakkasta.
Hyvää Jeesuksen synttäriä kaikille! Jee!
Ja minun blogi täytti neljä päivää sitten kaikessa hiljaisuudessa kaksi kokonaista vuotta, ihmeellistä. En edes tajunnut vasta kun nyt. En tiedä onko tällä enää oikein lukijoita, etenkään sellaisia jotka on ollu mukana menossa alusta saakka, mutta eipä tuo haittaa. Taidan silti jatkaa kirjottelua ainakin silloin tällöin. Kun jaksan. Paitsi jos elämä menee niin jännittäväksi ettei malta kirjotella, niin kuin esim nyt kun saa havainnoida C&L:n kehitystä 24/7. Se on superjännää. Nyt ne on ruvennu harjottelemaan leikkimistä keskenään. Ja Lyyli reagoi joihinkin ääniin, se saattaa haukkuakin. Myös kävely on edelleen horjuvaa, mutta kovasti ne yrittää. Tää on superhauskaa!
Syökää hyvällä mielellä jouluruokaa ja hyvässä seurassa. Poltelkaa kynttilöitä ja hengittäkää pakkasta.
Hyvää Jeesuksen synttäriä kaikille! Jee!
torstai 23. joulukuuta 2010
JOULU TULEE ootko valmis
Ajoin eilen ekaa kertaa talvella pitkää matkaa ja vielä tuiskusäässä. Ohittelevat autot moottoritiellä pölläytteli tielleni lunta maantiellä vastaantulevista rekoista puhumattakaan. Nukuin edellisenä yönä tosi vähän joten illalla Jyväskylästä palatessa meinasin nukahdella rattiin. Se oli vähän pelottavaa. Myös hyvin täpärä ohitus syöksäytti adrenaliinit suoniin pitkäksi toviksi.
Mutta hengissä ollaan iskän kaa.
...joka siis oli Jkl pitämässä vastaanottoa, joten minä menin matkassa käymään Kämpillä. Tsekkasin postit ja kastelin kukat. Mun ylppärilahjachili kuolee hitaasti mutta varmasti. Olin saanu joulukortteja. En muistanut miten tajuttoman kylmä meidän kämpässä olikaan. Oli hiljaista ja tyhjää. Jääkaapissa ei ollut lainkaan ruokaa. Söin cashewpähkinöitä, suklaata ja teetä. Otin päikkärit, lueskelin, vein kirjoja kirjastoon. Hain yliopistolta novellianalyysin. Menin keskustaan ja näin Maijuja.
Kämpillä käyminen oli mukavaa mutta samalla tositosi outoa. Vähän kuin toinen ulottuvuus. Oon nyt tuntenut olevani aika paikallaan täällä kotopuolessa, ehkä se johtuu noista inisijöistä. Tää on kuin sellanen eristäytynyt saareke, jossa ei (mukamas) tarvi ajatella opistopisteitä ja mitä mä opiskelen ens vuonna. Oi keksikää mulle oivalliset sivuaineet.
Tänään ekaa kertaa kaupungilla piiiitkään aikaan. En ollut meikannut enkä pessyt hiuksia. Meinasin saada slaagin Minnassa kun luulin meneväni Suomalaiseen mutta meninkin Uudistettuun Suomalaiseen. Kauppahallissa äiti osteli herkkujuustoja puheliaalta juustomyyjältä. Leipomossa myytiin mualiman pienimpiä kalakukkoja. Sokoksella yritin löytää uutta kivaa tuoksua, mutta ne hajut sekoittaa pään ja nenän. Näin tuttuja naamoja eíkä alkanut edes hirveästi ahdistaa, kuinka kummaa.
Pentupäivitys: nyt on molemmilla silmät auki, mutta ei ne tunnu niillä vielä kovin hyvin näkevän. Kovasti yrittävät kävelemään ryhtyä, mutta meno on horjuvaa ja kellahtelevaa. Paljon saan nauruja. Ne käynnistää mopoo jos niitä rapsuttaa rinnasta. Pelkään että Lyylistä tulee aggressiivinen eikä se tykkää musta. C'est la vie. (Lyyli ryömi muuten just Cosmon luo ja meni tahallaan sen päälle pakaamaan. Reilu tyyppi. Vaikka kyllähän tollanen ihrakasa varmasti lämmittää.)
Mun hellyys taitaa kaikkia ohjautua sitä paitsi nyt noihin taaperoihin, koska muille sitä ei oikein heru. En esim puhunut tänään puhelimessa yhtään helliä asioita vaan pelkkiä masentavia ja kovia asioita. Tähänkin vois laittaa c'est la vie.
Ylihuomenna aatto. Se on kivaa, vaikkakin joulu on tuntunut tänä vuonna tulevan jotenkin omituisen hitaasti ja... omituisesti. Ehkä siks etten oo hötkyilly yhtään oikein minkään joulujutun kanssa. Saatiin muuten ne laatikot tehtyä, mutta en maistanu niitä vielä. Teloin peukaloni kuoriessa lanttuloita. Verta on selvästi vuodatettava.
Mutta hengissä ollaan iskän kaa.
...joka siis oli Jkl pitämässä vastaanottoa, joten minä menin matkassa käymään Kämpillä. Tsekkasin postit ja kastelin kukat. Mun ylppärilahjachili kuolee hitaasti mutta varmasti. Olin saanu joulukortteja. En muistanut miten tajuttoman kylmä meidän kämpässä olikaan. Oli hiljaista ja tyhjää. Jääkaapissa ei ollut lainkaan ruokaa. Söin cashewpähkinöitä, suklaata ja teetä. Otin päikkärit, lueskelin, vein kirjoja kirjastoon. Hain yliopistolta novellianalyysin. Menin keskustaan ja näin Maijuja.
Kämpillä käyminen oli mukavaa mutta samalla tositosi outoa. Vähän kuin toinen ulottuvuus. Oon nyt tuntenut olevani aika paikallaan täällä kotopuolessa, ehkä se johtuu noista inisijöistä. Tää on kuin sellanen eristäytynyt saareke, jossa ei (mukamas) tarvi ajatella opistopisteitä ja mitä mä opiskelen ens vuonna. Oi keksikää mulle oivalliset sivuaineet.
Tänään ekaa kertaa kaupungilla piiiitkään aikaan. En ollut meikannut enkä pessyt hiuksia. Meinasin saada slaagin Minnassa kun luulin meneväni Suomalaiseen mutta meninkin Uudistettuun Suomalaiseen. Kauppahallissa äiti osteli herkkujuustoja puheliaalta juustomyyjältä. Leipomossa myytiin mualiman pienimpiä kalakukkoja. Sokoksella yritin löytää uutta kivaa tuoksua, mutta ne hajut sekoittaa pään ja nenän. Näin tuttuja naamoja eíkä alkanut edes hirveästi ahdistaa, kuinka kummaa.
Pentupäivitys: nyt on molemmilla silmät auki, mutta ei ne tunnu niillä vielä kovin hyvin näkevän. Kovasti yrittävät kävelemään ryhtyä, mutta meno on horjuvaa ja kellahtelevaa. Paljon saan nauruja. Ne käynnistää mopoo jos niitä rapsuttaa rinnasta. Pelkään että Lyylistä tulee aggressiivinen eikä se tykkää musta. C'est la vie. (Lyyli ryömi muuten just Cosmon luo ja meni tahallaan sen päälle pakaamaan. Reilu tyyppi. Vaikka kyllähän tollanen ihrakasa varmasti lämmittää.)
Mun hellyys taitaa kaikkia ohjautua sitä paitsi nyt noihin taaperoihin, koska muille sitä ei oikein heru. En esim puhunut tänään puhelimessa yhtään helliä asioita vaan pelkkiä masentavia ja kovia asioita. Tähänkin vois laittaa c'est la vie.
Ylihuomenna aatto. Se on kivaa, vaikkakin joulu on tuntunut tänä vuonna tulevan jotenkin omituisen hitaasti ja... omituisesti. Ehkä siks etten oo hötkyilly yhtään oikein minkään joulujutun kanssa. Saatiin muuten ne laatikot tehtyä, mutta en maistanu niitä vielä. Teloin peukaloni kuoriessa lanttuloita. Verta on selvästi vuodatettava.
maanantai 20. joulukuuta 2010
Kasvujorinoita
En pyydä anteeksi hiljaiseloani, sillä olen joululomalla ja lisäksi vahdin kahta vaavia, joten ei ole tullut juurikaan datailtua. Paitsi katottua Housea läppärillä, mutta ei sitä lasketa datailuksi.
Tänään Lyylin oikea silmä aukesi aamupäivällä ja iltaan mennessä vasenkin oli auki. Cosmo kakkasi seisaaltaan. Tää kehittyvien elämien tarkkailu on mahtavaa. Noi alkaa näyttää ihan koirilta. Mieletöntä. Ne kasvaa, niiden korvat on kasvanu, niiden turkki on kasvanu, Lyylin maha on kasvanu, kaikki kasvaa ja on hienoo. Oon saanu nauraa paljon noiden hoiperteluille ja ihmeellisille ääntelyille. Ne möyrii ja pönkii ja kieriskelee ja maiskuttelee suutaan. Ihan mahtavia tyyppejä. Oon leikannu niiden kynnet ja kylvettäny ne. Siitä ne tykkäs. On hellää kun kaksi ipanaa nukahtaa syliin ja rauhoittuu käden lämmöstä.
Täällä tuoksuu pipari koska leivottiin tänään pipareita ja sekin on hienoo ja jouluista. Huomenna keskitytään ehkä laatikoihin. Kamalaa kun ajattelen joulussa vain ruokaa, mutta se on suuri asia ja hyvää ja merkityksellistä. Tiedän silti, ettei se oo se joulu. (Siis ajatella ettei kaikessa oo kyse ruuasta..)
Kaikkeen sitä joutuu kun kotikonnuilleen palajaa. Sain heti hälytyksen lauleskelemaan keskiviikkokokoukseen (jonka pitäisi kai olla nuortenilta mutta joka ei sitä todellakaan ole, ja olen tästä asiasta niiiiiin vihainen ja pettynyt nuorten puolesta, mutta ei siitä sen enempää täällä) ja ihme kyllä otin sen hetken epäröityäni vastaan. Ei mitään paineita. Menikin kyllä sen mukaisesti.
Lisäksi jouduin elämäni ekan kerran Neitsyt Maariaksi. Istuin tänään joulujuhlassa seimen äärellä ja pöyhin BabyBorn-nuken vuoderääsyjä ja lauloin yhden kehtolaulun. Se oli yllättävän mukavaa, koska viimeks oon kunnolla päässy mikin varteen sillon lakkiaisillan keikalla. Siitä on miljoonia vuosia. Myös se oli hämmentävän hellyyttävää, miten paljon sain kiitosta pelkästään sen yhden laulun takia. Söpöä, kun ihmiset jaksaa ohimennen tokaista, kuinka kauniisti lauloin. Kivaa, jos onnistuu tarjoamaan ihmisille jotain positiivista kokemusta.
Minä tykkään joulusta. On vähän hassua, kun jotkut vihaa sitä sydämensä pohjasta, mutta mun mielestä joulussa on ihan älyttömästi ihania kivoja juttuja. Talven parasta aikaa tää joulu-uusvuos.
Tosin en oo erehtynyt pitkään aikaan kaupungille kohtaamaan jouluhysteriaa. Ehkä pitäisi, niin muistaisin taas miksi joulu voi ressata.
En oo myöskään lähettänyt ainuttakaan korttia tai ostanut ainuttakaan lahjaa. Ainakaan vielä.
Ja vielä kivempaa tää olis jos ois Halausukko tässä ohessa hönkimässä niskaan.
Tämä oli tällainen jorinapostaus, mutta ainakin nyt tiedätte että olen edelleen hengissä, enkä ole esim kierähtänyt kesken yötä sängystä pentulootaan jossa pienet piraijapirpanat olisi pistelleet mut poskeensa luita myöten. (Vaikkei niil oo kyl edes hampaita vielä.)
Tekisipä mieleni muutama jakso Housea tähänkin päivään. Parempi vaan jos saan nopeesti katottua pois alta, sit jää aikaa muuhun. Enää kolme levyä.
Ai niin, pari kuvaa teille nyt sit, ei tosin uunituoreita enää
Tänään Lyylin oikea silmä aukesi aamupäivällä ja iltaan mennessä vasenkin oli auki. Cosmo kakkasi seisaaltaan. Tää kehittyvien elämien tarkkailu on mahtavaa. Noi alkaa näyttää ihan koirilta. Mieletöntä. Ne kasvaa, niiden korvat on kasvanu, niiden turkki on kasvanu, Lyylin maha on kasvanu, kaikki kasvaa ja on hienoo. Oon saanu nauraa paljon noiden hoiperteluille ja ihmeellisille ääntelyille. Ne möyrii ja pönkii ja kieriskelee ja maiskuttelee suutaan. Ihan mahtavia tyyppejä. Oon leikannu niiden kynnet ja kylvettäny ne. Siitä ne tykkäs. On hellää kun kaksi ipanaa nukahtaa syliin ja rauhoittuu käden lämmöstä.
Täällä tuoksuu pipari koska leivottiin tänään pipareita ja sekin on hienoo ja jouluista. Huomenna keskitytään ehkä laatikoihin. Kamalaa kun ajattelen joulussa vain ruokaa, mutta se on suuri asia ja hyvää ja merkityksellistä. Tiedän silti, ettei se oo se joulu. (Siis ajatella ettei kaikessa oo kyse ruuasta..)
Kaikkeen sitä joutuu kun kotikonnuilleen palajaa. Sain heti hälytyksen lauleskelemaan keskiviikkokokoukseen (jonka pitäisi kai olla nuortenilta mutta joka ei sitä todellakaan ole, ja olen tästä asiasta niiiiiin vihainen ja pettynyt nuorten puolesta, mutta ei siitä sen enempää täällä) ja ihme kyllä otin sen hetken epäröityäni vastaan. Ei mitään paineita. Menikin kyllä sen mukaisesti.
Lisäksi jouduin elämäni ekan kerran Neitsyt Maariaksi. Istuin tänään joulujuhlassa seimen äärellä ja pöyhin BabyBorn-nuken vuoderääsyjä ja lauloin yhden kehtolaulun. Se oli yllättävän mukavaa, koska viimeks oon kunnolla päässy mikin varteen sillon lakkiaisillan keikalla. Siitä on miljoonia vuosia. Myös se oli hämmentävän hellyyttävää, miten paljon sain kiitosta pelkästään sen yhden laulun takia. Söpöä, kun ihmiset jaksaa ohimennen tokaista, kuinka kauniisti lauloin. Kivaa, jos onnistuu tarjoamaan ihmisille jotain positiivista kokemusta.
Minä tykkään joulusta. On vähän hassua, kun jotkut vihaa sitä sydämensä pohjasta, mutta mun mielestä joulussa on ihan älyttömästi ihania kivoja juttuja. Talven parasta aikaa tää joulu-uusvuos.
Tosin en oo erehtynyt pitkään aikaan kaupungille kohtaamaan jouluhysteriaa. Ehkä pitäisi, niin muistaisin taas miksi joulu voi ressata.
En oo myöskään lähettänyt ainuttakaan korttia tai ostanut ainuttakaan lahjaa. Ainakaan vielä.
Ja vielä kivempaa tää olis jos ois Halausukko tässä ohessa hönkimässä niskaan.
Tämä oli tällainen jorinapostaus, mutta ainakin nyt tiedätte että olen edelleen hengissä, enkä ole esim kierähtänyt kesken yötä sängystä pentulootaan jossa pienet piraijapirpanat olisi pistelleet mut poskeensa luita myöten. (Vaikkei niil oo kyl edes hampaita vielä.)
Tekisipä mieleni muutama jakso Housea tähänkin päivään. Parempi vaan jos saan nopeesti katottua pois alta, sit jää aikaa muuhun. Enää kolme levyä.
Ai niin, pari kuvaa teille nyt sit, ei tosin uunituoreita enää
lutkutilutkuti
ei mitään söpöläisiä vielä mut siitä se muotoutuu
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Viikon mittainen elämä
Nyt on tämä vuosi pulkassa opintojen suhteen. Tai oli jo eilen, mutta se aiheuttikin sen, että tänään palkitsin itseni olemalla varsin hyödytön. Katsoin kuulokkeilla monta jaksoa Dr. Housea (koska niitä ei ole tullut katsottua pitkään aikaan, vaikka on paljon rästissä) ja vahdin pentuloita samaan aikaan.
TypyLyyli saavutti tuplapainonsa jo päivän etuajassa, Cosmo tulee vähän jäljessä. Ne lihoo ne kasvaa ne vahvistuu. On itse asiassa tosi jännittävää seurata niiden kehitystä. Tänä yönä tulee tasan viikko elossaoloaikaa täyteen. Vielä toinen mokoma, tai sit muutama päivä, niin niiden silmät ja korvat alkaa avautua. Luulen et TypyLyyli ehtii ensin.
Ne ryömii jo paljon määrätietoisemmin. Tänään melkein näytti kuin toinen olis yrittänyt nousta huterasti jaloilleen - mutta sitten se kierähtikin selälleen. Leikkasin eilen niiden pikkuruisista kynsistä terävät päät pois.
Eilen ulkona oli hienon valkoista, mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän päivään. Joka paikka ihan valkoinen ja kaunis ja ihmeellinen. Ihan ku olis jossain joulumaassa, oikeesti. Eikä edes kylmä, koska olin tarpeeks vuorautunut.
Mutta se siitä. Josko huomenna saisin aikaseks laittaa tänne jotain kuviakin. (Sain uuden akun kameraani!) Ja muutenkin tehdä jotain hyödyllistä kuten esim ruveta joulusiivoon. Jee.
ps. Järkytyin eilen, kun tajusin että joulu on jo ens viikolla. Hurjaa. Se tulee aina niin nopeesti.
TypyLyyli saavutti tuplapainonsa jo päivän etuajassa, Cosmo tulee vähän jäljessä. Ne lihoo ne kasvaa ne vahvistuu. On itse asiassa tosi jännittävää seurata niiden kehitystä. Tänä yönä tulee tasan viikko elossaoloaikaa täyteen. Vielä toinen mokoma, tai sit muutama päivä, niin niiden silmät ja korvat alkaa avautua. Luulen et TypyLyyli ehtii ensin.
Ne ryömii jo paljon määrätietoisemmin. Tänään melkein näytti kuin toinen olis yrittänyt nousta huterasti jaloilleen - mutta sitten se kierähtikin selälleen. Leikkasin eilen niiden pikkuruisista kynsistä terävät päät pois.
Eilen ulkona oli hienon valkoista, mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän päivään. Joka paikka ihan valkoinen ja kaunis ja ihmeellinen. Ihan ku olis jossain joulumaassa, oikeesti. Eikä edes kylmä, koska olin tarpeeks vuorautunut.
Mutta se siitä. Josko huomenna saisin aikaseks laittaa tänne jotain kuviakin. (Sain uuden akun kameraani!) Ja muutenkin tehdä jotain hyödyllistä kuten esim ruveta joulusiivoon. Jee.
ps. Järkytyin eilen, kun tajusin että joulu on jo ens viikolla. Hurjaa. Se tulee aina niin nopeesti.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Aikaisella linnulla on turvonneet silmäpussit
Voitteko kuvitella: olin tänään ylhäällä ennen kahdeksaa. Sunnuntaina. Se on kummallinen motivaattori tuo viimehetkenpaniikki. Sain jotain kirjotettuakin, mutta yhteisessee on edelleen kesken. Kyllä me se palautuskuntoon huomiseen mennessä saadaan toki.
Siksi niin aikainen aamu, että mun olis pitänyt tehdä periaatteessa tämän aamun työt jo eilen, mutta eilen minä nukuin väsymystä pois, pakkasin, siivosin, matkustin, kummastelin vaaveja, jumituin lukemaan netistä Kuukausiliitteen innoittamana kamalia lahkojuttuja ja ettimään koiran nimiä.
Sen takia siis melko lyhyet yöunet, kun lahko vei mennessään ja tänään vei narratologia heti kahdeksasta lähtien.
Kerrompahan vain, että pimeässä yön keskellä pentujen lutkutusäänet saa kummallisia sfäärejä. Mutta toisaalta oli sopivan hereilläpysyttävänäky aamulla, kun heti sängystä pystyi tarkkailemaan möyriviä vaaveja. En edes nukahtanut torkutusten välillä.
Olen ruvennut melkein vakavasti harkitsemaan Lyyli-vaihtoehtoa tyttökoiralle. HAHA. Johtuu ehkä siitä, että sen lylleryys korostuu sen kaks kertaa pienemmän isoveljen rinnalla. Tällä hetkellä se on muhkea. Vaikka pahahan se on sanoa viiden päivän elämisen jälkeen.
Mutta hei, heitelkää ihan oikeasti nimiehdotuksia! Selasin jo koirien nimipäiväkalenterinin läpi. Siellä iski silmään vain lållerot urostennimet. Nartuille on ihan tyhmiä nimiä.
Lahkosta vielä. Oli jännittävää, kun kuulin että kyseisen lahkon alin ryhmittymä (hierarkkisesti rakentunut, nääs) oli joskus vuosia sitten käynyt myös Vapiksella niiden bändin kanssa. Sitten seuraavana päivänä ne oli pahoitelleet, kun yks niiden ryhmän naisista oli todistanut - kokoustilanteessa. Siellä naisten nimittäin pitäisi pysyä hiljaa ja puhua vain yksityisesti tai naisten kesken.
Ja tuo oli vielä ihan kevyttä kamaa.
Mutta lukekaa ihmeessä uusimmasta Kuukausiliitteestä, ja netistäkin löytyy paljon. Laitan tähän nyt linkkejä, kun eilen tuli surffailtua niin myöhään.
Eihän sitä uskoisi joo. Jännittävää oli myös se, että löysin meidän kaapista Mirden vanhan levyn, joka on just niiden vierailleiden maitobaarilaisten. Bändin johtohahmo on nykyään töissä lahkon johtajan yrityksessä kuten muutama muukin bändin jäsen.
Minua nyt vain sattuu kiinnostamaan.
Siksi niin aikainen aamu, että mun olis pitänyt tehdä periaatteessa tämän aamun työt jo eilen, mutta eilen minä nukuin väsymystä pois, pakkasin, siivosin, matkustin, kummastelin vaaveja, jumituin lukemaan netistä Kuukausiliitteen innoittamana kamalia lahkojuttuja ja ettimään koiran nimiä.
Sen takia siis melko lyhyet yöunet, kun lahko vei mennessään ja tänään vei narratologia heti kahdeksasta lähtien.
Kerrompahan vain, että pimeässä yön keskellä pentujen lutkutusäänet saa kummallisia sfäärejä. Mutta toisaalta oli sopivan hereilläpysyttävänäky aamulla, kun heti sängystä pystyi tarkkailemaan möyriviä vaaveja. En edes nukahtanut torkutusten välillä.
Olen ruvennut melkein vakavasti harkitsemaan Lyyli-vaihtoehtoa tyttökoiralle. HAHA. Johtuu ehkä siitä, että sen lylleryys korostuu sen kaks kertaa pienemmän isoveljen rinnalla. Tällä hetkellä se on muhkea. Vaikka pahahan se on sanoa viiden päivän elämisen jälkeen.
Mutta hei, heitelkää ihan oikeasti nimiehdotuksia! Selasin jo koirien nimipäiväkalenterinin läpi. Siellä iski silmään vain lållerot urostennimet. Nartuille on ihan tyhmiä nimiä.
Lahkosta vielä. Oli jännittävää, kun kuulin että kyseisen lahkon alin ryhmittymä (hierarkkisesti rakentunut, nääs) oli joskus vuosia sitten käynyt myös Vapiksella niiden bändin kanssa. Sitten seuraavana päivänä ne oli pahoitelleet, kun yks niiden ryhmän naisista oli todistanut - kokoustilanteessa. Siellä naisten nimittäin pitäisi pysyä hiljaa ja puhua vain yksityisesti tai naisten kesken.
Ja tuo oli vielä ihan kevyttä kamaa.
Mutta lukekaa ihmeessä uusimmasta Kuukausiliitteestä, ja netistäkin löytyy paljon. Laitan tähän nyt linkkejä, kun eilen tuli surffailtua niin myöhään.
Uutinen aiheesta
Samasta lahkosta MOTin tekemä ohjelma vuosi sitten - lukekaa käsikirjoitus
Omalla nimellään esiintyvän uhrin blogikirjoitus
Lahkosta eronneiden sivusto
Keskustelufoorumi aiheesta
Pätkä "Läskit lähtee"-puheesta
Lahkon johtajan vastine Kuukausiliitteen kirjoitukseen
ja vielä keskustelufoorumilta poimittu lahkon johtajan lähettämä kirje jäsenille menneen läskikampanjan tiimoilta.
Eihän sitä uskoisi joo. Jännittävää oli myös se, että löysin meidän kaapista Mirden vanhan levyn, joka on just niiden vierailleiden maitobaarilaisten. Bändin johtohahmo on nykyään töissä lahkon johtajan yrityksessä kuten muutama muukin bändin jäsen.
Minua nyt vain sattuu kiinnostamaan.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Viimeiset väsyneet päivät
Unohdin muuten mainita pentukertomuksessa yhden oleellisen seikan: veren hajun.
Sellanen oikein rautainen, pistävä veren lemu. Se jäi tuoksuna mieleen tosta kaikesta. Ekan kerran se lemahti sillon kun yritin rauhotella Neekkua ja pidellä sen päätä kotona, kun se yritti hulluna ponnistaa. Eläinlääkärillä se lemahteli vähän väliä. Pennutkin hais siltä vielä jonkun aikaa, ainakin vielä sillon kun kuljetettiin ne kotiin rintaa vasten.
Tuli vain mieleen, kun eilen se lemahti jostain syystä rappukäytävässä. En tiedä miks. Mutta tuli kyllä hetkeks tosi kumma olo.
Eilisestä vielä se, että voi ihme kun mua nukutti! Kahdesta kurssista oli vikat luennot aamulla ja sen jälkeen mulla oli lähestulkoon koko päivä aikaa hoitaa vikat hommat. Mut ei. Mua vaan nukutti, nukutti, nukutti. Monta tuntia sujahti ohi jossain ihme horroksessa torkkuessa. Epäilen, että alkuviikon odotus-jännitys-koitos oli ihan oikeasti henkisesti niin kuluttava (ilmeisesti), että nyt varmaan palaudun hiljalleen.
Loppujen lopuksi siis palautin yhden analyysin tunnin ja vartin myöhässä (millä tosin ei oo suurtakaan väliä, mutta kuitenkin). Ihan kun niitäkään tuntia ja varttia ei ois voinu jostain napata aiemmin. Sitä paitsi en usko, että toi oli edes kovin paljon ensimmäistä versiota parempi. Mutta no. Kurssi suoritettu.
Pian olis vielä viiminen luento tältä vuodelta, tai se on kyllä oikeastaan haastattelu, ja sitten pitäis saada vielä valmisteltua yhteisessee, johon olen suoraan sanottuna keskittynyt hävyttömän vähän eli käytännössä en yhtään.
Kai sitä vois yrittää tehdä jotain tähän saamattomuuteen liittyviä uudenvuodenlupauksia, mutta enpä taida. Jos parannan tapani, niin tuskin se millään lupauksilla onnistuu.
Eilen söin ekan kerran jouluruokaa tänä jouluna. Laatikot maistu niin eineksiltä, että rupesin miettimään josko olisinkin hurja ja tekisin ne ite tänä vuonna! En tiedä, rupeisko äippä siihen hommaan nimittäin.
Illalla kattomaan musikaalia, jossa tuttu näyttelee. Huomenna joululomalle - ja pentuloiden hoitoon. Tai emon hoitoon. Tai katselemaan kun emo hoitaa pentuloita. Miten vaan. Jipii!
Sellanen oikein rautainen, pistävä veren lemu. Se jäi tuoksuna mieleen tosta kaikesta. Ekan kerran se lemahti sillon kun yritin rauhotella Neekkua ja pidellä sen päätä kotona, kun se yritti hulluna ponnistaa. Eläinlääkärillä se lemahteli vähän väliä. Pennutkin hais siltä vielä jonkun aikaa, ainakin vielä sillon kun kuljetettiin ne kotiin rintaa vasten.
Tuli vain mieleen, kun eilen se lemahti jostain syystä rappukäytävässä. En tiedä miks. Mutta tuli kyllä hetkeks tosi kumma olo.
Eilisestä vielä se, että voi ihme kun mua nukutti! Kahdesta kurssista oli vikat luennot aamulla ja sen jälkeen mulla oli lähestulkoon koko päivä aikaa hoitaa vikat hommat. Mut ei. Mua vaan nukutti, nukutti, nukutti. Monta tuntia sujahti ohi jossain ihme horroksessa torkkuessa. Epäilen, että alkuviikon odotus-jännitys-koitos oli ihan oikeasti henkisesti niin kuluttava (ilmeisesti), että nyt varmaan palaudun hiljalleen.
Loppujen lopuksi siis palautin yhden analyysin tunnin ja vartin myöhässä (millä tosin ei oo suurtakaan väliä, mutta kuitenkin). Ihan kun niitäkään tuntia ja varttia ei ois voinu jostain napata aiemmin. Sitä paitsi en usko, että toi oli edes kovin paljon ensimmäistä versiota parempi. Mutta no. Kurssi suoritettu.
Pian olis vielä viiminen luento tältä vuodelta, tai se on kyllä oikeastaan haastattelu, ja sitten pitäis saada vielä valmisteltua yhteisessee, johon olen suoraan sanottuna keskittynyt hävyttömän vähän eli käytännössä en yhtään.
Kai sitä vois yrittää tehdä jotain tähän saamattomuuteen liittyviä uudenvuodenlupauksia, mutta enpä taida. Jos parannan tapani, niin tuskin se millään lupauksilla onnistuu.
Eilen söin ekan kerran jouluruokaa tänä jouluna. Laatikot maistu niin eineksiltä, että rupesin miettimään josko olisinkin hurja ja tekisin ne ite tänä vuonna! En tiedä, rupeisko äippä siihen hommaan nimittäin.
Illalla kattomaan musikaalia, jossa tuttu näyttelee. Huomenna joululomalle - ja pentuloiden hoitoon. Tai emon hoitoon. Tai katselemaan kun emo hoitaa pentuloita. Miten vaan. Jipii!
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Suuri Synnytysponnistus
Viime viikko tuntuu überkaukaselta. Viime perjantaikin tuntuu olleen ikuisuus sitten. Se johtuu ehken siitä, että vasta tänään tulin Jyväskylään ja se tuntui aika kummalta.
Ja siitäkin se johtuu, että nyt on astuttu ihan uuteen elämänvaiheeseen kuulkaa!
Kerron teille jännityskertomuksen, joka ei sovi heikkohermoisille koska se sisältää gorea ja sellasta.
Neekulla alko supistukset viiden jälkeen eilen. Ne jatku sarjoina koko illan ja minä olin jo ihan että voi ihme kun kestää. Illalla, joskus vähän ennen puoltayötä, se alko toden teolla ponnistella, vaikkakin oli vaikea erottaa raja ponnistuksen ja supistuksen välillä. Jossain vaiheessa alko näyttää jo tosi tukalalta, kun toinen vaan ähisi, mut mitään ei tapahtunut. Joskus aiemmin illalla se oli ruiskauttanut supistusten päätteeksi limasuihkun, mutta siinä kaikki.
Me mietittiin, että onko sillä joku tukkeena kun ei ala kuulua pentua ja iskä yritti tutkia sitä, jos vaikka pentu olis jotenkin väärinpäin. Minä silittelin Neekun päätä niin en ite nähny, mutta kuulemma jalat näkyi reiästä, mutta ne ei liikkunu mihinkään. Loppujen lopuks soitettiin päivystävälle eläinlääkärille, kun supistukset taukos ja jalat oli edelleen synnytyskanavassa.
Klinikalla lääkäri kiskoi vaivoin jumittuneen pennun ulos. Järkytyin, miten suuri se oli. Se oli niin iso, ettei se ollut kunnolla mahtunut ulostautumaan, tai sitten supistukset ei vaan ollu ollu tarpeeks voimakkaita. Nro 1 oli ollu jo niin kauan jumissa synnytyskanavassa ja sikiöpussi rikkoutuneena, ettei se enää eläny.
Meni ehkä pari minuuttia ja sit Neekku kiljas yhtäkkiä hullun kovaa. Siltä purskahti hirvittävä satsi verinesteitä pöydälle ja sekunnin päästä perässä mätkähti pentu. Se tuli ulos ku raketti. Rääkäski heti ku sai niin kunnon tällin pöytään osuessa. Kovasti oli selvästi ollu tulossa, mutta Jussi (Kirde nimes) oli ollu tukkeena.
Neekku oli melkein shokissa, varmaan säikähti niin paljon ja vieraassa paikassa ja varmaan kivutkin ihan kohtalaiset. Se vaan tärisi surkeana eikä noteerannu pentua. Sille levitettiin lattialle huopia joille se kävi makaamaan ja tosi pikku hiljaa rupes huomioimaan poikasenkin, kun se rupes lutkuttamaan tissiä.
Kolmas pentu sujahti ulos melko vaivattomasti lattialla maatessa. Sitä Neekku tajus jo nuolla ja purra napanuoran poikki ja tais syödä istukankin. Sitten pikku-uros ja vähän tukevampi narttu vierekkäin kömpi rinnoille ja inisi ja kitisi ja päästeli ihmeellisiä ääniä.
Neekku kävi röntgenissä, missä näkyi vielä yks syntymätön pentu. Se oli vielä melko kaukana, ja Neekku sai vähän dopingia, että supistukset lisääntyis ja tulis voimaa ponnistaa. Kovasti se yrittikin, ja purskautteli pariin otteeseen synnytysnesteitä huoville, mutta ei riittäny. Vika pentu oli kaikkein isoin, niin iso ettei eläinlääkäri saanu sormia sisälle auttamaan. Se jätti ehti kans olla synnytyskanavassa jo tosi pitkään ennen ulostuloa ja senkin pussi oli menny rikki. Syke oli hirmu heikko, ja vaikka lääkäri yritti elvytellä ja anto jotain piristettäkin, niin se ei toennu. Sen Kirde oli ehtiny nimetä Toivoks ja siitä olis kyllä tullu hirmu nätti ja hieno: valkosia juonteita rinnassa sydämenmuodossa ja jokaisessa tassussa eri verran valkosta myös; toisissa pelkät varpaat, toisissa yli ranteen.
En muista tarkkoja painoja, mutta vika uros oli yli 370g, ensimmäinen 344g. Vertailun vuoksi: eloonjäänyt uros oli oikea rääpäle niihin verrattuna, 199g. Kolmantena tullut narttu tais olla 288g.
Voin kertoo, että oli pikkasen sydän kurkussa siinä vaiheessa kun istuttiin autoon ja lähettiin ajamaan. Vaikea tietää, miten olla, kun ei ymmärrä noista asioista mitään eikä tiedä minkä voi katsoa normaaliksi ja minkä huolestuttavaksi.
Onnistuin hei kuitenkin olemaan itkemättä!
Ei oikeastaan edes sureta hirveästi, varmaan sen takia että oon niin ilonen kun emolle ei käyny mitään ja että vielä tänään kotoa lähtiessä oli kaks piipittävää sokeaa ja kuuroa rottaa lattialla möyrimässä. Totta kai olis ollu hienoa, kun olis tullu neljä erilaista vertailukohdetta Neekun ja Ransun romanssista, mutta elävä elämä on just tätä.
Edelleen kyllä hämmentää nuo pentuloiden kokoerot. En tiedä, miks ne oli kasvanu niin eri kokosiks. Ei olis kannattanu.
Kun pääsin tänään Kämpille tiedostin miten tosi väsynyt oon. Henkisesti, koska nyt jännitys alkaa laueta, ja fyysisesti, koska toissa yö meni varsin pätkittäin ja viime yönä pääsin nukkumaan vasta viiden jälkeen. Enkä tiedä, osaanko vieläkään kunnolla käsittää mitä kaikkea onkin tapahtunut ja mitä se tarkottaa tulevaisuuden kannalta.
Ehkä sit, kun lauantaina meen takasin Kuopioon pitkälle joululomalleni ja ryhdyn vahtaamaan pentuloita kunnolla. Tai sit kun Cosmo ja toistaiseksi nimetön tyttö (heitelkää nimiehdotuksia!Mirde käyttää työnimeä Rauha ja Kirde nimeä Jane...) alkaa olla luovutusikäsiä ja persoonallisuuksia ja koirannäkösiä.
ja miettikää sitäkin, että kahden kuukauden päästä levittelen ehken sanomalehtiä ympäri huimaa neliömäärääni ja ravaan hissillä Slummin takapihalla pissittämässä uutta perheenjäsentä.
Voi miten kummaa!
Kuvia tulee sit joskus kun joko laitan toisten kameroilta tai saan omani akun kuntoon..
Ja siitäkin se johtuu, että nyt on astuttu ihan uuteen elämänvaiheeseen kuulkaa!
Kerron teille jännityskertomuksen, joka ei sovi heikkohermoisille koska se sisältää gorea ja sellasta.
Neekulla alko supistukset viiden jälkeen eilen. Ne jatku sarjoina koko illan ja minä olin jo ihan että voi ihme kun kestää. Illalla, joskus vähän ennen puoltayötä, se alko toden teolla ponnistella, vaikkakin oli vaikea erottaa raja ponnistuksen ja supistuksen välillä. Jossain vaiheessa alko näyttää jo tosi tukalalta, kun toinen vaan ähisi, mut mitään ei tapahtunut. Joskus aiemmin illalla se oli ruiskauttanut supistusten päätteeksi limasuihkun, mutta siinä kaikki.
Me mietittiin, että onko sillä joku tukkeena kun ei ala kuulua pentua ja iskä yritti tutkia sitä, jos vaikka pentu olis jotenkin väärinpäin. Minä silittelin Neekun päätä niin en ite nähny, mutta kuulemma jalat näkyi reiästä, mutta ne ei liikkunu mihinkään. Loppujen lopuks soitettiin päivystävälle eläinlääkärille, kun supistukset taukos ja jalat oli edelleen synnytyskanavassa.
Klinikalla lääkäri kiskoi vaivoin jumittuneen pennun ulos. Järkytyin, miten suuri se oli. Se oli niin iso, ettei se ollut kunnolla mahtunut ulostautumaan, tai sitten supistukset ei vaan ollu ollu tarpeeks voimakkaita. Nro 1 oli ollu jo niin kauan jumissa synnytyskanavassa ja sikiöpussi rikkoutuneena, ettei se enää eläny.
Meni ehkä pari minuuttia ja sit Neekku kiljas yhtäkkiä hullun kovaa. Siltä purskahti hirvittävä satsi verinesteitä pöydälle ja sekunnin päästä perässä mätkähti pentu. Se tuli ulos ku raketti. Rääkäski heti ku sai niin kunnon tällin pöytään osuessa. Kovasti oli selvästi ollu tulossa, mutta Jussi (Kirde nimes) oli ollu tukkeena.
Neekku oli melkein shokissa, varmaan säikähti niin paljon ja vieraassa paikassa ja varmaan kivutkin ihan kohtalaiset. Se vaan tärisi surkeana eikä noteerannu pentua. Sille levitettiin lattialle huopia joille se kävi makaamaan ja tosi pikku hiljaa rupes huomioimaan poikasenkin, kun se rupes lutkuttamaan tissiä.
Kolmas pentu sujahti ulos melko vaivattomasti lattialla maatessa. Sitä Neekku tajus jo nuolla ja purra napanuoran poikki ja tais syödä istukankin. Sitten pikku-uros ja vähän tukevampi narttu vierekkäin kömpi rinnoille ja inisi ja kitisi ja päästeli ihmeellisiä ääniä.
Neekku kävi röntgenissä, missä näkyi vielä yks syntymätön pentu. Se oli vielä melko kaukana, ja Neekku sai vähän dopingia, että supistukset lisääntyis ja tulis voimaa ponnistaa. Kovasti se yrittikin, ja purskautteli pariin otteeseen synnytysnesteitä huoville, mutta ei riittäny. Vika pentu oli kaikkein isoin, niin iso ettei eläinlääkäri saanu sormia sisälle auttamaan. Se jätti ehti kans olla synnytyskanavassa jo tosi pitkään ennen ulostuloa ja senkin pussi oli menny rikki. Syke oli hirmu heikko, ja vaikka lääkäri yritti elvytellä ja anto jotain piristettäkin, niin se ei toennu. Sen Kirde oli ehtiny nimetä Toivoks ja siitä olis kyllä tullu hirmu nätti ja hieno: valkosia juonteita rinnassa sydämenmuodossa ja jokaisessa tassussa eri verran valkosta myös; toisissa pelkät varpaat, toisissa yli ranteen.
En muista tarkkoja painoja, mutta vika uros oli yli 370g, ensimmäinen 344g. Vertailun vuoksi: eloonjäänyt uros oli oikea rääpäle niihin verrattuna, 199g. Kolmantena tullut narttu tais olla 288g.
Voin kertoo, että oli pikkasen sydän kurkussa siinä vaiheessa kun istuttiin autoon ja lähettiin ajamaan. Vaikea tietää, miten olla, kun ei ymmärrä noista asioista mitään eikä tiedä minkä voi katsoa normaaliksi ja minkä huolestuttavaksi.
Onnistuin hei kuitenkin olemaan itkemättä!
Ei oikeastaan edes sureta hirveästi, varmaan sen takia että oon niin ilonen kun emolle ei käyny mitään ja että vielä tänään kotoa lähtiessä oli kaks piipittävää sokeaa ja kuuroa rottaa lattialla möyrimässä. Totta kai olis ollu hienoa, kun olis tullu neljä erilaista vertailukohdetta Neekun ja Ransun romanssista, mutta elävä elämä on just tätä.
Edelleen kyllä hämmentää nuo pentuloiden kokoerot. En tiedä, miks ne oli kasvanu niin eri kokosiks. Ei olis kannattanu.
Kun pääsin tänään Kämpille tiedostin miten tosi väsynyt oon. Henkisesti, koska nyt jännitys alkaa laueta, ja fyysisesti, koska toissa yö meni varsin pätkittäin ja viime yönä pääsin nukkumaan vasta viiden jälkeen. Enkä tiedä, osaanko vieläkään kunnolla käsittää mitä kaikkea onkin tapahtunut ja mitä se tarkottaa tulevaisuuden kannalta.
Ehkä sit, kun lauantaina meen takasin Kuopioon pitkälle joululomalleni ja ryhdyn vahtaamaan pentuloita kunnolla. Tai sit kun Cosmo ja toistaiseksi nimetön tyttö (heitelkää nimiehdotuksia!Mirde käyttää työnimeä Rauha ja Kirde nimeä Jane...) alkaa olla luovutusikäsiä ja persoonallisuuksia ja koirannäkösiä.
Neekusta tuli emonen ja sillä on kaksi vaavia!
Miettikää sitä.ja miettikää sitäkin, että kahden kuukauden päästä levittelen ehken sanomalehtiä ympäri huimaa neliömäärääni ja ravaan hissillä Slummin takapihalla pissittämässä uutta perheenjäsentä.
Voi miten kummaa!
Kuvia tulee sit joskus kun joko laitan toisten kameroilta tai saan omani akun kuntoon..
tiistai 7. joulukuuta 2010
Suuri Synnytyskärsimättömyys
Olen edelleen sitä mieltä (ja nyt yhä vahvemmin), että meidän koira on vain suuri HUIJARI, koska se panttailee niitä pentuja ihan onessaan.
Tai no ei se nyt erityisen onnelliselta näytä, mutta ei silti voi vaan pökästä niitä ulos. YNGH!
Eipä siinä, eilen oli laskettu päivä ja se saattaa mennä parilla ylikin. Neekku tuntuu olevan sitä mieltä, ettei oo mitään kiirettä. Minä oon eri mieltä. Eilen illalla se rupes olemaan levoton ja läähättelevä, mutta sitä se on edelleen. Ei tosta ota selvää. Sitä paitsi mua väsyttää, koska olen yöpynyt viime yön samassa huoneessa tiinen nartun kanssa vahtimisen takia. Ei kannata olla kateellinen, sen vaan sanon. Yöllisessä hämärässä ja koiran läähätyksessä mielessä pyörii mitä kummallisimpia kuvia.
Tää on ihan tylsäääääääääää. Eikö se oikeesti ees oo huijari, koska me on nähty alieneita ultrassa ja tunnettu niiden liikkeet kyljestä, mutta ku! Miksei ne jo synny. Yhyy. Byhyy.
Kuksauttajan emäntä oli nähny muutama päivä sitten unen, jossa pentuja oli syntyny neljä ja ne oli ollu pehmoleluja. Yks oli sellanen hirmu aktiivinen leppäkerttupehmolelu, kaks jotain muuta pehmolelueläintä, ja neljäs sellanen karvaton humanoidi, joka ei ollu ollu ihan elinvoimanen.
Näillä mennään.
tulkaa jo..
Tai no ei se nyt erityisen onnelliselta näytä, mutta ei silti voi vaan pökästä niitä ulos. YNGH!
Eipä siinä, eilen oli laskettu päivä ja se saattaa mennä parilla ylikin. Neekku tuntuu olevan sitä mieltä, ettei oo mitään kiirettä. Minä oon eri mieltä. Eilen illalla se rupes olemaan levoton ja läähättelevä, mutta sitä se on edelleen. Ei tosta ota selvää. Sitä paitsi mua väsyttää, koska olen yöpynyt viime yön samassa huoneessa tiinen nartun kanssa vahtimisen takia. Ei kannata olla kateellinen, sen vaan sanon. Yöllisessä hämärässä ja koiran läähätyksessä mielessä pyörii mitä kummallisimpia kuvia.
Tää on ihan tylsäääääääääää. Eikö se oikeesti ees oo huijari, koska me on nähty alieneita ultrassa ja tunnettu niiden liikkeet kyljestä, mutta ku! Miksei ne jo synny. Yhyy. Byhyy.
Kuksauttajan emäntä oli nähny muutama päivä sitten unen, jossa pentuja oli syntyny neljä ja ne oli ollu pehmoleluja. Yks oli sellanen hirmu aktiivinen leppäkerttupehmolelu, kaks jotain muuta pehmolelueläintä, ja neljäs sellanen karvaton humanoidi, joka ei ollu ollu ihan elinvoimanen.
Näillä mennään.
tulkaa jo..
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Suuri Synnytysodotus
Olempa ollut pitkään blogaamatta, anteeksi siitä!
Torstaina olin riennossa kasista kymmeneen, ja sen jälkeen sain kestitä yövierasta aina perjantai-iltapäivään, joten ei ole tullut blogailuväliä. Istuin luennoilla ja keskustelemasta kirjasta, kirjaston lastenpuolella lukemassa koirakirjoja ja nuortenillassa kuuntelemassa juttuja. Perjantaina hylkäsin kouluhommien teon ja siivosin ja ootin Tumppaa samalla ku Maijukka datisteli.
Eilen käytiin kirkolla leirimuisteloissa ja sitten pariskuntapikkujouluissa, joka oli melko lålleroa vaikkakin ihan hauskaa. Yllättäen inttijutut oli kuuma puheenaihe. Ei voitettu Aliasta, vaikka jossain vaiheessa oltiin jo johdossa. Tumppa teki myös täydellisen piiraan, josta se oli mielettömän ylpeä.
Nyt mulla on kaks juttuu mitä ootan:
ruoka, koska meillä on perhepäivällinen, suuri itsenäisyyspäivän menyy (vaikka päivä onki vasta huomenna) ja täällä on törkeen hyvät ruuan tuoksut. Kirde ja äippä on puuhaillu keittiös koko päivän. Ja se menyy on oikeesti kirjotettu papereillekkin, jotka on ruokapöydällä. Ihan ku ravintolas, heh.
synnytys, joka on siis edellistä paljon oleellisempi.
Neekku ei ollu niin valtava mitä kuvittelin muiden puheista, mutta kun sitä rupes vähän koskettelemaan, niin maha oli melko tujakkana ja alimmat rinnat roikku. Se oli myös tosi hellyydenkipeä eikä yhtään möksöttäny, vaikka olin pitkään ollu muualla.
Pentuloota on rakennettu ja pyyhkeitä ja sanomalehtiä kannettu hollille ja sakset ja muut instrumentit steriloitu ja kirjoista opiskeltu synnytysosiot ja Neekku pesty ja harjattu ja mahakarvat ja kynnet lyhennetty - NIIN ETTÄ VOISKO NE PENTULOT JO SAAPUA???!?!?!?
En jotenkin usko kunnolla vieläkään ennen ku näen.
Peukkuja saa pitää!
Torstaina olin riennossa kasista kymmeneen, ja sen jälkeen sain kestitä yövierasta aina perjantai-iltapäivään, joten ei ole tullut blogailuväliä. Istuin luennoilla ja keskustelemasta kirjasta, kirjaston lastenpuolella lukemassa koirakirjoja ja nuortenillassa kuuntelemassa juttuja. Perjantaina hylkäsin kouluhommien teon ja siivosin ja ootin Tumppaa samalla ku Maijukka datisteli.
Eilen käytiin kirkolla leirimuisteloissa ja sitten pariskuntapikkujouluissa, joka oli melko lålleroa vaikkakin ihan hauskaa. Yllättäen inttijutut oli kuuma puheenaihe. Ei voitettu Aliasta, vaikka jossain vaiheessa oltiin jo johdossa. Tumppa teki myös täydellisen piiraan, josta se oli mielettömän ylpeä.
Nyt mulla on kaks juttuu mitä ootan:
ruoka, koska meillä on perhepäivällinen, suuri itsenäisyyspäivän menyy (vaikka päivä onki vasta huomenna) ja täällä on törkeen hyvät ruuan tuoksut. Kirde ja äippä on puuhaillu keittiös koko päivän. Ja se menyy on oikeesti kirjotettu papereillekkin, jotka on ruokapöydällä. Ihan ku ravintolas, heh.
synnytys, joka on siis edellistä paljon oleellisempi.
Neekku ei ollu niin valtava mitä kuvittelin muiden puheista, mutta kun sitä rupes vähän koskettelemaan, niin maha oli melko tujakkana ja alimmat rinnat roikku. Se oli myös tosi hellyydenkipeä eikä yhtään möksöttäny, vaikka olin pitkään ollu muualla.
Pentuloota on rakennettu ja pyyhkeitä ja sanomalehtiä kannettu hollille ja sakset ja muut instrumentit steriloitu ja kirjoista opiskeltu synnytysosiot ja Neekku pesty ja harjattu ja mahakarvat ja kynnet lyhennetty - NIIN ETTÄ VOISKO NE PENTULOT JO SAAPUA???!?!?!?
En jotenkin usko kunnolla vieläkään ennen ku näen.
Peukkuja saa pitää!
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Sokaisevaa valovoimaisuutta
Jumala sanoi: "Tulkoon valo!"
Ja Orvokki näki viimeinkin opiskella ja voi kuulkaa miten hommat lähtikin luistamaan!
Ihan näin iloisesti tarina ei sentään päättynyt, mutta osittain tuo oli ihan totta. Iskä kävi pitämässä vastaanottoa Mehiläisessä ja sen jälkeen se osti mulle Sokkarilta jalkalampun, hallelyyja, ja tuli vieläpä kokoamaan sen mun luokse. Keitin sille teetä ja syötin pähkylöitä ja minttutryffeleitä. Antelias tyyppi minä.
Ja oi, ihana isäni kustansi minulle myös kassillisen ruokaa Mestarin Herkusta. Voiko opiskelija arvostaa mitään sen enempää? Olin harkitsevan härski, eli sorruin muutamiin ylellisyysartikkeleihin (kuten oliiviöljy, joka on pian loppumassa, mantelit, jotka on kalliita ja loppuivat aikaa sitten, ja leipäjuusto, joka oli mielihaluostos ja voi miten olikin hyvää sen tuottajan..) mutta myös perusopiskelijakamaan kuten kaaliin. Hapankorppuja unohdin ostaa ja perus Turkkilainen kilonpötikkä oli loppu.
Sellaista tragediaa näihin iloisiin sattumuksiin kuitenkin liittyi, että mun työskentelynurkan pistokkeet on varattuja joten en saanut jalkalamppua vielä parantamaan työskentelevyyttäni. Pitää hommata jatkojohto. No joka tapauksessa, pääasia että nyt on lamppu, ette usko miten hämärää täällä on ollut.
Mutta!
Jotain olen kuitenkin saanut tehtyä ja voi mikä keveys ja autuus rinnassani lepää!
Eli siis akuutit jutut sain valmiiksi, jopa minuutin yli puolen yön. Heh. Tästä edespäin on vain kevyttä ja helppoa ja ongelmatonta. Joululoma tuleetulee. Aamen.
Harrastin tänäänkin aamuherännäisyyttä ja aion harrastaa sitä huomennakin. Sitä paitsi päivät on jo niin lyhyitä - lyhin päivä on vasta 22.joulukuuta ja siihen on lähestulkoon vielä kuukausi ja jos tämä on jo NYT tällasta, niin... - että haluan olla ylhäällä ja hereillä edes koko valoisan ajan.
Voi miten onkin nyt hyvä olla. Ja se leipäjuustokin oli niin hyvä yksilö. Onneks mulla on sitä vieläkin jääkaapissa, voin palkita huomenna itseäni jostain.
Vielä kolme aamua ennen Kuopparia. Jännittää. Nyt voin keskittyä jännittämiseen, kun selvisin hetkittäisestä opiskelusaamattomuusahdistuksestani.
Mahtavaa. Mahtavaa.
PS: OON UNOHTANU MAINITA ETTÄ HUOMASITTEKO ET VIIME VIIKONLOPPUNA OLI EKA ADVENTTI, IHMEELLISTÄ, JOULU ON IHAN KOHTA, JA ITSE ASIASSA MARRASKUUN VIIMINEN PÄIVÄKIN LOPPU JO PAITSI ETTEI IHAN VIELÄ KOSKA EN OO KÄYNY NUKKUMAAN MUT NYT ON PERIAATTEESSA JO JOULUKUU JA SE ON IHMEELLISTÄ JA AIKA JÄNNITTÄVÄÄ JA HALOO OON OLLU JKL JO MONTA KUUKAUTTA, KUINKA KUMMAA KERRASSAAN!
Ja valo tuli.
Ja Orvokki näki viimeinkin opiskella ja voi kuulkaa miten hommat lähtikin luistamaan!
Ihan näin iloisesti tarina ei sentään päättynyt, mutta osittain tuo oli ihan totta. Iskä kävi pitämässä vastaanottoa Mehiläisessä ja sen jälkeen se osti mulle Sokkarilta jalkalampun, hallelyyja, ja tuli vieläpä kokoamaan sen mun luokse. Keitin sille teetä ja syötin pähkylöitä ja minttutryffeleitä. Antelias tyyppi minä.
Ja oi, ihana isäni kustansi minulle myös kassillisen ruokaa Mestarin Herkusta. Voiko opiskelija arvostaa mitään sen enempää? Olin harkitsevan härski, eli sorruin muutamiin ylellisyysartikkeleihin (kuten oliiviöljy, joka on pian loppumassa, mantelit, jotka on kalliita ja loppuivat aikaa sitten, ja leipäjuusto, joka oli mielihaluostos ja voi miten olikin hyvää sen tuottajan..) mutta myös perusopiskelijakamaan kuten kaaliin. Hapankorppuja unohdin ostaa ja perus Turkkilainen kilonpötikkä oli loppu.
Sellaista tragediaa näihin iloisiin sattumuksiin kuitenkin liittyi, että mun työskentelynurkan pistokkeet on varattuja joten en saanut jalkalamppua vielä parantamaan työskentelevyyttäni. Pitää hommata jatkojohto. No joka tapauksessa, pääasia että nyt on lamppu, ette usko miten hämärää täällä on ollut.
Mutta!
Jotain olen kuitenkin saanut tehtyä ja voi mikä keveys ja autuus rinnassani lepää!
Eli siis akuutit jutut sain valmiiksi, jopa minuutin yli puolen yön. Heh. Tästä edespäin on vain kevyttä ja helppoa ja ongelmatonta. Joululoma tuleetulee. Aamen.
Harrastin tänäänkin aamuherännäisyyttä ja aion harrastaa sitä huomennakin. Sitä paitsi päivät on jo niin lyhyitä - lyhin päivä on vasta 22.joulukuuta ja siihen on lähestulkoon vielä kuukausi ja jos tämä on jo NYT tällasta, niin... - että haluan olla ylhäällä ja hereillä edes koko valoisan ajan.
Voi miten onkin nyt hyvä olla. Ja se leipäjuustokin oli niin hyvä yksilö. Onneks mulla on sitä vieläkin jääkaapissa, voin palkita huomenna itseäni jostain.
Vielä kolme aamua ennen Kuopparia. Jännittää. Nyt voin keskittyä jännittämiseen, kun selvisin hetkittäisestä opiskelusaamattomuusahdistuksestani.
Mahtavaa. Mahtavaa.
PS: OON UNOHTANU MAINITA ETTÄ HUOMASITTEKO ET VIIME VIIKONLOPPUNA OLI EKA ADVENTTI, IHMEELLISTÄ, JOULU ON IHAN KOHTA, JA ITSE ASIASSA MARRASKUUN VIIMINEN PÄIVÄKIN LOPPU JO PAITSI ETTEI IHAN VIELÄ KOSKA EN OO KÄYNY NUKKUMAAN MUT NYT ON PERIAATTEESSA JO JOULUKUU JA SE ON IHMEELLISTÄ JA AIKA JÄNNITTÄVÄÄ JA HALOO OON OLLU JKL JO MONTA KUUKAUTTA, KUINKA KUMMAA KERRASSAAN!
maanantai 29. marraskuuta 2010
Balanssissa 20 asteen pakkasessa
Oih, minulle sanottiin tänään että olen ihanan tasapainoisen olonen ihminen ja uskossa vahva ja huolimatta siitä onko todella näin, niin silti oli hyvä ja ihana kuulla se.
Sain jotain muutakin tunnustusta, mutta en muista enää miten se meni! Jotenkin se liitty kuitenki siihen, et oon mä ihan siisti tyyppi (vaikken olis kyl osannu kuvitella sitä sen ihmisen suusta : D).
Tasapainoinen tai ei, mutta tänään oli kyllä eriskummallista olla hereillä ajoissa. Olen viisastunut, mikä tarkoittaa sitä etten työskentele hullun lailla yöviiteen painien tyhmien koulutehtävien kanssa, jotka on tietysti pakko jättää viimepaniikkiin. Sen sijaan menin nukkumaan normaaliin aikaan, mutta pyrinkin heräämään aikaisin. Tosin kuudelta ei ihan luonnistunut, mutta kyllä mä jo puoli kasilta olin ylhäällä, saavutus se on sekin! Koska olisin voinu nukkua vaikka mihin asti.
Oli ihmeellistä tehdä heti aamusta hommia, ennen kun söi edes aamupalaa. Oli jännittävää nähdä miten aamu valkenee vieressä ikkunan takana.
Ja sitten kun iltapäivällä lähti rientoihin, niin tuntui että on jo takana tosi pitkä päivä, vaikka tavallisesti päivä vasta tuossa vaiheessa alkais.
Se oli hienoa. Osaispa olla luonnostaan aamuvirkku ja sais tällasia kokemuksia usein.
Ehkä rupeen harjottelemaan.
Niin ja siis sain oikeesti hommia eteenpäin, voiton puolella melkein ollaan jo. Kyllä tää tästä. Kyllä mä selviän. Jee.
Kerroin tänään myös elämäntarinani, tosin hiukan vajaan sellaisen, mutta miten osata kertoa kattava versio yhdeksästätoista vuodesta? Ja miten voi olettaa, että yhtään ketään kiinnostaa jokainen vuosi?
Hassua kertoa sellasille ihmisille itsestään, jotka tietää susta hyvin rajallisesti. Kaikki, mitä sanot, on uutta ja luo susta jotain kuvaa.
Välillä on kyllä ihan terveellistä joutua muistelemaan, että hetko, kukas mä muuten olinkaan, mistä mä tuun, miten mä oon joutunut tähän missä nyt oon. Siitä tulee elämänmittainen tarina. Heh.
Ihanan tasapainoisen oloinen ihminen(kö) kuittaa.
Sain jotain muutakin tunnustusta, mutta en muista enää miten se meni! Jotenkin se liitty kuitenki siihen, et oon mä ihan siisti tyyppi (vaikken olis kyl osannu kuvitella sitä sen ihmisen suusta : D).
Tasapainoinen tai ei, mutta tänään oli kyllä eriskummallista olla hereillä ajoissa. Olen viisastunut, mikä tarkoittaa sitä etten työskentele hullun lailla yöviiteen painien tyhmien koulutehtävien kanssa, jotka on tietysti pakko jättää viimepaniikkiin. Sen sijaan menin nukkumaan normaaliin aikaan, mutta pyrinkin heräämään aikaisin. Tosin kuudelta ei ihan luonnistunut, mutta kyllä mä jo puoli kasilta olin ylhäällä, saavutus se on sekin! Koska olisin voinu nukkua vaikka mihin asti.
Oli ihmeellistä tehdä heti aamusta hommia, ennen kun söi edes aamupalaa. Oli jännittävää nähdä miten aamu valkenee vieressä ikkunan takana.
Ja sitten kun iltapäivällä lähti rientoihin, niin tuntui että on jo takana tosi pitkä päivä, vaikka tavallisesti päivä vasta tuossa vaiheessa alkais.
Se oli hienoa. Osaispa olla luonnostaan aamuvirkku ja sais tällasia kokemuksia usein.
Ehkä rupeen harjottelemaan.
Niin ja siis sain oikeesti hommia eteenpäin, voiton puolella melkein ollaan jo. Kyllä tää tästä. Kyllä mä selviän. Jee.
Kerroin tänään myös elämäntarinani, tosin hiukan vajaan sellaisen, mutta miten osata kertoa kattava versio yhdeksästätoista vuodesta? Ja miten voi olettaa, että yhtään ketään kiinnostaa jokainen vuosi?
Hassua kertoa sellasille ihmisille itsestään, jotka tietää susta hyvin rajallisesti. Kaikki, mitä sanot, on uutta ja luo susta jotain kuvaa.
Välillä on kyllä ihan terveellistä joutua muistelemaan, että hetko, kukas mä muuten olinkaan, mistä mä tuun, miten mä oon joutunut tähän missä nyt oon. Siitä tulee elämänmittainen tarina. Heh.
Ihanan tasapainoisen oloinen ihminen(kö) kuittaa.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Rakkauden ja ajankäytön ristiriitaiset illuusiot
"Ja se salaisuus oli niin ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita. Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa."
Mika Waltari: Suuri illusioni (1928)
Minusta tässä oli suuri totuus. Tai siis oikeastihan totuus on se, että jokainen ihminen on kaunis, mutta jokainen ihminen ei näe jokaista toista ihmistä kauniina.
Mutta sillon kun sä näät ihmisen, joka rakastaa, niin ei sitä vaan yksinkertasesti vois tulla edes ajateltua että ompa ruma.
Rakastavat ihmiset on kauniita ja rakastaminen on kaunista.
Eipä minulla muuta, kuin että saisinko lainaan opiskeluasennetta ja luovan syvällisen loogillista ajattelukykyä plus rutkasti motivaatioa, ki-toos. Eikä muutamat lisätunnitkaan olis pahitteeks. Jeesus auta.
Ps. Tänään kaksi nuorta poikaa meni kirkon ohi kun pakattiin soittimia soittojen jälkeen autoon. Toinen huus että "Kuuskuuskuus ja risti väärinpäin!". Kahteen kertaan. Mun olis tehny mieli huutaa että LÅL, mutta koska sen yritys oli niin säälittävä, niin en jotenkin edes viitsinyt huvittuneisuudessani vaivautua.
lauantai 27. marraskuuta 2010
Tuuli vei ikkunasta mun lämpömittarin.
Mun aikatauluni eiliselle ja tälle päivälle on kussut niin pahasti kuin voi, eikä se johdu edes siitä että Maijut oli täällä yötä ja pitkälle iltapäivään saakka, vaan siitä että en vaan saa itteeni hommiin. Silleen oikeesti hommiin. Pyörittelen vaan ajatuksia ja papereita ja raapustelen ehkä vähän juttuja ylös mut eihän se mihinkään johda jos ei vaan aukase Wordia ja rupee naputtamaan.
Jollekin suomenkielenopiskelijalle oli joku ikävä naisopettaja sanonu, että toi on lapsellista ja nyt asennetta. Henkilökohtaisesti näen vähän tahdittomana noottina tollasen kaikkien kanssaopiskelijoiden edessä, mutta kai siinä on jotain perääkin.
Tarvin asennetta. Oi mistä sitä saisin.
Oon mun ystäviä kohtaan hankala ja vaikea ja vaativa, ja välillä vähän ilkeäkin. Täydellisen turhaa, mutta kai se sitten on niin, että ne jotka ei sitä siedä ei mun ystäviks jääkkään. En usko, että tästä koskaan täydellisesti ulostaudun nimittäin.
Priorisoin taas hienosti asiat ja löin illalla hanskat tiskiin ja kävelin kirkolle kuuntelemaan Nina Åströmiä. Se oli lämmin ja karismaattinen ja kaunis. Yllätyin, kun se puhui suomea. Oon jotenkin aina kuvitellut sen vain ruotsinkieliseksi. Sen säestäjäkitaristi soitti kitaraa väärin päin. Silleen vasurilla. Heh.
Kun kävelin takaisin Kämpille tunsin suuria asioita. Mun nenää nipisti ja lumi ratisi ja musta tuntui elävältä. Talvi saa olon elävän tuntuiseksi. Pysähdyin keskelle kävelytietä ja tunsin, että seison Jyväskylän taivaan alla ja että oon täydellisesti turvassa ja täydellisesti rakastettu. Se oli hienoa. Mua hymyilytti ja nauratti ja laulatti. Mä mietin, että meillä on mahtava Jumala. Mä mietin, kuinka rakkaus ei ole tunne, koska tunteet muuttuu. Rakkaus on.
Se on käsittämättömän hienoa.
Ja sen kerron vielä, että arvatkaa mitä, äsken paistoin lanttua, en oo ikinä ennen paistanu lanttua tai muutenkaan käsitelly sitä. Orvokin lämpimään iltapalaruukkuun tuli myös porkkanaa, punasipulia, vähän kaalia, kananmuna, auringonkukansiemeniä ja suolapähkinöitä. Eli toisin sanoen vähän sitä sun tätä mitä kaapista löytyi. Ja mustapippuria, ruususuolaa, timjamia, jauhettua inkivääriä. Kaikki toki voissa paistettua.
Ette ehkä usko, mutta oli hyvää!
Jee.
Huomenna soittoasoitonperään.
En meinannut uskoa, että joku oikeasti tosissaan vois sanoo tollasta mulle, marraskuussa, perjantaina, varsinkaan kun en ollut tippaakaan energinen. Lål.
Jollekin suomenkielenopiskelijalle oli joku ikävä naisopettaja sanonu, että toi on lapsellista ja nyt asennetta. Henkilökohtaisesti näen vähän tahdittomana noottina tollasen kaikkien kanssaopiskelijoiden edessä, mutta kai siinä on jotain perääkin.
Tarvin asennetta. Oi mistä sitä saisin.
Oon mun ystäviä kohtaan hankala ja vaikea ja vaativa, ja välillä vähän ilkeäkin. Täydellisen turhaa, mutta kai se sitten on niin, että ne jotka ei sitä siedä ei mun ystäviks jääkkään. En usko, että tästä koskaan täydellisesti ulostaudun nimittäin.
Priorisoin taas hienosti asiat ja löin illalla hanskat tiskiin ja kävelin kirkolle kuuntelemaan Nina Åströmiä. Se oli lämmin ja karismaattinen ja kaunis. Yllätyin, kun se puhui suomea. Oon jotenkin aina kuvitellut sen vain ruotsinkieliseksi. Sen säestäjäkitaristi soitti kitaraa väärin päin. Silleen vasurilla. Heh.
Kun kävelin takaisin Kämpille tunsin suuria asioita. Mun nenää nipisti ja lumi ratisi ja musta tuntui elävältä. Talvi saa olon elävän tuntuiseksi. Pysähdyin keskelle kävelytietä ja tunsin, että seison Jyväskylän taivaan alla ja että oon täydellisesti turvassa ja täydellisesti rakastettu. Se oli hienoa. Mua hymyilytti ja nauratti ja laulatti. Mä mietin, että meillä on mahtava Jumala. Mä mietin, kuinka rakkaus ei ole tunne, koska tunteet muuttuu. Rakkaus on.
Se on käsittämättömän hienoa.
Ja sen kerron vielä, että arvatkaa mitä, äsken paistoin lanttua, en oo ikinä ennen paistanu lanttua tai muutenkaan käsitelly sitä. Orvokin lämpimään iltapalaruukkuun tuli myös porkkanaa, punasipulia, vähän kaalia, kananmuna, auringonkukansiemeniä ja suolapähkinöitä. Eli toisin sanoen vähän sitä sun tätä mitä kaapista löytyi. Ja mustapippuria, ruususuolaa, timjamia, jauhettua inkivääriä. Kaikki toki voissa paistettua.
Ette ehkä usko, mutta oli hyvää!
Jee.
Huomenna soittoasoitonperään.
M: "Mistä sä saat kaiken ton energias?"
En meinannut uskoa, että joku oikeasti tosissaan vois sanoo tollasta mulle, marraskuussa, perjantaina, varsinkaan kun en ollut tippaakaan energinen. Lål.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Meidän kämppä on hullun kylmä
Oon herännyt tänään tosi aikasin ja kävellyt melkein kaksi tuntia. Siitä tulee reipas olo. On ollut sopiva pakkanen. Ei liian kylmä, ei ole tuullut liikaa. Sopiva. Posket tulee punasiks, mut ei tuu hiki eikä vilu. Kivaa.
Mulle iskee joka iltapäivä hirvittävä koomakohtaus. Kykenen vain nukkumaan. Tai no ehkä kykenisin muutakin, mutta annan sille mielihalulle aina periksi.
Mulla on kaksi Maijua tossa lattialla. Siispä en kirjoita tämän enempää. Paitsi että viime yö oli hyvin mystinen, koko yön tuuli ulvoi ja ikkunasta veti niin että välillä tuuli tuntui hiuksissa. Mun ikkuna on kylmin kaikista.
Niin ja se vielä että yks tyyppi sano et oon kaltsun kuumin. Kukaan ei oo koskaan sanonu mulle niin. Se oli hauskaa, nauroin niin että tuli vedet silmistä.
Mulle iskee joka iltapäivä hirvittävä koomakohtaus. Kykenen vain nukkumaan. Tai no ehkä kykenisin muutakin, mutta annan sille mielihalulle aina periksi.
Mulla on kaksi Maijua tossa lattialla. Siispä en kirjoita tämän enempää. Paitsi että viime yö oli hyvin mystinen, koko yön tuuli ulvoi ja ikkunasta veti niin että välillä tuuli tuntui hiuksissa. Mun ikkuna on kylmin kaikista.
Niin ja se vielä että yks tyyppi sano et oon kaltsun kuumin. Kukaan ei oo koskaan sanonu mulle niin. Se oli hauskaa, nauroin niin että tuli vedet silmistä.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Tarjolla lämmintä keittoo
Potkin itteeni hitaasti ja melkein varmasti.
Mulla ei ole mitään hätää deadlinejen kanssa jos vaan nyt oikeesti keskittyisin tekemisiini enkä harhautuisi muille urille.
Ikkunani vetää. Oon koko päivän kuunnellut järkyttävää tuulen ujellusta. Tää kun on tässä sisänurkassa niin jotenkin ekstrahyvin kuuluu taivainen elämöinti.
Söin iltapalaks muun muassa avokadon, joka olikin vielä raaka. Se tuntui jo tarpeeks pehmeeltä, mut se huijas minua. Laitoin siemenen itämään, vaikkei mulla ollu hammastikkuja joilla sitä olis kai pitäny tökkiä. Mut aina voi yrittää, jos sillä olis vaikka sympatioita minuu kohtaan.
Keitin tänään myös linssikeittoa, nyt on taas pakastelokerossa soppaa laiskan päivän varalle. Olipas iloinen asia.
Se ruuasta ja turhuuksista. Lyhyesti sanottuna siis joo, oon nyhrännyt tänään koko päivän sisällä. MUTTA! Eilen kotiultraus kuulemma paljasti ainakin kolmen pennun olemassaolon kohdun kuumuudessa. Selkärangat erottu jo ja hirvittävä potkimiskisa kuulemma käynnissä. Plus että Neekku lihoo silmissä.
Että miettikääpä sitä!
Mulla ei ole mitään hätää deadlinejen kanssa jos vaan nyt oikeesti keskittyisin tekemisiini enkä harhautuisi muille urille.
Ikkunani vetää. Oon koko päivän kuunnellut järkyttävää tuulen ujellusta. Tää kun on tässä sisänurkassa niin jotenkin ekstrahyvin kuuluu taivainen elämöinti.
Söin iltapalaks muun muassa avokadon, joka olikin vielä raaka. Se tuntui jo tarpeeks pehmeeltä, mut se huijas minua. Laitoin siemenen itämään, vaikkei mulla ollu hammastikkuja joilla sitä olis kai pitäny tökkiä. Mut aina voi yrittää, jos sillä olis vaikka sympatioita minuu kohtaan.
Keitin tänään myös linssikeittoa, nyt on taas pakastelokerossa soppaa laiskan päivän varalle. Olipas iloinen asia.
Se ruuasta ja turhuuksista. Lyhyesti sanottuna siis joo, oon nyhrännyt tänään koko päivän sisällä. MUTTA! Eilen kotiultraus kuulemma paljasti ainakin kolmen pennun olemassaolon kohdun kuumuudessa. Selkärangat erottu jo ja hirvittävä potkimiskisa kuulemma käynnissä. Plus että Neekku lihoo silmissä.
Että miettikääpä sitä!
tiistai 23. marraskuuta 2010
Nyt se marraskuu viimeinkin onnistui iskemään.
Ostin kaksi avokadoa, jotka on raakoja. Mun suussa maistuu punasipuli. Aamulla kävelin yliopistolle ja pakkanen oli virkistävää. Reippaus katosi jossakin aamupäivän tienoilla. Oon voipunut ja menkkainen (ehkä tämä liittyy ensinmainittuun?). Huominen tekisi mieli viettää pelkästään nukkuen, mutta ei. Yritän oikeasti tehdäkin jotain. Luulen koko ajan, että joululoma alkaa ensi viikolla vaikkei se ala. Oon malttamaton. Mun päässä ei liiku ajatuksia, tai jos liikkuu niin ne seisoo. Haluaisin lukea paljon paljon kirjoja, mutta nuo kirjat, jotka pitäisi lukea, kummittelee ja ahdistelee mua. Typerää, että suhtautuminen muuttuu heti jos kyseessä on koulutehtävä. Mulla ei ole mitään muistikuvaa viime yöstä ja varsinkaan siitä, että olisin nukkunut. Ensimmäinen muistikuva on se, kun katsoin kelloa neljä minuuttia ennen herätysaikaa. En tiedä, olinko ollut pitkään hereillä ennen sitä vai vasta havahtunut. Tosi hämmentävää oli se.
Tämänkin maailman turhimman postauksen kirjoitin vain siksi, että yritän vältellä hoidettavia asioita.
Tämänkin maailman turhimman postauksen kirjoitin vain siksi, että yritän vältellä hoidettavia asioita.
maanantai 22. marraskuuta 2010
Minä en ole raskaana mutta kaikista en olisi niinkään varma!!
Puolukkapäivät onnistuu kummasti värittämään koko päivän mielialaa (vaikkakin olen iloinen, ettei sama 47 päivän epävarmuus toistunut..), joten en jaksa eritellä tuntojani juurikaan. Tiivistettynä tänään tuntui kiinnostumattomalta.
Mutta illalla Mirde kertoi, että mehtäretkellä Neekku ei oikein jaksanut hyppiä hangessa!
Se on niin tankero!
Se haluis vaan syödä ja maata!
Olimpa aika erityisen iloinen tästä informaatiosta. Jännittävien aikojen mahdollisuus kuulkaa kasvaa vääjäämättä. HUIIIIII
Se on jo ENSI VIIKOLLA IHMISET! Siis itsenäisyyspäiväviikonloppu. H-hetki.
Jos sellainen on tapahtuakseen.
Hyperventilaatio ja silleen.
Solussa kirjotettiin Jumalalle kirjeet ja iskä laitto terkkuja Roomasta, jossa ne on äipän kanssa hääpäivän vietossa. "Tasan 30 vuotta matkailtu yhdessä! Kivaa on!"
Siinäpä sitä kuulkaa tavotetta. Suht ihailtavaa.
Sellast tänää
Mutta illalla Mirde kertoi, että mehtäretkellä Neekku ei oikein jaksanut hyppiä hangessa!
Se on niin tankero!
Se haluis vaan syödä ja maata!
Olimpa aika erityisen iloinen tästä informaatiosta. Jännittävien aikojen mahdollisuus kuulkaa kasvaa vääjäämättä. HUIIIIII
Se on jo ENSI VIIKOLLA IHMISET! Siis itsenäisyyspäiväviikonloppu. H-hetki.
Jos sellainen on tapahtuakseen.
Hyperventilaatio ja silleen.
Solussa kirjotettiin Jumalalle kirjeet ja iskä laitto terkkuja Roomasta, jossa ne on äipän kanssa hääpäivän vietossa. "Tasan 30 vuotta matkailtu yhdessä! Kivaa on!"
Siinäpä sitä kuulkaa tavotetta. Suht ihailtavaa.
Sellast tänää
Suklaapupu tuli kylään
On aika kivaa, kun elämässä on rakkautta ja rakastamista. Se on myös tosi kallisarvoista eikä sitä sais ruveta vahingossakaan ajattelemaan itsestäänselvyytenä.
Oon onnellinen, kun minulla on ihminen ketä rakastaa, ja joka rakastaa myös minua. Se on sitä paitsi hyvä mies. Sen huomaa esim siitä, että se lähtee ennakkoluulottomasti mun kanssa kattomaan hämyisen omituisia sirkuscabaree-esityksiä (Circus Uusi maailma: Bass&Pole, suosittelen! ältsin hauska ja absurdi), se ei hermostu vaikka äityisin ruokakaupassa hankalaksi, sillä on aikaa huomata itkevä lapsi kirkon portailla ja kantaa se sisälle, ja aamulla suihkunoven ali saattaa hiipiä munakkaan tuoksu.
Minusta ne on kohtuullisen suuria asioita, koska sellasista asioista elämä rakentuu.
Sekin on myös hämmentävää, mitä rakkaus saa aikaan. Toisen lämpö on erilaista kuin muiden ihmisten lämpö, toista jaksaa lohduttaa vaikka mihin asti eikä kyllästytä, ja kaulan suukottelun absoluuttinen hellyys on sanoinkuvaamatonta. Järisyttävää.
Hyh, ompas lällyä. Oikeesti me vaan röyhtäillään koko ajan ja revitään toisiamme poskista ja ollaan typeriä.
Mutta viikonloppu tosiaan oli ja meni. En osannu auttaa Tumppaa löytämään talvitakkia saati -kenkiä, mutta olin pakannu sille synttärilahjan opiskelijamaisesti sanomalehteen.
Lauantaina syöpöteltiin uutta thai-ruokaa ja valmissushia eli avattiin nenät wasabilla. Laitettiin myös elämä risaseks samalla kun katottiin elokuvaa, jossa sanottiin kymmeniä kertoja fuck tai fucking, jossa lähestulkoon kaikki oli sairastanut/sairasti syöpää ja jossa satoi jostain kumman syystä sammakoita taivaalta. Joka paikassa sammakonverta.
Jouduin tunnustamaan noloja asioita ja päätettiin viisastua, vaikka toisaalta en kyllä usko että meistä koskaan tämän viisaampia tulee. Ehkä ollaan vaan yhdessä tyhmiä.
Haluisin oppia kokkaamaan ja leipomaan, mutta sen sijaan teen vaan piirakoita jotka kuivuu liiallisessa jälkilämmössä, ja suklaakakkuja joille tapahtuu jännittäviä asioita. Mutta oon kuulemma silti ihana. Ja tänään sain tunnustusta, sillä minulla on kuulemma ollut vaikutusta ruokatottumuksiin! Se on aika hienoa. Tulee pätevä olo.
Eikä se vaikutus ole aikaansaatu (ainakaan ihan kokonaan..) syyllistämisellä tai dissaamisella. Jes.
Tulevalla viikolla aion olla aikaansaava ja tunnollinen opiskelija, ettei tarvitse potea hirvittävää ahdistusta ennen joululomalle lähtöä. Aamen.
Oon onnellinen, kun minulla on ihminen ketä rakastaa, ja joka rakastaa myös minua. Se on sitä paitsi hyvä mies. Sen huomaa esim siitä, että se lähtee ennakkoluulottomasti mun kanssa kattomaan hämyisen omituisia sirkuscabaree-esityksiä (Circus Uusi maailma: Bass&Pole, suosittelen! ältsin hauska ja absurdi), se ei hermostu vaikka äityisin ruokakaupassa hankalaksi, sillä on aikaa huomata itkevä lapsi kirkon portailla ja kantaa se sisälle, ja aamulla suihkunoven ali saattaa hiipiä munakkaan tuoksu.
Minusta ne on kohtuullisen suuria asioita, koska sellasista asioista elämä rakentuu.
Sekin on myös hämmentävää, mitä rakkaus saa aikaan. Toisen lämpö on erilaista kuin muiden ihmisten lämpö, toista jaksaa lohduttaa vaikka mihin asti eikä kyllästytä, ja kaulan suukottelun absoluuttinen hellyys on sanoinkuvaamatonta. Järisyttävää.
Hyh, ompas lällyä. Oikeesti me vaan röyhtäillään koko ajan ja revitään toisiamme poskista ja ollaan typeriä.
Mutta viikonloppu tosiaan oli ja meni. En osannu auttaa Tumppaa löytämään talvitakkia saati -kenkiä, mutta olin pakannu sille synttärilahjan opiskelijamaisesti sanomalehteen.
Lauantaina syöpöteltiin uutta thai-ruokaa ja valmissushia eli avattiin nenät wasabilla. Laitettiin myös elämä risaseks samalla kun katottiin elokuvaa, jossa sanottiin kymmeniä kertoja fuck tai fucking, jossa lähestulkoon kaikki oli sairastanut/sairasti syöpää ja jossa satoi jostain kumman syystä sammakoita taivaalta. Joka paikassa sammakonverta.
Jouduin tunnustamaan noloja asioita ja päätettiin viisastua, vaikka toisaalta en kyllä usko että meistä koskaan tämän viisaampia tulee. Ehkä ollaan vaan yhdessä tyhmiä.
Haluisin oppia kokkaamaan ja leipomaan, mutta sen sijaan teen vaan piirakoita jotka kuivuu liiallisessa jälkilämmössä, ja suklaakakkuja joille tapahtuu jännittäviä asioita. Mutta oon kuulemma silti ihana. Ja tänään sain tunnustusta, sillä minulla on kuulemma ollut vaikutusta ruokatottumuksiin! Se on aika hienoa. Tulee pätevä olo.
Eikä se vaikutus ole aikaansaatu (ainakaan ihan kokonaan..) syyllistämisellä tai dissaamisella. Jes.
Tulevalla viikolla aion olla aikaansaava ja tunnollinen opiskelija, ettei tarvitse potea hirvittävää ahdistusta ennen joululomalle lähtöä. Aamen.
torstai 18. marraskuuta 2010
Ostakaa mulle lisää D-vitamiinia
Marraskuu alkaa tuntua.
Se tuntuu pimeinä aamuina, pitkin päivää iskevänä mielihaluna nukkumaan, silmälasit sumentavassa lumessa, vetämättömyydessä, petollisena herätyskellona, toiseen altaaseen kasaantuvina tiskeinä, silmäpusseissa.
Mutta toisaalta, nyt ollaan jo yli puolen välin. Eli positiivista on se, että alkaa tuntua vasta nyt.
Ja toisaalta, vuosi sitten tämä aika oli ihan hirvittävää. En oo ikinä kokenut niin kamalaa marraskuuta. Tämä ei ole mitään siihen verrattuna.
Joten lopputulos on positiivinen.
Silti(kin) tuntuu.
Tänään bussi oli viisitoista minuuttia myöhässä, mutta katselin sen ajan lumisadetta katulampun valoa vasten. Se oli aika hienoa. Talvi vain tuli, en jotenkin osannut huomioida kunnolla milloin se tapahtui. Mutta nyt se kuitenkin on. Lumi on hauskaahauskaa. Vaikka se sumentaakin rillit ja kastelee vaatteet ja myöhästyttää bussit.
Iloista on myös se, että meidän rakas ihana lihaisa kuopus on ehkä pieniin päin. Eilen kuulemma paikannettiin kaksi möyrivää mustan alueen asukkia, pituutta noin seitsemän senttiä. Saatamme elää vielä jännittäviä aikoja itsenäisyyspäivän tienoilla, kuulkaas!
Leikkasin joskus viime kuussa Hesarista talteen jonkun mustan maahanmuuttajan repliikin: Marraskuussa ihminen kaipaa hymyä ja halia. Se sanoi samassa jutussa myös, että ihmisten pitäisi olla enemmän yhdessä.
Olen samaa mieltä, ja kuinka onnekasta, huomenna saan vieraan jonka kanssa voin olla yhdessä, jolle voin hymyillä ja joka halii minua.
Tämä erittäin kiva. Oli jo aikakin taas.
Se tuntuu pimeinä aamuina, pitkin päivää iskevänä mielihaluna nukkumaan, silmälasit sumentavassa lumessa, vetämättömyydessä, petollisena herätyskellona, toiseen altaaseen kasaantuvina tiskeinä, silmäpusseissa.
Mutta toisaalta, nyt ollaan jo yli puolen välin. Eli positiivista on se, että alkaa tuntua vasta nyt.
Ja toisaalta, vuosi sitten tämä aika oli ihan hirvittävää. En oo ikinä kokenut niin kamalaa marraskuuta. Tämä ei ole mitään siihen verrattuna.
Joten lopputulos on positiivinen.
Silti(kin) tuntuu.
Tänään bussi oli viisitoista minuuttia myöhässä, mutta katselin sen ajan lumisadetta katulampun valoa vasten. Se oli aika hienoa. Talvi vain tuli, en jotenkin osannut huomioida kunnolla milloin se tapahtui. Mutta nyt se kuitenkin on. Lumi on hauskaahauskaa. Vaikka se sumentaakin rillit ja kastelee vaatteet ja myöhästyttää bussit.
Iloista on myös se, että meidän rakas ihana lihaisa kuopus on ehkä pieniin päin. Eilen kuulemma paikannettiin kaksi möyrivää mustan alueen asukkia, pituutta noin seitsemän senttiä. Saatamme elää vielä jännittäviä aikoja itsenäisyyspäivän tienoilla, kuulkaas!
Leikkasin joskus viime kuussa Hesarista talteen jonkun mustan maahanmuuttajan repliikin: Marraskuussa ihminen kaipaa hymyä ja halia. Se sanoi samassa jutussa myös, että ihmisten pitäisi olla enemmän yhdessä.
Olen samaa mieltä, ja kuinka onnekasta, huomenna saan vieraan jonka kanssa voin olla yhdessä, jolle voin hymyillä ja joka halii minua.
Tämä erittäin kiva. Oli jo aikakin taas.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Elävää kakkaa Epäkodissa
Nyt vasta onkin hämmentävää olla kotona.
Asuin tässä talossa 17 ja puoli vuotta eli käytännössä melkein koko tähän astisen elämäni, ja tiedän että voin edelleen tulla tänne milloin vaan ja että "mun huone" on vieläkin nimellisesti mun huone, mutta jokin on silti muuttunut.
Mä en enää asu täällä. En oikeesti.
Mulla on oma Kämppä, vaikkei se ookkaan oikeesti mun. Jotain vaikutusta sillä joka tapauksessa on ollut, sillä nyt musta tuntuu tietyllä tavalla irralliselta. Kattelen näitä samoja sotkuja ja samoja tavaraa täynnä olevia nurkkauksia ja koirankarvoja matossa ja rasvaroiskeita leipälaatikon kyljessä ja rappukäytävän pilalle kuluneita portaita ja eteisen peililiukuovia ja Neekun vesikuppia ja oon kotona, mutta sitten en kuitenkaan oo.
Jotain on muuttunut minussa ja se on vähän hämmentävää.
Loppuviikko meni jotenkin aika hujauksessa. Torstaina yritin olla skarppina koulussa ja illalla kohtasin Jumalaa Varustamossa ja se kerto mulle juttuja, jotka mun pitää selvittää ja aionkin, perjantaina nähtiin ja kuultiin hyvin puheliasta Mari Möröä ja neuvoin kahdelle naiselle Sokkarilla, miten S-etukorttia pitää käyttää päästäkseen vessaan, ja istuin täpötäydessä bussissa ja kävin äipän ja Veran kanssa kaupassa (en ole edelleenkään täysin itsenäinen: kun käy kotona kaupassa voi ostaa sukkahousuja ja kasvorasvaa ja mozzarellaa) ja lauantai meni Neekun kanssa ulkoillessa ja iskälle iskäinpäivä kakkua leipoessa ja illalla kuulin isoa mustaa miestä Teksasista, joka puhui karismaattisuudesta ja sano koko ajan "Ha Ha Haa!" ja kävin ihkussa saunassa, ja sunnuntaina kuulin lauantai-illan tasapainoksi säyseää nallekarhumaista brittisaarnaajaa ja kuulin omituisen paljon kommentteja mun kasvaneesta tukasta ja alati blondimmasta(??) ulkonäöstä ja söin isänpäivälounasta KYSin vieressä (iskällä oli koko v-loppu päivystys) ja lappasin sarjakuvia laatikoihin ja huolsin Neekun turkin, hampaat, kynnet ja lisäks ultrasin sen iskän kanssa.
Ihanan kamala hirviökappale. Hah.
Kaikesta en kerro tarkemmin, koska teidän mielenkiinto ei riittäisi enää tän postauksen loppuun asti. Siispä, mitkä mua oikeasti kosketti:
mun teini-ikä ja nuoruus vilahteli silmien ohi, kun pakkasin sarjiksia laatikoihin. Jonkun verran laitoin sivuun eroonhakkiutumista varten; niitä mulla ei ole tarvetta säilyttää itseäni saati mahdollista jälkikasvua silmällä pitäen. Haluan tarjota monelta kannalta hyväksihavaittua.
Mietin myös, että jos pitäisi valita esimerkiks kymmenen teosta kaikista, niin miten nekin onnistuis erottelemaan muista. Olisi vaikeaa.
sarjispakkaamisen lisäksi geelillä ja anturilla Neekun vatsan mähliminen eli kotiultraus. Meillä ei ole kovin suuria kuvitelmia, mutta maha on kyllä taas sellasella tavalla tujuna, että jos ei poikasia ole tulossa niin varmaan taas valeraskaus. Nyt kuitenkin oltiin löytävinämme iskän kaa joku tosi mystinen musta pallero, tai siis alue, jonka keskellä poukkoili ihmeellinen möykky. Se oikeesti liikuskeli. Pohdittiin myös, että jos se onkin vaan jotain kakkaa suolessa, mutta ei kai se kakka siellä niin kiivaasti möyris ja myöris.
Mene ja tiedä. Itsenäisyyspäivän tienoilla sen näkee. Onneks oon silloin huudeilla kera henkisen tuen.
Oon varmaan kunnottomin yliopisto-opiskelija ikinä koska en jotenkin suhtaudu asian vaatimalla vakavuudella mun syyslukukauden ainoan tentin uusintaan. Huomenna joka tapauksessa suuntana taas Jyväskylä, ja siellä pitääkin sit majailla aina sinne joulukuulle asti. Huh huh. Toisin sanoen armoton lopputsemppaaminen on nyt otettava. Kyllä. Ehdottomasti. Toteutuu.
Tajusin eilen, että nythän on jo talvi, koska lunta oli lumiukon tekemiseen tarpeeksi ja järvi oli alkanut jäätyä.
Asuin tässä talossa 17 ja puoli vuotta eli käytännössä melkein koko tähän astisen elämäni, ja tiedän että voin edelleen tulla tänne milloin vaan ja että "mun huone" on vieläkin nimellisesti mun huone, mutta jokin on silti muuttunut.
Mä en enää asu täällä. En oikeesti.
Mulla on oma Kämppä, vaikkei se ookkaan oikeesti mun. Jotain vaikutusta sillä joka tapauksessa on ollut, sillä nyt musta tuntuu tietyllä tavalla irralliselta. Kattelen näitä samoja sotkuja ja samoja tavaraa täynnä olevia nurkkauksia ja koirankarvoja matossa ja rasvaroiskeita leipälaatikon kyljessä ja rappukäytävän pilalle kuluneita portaita ja eteisen peililiukuovia ja Neekun vesikuppia ja oon kotona, mutta sitten en kuitenkaan oo.
Jotain on muuttunut minussa ja se on vähän hämmentävää.
Loppuviikko meni jotenkin aika hujauksessa. Torstaina yritin olla skarppina koulussa ja illalla kohtasin Jumalaa Varustamossa ja se kerto mulle juttuja, jotka mun pitää selvittää ja aionkin, perjantaina nähtiin ja kuultiin hyvin puheliasta Mari Möröä ja neuvoin kahdelle naiselle Sokkarilla, miten S-etukorttia pitää käyttää päästäkseen vessaan, ja istuin täpötäydessä bussissa ja kävin äipän ja Veran kanssa kaupassa (en ole edelleenkään täysin itsenäinen: kun käy kotona kaupassa voi ostaa sukkahousuja ja kasvorasvaa ja mozzarellaa) ja lauantai meni Neekun kanssa ulkoillessa ja iskälle iskäinpäivä kakkua leipoessa ja illalla kuulin isoa mustaa miestä Teksasista, joka puhui karismaattisuudesta ja sano koko ajan "Ha Ha Haa!" ja kävin ihkussa saunassa, ja sunnuntaina kuulin lauantai-illan tasapainoksi säyseää nallekarhumaista brittisaarnaajaa ja kuulin omituisen paljon kommentteja mun kasvaneesta tukasta ja alati blondimmasta(??) ulkonäöstä ja söin isänpäivälounasta KYSin vieressä (iskällä oli koko v-loppu päivystys) ja lappasin sarjakuvia laatikoihin ja huolsin Neekun turkin, hampaat, kynnet ja lisäks ultrasin sen iskän kanssa.
Ihanan kamala hirviökappale. Hah.
Kaikesta en kerro tarkemmin, koska teidän mielenkiinto ei riittäisi enää tän postauksen loppuun asti. Siispä, mitkä mua oikeasti kosketti:
mun teini-ikä ja nuoruus vilahteli silmien ohi, kun pakkasin sarjiksia laatikoihin. Jonkun verran laitoin sivuun eroonhakkiutumista varten; niitä mulla ei ole tarvetta säilyttää itseäni saati mahdollista jälkikasvua silmällä pitäen. Haluan tarjota monelta kannalta hyväksihavaittua.
Mietin myös, että jos pitäisi valita esimerkiks kymmenen teosta kaikista, niin miten nekin onnistuis erottelemaan muista. Olisi vaikeaa.
sarjispakkaamisen lisäksi geelillä ja anturilla Neekun vatsan mähliminen eli kotiultraus. Meillä ei ole kovin suuria kuvitelmia, mutta maha on kyllä taas sellasella tavalla tujuna, että jos ei poikasia ole tulossa niin varmaan taas valeraskaus. Nyt kuitenkin oltiin löytävinämme iskän kaa joku tosi mystinen musta pallero, tai siis alue, jonka keskellä poukkoili ihmeellinen möykky. Se oikeesti liikuskeli. Pohdittiin myös, että jos se onkin vaan jotain kakkaa suolessa, mutta ei kai se kakka siellä niin kiivaasti möyris ja myöris.
Mene ja tiedä. Itsenäisyyspäivän tienoilla sen näkee. Onneks oon silloin huudeilla kera henkisen tuen.
Oon varmaan kunnottomin yliopisto-opiskelija ikinä koska en jotenkin suhtaudu asian vaatimalla vakavuudella mun syyslukukauden ainoan tentin uusintaan. Huomenna joka tapauksessa suuntana taas Jyväskylä, ja siellä pitääkin sit majailla aina sinne joulukuulle asti. Huh huh. Toisin sanoen armoton lopputsemppaaminen on nyt otettava. Kyllä. Ehdottomasti. Toteutuu.
Tajusin eilen, että nythän on jo talvi, koska lunta oli lumiukon tekemiseen tarpeeksi ja järvi oli alkanut jäätyä.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Kun kaikki liittyy yhteen
Mun askeleet seuraa sellasta punaista lankaa, jonka huomaan vasta kun katson taaksepäin ja näen sen siellä. Vaikka katson eteenpäin, niin en kykene erottamaan näkymästä sitä lankaa. Mutta siellä se on, koska jokaisella askeleella sitä jää mun taakse yhä pidempi pätkä.
Sen olemassaolo on aika lohdullista, mutta ennen kaikkea jännittävää.
Minulla on ollut koko alkuviikon tietyllä tavalla aktiivinen ja janoinen olo.
Punanen lanka on vienyt mut erilaisiin tilanteisiin, joissa on eri ihmisiä, mutta silti kaikki puhuu samoista asioista toisistaan tietämättä. Se on jännittävää, eikä varmasti sattumaa. Pinnan alla tuntuu kuplivan ja kihisevän. Jyväskylän pinnan alla. Jotain on tapahtumassa. Se vasta onkin jännittävää.
Tiedän, että tulen olemaan osa sitä.
Tänään eräs kauppatieteiden tohtori (ja myös teologi ja mitähän kaikkee se olikaan) sanoi paneelikeskustelussa:
Minusta on hauskaa, että joku vielä uskaltaa olla suorasukainen ja vahva omissa mielipiteissään. Itse en kuitenkaan ehkä käyttäisi noin vahvaa ilmaisua kuin "idiootti"; lähinnä tunnen empatian sekaista turhautumista kyseisiä ihmisiä kohtaan.
Ihan vain siksi, etten ymmärrä miten ne jaksaa tässä elämässä ja tässä maailmassa ja tässä ajassa ilman Jumalaa. Miksei ne ymmärrä, että asiat vois olla niin paljon paremminkin.
Toissapäivänä teki mieli tulla vihaiseksi kaupassa, koska huomasin että kevytmaito on sentin kalliimpaa kuin rasvaton, ja täysmaito sentin kalliimpaa kuin kevyt. Mikä logiikka on siinä, että mitä käsitellympää, sen halvempaa??!
Onneksi olen niin rationaalinen ja hillitty ihminen, etten polttanut päreitä.
Ja nyt jos kerrankin ajoissa nukkumaan menis.
Sen olemassaolo on aika lohdullista, mutta ennen kaikkea jännittävää.
Minulla on ollut koko alkuviikon tietyllä tavalla aktiivinen ja janoinen olo.
Punanen lanka on vienyt mut erilaisiin tilanteisiin, joissa on eri ihmisiä, mutta silti kaikki puhuu samoista asioista toisistaan tietämättä. Se on jännittävää, eikä varmasti sattumaa. Pinnan alla tuntuu kuplivan ja kihisevän. Jyväskylän pinnan alla. Jotain on tapahtumassa. Se vasta onkin jännittävää.
Tiedän, että tulen olemaan osa sitä.
Tänään eräs kauppatieteiden tohtori (ja myös teologi ja mitähän kaikkee se olikaan) sanoi paneelikeskustelussa:
"En ymmärrä tiedemiehiä, jotka sanovat ettei Jumalaa ole olemassa, että se on jollain tavalla muka tieteellinen fakta. Sellainen on huono tiedemies, joka ei selvästikään ole tutkinut oikeasti yhtään mitään.(huom: vapaa, muistini muokkaama sitaatti)
En ymmärrä myöskään, etteivät kaikki ihmiset ole uskossa. Tilastojen mukaan näin kuitenkin on. Kauppatieteissä meillä on vallalla käsitys, jonka mukaan ihmiset pyrkivät toimimaan rationaalisesti. Tämä kuitenkin sotii tilastotietoa vastaan, sillä mitä rationaalista on uskomatta olemisessa? Minun mielestä jokainen, joka ei usko Jumalaan, on idiootti."
Minusta on hauskaa, että joku vielä uskaltaa olla suorasukainen ja vahva omissa mielipiteissään. Itse en kuitenkaan ehkä käyttäisi noin vahvaa ilmaisua kuin "idiootti"; lähinnä tunnen empatian sekaista turhautumista kyseisiä ihmisiä kohtaan.
Ihan vain siksi, etten ymmärrä miten ne jaksaa tässä elämässä ja tässä maailmassa ja tässä ajassa ilman Jumalaa. Miksei ne ymmärrä, että asiat vois olla niin paljon paremminkin.
Toissapäivänä teki mieli tulla vihaiseksi kaupassa, koska huomasin että kevytmaito on sentin kalliimpaa kuin rasvaton, ja täysmaito sentin kalliimpaa kuin kevyt. Mikä logiikka on siinä, että mitä käsitellympää, sen halvempaa??!
Onneksi olen niin rationaalinen ja hillitty ihminen, etten polttanut päreitä.
Ja nyt jos kerrankin ajoissa nukkumaan menis.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Lumisade suoraan Himalajalta
Olen täydellisen sekaisin viikonpäivistä. Arkirytmini on niin vaihteleva ja kummallinen, ettei päivät tunnu niiden nimisiltä, mitä ne on. Tai sitten mulla on vaan menossa hirmuinen käsitysremontti viikonpäivistä ja sitten mikään ei ole kuin ennen!!!
Joo.
Eilen yritin oikeasti olla ahkera suomen lukija ja jossain määrin onnistuinkin. Taidan silti mennä ensi viikolla uudelle yritykselle, vaikka eihän sitä tiedä jos ihme tapahtuisi ja ei olisikaan parannettavaa - no niin vissiin, mutta siis että kattoo nyt tuleeko tarpeeksi tyydyttävä arvosana. Voiko muuten olla lållerompaa, että syksyn ainoa tentti, ja silti ei rupee ajoissa valmistautumaan?
Mun ikkunasta kuuluu tuulen puhallus niiiiin hyvin. Mietin et johtuukohan se siitä, kun oon täässä sisänurkassa, koska ei kämppiksellä kuulu samalla tavalla.
Eilen kävin myös kaupassa ilman pipoa ja heti sitä kaipasin. Tein hyvää risottoa ja mustaherukkarahkaa, joka varmasti herättää riemunkiljahduksia ainakin Tumpassa (mistä tuli mieleeni, että kaiken päätteeksi onnistuin vielä äsken herättämään sen raukkaparan, mutta ku ei ollu soittanu! vaikka minun olis tehny mieli höpötellä! siis onhan tää nyt kumma ettei se sitä tienny vaikken kertonukkaan!).
Eilen myös kävelin uudelle kadulle uuteen asuntoon ja ihmisistäkin uusia oli 4/6. Tätä kutsutaan soluksi. Se oli virkistävää. Tosin vaikeaa on yrittää kertoa itsestään jotain uusille ihmisille. Mikä muka määrittelee minut? Mitä haluan jakaa itestäni tyypeille, jotka ei tiedä vielä mitään, ja joille tulee siitä tietynlainen käsitys?
Sit ei osaa sanoo mitään kunnollista. Sit jälkeenpäin totta kai tulee ripotellen mieleen että niin no se ja se.
Mutta väliäpä hällä. Oli kivaa rukoilla ja meininki jatkui taas tänään tentin jälkeen, ja oli hauskaa että eilinen yksi uusi ihminen oikeasti tuli paikalle eikä vain lupaillut tyhjiä!
Minusta alkaa tuntua, että tää lähtee vielä oikeesti kulkemaan tästä. Ai mikä tää, no miettikääpä sitä.
Olen hylännyt pyöräilyn nyt luultavastikin ensi kevääseen saakka. Syy: petollisen liukasta, en uskalla riskeerata. Toinensyy: naamalla olisi kuolettavan kylmä, kun kävellessäkin jo on.
Eksyin pitkästä aikaa keskustaan, ja ostin Himalajan ruususuolaa (jopa 84 eri alkuainetta!, väittää propaganda, ei mitään otettu pois! ei mitään lisätty! alkuperäinen!), pähkinäsekoitusta (koska ajattelin pikkuhiljaa laajentaa pähkinärepertuaariani), papusekotusta (jonka ehkä jaksa liottaa ja keittääkin jossain elämässä) ja iskälle isänpäivälahjan. Ihme ja kumma, en muista millon viimeks olisin ees muistanut ajatella sellasia asioita kuin isänpäivälahja.
Jos musta on tullu parempi ihminen.
Ja ostin myös - kyllä, senpä juuri - bussikortin. Ja tulin bussilla Slummille. Kuinka eriskummallista.
Taidan silti kuitenkin yrittää suosia kävelyä kunnes kyllästyn.
Oi että tuolla taitaa oikeesti olla melkonen pyry ja myräkkä.
Kaksi asiaa:
Tiesittekö että kuorituissa auringonkukansiemenissä on yli 34% proteiinia? Ainakin muistaakseni. Nehän on siis melkosta ruokaa.
Kertokaa mulle, mitä eroa on intiaanisokerilla ja täysruokosokerilla? Tai siis että onko niillä oikeasti mitään eroa?
Kotiin päästessä en jotenkin osannu yhtään olla. Annoin itselleni luvan täydellisen vajaapäisyyden terapiahetkeen: aakkostin mun jääkaappirunomagneetit. Oikein siististi ja tarkasti.
Sit ku olin valmis tajusin, että olisin voinu jaotella ne myös esim. sanaluokkien mukaan.
Ehkä ens kerralla.
Joo tiedän, ei tässä merkinnässä ollut oikeesti mitään, mutta aattelimpa silti kirjottaa. Siitäs saitte.
PS: VUOTAAKO mun ikkuna?? Äsken tuntui käsillä lumihitusia!
EDIT/ muistin väärin, a-siemenissä olikin noin 23% protskuu
Joo.
Eilen yritin oikeasti olla ahkera suomen lukija ja jossain määrin onnistuinkin. Taidan silti mennä ensi viikolla uudelle yritykselle, vaikka eihän sitä tiedä jos ihme tapahtuisi ja ei olisikaan parannettavaa - no niin vissiin, mutta siis että kattoo nyt tuleeko tarpeeksi tyydyttävä arvosana. Voiko muuten olla lållerompaa, että syksyn ainoa tentti, ja silti ei rupee ajoissa valmistautumaan?
Mun ikkunasta kuuluu tuulen puhallus niiiiin hyvin. Mietin et johtuukohan se siitä, kun oon täässä sisänurkassa, koska ei kämppiksellä kuulu samalla tavalla.
Eilen kävin myös kaupassa ilman pipoa ja heti sitä kaipasin. Tein hyvää risottoa ja mustaherukkarahkaa, joka varmasti herättää riemunkiljahduksia ainakin Tumpassa (mistä tuli mieleeni, että kaiken päätteeksi onnistuin vielä äsken herättämään sen raukkaparan, mutta ku ei ollu soittanu! vaikka minun olis tehny mieli höpötellä! siis onhan tää nyt kumma ettei se sitä tienny vaikken kertonukkaan!).
Eilen myös kävelin uudelle kadulle uuteen asuntoon ja ihmisistäkin uusia oli 4/6. Tätä kutsutaan soluksi. Se oli virkistävää. Tosin vaikeaa on yrittää kertoa itsestään jotain uusille ihmisille. Mikä muka määrittelee minut? Mitä haluan jakaa itestäni tyypeille, jotka ei tiedä vielä mitään, ja joille tulee siitä tietynlainen käsitys?
Sit ei osaa sanoo mitään kunnollista. Sit jälkeenpäin totta kai tulee ripotellen mieleen että niin no se ja se.
Mutta väliäpä hällä. Oli kivaa rukoilla ja meininki jatkui taas tänään tentin jälkeen, ja oli hauskaa että eilinen yksi uusi ihminen oikeasti tuli paikalle eikä vain lupaillut tyhjiä!
Minusta alkaa tuntua, että tää lähtee vielä oikeesti kulkemaan tästä. Ai mikä tää, no miettikääpä sitä.
Olen hylännyt pyöräilyn nyt luultavastikin ensi kevääseen saakka. Syy: petollisen liukasta, en uskalla riskeerata. Toinensyy: naamalla olisi kuolettavan kylmä, kun kävellessäkin jo on.
Eksyin pitkästä aikaa keskustaan, ja ostin Himalajan ruususuolaa (jopa 84 eri alkuainetta!, väittää propaganda, ei mitään otettu pois! ei mitään lisätty! alkuperäinen!), pähkinäsekoitusta (koska ajattelin pikkuhiljaa laajentaa pähkinärepertuaariani), papusekotusta (jonka ehkä jaksa liottaa ja keittääkin jossain elämässä) ja iskälle isänpäivälahjan. Ihme ja kumma, en muista millon viimeks olisin ees muistanut ajatella sellasia asioita kuin isänpäivälahja.
Jos musta on tullu parempi ihminen.
Ja ostin myös - kyllä, senpä juuri - bussikortin. Ja tulin bussilla Slummille. Kuinka eriskummallista.
Taidan silti kuitenkin yrittää suosia kävelyä kunnes kyllästyn.
Oi että tuolla taitaa oikeesti olla melkonen pyry ja myräkkä.
Kaksi asiaa:
Tiesittekö että kuorituissa auringonkukansiemenissä on yli 34% proteiinia? Ainakin muistaakseni. Nehän on siis melkosta ruokaa.
Kertokaa mulle, mitä eroa on intiaanisokerilla ja täysruokosokerilla? Tai siis että onko niillä oikeasti mitään eroa?
Kotiin päästessä en jotenkin osannu yhtään olla. Annoin itselleni luvan täydellisen vajaapäisyyden terapiahetkeen: aakkostin mun jääkaappirunomagneetit. Oikein siististi ja tarkasti.
Sit ku olin valmis tajusin, että olisin voinu jaotella ne myös esim. sanaluokkien mukaan.
Ehkä ens kerralla.
Joo tiedän, ei tässä merkinnässä ollut oikeesti mitään, mutta aattelimpa silti kirjottaa. Siitäs saitte.
PS: VUOTAAKO mun ikkuna?? Äsken tuntui käsillä lumihitusia!
EDIT/ muistin väärin, a-siemenissä olikin noin 23% protskuu
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Tintidi-diidii, tintidi-diidii, taaistelu-JASka!
Kirjoitin perjantaina keltaiseen muistilappuun listan asioista, jotka on tehtäviä asioita lähitulevaisuudessa. Oon harrastanut noita tehtävää-lappuja nyt aika paljon, ne auttaa mua jäsentämään mun pään ja ehkäsee mua unohtamasta asioita ja toisaalta hautomasta niitä pakonomaisesti päässä unohtamisen pelossa.
Siinä lapussa oli kuus kohtaa ja sain yliviivattua viikonlopun aikana niistä yhden. Heh.
Mutta ei se mitään. Yritän opetella antamaan tilaa niille asioille, jotka painaa. Perjantaina lysähdin sängylle ja tuntui kovin raskautetulta, vaikkei päivä ollut edes ollut hirvittävän pitkä. Jos mieli seikkailee koko päivän tulevaisuudessa ja jos siitä joutuu vielä keskustelemaan yli tunnin jonkun ihmisen kanssa, niin ei ole ihme jos tuntuu kaikkensa antaneelta. Mutta sen keskustelun jälkeen tuntui edes hitusen varmemmalta ja selkeemmältä.
Sängyllä koomatessa laitoin ajatuksia järjestykseen ja ratkaisin missä vietän viikonlopun ja mitä tehden.
En lähtenyt Kuopioon. Olin täällä.
Enkä lukenut tenttiin koko viikonloppua. Eilen olin yötä Maijukalla Mailun kanssa ja tänään kävin kirkossa, kun kerrankin olin sunnuntaina huudeilla.
Ja just nyt niillä on enemmän merkitystä kuin keltaisella muistilapulla.
Tänään tein taas yhden päätöksen lisää. Se vie mut mahdollisesti helmikuussa Sherwoodin metsiin.
Tänään myös paistoin itselleni illalla yhden ainoan paksun letun, jonka söin mansikoiden ja jäätelön kera. Join Antistress-hauduketta. Lisäksi kuuntelin Tumpan käskystä The Bad Ass Brass Bandia ja tanssin villisti mun pienessä huoneessa. Siinä oli meininkiä.
Huomenna tankkaan suomea ähkyyn asti. Tämän lupaan pyhästi tässä ja nyt.
Siinä lapussa oli kuus kohtaa ja sain yliviivattua viikonlopun aikana niistä yhden. Heh.
Mutta ei se mitään. Yritän opetella antamaan tilaa niille asioille, jotka painaa. Perjantaina lysähdin sängylle ja tuntui kovin raskautetulta, vaikkei päivä ollut edes ollut hirvittävän pitkä. Jos mieli seikkailee koko päivän tulevaisuudessa ja jos siitä joutuu vielä keskustelemaan yli tunnin jonkun ihmisen kanssa, niin ei ole ihme jos tuntuu kaikkensa antaneelta. Mutta sen keskustelun jälkeen tuntui edes hitusen varmemmalta ja selkeemmältä.
Sängyllä koomatessa laitoin ajatuksia järjestykseen ja ratkaisin missä vietän viikonlopun ja mitä tehden.
En lähtenyt Kuopioon. Olin täällä.
Enkä lukenut tenttiin koko viikonloppua. Eilen olin yötä Maijukalla Mailun kanssa ja tänään kävin kirkossa, kun kerrankin olin sunnuntaina huudeilla.
Ja just nyt niillä on enemmän merkitystä kuin keltaisella muistilapulla.
Tänään tein taas yhden päätöksen lisää. Se vie mut mahdollisesti helmikuussa Sherwoodin metsiin.
Tänään myös paistoin itselleni illalla yhden ainoan paksun letun, jonka söin mansikoiden ja jäätelön kera. Join Antistress-hauduketta. Lisäksi kuuntelin Tumpan käskystä The Bad Ass Brass Bandia ja tanssin villisti mun pienessä huoneessa. Siinä oli meininkiä.
Huomenna tankkaan suomea ähkyyn asti. Tämän lupaan pyhästi tässä ja nyt.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Puolimatkan pysäkillä
Tänä aamuna musta on tuntunut tosi irralliselta maailmasta.
Luulen, että se johtuu tosta lumisateesta. Oli taas jotenkin elähdyttävää herätä valkoseen luontoon. Toi on vielä tollasta hiljaista ja rauhallista, äänetöntä sadetta. Ei tuiskua. Tota vois jäädä katselemaan vaikka kuinka pitkäks aikaa. Varsinkin Coldplayn soidessa taustalla, Parachutesin.
Alan tykätä mun energisoivista verhoista ja mun ikkunasta, vaikka se onkin ihan hitusen liian korkeella.
Muuttoviikonlopun jälkeen ensimmäinen viikonloppu, jonka olen kokonaan Jyväskylässä (paitsi että oikeastaan pilkunviilausnäkökulmasta ei, koska menen Laukaaseen Maijukalle yöksi). Ja ensimmäinen viikonloppu, että me molemmat ollaan Kämpillä, sekä Kämppis että minä. Ehkä senkin takia tää on vähän kumman tuntusta.
Tää tuntuu vieläkin ehkä enemmän sellaselta tukikohdalta kuin varsinaisesti omalta pesältä. Olis eri asia, jos mulla ei olis tarvetta lähteä mihinkään, mutta nyt poukkoilen kolmen eri paikan välillä. Se on aika huvittavaakin jotenki, tää on tässä keskiössä ja sit sinkoilen väliin koilliseen ja väliin lounaaseen. En oikeestaan koe sitä repivänä, mutta jonkin verran se luo irrallisuuden tuntua ja sellasta, etten osaa täydellisesti vieläkään sisäistää, että mun pitäis rakentaa pääosa elämästäni tänne, tähän kaupunkiin.
Tällä viikolla jossain vaiheessa mietin varmaan ensimmäistä kertaa muuttamisen jälkeen, että entäs jos olisinkin valinnut Tampereen. Entäs jos se oliskin ollut parempi, entäs josjosjos. Mietin, että johtuko mun päätös vaan siitä, etten uskaltanut tehdä selkeää ratkaisua, vaan että halusin pelata ikään kuin varman päälle ja jäädä tähän puolimatkaan. Etten uskaltanut mennä ihan lähelle toista, koska en uskaltanut joutua liian kauas toisesta.
Mutta ei. Ei se niin oo. Kyllä mä tiedän, että tää on oikea paikka nyt, ja että tää oli päätös jonka tiesin tekeväni. Kai se vaan hämmentää, kun olis ollut mahdollisuus valita toisinkin.
Mutta nyt oon täällä ja se on hyvä.
! TUOLLA NÄKYY KAISTALE SINISTÄ TAIVASTA! EKAAN KERTAAN MONEEN PÄIVÄÄN!!
Eilen selvitin mysteerin "Miksi vasempaan pakaraani ilmestyy kovin usein märkä läntti pyöräillessä?". Aivan kuten olinkin arvellut (mutta aina unohtanut tarkistaa): vasemmalla puolella satulan ihan alareunassa oli ehkä sentin pitunen halkeama päällysteessä, ihan mitätön, mutta mahtavan painoni alla sitä kautta ilmeisesti tirisee sateella imeytynyttä kosteutta mun housuihin. Jee.
Eilen katsoin myös jostain nostalgianimpulsiosta Paistetut vihreät tomaatit. Se oli ensimmäinen elokuva, jonka oon katsonut motorisoidussa sängyssäni ja ylipäätään omassa Kämpässäni.
Tajusin vasta naamiksen ansiosta, että tänään on pyhäinpäivä. Ja ylipäätään pyhä. En oo näköjään ihan mukana maailman menossa.
Luulen, että se johtuu tosta lumisateesta. Oli taas jotenkin elähdyttävää herätä valkoseen luontoon. Toi on vielä tollasta hiljaista ja rauhallista, äänetöntä sadetta. Ei tuiskua. Tota vois jäädä katselemaan vaikka kuinka pitkäks aikaa. Varsinkin Coldplayn soidessa taustalla, Parachutesin.
Alan tykätä mun energisoivista verhoista ja mun ikkunasta, vaikka se onkin ihan hitusen liian korkeella.
Muuttoviikonlopun jälkeen ensimmäinen viikonloppu, jonka olen kokonaan Jyväskylässä (paitsi että oikeastaan pilkunviilausnäkökulmasta ei, koska menen Laukaaseen Maijukalle yöksi). Ja ensimmäinen viikonloppu, että me molemmat ollaan Kämpillä, sekä Kämppis että minä. Ehkä senkin takia tää on vähän kumman tuntusta.
Tää tuntuu vieläkin ehkä enemmän sellaselta tukikohdalta kuin varsinaisesti omalta pesältä. Olis eri asia, jos mulla ei olis tarvetta lähteä mihinkään, mutta nyt poukkoilen kolmen eri paikan välillä. Se on aika huvittavaakin jotenki, tää on tässä keskiössä ja sit sinkoilen väliin koilliseen ja väliin lounaaseen. En oikeestaan koe sitä repivänä, mutta jonkin verran se luo irrallisuuden tuntua ja sellasta, etten osaa täydellisesti vieläkään sisäistää, että mun pitäis rakentaa pääosa elämästäni tänne, tähän kaupunkiin.
Tällä viikolla jossain vaiheessa mietin varmaan ensimmäistä kertaa muuttamisen jälkeen, että entäs jos olisinkin valinnut Tampereen. Entäs jos se oliskin ollut parempi, entäs josjosjos. Mietin, että johtuko mun päätös vaan siitä, etten uskaltanut tehdä selkeää ratkaisua, vaan että halusin pelata ikään kuin varman päälle ja jäädä tähän puolimatkaan. Etten uskaltanut mennä ihan lähelle toista, koska en uskaltanut joutua liian kauas toisesta.
Mutta ei. Ei se niin oo. Kyllä mä tiedän, että tää on oikea paikka nyt, ja että tää oli päätös jonka tiesin tekeväni. Kai se vaan hämmentää, kun olis ollut mahdollisuus valita toisinkin.
Mutta nyt oon täällä ja se on hyvä.
! TUOLLA NÄKYY KAISTALE SINISTÄ TAIVASTA! EKAAN KERTAAN MONEEN PÄIVÄÄN!!
Eilen selvitin mysteerin "Miksi vasempaan pakaraani ilmestyy kovin usein märkä läntti pyöräillessä?". Aivan kuten olinkin arvellut (mutta aina unohtanut tarkistaa): vasemmalla puolella satulan ihan alareunassa oli ehkä sentin pitunen halkeama päällysteessä, ihan mitätön, mutta mahtavan painoni alla sitä kautta ilmeisesti tirisee sateella imeytynyttä kosteutta mun housuihin. Jee.
Eilen katsoin myös jostain nostalgianimpulsiosta Paistetut vihreät tomaatit. Se oli ensimmäinen elokuva, jonka oon katsonut motorisoidussa sängyssäni ja ylipäätään omassa Kämpässäni.
Tajusin vasta naamiksen ansiosta, että tänään on pyhäinpäivä. Ja ylipäätään pyhä. En oo näköjään ihan mukana maailman menossa.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Ukkosella ei tekeydytä edes naiiviksi
Minulla oli vajaa lapsuus.
En koskaan tehnyt ite viiliä.
Siispä laajensin tänään elämänkokemustani ja sekoitin hiukan viiliä ja täysmaitoa ja nyt jännityksellä odotan mitä tapahtuu.
En tosin tiedä kumpi tulee halvemmaks: ostaa viili viilinä vai valmistaa sitä juuresta ja maidosta, kaikki kuitenkin maksaa.
Palaan asiaan kunhan olen nauttinut tekeytyneestä viilistä. Netissä luki ettei viili tekeydy jos ukkostaa. Kaikkea sitä oppii kun opiskelee yliopistossa.
Oikeastaan olisi ihan hyvä olla jo nukkumassa. Jossain vaiheessa iltaa mua oikeesti väsyttikin. Oon ollut pitkään hereillä, kiitos viikon ainoan kahdeksan aamuni. Vaikka itse asiassa oli melko raikas fiilis olla niin aikasin ylhäällä. On se erilaista pyöräillä kahdeksalta kuin kahdeltatoista.
Tänään siirryttiin runoista proosaan, luennoitiin feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta ja Aleksis Kivestä. Eri luennoilla tosin.
Mä kuitenkin palasin runoihin. Ennen Varustamoa pyörähdin kirjaston poistomyynnissä ja sieltä löytyi muutamalla eurolla helmiä matkaan, joista kolme neljästä on runokirjoja. Sit kävin vielä lainaamassakin runokirjoja kun kiinnostuin mun analyysirunoilijan tuotannosta.
Vietin iltahetken lattialla. Poltin kynttilää, söin appelsiinia ja luin random-ostoa Sointu Sallista, jonka runot olivat kaikessa naiiviudessaan itkettävän sympaattisia ja suloisia ja just nappeja siihen hetkeen.
Nyt kun on joku, jota rakastaa erityisellä tavalla, tää saa ihan uuden ulottuvuuden.
Oon kyllä tiedostanut mun arjen onnellisuuden jo pitkän aikaa eikä se vieläkään lakkaa hämmästyttämästä minua. Mun ongelmat on sitä luokkaa, että mitä söisin iltapalaksi tai missä viettäisin mun viikonlopun, kun on mahdollisuus seilata kolmen (tai jopa neljän) paikkakunnan väliä. En ole vieläkään päättänyt, missä olen huomenna. Ehkä se selviää omalla painollaan.
Siinä niille, jotka on väsyneitä.
Jos osaiskin keskittyä kohtaamisiinsa sellaisella intensiteetillä.
Ja kun kerran vauhtiin päästiin, niin vielä:
Suloista.
Koska tämä menee jo niin överiksi, niin vielä vähän ronskimpaakin lempeä:
Hihi, minulle tuli ihan oikeasti hyvä mieli näitä lukiessa. Ne oli jotekin niin häpeilemättömän naiiveja ja vailla turhia pyrkimyksiä olla korkeaa runoutta.
Onkohan minun viili aamulla jo tekeytynyt! (miten mainio ilmaus sitä paitsi)
Minulla on ikävä Toumon poskea. Se on hyvin lämmin poski.
Sitaatit: Sointu Sallinen - Ikävä on mennyt (1988); Sydämessä haikeuden kolo (1990)
En koskaan tehnyt ite viiliä.
Siispä laajensin tänään elämänkokemustani ja sekoitin hiukan viiliä ja täysmaitoa ja nyt jännityksellä odotan mitä tapahtuu.
En tosin tiedä kumpi tulee halvemmaks: ostaa viili viilinä vai valmistaa sitä juuresta ja maidosta, kaikki kuitenkin maksaa.
Palaan asiaan kunhan olen nauttinut tekeytyneestä viilistä. Netissä luki ettei viili tekeydy jos ukkostaa. Kaikkea sitä oppii kun opiskelee yliopistossa.
Oikeastaan olisi ihan hyvä olla jo nukkumassa. Jossain vaiheessa iltaa mua oikeesti väsyttikin. Oon ollut pitkään hereillä, kiitos viikon ainoan kahdeksan aamuni. Vaikka itse asiassa oli melko raikas fiilis olla niin aikasin ylhäällä. On se erilaista pyöräillä kahdeksalta kuin kahdeltatoista.
Tänään siirryttiin runoista proosaan, luennoitiin feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta ja Aleksis Kivestä. Eri luennoilla tosin.
Mä kuitenkin palasin runoihin. Ennen Varustamoa pyörähdin kirjaston poistomyynnissä ja sieltä löytyi muutamalla eurolla helmiä matkaan, joista kolme neljästä on runokirjoja. Sit kävin vielä lainaamassakin runokirjoja kun kiinnostuin mun analyysirunoilijan tuotannosta.
Vietin iltahetken lattialla. Poltin kynttilää, söin appelsiinia ja luin random-ostoa Sointu Sallista, jonka runot olivat kaikessa naiiviudessaan itkettävän sympaattisia ja suloisia ja just nappeja siihen hetkeen.
Ihminenniin lähellä,että voithäntä helposti haavoittaa;niin lähellä,että voithäntä hellästi myös hoitaa.
Nyt kun on joku, jota rakastaa erityisellä tavalla, tää saa ihan uuden ulottuvuuden.
Onni on hiljainen
ja arkinen.
Usein sen huomaa
vasta sitten,
kun se jo meni.
Oon kyllä tiedostanut mun arjen onnellisuuden jo pitkän aikaa eikä se vieläkään lakkaa hämmästyttämästä minua. Mun ongelmat on sitä luokkaa, että mitä söisin iltapalaksi tai missä viettäisin mun viikonlopun, kun on mahdollisuus seilata kolmen (tai jopa neljän) paikkakunnan väliä. En ole vieläkään päättänyt, missä olen huomenna. Ehkä se selviää omalla painollaan.
Täytymisten ja muistamisten,
menemisten ja tekemisten
paineessa muistan:
Ollakin on teonsana.
- Minun arvoni ei ole vain siinä,
että teen,
vaan jo siinä,
että olen.
Siinä niille, jotka on väsyneitä.
Kaikki aiemmin kokemanion ollut valmistustakohtaamaan tämä ihminen,tekemään tämä tehtävätänään, tässä.
Jos osaiskin keskittyä kohtaamisiinsa sellaisella intensiteetillä.
Ja kun kerran vauhtiin päästiin, niin vielä:
Tehtävä, sinulle annettu,
että sen tekisit.
Päivä, sinulle annettu,
että sen eläisit.
Ihmiset, sinulle annetut,
että heitä rakastaisit.
Armo, sinulle annettu,
että jaksaisit alkaa
taas alusta uudestaan.
Suloista.
Koska tämä menee jo niin överiksi, niin vielä vähän ronskimpaakin lempeä:
Ei mikään ole niin hyväkuin sinun kätesi,kun se liikkuu ihoani pitkin.Se on niin hellä ja hiljainen,kuitenkin tosi,että se kutsuu minutkin elämään.Kun se piirtää ääriviivojani,tiedän olevani tässä.Uskon, että elän.
Hihi, minulle tuli ihan oikeasti hyvä mieli näitä lukiessa. Ne oli jotekin niin häpeilemättömän naiiveja ja vailla turhia pyrkimyksiä olla korkeaa runoutta.
Onkohan minun viili aamulla jo tekeytynyt! (miten mainio ilmaus sitä paitsi)
[--]Sinä vanha ja käytössä kulunutolet niin rakkaaksi käynyt.
Minulla on ikävä Toumon poskea. Se on hyvin lämmin poski.
Sitaatit: Sointu Sallinen - Ikävä on mennyt (1988); Sydämessä haikeuden kolo (1990)
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
36 viikkoa ja 5 päivää selvinnyt
Silmissä tuntuu siltä, että oon lukenut koko päivän. Ja sen todella oon tehnyt.
Mutta turhuuksia en ole lukenut! Ihme ja kumma, mutta tämä on totta.
Olen lukenut näytöltä ja paperilta ja kirjansivulta.
Olen lukenut pöydällä ja lattialla ja sängyllä.
Oon oppinut tänään aika paljon. Esim kolesterolista - hyvästä ja pahasta - ja statiineista. Keskiajan kirjallisuuden muodoista. Lukijatutkimuksesta. Oman tekstin muokkaamisesta. Abortista.
Se oli kaikkein järkyttävintä. Lukekaa vaikka itse täältä.
Neljä vuotta vanhaa juttua ehkä, mutta en usko että asiat on siitä mihinkään muuttunu.
Jos tuhatta elävänä syntynyttä lasta kohti abortoidaan kakssataa, niin minusta se on ihan tosi paljon. Ihan liikaa.
Opin myös sen, että viidennellä viikolla sikiöllä on sydän, kahdeksannella kaikki muutkin elimet. Raskaus kestää yleensä 40 viikkoa, ja vielä 24.viikollakin raskaus saatetaan keskeyttää. Sen ikäiset sikiöt voi nykyään säilyä jo hengissä.
Yli 80% aborteista tehdään sosiaalisista syistä, eli synnytys olisi naiselle "huomattava rasitus".
NIIN VARMAAN.
Sen tahtoisin tietää, miten iso noista SOSIAALISISTA SYISTÄ, johtuu pelkästään ihmisten omasta vastuuttomuudesta tai itsekkyydestä. Jos vauva ei satu sopimaan omaan elämäntilanteeseen, niin onko oikein evätä siltä mahdollisuus syntymään? Miks on sit pitäny harrastaa seksiä, jos ei ole hyväksynyt sitä tosiasiaa, että kunnollisesta ehkäisystä huolimatta hedelmöittyminen voi olla seurauksena? Raiskaukset ja muut on asia erikseen, mutta ne onkin ihan marginaalia, eikä selitä noin isoa lukua.
Millä perusteella äidillä on oikeus päättää, että tällä tulevalla ihmisellä ei olekaan yhtäläistä oikeutta elämään niin kuin minulla oli, vaan valitsempa abortin niin että sikiöstä tulee "biologista jätettä"?
EI SE OLE BIOLOGISTA JÄTETTÄ, SE ON IHMINEN!!
Ja joo kyllä, tämä herätti minussa vahvoja tunteita. Ja joo kyllä, näistä asioista on varmaan yhtä monia mielipiteitä kuin on ihmisiäkin.
Mutta HEI: syntymätön lapsi on puolustuskyvytön osapuoli, jolla ei ole omaa ääntä. Miksei sillä ole oikeusturvaa? Missä tässä on järki ja inhimillisyys, minä vaan kysyn?
Kiitos äiti, ettet halunnut minusta biologista jätettä vaan että sain mahdollisuuden yrittää elämää.
Mutta turhuuksia en ole lukenut! Ihme ja kumma, mutta tämä on totta.
Olen lukenut näytöltä ja paperilta ja kirjansivulta.
Olen lukenut pöydällä ja lattialla ja sängyllä.
Oon oppinut tänään aika paljon. Esim kolesterolista - hyvästä ja pahasta - ja statiineista. Keskiajan kirjallisuuden muodoista. Lukijatutkimuksesta. Oman tekstin muokkaamisesta. Abortista.
Se oli kaikkein järkyttävintä. Lukekaa vaikka itse täältä.
Neljä vuotta vanhaa juttua ehkä, mutta en usko että asiat on siitä mihinkään muuttunu.
Jos tuhatta elävänä syntynyttä lasta kohti abortoidaan kakssataa, niin minusta se on ihan tosi paljon. Ihan liikaa.
Opin myös sen, että viidennellä viikolla sikiöllä on sydän, kahdeksannella kaikki muutkin elimet. Raskaus kestää yleensä 40 viikkoa, ja vielä 24.viikollakin raskaus saatetaan keskeyttää. Sen ikäiset sikiöt voi nykyään säilyä jo hengissä.
Yli 80% aborteista tehdään sosiaalisista syistä, eli synnytys olisi naiselle "huomattava rasitus".
NIIN VARMAAN.
Sen tahtoisin tietää, miten iso noista SOSIAALISISTA SYISTÄ, johtuu pelkästään ihmisten omasta vastuuttomuudesta tai itsekkyydestä. Jos vauva ei satu sopimaan omaan elämäntilanteeseen, niin onko oikein evätä siltä mahdollisuus syntymään? Miks on sit pitäny harrastaa seksiä, jos ei ole hyväksynyt sitä tosiasiaa, että kunnollisesta ehkäisystä huolimatta hedelmöittyminen voi olla seurauksena? Raiskaukset ja muut on asia erikseen, mutta ne onkin ihan marginaalia, eikä selitä noin isoa lukua.
Millä perusteella äidillä on oikeus päättää, että tällä tulevalla ihmisellä ei olekaan yhtäläistä oikeutta elämään niin kuin minulla oli, vaan valitsempa abortin niin että sikiöstä tulee "biologista jätettä"?
BIOLOGISTA JÄTETTÄ.
EI SE OLE BIOLOGISTA JÄTETTÄ, SE ON IHMINEN!!
Ja joo kyllä, tämä herätti minussa vahvoja tunteita. Ja joo kyllä, näistä asioista on varmaan yhtä monia mielipiteitä kuin on ihmisiäkin.
Mutta HEI: syntymätön lapsi on puolustuskyvytön osapuoli, jolla ei ole omaa ääntä. Miksei sillä ole oikeusturvaa? Missä tässä on järki ja inhimillisyys, minä vaan kysyn?
Kiitos äiti, ettet halunnut minusta biologista jätettä vaan että sain mahdollisuuden yrittää elämää.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Suomalaiset ovat selvästi lukijakansaa
Nämä alkutalven aamut on ihania. Tykkään pikkupakkasesta, kirkkaasta auringonpaisteesta ja kuulaasta, sinisestä taivaasta. Näitä lisää kiitos, ei niitä koko viikonlopun vallinneita harmaan apaattisia epämääräisiä pilvipäiviä.
Vietin jälleen velvollisuudettoman pitkän viikonlopun. Turvotin itseäni Kangalassa, rikoin Tumpan nastarenkaita matkalla Maamme Pääkaupunkiin ja takaisin, ja katsoin Indiana Jones kakkosta hullun hyvän juusto-smetana-lohi-pizzan kera Lintsin kupeessa.
Ja joo, menetin kirjamessuneitsyyteni. Koin ison kaupungin isot systeemit.
Yhteenveto: musiikkimessut oli lievästi sanoen pettymys (esiintyi siellä Ana Tuisku ja blondi-viulisti-Linda), ruokamessuilla vallitsi tungos koska ihmiset vaan tyrkki toisiaan suunnistaessaan kohti ilmaisia maistiaisia ja kirjamessut oli ISOT. Siis ISOT. Ja siellä oli PALJON ihmisiä.
Siis PALJON.
Niin paljon, että iski melkein ahdistus ja mahahaava ja tuli päättämättömyyspulma, kun pelkästään antikvariaattiosastolla olis ollut niin paljon tutkittavaa ja perehdyttävää. Ostettavaa olis varmasti löytynyt vaikka miten. Iloisin olin kuitenkin ensimmäisestä löydöstäni, johon törmäsin heti alkuvaiheessa. Olin etsinyt sitä kirjaa jo monta vuotta joka paikasta, koska kovakantinen versio on loppuunmyyty. Tähän saakka se kesti, mutta nyt olen saanut rauhan. Jee.
Sarjiksia ostin kuitenkin eniten, vaikka myös romaanin ja runokirjan ja oikean asiakirjan (joka liittyy yllättäen taas "aitoon ruokaan", heh) ja kaikkee. Ja kun äippäkin sponsoroi messumatkaani synttärilahjana, ei tarvinu ees leikkiä köyhää opiskelijaa.
Ruokamessuilta löydettiin Tumpan kanssa vihdoinkin chai-makusiirappia. Siinä oli jopa hitunen inkivääriä, mutta piparilta sekin silti maistui. Ihan miellyttävää tavaraa kuitenkin.
Oli kiva kokemus, mutta mieltyisin kuitenkin hiukan pienempiin messuihin vähän vähemmällä ihmismäärällä. Vaikka toki tuolla vilisi lehdistä tuttuja naamoja, näin jopa Alivaltiosihteerit ja Helsingin naispiispan ja Peter Franzénin, hahaa. Ja muita tyyppejä, mutta entä sitten.
Ai niin ja Hauskojen kotivideoiden juontajan! LÅL
Ostettiin Tumpan kanssa myös ylihinnoiteltu take away-sushi ja syötiin se isoilla rappusilla ja siinä ajassa kaks tyyppiä tuli kysymään, mistä löydettiin sushia.
Niin ja hyvä elämä -messut rajoittui ilmeisesti yhteen ainoaan itseään mainostavaan asianajajaan. HAH hah.
Maijukka muuten kysyi joskus, mistä luulen et meidän ensimmäinen riita tulee, enkä osaa sanoa koska sitä ei ole vieläkään tullut (jo neljä kuukautta hei!), mutta melkein luulen että tätä vauhtia se tulee autonajamisesta. Siis kun minä olen ratissa.
Mutta kyllä minä jo melkein osaan liikenneympyröihinkin ajaa oikeaoppisesti, kun niitä on Treen laitamilla niin pirun paljon.
Teitä varmasti kiinnostaa minun tekemiset ja menemiset ihan hullusti, mutta kerrompa vielä että sunnuntaina kävin viimein myöskin Treen Ikeassa. Ostin pyöreän vuoan, joka mahtuu mun uuniin (!jee!) ja jossa äsken paistoin puolukkapiirakkaa! Miettikää!
Siitä tuli ihan hyvää. Hih. Nyt on pariksi päiväksi jälkkärit.
Ja muutakin ostin ja maanantaina pakkasin taitavasti, mutta oli kyllä painava rinkka ja Tumppa oli katkera kun en jäänyt viimeiseen junaan.
Siinäpä teille taas elämää kehittävää pohdiskeltavaa.
PS: Jälleen uusi mörkö lapsuudesta selätetty. Täysmaito. Ei se olekaan myrkkyä, jota ei voi juoda, vaan erittäin hyvää! Orvokki suosittelee.
Vietin jälleen velvollisuudettoman pitkän viikonlopun. Turvotin itseäni Kangalassa, rikoin Tumpan nastarenkaita matkalla Maamme Pääkaupunkiin ja takaisin, ja katsoin Indiana Jones kakkosta hullun hyvän juusto-smetana-lohi-pizzan kera Lintsin kupeessa.
Ja joo, menetin kirjamessuneitsyyteni. Koin ison kaupungin isot systeemit.
Yhteenveto: musiikkimessut oli lievästi sanoen pettymys (esiintyi siellä Ana Tuisku ja blondi-viulisti-Linda), ruokamessuilla vallitsi tungos koska ihmiset vaan tyrkki toisiaan suunnistaessaan kohti ilmaisia maistiaisia ja kirjamessut oli ISOT. Siis ISOT. Ja siellä oli PALJON ihmisiä.
Siis PALJON.
Niin paljon, että iski melkein ahdistus ja mahahaava ja tuli päättämättömyyspulma, kun pelkästään antikvariaattiosastolla olis ollut niin paljon tutkittavaa ja perehdyttävää. Ostettavaa olis varmasti löytynyt vaikka miten. Iloisin olin kuitenkin ensimmäisestä löydöstäni, johon törmäsin heti alkuvaiheessa. Olin etsinyt sitä kirjaa jo monta vuotta joka paikasta, koska kovakantinen versio on loppuunmyyty. Tähän saakka se kesti, mutta nyt olen saanut rauhan. Jee.
Sarjiksia ostin kuitenkin eniten, vaikka myös romaanin ja runokirjan ja oikean asiakirjan (joka liittyy yllättäen taas "aitoon ruokaan", heh) ja kaikkee. Ja kun äippäkin sponsoroi messumatkaani synttärilahjana, ei tarvinu ees leikkiä köyhää opiskelijaa.
Ruokamessuilta löydettiin Tumpan kanssa vihdoinkin chai-makusiirappia. Siinä oli jopa hitunen inkivääriä, mutta piparilta sekin silti maistui. Ihan miellyttävää tavaraa kuitenkin.
Oli kiva kokemus, mutta mieltyisin kuitenkin hiukan pienempiin messuihin vähän vähemmällä ihmismäärällä. Vaikka toki tuolla vilisi lehdistä tuttuja naamoja, näin jopa Alivaltiosihteerit ja Helsingin naispiispan ja Peter Franzénin, hahaa. Ja muita tyyppejä, mutta entä sitten.
Ai niin ja Hauskojen kotivideoiden juontajan! LÅL
Ostettiin Tumpan kanssa myös ylihinnoiteltu take away-sushi ja syötiin se isoilla rappusilla ja siinä ajassa kaks tyyppiä tuli kysymään, mistä löydettiin sushia.
Niin ja hyvä elämä -messut rajoittui ilmeisesti yhteen ainoaan itseään mainostavaan asianajajaan. HAH hah.
Maijukka muuten kysyi joskus, mistä luulen et meidän ensimmäinen riita tulee, enkä osaa sanoa koska sitä ei ole vieläkään tullut (jo neljä kuukautta hei!), mutta melkein luulen että tätä vauhtia se tulee autonajamisesta. Siis kun minä olen ratissa.
Mutta kyllä minä jo melkein osaan liikenneympyröihinkin ajaa oikeaoppisesti, kun niitä on Treen laitamilla niin pirun paljon.
Teitä varmasti kiinnostaa minun tekemiset ja menemiset ihan hullusti, mutta kerrompa vielä että sunnuntaina kävin viimein myöskin Treen Ikeassa. Ostin pyöreän vuoan, joka mahtuu mun uuniin (!jee!) ja jossa äsken paistoin puolukkapiirakkaa! Miettikää!
Siitä tuli ihan hyvää. Hih. Nyt on pariksi päiväksi jälkkärit.
Ja muutakin ostin ja maanantaina pakkasin taitavasti, mutta oli kyllä painava rinkka ja Tumppa oli katkera kun en jäänyt viimeiseen junaan.
Siinäpä teille taas elämää kehittävää pohdiskeltavaa.
PS: Jälleen uusi mörkö lapsuudesta selätetty. Täysmaito. Ei se olekaan myrkkyä, jota ei voi juoda, vaan erittäin hyvää! Orvokki suosittelee.
torstai 28. lokakuuta 2010
JeeJeejee
Voi että tykkään mun elämästä.
Nyt on jotenkin sellanen hurjan hyvä fiilis.
Sain just viimeisenkin tekemättömän työn mun listasta yliviivattua. Tosin en lähettänyt sitä vielä opettajalle, kun mietin vielä että pitäskö sitä vielä muokkia. (Edellisessä virkkeessä oli muuten kolme vielä-sanaa. Hyvä minä.) Mut ehkä mä sen kohta lähetän.
Ihme ja kumma miten ajoissa oon. Jes.
Akuutteja juttuja on jäljellä enää Runebergin lukeminen, mut se hoituu.
Kivaa kivaa. Vielä täydellisemmän kivaa olis ollu, jos äsken joku olis leiponu mulle jotain hyvää pientä. Teki ihan hillittömästi mieli. Sit söinkin vaan suklaata teen kanssa, vaikka just hetkeä aikasemmin olin kattonu
videon siitä, miten suklaa tuotetaan orjavoimalla.
Elämä on ihkuu, vaikka ulkona on märkää ja kylmää ja en tiedä yhtään, mikä olis optimaalisin pukeutumisratkaisu.
Huomenna pääsen taas kuuntelemaan Tumpan ääntelyä ja ajamaan autoa vaikealla kytkimellä. En tiedä osaanko enää. Ajoin viimeks viikko sit tiistaina ja sillonkin automaattivaihteista.
MUTTA! Oon ihan intopinkeenä koska LAUANTAINA! KIRJAMESSUT! Ja musiikki ja hyvä elämä, ruoka ja viini messut (lål)!
Menossa mukana myös äipän sponsorointi synttärilahjana. Eli hyvin menee.
Kivaa kivaa. Eiku sanoinko sen jo.
Kivaa vaikka nukuinkin alle kuus tuntia.
Ehkä äippä oli oikeessa ja nää uudet (rajut ja varmasti mielipiteitä jakavat) verhot antaa energiaa. Näiden eteen sain muuten eilen pyöräillä kahdesti keskustaan, kiitos iskän hajamielisyyden.
Nyt jäin jaarittelemaan.
Mutta nauttikaa tekin olemassaolosta ja viikonlopusta! Jeejee
Päivän poiminto Sapfolta:
Nyt on jotenkin sellanen hurjan hyvä fiilis.
Sain just viimeisenkin tekemättömän työn mun listasta yliviivattua. Tosin en lähettänyt sitä vielä opettajalle, kun mietin vielä että pitäskö sitä vielä muokkia. (Edellisessä virkkeessä oli muuten kolme vielä-sanaa. Hyvä minä.) Mut ehkä mä sen kohta lähetän.
Ihme ja kumma miten ajoissa oon. Jes.
Akuutteja juttuja on jäljellä enää Runebergin lukeminen, mut se hoituu.
Kivaa kivaa. Vielä täydellisemmän kivaa olis ollu, jos äsken joku olis leiponu mulle jotain hyvää pientä. Teki ihan hillittömästi mieli. Sit söinkin vaan suklaata teen kanssa, vaikka just hetkeä aikasemmin olin kattonu
videon siitä, miten suklaa tuotetaan orjavoimalla.
Elämä on ihkuu, vaikka ulkona on märkää ja kylmää ja en tiedä yhtään, mikä olis optimaalisin pukeutumisratkaisu.
Huomenna pääsen taas kuuntelemaan Tumpan ääntelyä ja ajamaan autoa vaikealla kytkimellä. En tiedä osaanko enää. Ajoin viimeks viikko sit tiistaina ja sillonkin automaattivaihteista.
MUTTA! Oon ihan intopinkeenä koska LAUANTAINA! KIRJAMESSUT! Ja musiikki ja hyvä elämä, ruoka ja viini messut (lål)!
Menossa mukana myös äipän sponsorointi synttärilahjana. Eli hyvin menee.
Kivaa kivaa. Eiku sanoinko sen jo.
Kivaa vaikka nukuinkin alle kuus tuntia.
Ehkä äippä oli oikeessa ja nää uudet (rajut ja varmasti mielipiteitä jakavat) verhot antaa energiaa. Näiden eteen sain muuten eilen pyöräillä kahdesti keskustaan, kiitos iskän hajamielisyyden.
Nyt jäin jaarittelemaan.
Mutta nauttikaa tekin olemassaolosta ja viikonlopusta! Jeejee
Päivän poiminto Sapfolta:
Minä en anna vihani märkiä.
Olen hiljainen mieleltäni.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Neiti Normiarki
Päivän teemana yleishyödyllisyys.
Sisältää esim e-hopsin täyttelyä (mitä luulet tekeväsi kymmenen vuoden päästä? kuinka luulet sivuainevalintojesi vaikuttavan työllistymismahdollisuuksiisi? mikä oppimistapa sopii itsellesi parhaiten? kuinka koet kuluneen lukuvuoden?jnejne), hopsauskeskustelun varausta, terveyskyselyn täyttämistä (millaiseksi koet suhteesi vanhempiin asteikolla -10 ja +10? haluaisitko keskustella seksuaaliasioista, ehkäisystä ja taudeista?jnejne), muistiinpanoja, psykoanalyyttisestä kirjallisuustutkimuksesta lukemista, kalenterin päivittämistä, kaupassa käymistä, viikonlopun sanomalehtien lukemista, pyykkivuoron varaamista, sen sellaista.
En lähde enää ehken ilman pipoa ulos. Tänään ajattelin, että kohta joudun kuitenkin pitämään sitä putkeen koko talven, mutta tuolla on niin jäätävää että ilman pipoa ei kiva. Ehkä se on siis nöyrryttävä JO LOKAKUUSSA!! MItä!
Koska näkemykset homoista ja ties mistä vellovat nyt joka tuutissa, niin linkitän tänne mielenkiintoisen artikkelin jonka eilen bongasin asian tiimoilta. Tässä se on. Lukekaa ihmeessä. Kokonaisena.
En pääse edelleenkään yli siitä, kuinka joka kerta on hämmentävän mukavaa rauhottua keskellä kampusaluetta rukoilemaan ja juttelemaan toisten uskovien kanssa. Sitä paitsi oon saanu viime viikon lopulta lähtien monia rukousvastauksia, jotka on yllättäneet mut nopeudellaan. Sekin höllii kovasti.
Söin tänään niin tuhdin hedelmälautasellisen että alkoi jo ällöttää.
Lupaan, että huomenna minä ainakin:
- pistän viimeinkin kirjahyllyn lopullisesti kondikseen
- teen ainakin kolme erillistä koulujuttua pois alta
- herään puol kympiks pesemään pyykkiä
- haen verholähetyksen iskältä
- imuroin
- ja jotain muuta tällasta.
Tänäänkään en syöny. Yhy. Huomenna vois.
Sisältää esim e-hopsin täyttelyä (mitä luulet tekeväsi kymmenen vuoden päästä? kuinka luulet sivuainevalintojesi vaikuttavan työllistymismahdollisuuksiisi? mikä oppimistapa sopii itsellesi parhaiten? kuinka koet kuluneen lukuvuoden?jnejne), hopsauskeskustelun varausta, terveyskyselyn täyttämistä (millaiseksi koet suhteesi vanhempiin asteikolla -10 ja +10? haluaisitko keskustella seksuaaliasioista, ehkäisystä ja taudeista?jnejne), muistiinpanoja, psykoanalyyttisestä kirjallisuustutkimuksesta lukemista, kalenterin päivittämistä, kaupassa käymistä, viikonlopun sanomalehtien lukemista, pyykkivuoron varaamista, sen sellaista.
En lähde enää ehken ilman pipoa ulos. Tänään ajattelin, että kohta joudun kuitenkin pitämään sitä putkeen koko talven, mutta tuolla on niin jäätävää että ilman pipoa ei kiva. Ehkä se on siis nöyrryttävä JO LOKAKUUSSA!! MItä!
Koska näkemykset homoista ja ties mistä vellovat nyt joka tuutissa, niin linkitän tänne mielenkiintoisen artikkelin jonka eilen bongasin asian tiimoilta. Tässä se on. Lukekaa ihmeessä. Kokonaisena.
En pääse edelleenkään yli siitä, kuinka joka kerta on hämmentävän mukavaa rauhottua keskellä kampusaluetta rukoilemaan ja juttelemaan toisten uskovien kanssa. Sitä paitsi oon saanu viime viikon lopulta lähtien monia rukousvastauksia, jotka on yllättäneet mut nopeudellaan. Sekin höllii kovasti.
Söin tänään niin tuhdin hedelmälautasellisen että alkoi jo ällöttää.
Lupaan, että huomenna minä ainakin:
- pistän viimeinkin kirjahyllyn lopullisesti kondikseen
- teen ainakin kolme erillistä koulujuttua pois alta
- herään puol kympiks pesemään pyykkiä
- haen verholähetyksen iskältä
- imuroin
- ja jotain muuta tällasta.
E: "Syökö se Orvokki joka aamu kananmunia? Kolesterolithan siinä nousee!"
Tänäänkään en syöny. Yhy. Huomenna vois.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Tiiän yhen sellasen tyypin josta tykkään
Kiitos Jeesus viikonlopusta, Aamen.
Minulla on ollut äärimmäisen mukavaa ja rakkaudellista.
Selvisin torstaina runoanalyysin ekasta versiostakin, vaikka en ois uskonu. Varustamossa oli torstaina ekaa kertaa ehtoollista, ehkä sen voimalla sain puserrettua yötä myöten mahtavaa tulkintaa. Lål.
Selvisin eilen myös kirjallisuushistorian verkkokurssin ekasta tehtävästä, jota olin ansiokkaasti lykännyt viimeiseen iltaan. Mutta mun prioriteeteissa on tapahtunut muutoksia: teen tehtävää mielummin sitten vaikka kahdelta yöllä kuin yhdeksältä illalla, koska yhdeksältä illalla on tärkeämpää hengailla Halausukon lämmössä.
Eikö se muka muutenkin kanna pidemmälle elämässä?
Oon ollut jälleen Kangalan täysihoidossa. Tää on välillä vähän nolottavaakin. Mulle ei oo ehtinyt kertaakaan tulla edes nälkä, koska aina on ollut seuraava ruoka valmiina. Olen myös joutunut sukulaispoppoon keskelle, mutta kukaan ei ole ristikuulustellut mua. Tapasin neljä kuukautisen jackrusselinterrierin, joka olis halunnu tappaa mun sukkajalan. Oon valvottanu Tumppaa ja kertonut sille kolme vaarallista ruoka-ainetta. Perjantai-iltana vahdittiin koko ilta ystävien vilkkaita tyttöjä. Leikitettiin niitä puistossa, keitettiin puuroa ja luettiin iltasatua. Lastenhoitorahoilla syötiin hyvää malesialaista ruokaa, vaikkei oikeenlaisia miestentalvikenkiä löytynytkään.
Kivaa elämää.
Tumppa on nyt varmaan ajamassa kotio töistä.
Huomenna oon taas Jykälässä istumassa luennolla ja nyt kun oon oikeesti ladannu akkuja oikein pursun intoa päästä tekemättömien opiskelutehtävien kimppuun. Kivaa.
Kivaa ja hauskaa.
Musta on kivaa ja hauskaa rakastaa ja olla rakastunut.
Eilen mietin, että ollaan me vähän alle neljässä kuukaudessa päästy jo aika pitkälle. Mä tunnen jo melkein kaikki Tumpan tuhat ääntäkin. Melkein.
Minulla on ollut äärimmäisen mukavaa ja rakkaudellista.
Selvisin torstaina runoanalyysin ekasta versiostakin, vaikka en ois uskonu. Varustamossa oli torstaina ekaa kertaa ehtoollista, ehkä sen voimalla sain puserrettua yötä myöten mahtavaa tulkintaa. Lål.
Selvisin eilen myös kirjallisuushistorian verkkokurssin ekasta tehtävästä, jota olin ansiokkaasti lykännyt viimeiseen iltaan. Mutta mun prioriteeteissa on tapahtunut muutoksia: teen tehtävää mielummin sitten vaikka kahdelta yöllä kuin yhdeksältä illalla, koska yhdeksältä illalla on tärkeämpää hengailla Halausukon lämmössä.
Eikö se muka muutenkin kanna pidemmälle elämässä?
Oon ollut jälleen Kangalan täysihoidossa. Tää on välillä vähän nolottavaakin. Mulle ei oo ehtinyt kertaakaan tulla edes nälkä, koska aina on ollut seuraava ruoka valmiina. Olen myös joutunut sukulaispoppoon keskelle, mutta kukaan ei ole ristikuulustellut mua. Tapasin neljä kuukautisen jackrusselinterrierin, joka olis halunnu tappaa mun sukkajalan. Oon valvottanu Tumppaa ja kertonut sille kolme vaarallista ruoka-ainetta. Perjantai-iltana vahdittiin koko ilta ystävien vilkkaita tyttöjä. Leikitettiin niitä puistossa, keitettiin puuroa ja luettiin iltasatua. Lastenhoitorahoilla syötiin hyvää malesialaista ruokaa, vaikkei oikeenlaisia miestentalvikenkiä löytynytkään.
Kivaa elämää.
Tumppa on nyt varmaan ajamassa kotio töistä.
Huomenna oon taas Jykälässä istumassa luennolla ja nyt kun oon oikeesti ladannu akkuja oikein pursun intoa päästä tekemättömien opiskelutehtävien kimppuun. Kivaa.
Kivaa ja hauskaa.
Musta on kivaa ja hauskaa rakastaa ja olla rakastunut.
Eilen mietin, että ollaan me vähän alle neljässä kuukaudessa päästy jo aika pitkälle. Mä tunnen jo melkein kaikki Tumpan tuhat ääntäkin. Melkein.
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Tämä merkintä sisältää puhetta ainoastaan ruuasta ja ärsytyksestä.
AAAAARHHH
voi vaan jotenkin upota toivottomuuden alhoon, kun koko ajan pitää evottaa.
Tänään erittäin mieltäylentävää oli Nalle-kahvilan kakkuteehetki, jonka Maijukka tarjos mulle synttärien kunniaks. Kahvilan nimi ja sen julkisivu ei anna yhtään oikeaa kuvaa, se on oikeesti hyvä paikka ja kaakku oli hyyyvää! Sinne viel.
Eiku oli toinenki, Mestarin herkku. Siel oli niiiiin iso vihannes- ja hedelmäosasto, paljon valikoimaa ja jännittäviä asioita niinku punaista basilikaa (oikeasti violettia). Se oli kans kiva tuttavuus.
Mut noita lukuun ottamatta jotenki oon vaan ryssiny kaiken ja en tiiä. Joskus näinki.
Rupee masentamaan jos kaikkea yritän käydä oikein varta vasten läpi, mutta esimerkki: yritin keittää fiilispohjalta chaita, mutta siitä tuli niin kamalaa että piti heittää viemäriin koko satsi. Eka niin paha mokaus, ettei tuotosta oo voinu syödä/juoda. Muistan ku Mirde selitti, kuinka se joskus heitti kokkailujaan vessanpönttöön kun oli muuttanu lukion takia kotoo.
Ja kaikkee sellasta kivaa pientä. Esim en saanu teekuulaa auki joten onnistuin rikkomaan sen ketjun, ja sitten kun se aukes niin märät teelehdet levis pitkin keittokomeroo. Jee.
Mut se niistä.
Huomen aamulla olis hyvä, jos mulla olis runoanalyysi kirjotettuna, mutta mulla on joku lukko joka kovasti hidastaa prosessia. Vaikkakin tulin siihen tulokseen, että ei sillä hirveesti kosmista merkitystä ole, onko se mulla kirjoitettuna huomiseks aamuks vai vasta vaikka huomisillaksi.
Musta on tullut lukion loppuajoista lähtien niin törkeän saamaton, että naurattaa. Haahaa.
Nyt teen empiiristä tutkimusta, voiko vuohenjuustosalaatti parantaa ärsyttävien evotusten ärsyn fiiliksen.
voi vaan jotenkin upota toivottomuuden alhoon, kun koko ajan pitää evottaa.
Tänään erittäin mieltäylentävää oli Nalle-kahvilan kakkuteehetki, jonka Maijukka tarjos mulle synttärien kunniaks. Kahvilan nimi ja sen julkisivu ei anna yhtään oikeaa kuvaa, se on oikeesti hyvä paikka ja kaakku oli hyyyvää! Sinne viel.
Eiku oli toinenki, Mestarin herkku. Siel oli niiiiin iso vihannes- ja hedelmäosasto, paljon valikoimaa ja jännittäviä asioita niinku punaista basilikaa (oikeasti violettia). Se oli kans kiva tuttavuus.
Mut noita lukuun ottamatta jotenki oon vaan ryssiny kaiken ja en tiiä. Joskus näinki.
Rupee masentamaan jos kaikkea yritän käydä oikein varta vasten läpi, mutta esimerkki: yritin keittää fiilispohjalta chaita, mutta siitä tuli niin kamalaa että piti heittää viemäriin koko satsi. Eka niin paha mokaus, ettei tuotosta oo voinu syödä/juoda. Muistan ku Mirde selitti, kuinka se joskus heitti kokkailujaan vessanpönttöön kun oli muuttanu lukion takia kotoo.
Ja kaikkee sellasta kivaa pientä. Esim en saanu teekuulaa auki joten onnistuin rikkomaan sen ketjun, ja sitten kun se aukes niin märät teelehdet levis pitkin keittokomeroo. Jee.
Mut se niistä.
Huomen aamulla olis hyvä, jos mulla olis runoanalyysi kirjotettuna, mutta mulla on joku lukko joka kovasti hidastaa prosessia. Vaikkakin tulin siihen tulokseen, että ei sillä hirveesti kosmista merkitystä ole, onko se mulla kirjoitettuna huomiseks aamuks vai vasta vaikka huomisillaksi.
Musta on tullut lukion loppuajoista lähtien niin törkeän saamaton, että naurattaa. Haahaa.
Nyt teen empiiristä tutkimusta, voiko vuohenjuustosalaatti parantaa ärsyttävien evotusten ärsyn fiiliksen.
Syvemmät silmäpussit
Arvatkaa mitä?
Mulla oli eilen vanhenemispäivä!
Ei se kyllä (taaskaan) tuntunut mitenkään erikoiselta. Mutta ei mitenkään pahaltakaan. Ja totta on, että on eri asia olla 18 kuin 19. Pian teinivuodet jää taakse, HAH HAH.
Kahvittelin Houkutuksessa tyttöjen kanssa aamupäivällä ja iltapäivällä käytiin vanhusten ja isoisosiskon kanssa syömässä. Vera sanoi, että se on mielummin kotona koska meidän seura ja kahvilat ärsyttää sitä.
Ajoin pimeessä Jyväskylään ja sain vihdoinkin mun huoneeseen kirjahyllyn. Olisin halunnut siitä vain kaksi osaa, mutta äippä pakotti ottamaan kaikki kolme. Nyt mulla seinän täydeltä hyllytilaa ja pöydän tila kävi vähän ahtaammaksi.
Mutta sain eilen jo neljä pahvilaattikkoa purettua (joista kaksi tuli kotoa tällä reissulla), enää YKSI!
YKSI!
Ihkua. Ehkä tää elämä tästä vielä alkaa.
Hirvittävää oli kyllä seurata noiden väsynyttä kinastelua siitä, missä järjestyksessä Lundia-hylly pitää kasata. Olin fiksusti taka-alalla ja tein niille teetä ja leipiä. Toivoin ettei iskä nukahtais paluumatkalla rattiin.
Nyt mulla on ensimmäistä kertaa vähän kouluahdistus, mutta kyllä tästäkin selvitään.
Sen vielä kerron, että mulle tuotiin viikonloppuna ekan kerran ikinä KUKKIA! Paitsi ei oikeestaan, vaan bambu, joka oikeestaan on sekin ruokotraakkipuu mutta sitä sanotaan aina bambuks, mutta se onkin paljon kivempi ku jotkut kukkarehut jotka heti nuupahtaa.
Toi ei toivottavasti nuupaha jos en onnistu tappamaan sitä.
Nyt siistiytymisprosessi ja viimiselle tieto- ja viestintäteknologian luennolle tältä erää.
Mulla oli eilen vanhenemispäivä!
Ei se kyllä (taaskaan) tuntunut mitenkään erikoiselta. Mutta ei mitenkään pahaltakaan. Ja totta on, että on eri asia olla 18 kuin 19. Pian teinivuodet jää taakse, HAH HAH.
Kahvittelin Houkutuksessa tyttöjen kanssa aamupäivällä ja iltapäivällä käytiin vanhusten ja isoisosiskon kanssa syömässä. Vera sanoi, että se on mielummin kotona koska meidän seura ja kahvilat ärsyttää sitä.
Ajoin pimeessä Jyväskylään ja sain vihdoinkin mun huoneeseen kirjahyllyn. Olisin halunnut siitä vain kaksi osaa, mutta äippä pakotti ottamaan kaikki kolme. Nyt mulla seinän täydeltä hyllytilaa ja pöydän tila kävi vähän ahtaammaksi.
Mutta sain eilen jo neljä pahvilaattikkoa purettua (joista kaksi tuli kotoa tällä reissulla), enää YKSI!
YKSI!
Ihkua. Ehkä tää elämä tästä vielä alkaa.
Hirvittävää oli kyllä seurata noiden väsynyttä kinastelua siitä, missä järjestyksessä Lundia-hylly pitää kasata. Olin fiksusti taka-alalla ja tein niille teetä ja leipiä. Toivoin ettei iskä nukahtais paluumatkalla rattiin.
Nyt mulla on ensimmäistä kertaa vähän kouluahdistus, mutta kyllä tästäkin selvitään.
Sen vielä kerron, että mulle tuotiin viikonloppuna ekan kerran ikinä KUKKIA! Paitsi ei oikeestaan, vaan bambu, joka oikeestaan on sekin ruokotraakkipuu mutta sitä sanotaan aina bambuks, mutta se onkin paljon kivempi ku jotkut kukkarehut jotka heti nuupahtaa.
Toi ei toivottavasti nuupaha jos en onnistu tappamaan sitä.
Nyt siistiytymisprosessi ja viimiselle tieto- ja viestintäteknologian luennolle tältä erää.
maanantai 18. lokakuuta 2010
Epävirallinen loma
Eilen katoin pitkästä aikaa telkkua, koska sieltä tuli Ps. Rakastan sinua, ja se on Henzkin lempileffa joten oli jo aika tsekata se.
Ihan itkettäväähän tuo on, että jos olis melkein kymmenen vuotta jonku kanssa ja sitten se vaan ottais ja kuolis ja sitten pitäs jatkaa omaa elämää, jota on kuitenkin vielä paljon jäljellä.
Vertailin koko ajan kirjan kanssa. Leffassa oli eri jutut ärsyttäviä.
Irlannissa olis kyllä kiva käydä joskus. Niinku Skotlannissakin. Ja Englannissa muuallaki ku Lontoossa -mutta myös siellä vielä. Heh.
Oon kotosalla. Tänä aamuna tapahtui taas sama mikä aina täällä: aattelen et nousen hyvissä ajoin, mutta kummasti kuitenkin saatan lojua sängyssä vielä kakskin tuntia suunnitellun ajan jälkeen.
Vaikka ei siinä periaatteessa mitään, koska nyt on mun kahden päivän syysloma. Mahtavaa.
Oon hellinyt Neekkua. Oon silitelly sen masua ja jutellu koiravauvoista ja kyselly, et aikooko se pökästä niitä vai ei.
Jos aikoo, niin se tapahtuu joskus itsenäisyyspäivän tienoilla. Enkä kyllä henkilökohtaisesti usko koko juttua, ennen kuin näen ensimmäisen limaisen nyytin.
Käveltiin metsässä. En oo ollut sielläkään pitkään aikaan, vaikka siellä sielu lepää. Se on kivempi ympäristö kuin urbaani ympäristö, mutta silti saattaa mennä pitkiäkin aikoja ilman.
Me purettiin äipän kanssa mun kirjahylly. Sitä ennen se piti luonnollisesti tyhjentää, tosin oon valkannut noin kolmasosan?neljäsosan? sisällöstä mukaan otettavaks. Tai no kämpillä on nyt jo jonku verran, mut ei ihan hirveesti koska yritin olla kohtuullinen.
Mutta siinä on kiteytyneenä mun teini-ikä, noin 11-vuotiaasta alkaen, ehkä jopa kauempaakin. Ne kirjat ja sarjikset liittyy tiettyihin elämänvaiheisiin. Se on hassua. Sit kun jaksan paneutua, niin voisin oikeesti laittaa osan divariin vietäviks ja osan laatikoihin odottamaan ehkä joskus omia lapsia, joille voin sit esitellä mun nuoruuden hullutuksia.
No joka tapauksessa. Odotan jännityksellä ja vähän ahdistuksellakin miten selviän huomisesta, kun pitää saada pakattua noi kamat autoon ja vielä koottuakin hylly kämpillä. Plus menossa mukana mun ihkut vanhemmat, joista varsinkin äippä saa mut välillä niiiin ärsyyntyneeks, vaikkei sille varsinaista syytä edes ole.
Ja peeäs, huomenna tapahtuu jänniä.
Ihan itkettäväähän tuo on, että jos olis melkein kymmenen vuotta jonku kanssa ja sitten se vaan ottais ja kuolis ja sitten pitäs jatkaa omaa elämää, jota on kuitenkin vielä paljon jäljellä.
Vertailin koko ajan kirjan kanssa. Leffassa oli eri jutut ärsyttäviä.
Irlannissa olis kyllä kiva käydä joskus. Niinku Skotlannissakin. Ja Englannissa muuallaki ku Lontoossa -mutta myös siellä vielä. Heh.
Oon kotosalla. Tänä aamuna tapahtui taas sama mikä aina täällä: aattelen et nousen hyvissä ajoin, mutta kummasti kuitenkin saatan lojua sängyssä vielä kakskin tuntia suunnitellun ajan jälkeen.
Vaikka ei siinä periaatteessa mitään, koska nyt on mun kahden päivän syysloma. Mahtavaa.
Oon hellinyt Neekkua. Oon silitelly sen masua ja jutellu koiravauvoista ja kyselly, et aikooko se pökästä niitä vai ei.
Jos aikoo, niin se tapahtuu joskus itsenäisyyspäivän tienoilla. Enkä kyllä henkilökohtaisesti usko koko juttua, ennen kuin näen ensimmäisen limaisen nyytin.
Käveltiin metsässä. En oo ollut sielläkään pitkään aikaan, vaikka siellä sielu lepää. Se on kivempi ympäristö kuin urbaani ympäristö, mutta silti saattaa mennä pitkiäkin aikoja ilman.
Me purettiin äipän kanssa mun kirjahylly. Sitä ennen se piti luonnollisesti tyhjentää, tosin oon valkannut noin kolmasosan?neljäsosan? sisällöstä mukaan otettavaks. Tai no kämpillä on nyt jo jonku verran, mut ei ihan hirveesti koska yritin olla kohtuullinen.
Mutta siinä on kiteytyneenä mun teini-ikä, noin 11-vuotiaasta alkaen, ehkä jopa kauempaakin. Ne kirjat ja sarjikset liittyy tiettyihin elämänvaiheisiin. Se on hassua. Sit kun jaksan paneutua, niin voisin oikeesti laittaa osan divariin vietäviks ja osan laatikoihin odottamaan ehkä joskus omia lapsia, joille voin sit esitellä mun nuoruuden hullutuksia.
No joka tapauksessa. Odotan jännityksellä ja vähän ahdistuksellakin miten selviän huomisesta, kun pitää saada pakattua noi kamat autoon ja vielä koottuakin hylly kämpillä. Plus menossa mukana mun ihkut vanhemmat, joista varsinkin äippä saa mut välillä niiiin ärsyyntyneeks, vaikkei sille varsinaista syytä edes ole.
Ja peeäs, huomenna tapahtuu jänniä.
lauantai 16. lokakuuta 2010
Erinomainen saamattomuuden ilmapiiri
Eilen kävelin ehken miljoona kilometriä, ja se tuntuu tänään reisissä. Mielenkiinnosta ostin myös raakamaitoa. Se oli hyvää ja siinä oli sympaattinen purkki. Merkkinä Kaskikansa. Hehe.
Eilen istuin myös naisena kirkkosalissa, joka oli ääriään myöten täynnä muita naisia. Se oli hupsua. Puhuttiin ystävistä ja ystävyydestä ja siitä, että tärkeää olisi saada Ihmisen Paperit.
Illalla tuli Tumppa kylään ja sain halia sitä melkein kakskytneljä tuntia.
Käytiin Palokassa haukkumassa järjettömän kalliita vaihtelevan rumia design-huonekaluja. Muuta ei sit oikein tehtykään. Paitsi tuhtia piirakkaa, jolla oli hyytymisvaikeuksia.
Olisin voinut lähteä jo illalla Kuopioon, mutta viiminen juna meni törkeen aikasin ja oli vielä yli kolmituntinen, ja Matkahuollon sivut oli päättäneet kaatua. Otti aivoon. Mut toisaalta, nyt voin yrittää pyhittää tän illan ja huomisen aamun kurssijutuille, jotka olis hyvä saada tehtyä.
..vaikka oon kyllä jo tähän saakka onnistunut melko hyvin välttelemään niitä erilaisilla toiminnoilla, muun muassa pitkällä suihkulla ja sarjisblogien selaamisella. Mut jos sitä ny yrittäs.
Naiseudesta vielä sen verran, että alan pian oikeasti luulla olevani raskaana, vaikka se ei oo kyllä käytännössä mahdollista. 42 päivää. Millon pitää alkaa huolestua?
Eilen istuin myös naisena kirkkosalissa, joka oli ääriään myöten täynnä muita naisia. Se oli hupsua. Puhuttiin ystävistä ja ystävyydestä ja siitä, että tärkeää olisi saada Ihmisen Paperit.
Illalla tuli Tumppa kylään ja sain halia sitä melkein kakskytneljä tuntia.
Käytiin Palokassa haukkumassa järjettömän kalliita vaihtelevan rumia design-huonekaluja. Muuta ei sit oikein tehtykään. Paitsi tuhtia piirakkaa, jolla oli hyytymisvaikeuksia.
Olisin voinut lähteä jo illalla Kuopioon, mutta viiminen juna meni törkeen aikasin ja oli vielä yli kolmituntinen, ja Matkahuollon sivut oli päättäneet kaatua. Otti aivoon. Mut toisaalta, nyt voin yrittää pyhittää tän illan ja huomisen aamun kurssijutuille, jotka olis hyvä saada tehtyä.
..vaikka oon kyllä jo tähän saakka onnistunut melko hyvin välttelemään niitä erilaisilla toiminnoilla, muun muassa pitkällä suihkulla ja sarjisblogien selaamisella. Mut jos sitä ny yrittäs.
Naiseudesta vielä sen verran, että alan pian oikeasti luulla olevani raskaana, vaikka se ei oo kyllä käytännössä mahdollista. 42 päivää. Millon pitää alkaa huolestua?
torstai 14. lokakuuta 2010
Minä itte
Jäähileeseen peittyneenä pyöräily litisevän märässä loskakerroksessa ei oo ihan mun juttu. Nyt tuolla ulkona tuulee hullun kovaa ja ikkuna melkein ulisee, mutta minäpä kävin lämpimässä suihkussa ja taidanpa kohta pistää vielä vähän tomaattikeittoa naamaan!
Se suihku ja se keitto on osa mun kipeäksi-tulon-ehkäisy-projektia. Keitossa on paljon sipulia ja valkosipulia. Aamulla toisella puolen kurkkua tuntui nimittäin siltä, että eieieiei. Ei tästä pahemmaksi kiitos.
Sitten keitossa oli myös aurajuustoa ja kidneypapuja. Papuja, jotka liotin ja keittelin ihan itse! Jes!
Ja eilen leivoin mutakakkua ekaa kertaa koskaan ja ihan itse! Tuplajes!
Tosin se oli uunissa ihan hitusen liian kauan, ja taikinaa oli siihen vuokaan vähän liikaa. Olis voinu olla ohuempi. Myös ens kerralla testaan eri suklaasta. Ja ihan pikkusen vähemmän sokeria.
Mutta tästä on hyvä lähteä liikkeelle.
Täällä sää vaihtelee koko ajan. Aamuksi oli luvattu hirvittävästi lunta, mutta herätessä ei näkynyt yhtään. Vasta tekstianalyysin unisella tunnilla rupes puhaltamaan räntää. Keskipäivällä paistokin taas aurinko ja oli ihan ku kevät. Mitä kummaa. Ja nyt ulisee ja ulvoo ja kaikkialla on märkää. Ja pyöräily tuntui vaaralliselta, ajattelin pariin otteeseen että nyt en saa kuolla.
Mut joku fiilis siinä kyl oli, kun joka puolla vaan rieppui räntää ja vastaantulijoita oli alle yhden käden sormet ja oli pimeää ja niin.
Oon kokenut tänään taas lievää ruokaherännäisyyttä, kun eksyin kattomaan Antti Heikkilän haastattelun. Vaikka oon kyllä nykyään ihan tyytyväinen siihen, miten syön, mut heti jos lähtee omien seinien ulkopuolelle niin tulee tiettyä vaikeusastetta. Ja muutenkin paljon parannettavaa olis, et eipä siinä.
Riemastukseksi teille linkki.
Joo mitähän taas höpättelen turhuuksia.
Huomenna perjantai! Se tarkoittaa kevyempää tunnetta, ehkä kaupoissa kiertelyä, teehetkittelyä, iltaa naisille (lål) ja yövierasta!
Jepjep.
Päivän poiminto Ilokiven tyttöjen vessan seinästä:
Kyllä.
Se suihku ja se keitto on osa mun kipeäksi-tulon-ehkäisy-projektia. Keitossa on paljon sipulia ja valkosipulia. Aamulla toisella puolen kurkkua tuntui nimittäin siltä, että eieieiei. Ei tästä pahemmaksi kiitos.
Sitten keitossa oli myös aurajuustoa ja kidneypapuja. Papuja, jotka liotin ja keittelin ihan itse! Jes!
Ja eilen leivoin mutakakkua ekaa kertaa koskaan ja ihan itse! Tuplajes!
Tosin se oli uunissa ihan hitusen liian kauan, ja taikinaa oli siihen vuokaan vähän liikaa. Olis voinu olla ohuempi. Myös ens kerralla testaan eri suklaasta. Ja ihan pikkusen vähemmän sokeria.
Mutta tästä on hyvä lähteä liikkeelle.
Täällä sää vaihtelee koko ajan. Aamuksi oli luvattu hirvittävästi lunta, mutta herätessä ei näkynyt yhtään. Vasta tekstianalyysin unisella tunnilla rupes puhaltamaan räntää. Keskipäivällä paistokin taas aurinko ja oli ihan ku kevät. Mitä kummaa. Ja nyt ulisee ja ulvoo ja kaikkialla on märkää. Ja pyöräily tuntui vaaralliselta, ajattelin pariin otteeseen että nyt en saa kuolla.
Mut joku fiilis siinä kyl oli, kun joka puolla vaan rieppui räntää ja vastaantulijoita oli alle yhden käden sormet ja oli pimeää ja niin.
Oon kokenut tänään taas lievää ruokaherännäisyyttä, kun eksyin kattomaan Antti Heikkilän haastattelun. Vaikka oon kyllä nykyään ihan tyytyväinen siihen, miten syön, mut heti jos lähtee omien seinien ulkopuolelle niin tulee tiettyä vaikeusastetta. Ja muutenkin paljon parannettavaa olis, et eipä siinä.
Riemastukseksi teille linkki.
Joo mitähän taas höpättelen turhuuksia.
Huomenna perjantai! Se tarkoittaa kevyempää tunnetta, ehkä kaupoissa kiertelyä, teehetkittelyä, iltaa naisille (lål) ja yövierasta!
Jepjep.
Päivän poiminto Ilokiven tyttöjen vessan seinästä:
Mikä on kirkasta ja haisee pahalta?- Kirkan kakka!
Kyllä.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Talven ensimmäiset
Eka lumi.
Aamulla mietin, että syysmyrskykö se ikkunan raoista tuivertaa ja ulvoo, mutta kun nousin ja huomasin pisarat ikkunassa ja sit huomasin eilen keltaset ja tänään valkoset isot koivut ja sit yhdistin pisarat räntäpisaroiksi ja sit huusin mun kämppikselle, joka oli meikkaamassa että MITÄ HITTOA.
Lähes yksi aste pakkasta kutoskerroksessa ja ulkona valkoistavalkoistavalkoista ja pyrytti niin.
Ikkunalaudalla oli lunta ja tein siitä lumipallon, jonka heitin jorpakkoon.
Ekan kerran sukkahousut farkkujen alle.
Sen ansiosta myös eka sukkishengailu Kämpillä kunhan selvisin yliopistolta. Minun mielestä mustissa sukkahousuissa kotona hengailu on hullun mukavaa. Eikä se tunnu edes hirmu riettaalta, koska ne on mustat ja läpinäkymättömät.
Eka räntäpyöräily.
Ei napannu. Ei se hirvittävän ylitsepääsemätöntä ollut, mutta ei ollukka hullun kylmä. Vaihteet ei toiminu. Unohdin tarkistaa, onko mun takakumi tyhjänä, mutta siltä se tuntui. Olin ihan nuoskassa ja lapaset märät. Ehkä hankin kuitenkin bussikortin. Myös mun mahtava parin euron hintainen pyörälamppu oli viimeinkin kadonnut, en tiedä onko se viety vai onko se irronnu pyörän kaatuessa.
Eka melkein ryhdistäytyminen.
Tein tieto- ja viestintäteknologian luentotehtävän ja jopa kaksi osaa oppimispäiväkirjaa. Yksi jäi vielä tekemättä, mutta ei tuo ollutkaan ihan niin ylitsepääsemätöntä, joten se onnistuu kyllä. Ja se on vielä tähän astisista melkein mielenkiintoisin aihekin. Sitä paitsi ei tule edes numeroa, pelkästään hyväksytty tai hylätty.
Tärkeintä tässä oli se, että kyllä mä kykenen samaan aikaankin jos yritän oikeesti.
Eka tentti.
Ei siis ollut tänään, mutta sain tietää millon se on. Marraskuussa. Ja se taitaa olla mun ainut tentti tällä lukukaudella, mitä kummaa. Kaikista muista on pelkkiä tehtävänpalautusjuttuja.
Hävettää melkein, kun tuntuu että kaikilla muilla on rankempaa.
Mutta.
Mailulta tuli viesti, että sauna tulilla. Joten menoksi siis.
Päivän poiminta Risto Rasalta, koska tilanteeseen sopiva:
Pyryttää maan valkoiseksi.Taivas repeäärännän ja soran rasterisiniseen pälveen.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Onnellisten asioiden päivät
Onnellisuus ja elämän ilo kumpuaa yksinkertasista asioista. Minua hämmentää, että sitä on jatkunut jo niin pitkään.
Asiat on niin hyvin. Mulla on niin paljon ja liikaakin. Voin viettää kokonaisen päivän tehden mitä haluan jos haluan, lukien kirjaa monta monta tuntia.
En oo ollut ahkera, mutta just nyt mun ei tarvi kokea siitä ahdistusta.
Ulkona on kaunis syksy, aurinko saa keltaset lehdet hohtamaan.
Syksyn lehtisade on taianomainen, eikä sitä hetkeä kun lehdet ropisee ympärillä tuulessa voi kunnolla kuvata.
Loppuviikossa ja viikonlopussa oli loputtomasti hetkiä, jotka sai mut tuntemaan iloa ja onnea. Sellasia pieniä juttuja.
Pidin pipoa. Nauroin bussipysäkillä kovaa. Rukoilin niin, että ympäröivä maailma menetti olemassaolon hetkeksi. Löysin kirjastosta kirjan, jota kaipasin. Sain purettua yhden pahvilaatikon. Vaihdoin puhtaat lakanat. Jaoin astiainnostuksen meidän kämppään päätyneen biologianopiskelijan kanssa.
Se hetki, kun ajaa pimeällä maantiellä eikä edessä ole ketään hidastelemassa eikä takana ketään hönkimässä niskaan ja voi ajaa just sitä vauhtia mitä haluaa ja Jamie Cullum laulaa.
Se hetki, kun toinen hohkaa lämpöä, eikä siitä saa kyllikseen, eikä haluis irrottaa ollenkaan.
Söin äipän tekemää munavoita. Nauroin mun lapsuuskuville Tumpan kanssa. Onnistuin hetkittäin vaihtamaan ajossa vaihteita pehmeästi vaikealla kytkimellä. Ihailin superkeltaisia haapoja matkalla möksälle. Nautin löylystä. Purskahdin spontaaniin itkuun ilman kunnollista syytä. Sain paljon hellyyttä.
Ja ehkä outoa, mutta oon iloinnut viime aikoina myös niinkin yksinkertasista asioista kuin hyvistä ruuista. Tai ehkä lähinnä mauista ja niiden komboista.
Kardemumma, mustikka, jäätelö.
Kidneypapu, kookosmaito.
Voi, sulatettu juusto.
Omenaviinietikka, sinappi, sitruuna.
Viime aikainen suosikkini, porkkana.
Kylmä viili, auringonkukansiemen.
Täydellinen satsuma.
Täydellisesti keitetty kananmuna.
Täydellisesti hauduttunut tee.
Ja sellasta kaikkee.
Ruoka on niin hyvää.
Ja elämä on hyvä mulle, vaikka tietyllä tavalla tuntuu vähän pysähtyneeltä. En osaa kunnolla ajatella edes viikon päähän, en koe hirmuista halua suunnitella siellä häämöttäviä asioita. Tekee enemmän mieli vain elää tätä hetkeä niin kuin tuntuu.
Ehkä taas huomenna alan vähän dynaamisemmaksi.
Asiat on niin hyvin. Mulla on niin paljon ja liikaakin. Voin viettää kokonaisen päivän tehden mitä haluan jos haluan, lukien kirjaa monta monta tuntia.
En oo ollut ahkera, mutta just nyt mun ei tarvi kokea siitä ahdistusta.
Ulkona on kaunis syksy, aurinko saa keltaset lehdet hohtamaan.
Syksyn lehtisade on taianomainen, eikä sitä hetkeä kun lehdet ropisee ympärillä tuulessa voi kunnolla kuvata.
Loppuviikossa ja viikonlopussa oli loputtomasti hetkiä, jotka sai mut tuntemaan iloa ja onnea. Sellasia pieniä juttuja.
Pidin pipoa. Nauroin bussipysäkillä kovaa. Rukoilin niin, että ympäröivä maailma menetti olemassaolon hetkeksi. Löysin kirjastosta kirjan, jota kaipasin. Sain purettua yhden pahvilaatikon. Vaihdoin puhtaat lakanat. Jaoin astiainnostuksen meidän kämppään päätyneen biologianopiskelijan kanssa.
Se hetki, kun ajaa pimeällä maantiellä eikä edessä ole ketään hidastelemassa eikä takana ketään hönkimässä niskaan ja voi ajaa just sitä vauhtia mitä haluaa ja Jamie Cullum laulaa.
Se hetki, kun toinen hohkaa lämpöä, eikä siitä saa kyllikseen, eikä haluis irrottaa ollenkaan.
Söin äipän tekemää munavoita. Nauroin mun lapsuuskuville Tumpan kanssa. Onnistuin hetkittäin vaihtamaan ajossa vaihteita pehmeästi vaikealla kytkimellä. Ihailin superkeltaisia haapoja matkalla möksälle. Nautin löylystä. Purskahdin spontaaniin itkuun ilman kunnollista syytä. Sain paljon hellyyttä.
Ja ehkä outoa, mutta oon iloinnut viime aikoina myös niinkin yksinkertasista asioista kuin hyvistä ruuista. Tai ehkä lähinnä mauista ja niiden komboista.
Kardemumma, mustikka, jäätelö.
Kidneypapu, kookosmaito.
Voi, sulatettu juusto.
Omenaviinietikka, sinappi, sitruuna.
Viime aikainen suosikkini, porkkana.
Kylmä viili, auringonkukansiemen.
Täydellinen satsuma.
Täydellisesti keitetty kananmuna.
Täydellisesti hauduttunut tee.
Ja sellasta kaikkee.
Ruoka on niin hyvää.
Ja elämä on hyvä mulle, vaikka tietyllä tavalla tuntuu vähän pysähtyneeltä. En osaa kunnolla ajatella edes viikon päähän, en koe hirmuista halua suunnitella siellä häämöttäviä asioita. Tekee enemmän mieli vain elää tätä hetkeä niin kuin tuntuu.
Ehkä taas huomenna alan vähän dynaamisemmaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)