Levottomat rukoukset ja harhailut

Bussiin nousi tänään se yksi nainen. Se, jolla lukee selkään kiinnitetyssä kankaanpalassa JEESUS. Se, joka ei tuu koskaan bussiin kävellen, se aina juoksee sinne. Se, joka ei katso ihmisiä suoraan kasvoihin, vaan kyräilee, kulkee kyyryssä, niinku joku säikky eläin.

Se käveli mun ohi ja suputti non-stoppina omia rukouksiaan. Se istu ihan taaimmaiseen penkkiin ja rukoili koooko matkan.
"Kiitos Jeesus, kiitos Jeesus, kiitos Jeesus..."

Mietin, että jos nousisin ja menisin sinne taakse istumaan sen lähelle ja sanoisin että hei, mä voin rukoilla sun kanssa, niin hyppäiskö se housuistaan ja sais sydärin.

Ei kovin yllättävää, mutta mainitsen nyt silti etten mennyt. Istuin omalla paikallani ja huomaamatta sen rukoussuputukset sekottu bussin moottorin äänen alle ja mä kattelin ikkunasta Kuopiota ja mietin, miten omituinen ajatus on, jos tosissani käy niin, että syksyllä on muutto edessä.

Vappuhumu oli uinut jo kauppaan, Prismassa oli ihan oksettavan paljon populaa. Seisoin lamaantuneena vihannesosastolla ja mietin, mahdunko ollenkaan liikkumaan tiskeille.

Käytän nykyään tosi vähän enää teepusseja (koska irtotee on yksinkertaisesti parempaa, uskokaa, ja sitä paitsi myös ympäristöystävällisempää), mutta tänään ostin jostain yllättävästä kimmokkeesta niitä Princess-teepusseja, joissa jokaisessa paperipainossa on mietelause. Mun mielessä siinsi varmaan se lasipurkki, jonka iskä on joskus nuorempana kerännyt täyteen samaisia lappuja.
Outoa.


Keittiön pöydän ääressä randomheitot tiivistyy:

Ä: "Orvokki!"

O: "Mm?"

Ä: "Sinä oot minun tyttö!"

O: "Joo, äiti, niin oon."

Ä: *aivotonta äidillistä hymyä*

O: "..."

Ä: "Kyllä sullakin tulee olemaan vaikeeta vielä."

O: "Häh?"

Ä: "Löytää sellanen mies, joka on sulle tarpeeks hyvä!"

O: "..mitä ihmettä?"

Ä: "Älyllisesti kato ja muutenki!"

I: "Ja sellanen, joka saa sut nauramaan sarkastisilla heitoilla, niin kun isäs!"

O: "..."

I: "Välillä niin, että pitää kääntyä toiseen suuntaan salaisesti hymyilemään!"

Ä: "Hihi!"

I: "Ja ennen kaikkea nauramaan ITELLES. Se on tärkein taito mitä voi olla."

O: "Joo, kiitos riittää."

Oon yrittäny koko päivän taistella itteeni vastaan, etten antautus harhailulle. On vaikeaa pitää itsensä kokonaisena yhdessä paikassa. Maijukka sano, että ihminen on siellä, missä sydän on. Just nyt mun on kuitenkin vaikeinta hallita mun mieli, se on levoton ja vilkas, se harhailee ja poukkoilee, eksyy asiastaan, ei jaksa sisäistää. Miksei kykene iskostamaan omaan päähänsä, että NYT pitää keskittyä eikä kohta? Sitten joskus on jo liian myöhästä eikä auta enää.

Toisaalta kaipaan ihmisten seuraa ja toisaalta en kumminkaan.
No ehkä enemmän kaipaan.

Huominen menee varmaan lukemisesta paastotessa, koska äipän kanssa suunnataan lakkiaismekonmetsästykseen plus muuhun pieneen prokkikseen. Ja sit pitää suunnata Karttulaan laulamaan. Ja sit en tiedä mitä tapahtuu.

Voi pylly, mulla on vielä pyykit koneessa.

Ei jännettä, ei rankaa

Voi hulluus oikeesti.

Oon aina tykännyt liikkumisesta, mutten oo koskaan ollut sellanen ihminen, joka lähtee joka välissä urheilemaan tai lenkille tai minne nyt mieliikin, kunhan siihen liittyy hikoilua.

Nyt oon ollu jo toista päivää sisällä tehden putkeen monen tunnin luku-urakkaa. Tein samaa ylppärienkin aikaan, mut jotain siinä kai oli erilaista, koska tänään iski sellanen fiilis että nyt tuun kyl mökkihöperöks jos en pääse ulos. Sain tänään viimisenkin pääsykoekirjan, joten päivä meni kahlatessa sitä puoleen väliin, palkitsin itteeni kyl välillä Ursula K. Le Guinilla et jaksoin taas jatkaa. Sit illalla soittelin jotain kamalia oktaaviharjotuksia viululla, mut sit ei kyenny enää. Oli pakko lähtee hölkkimään.

Aattelin että teen vaan pienen lenkin, sellasen että kunhan saan jotain ruumillista tehtyä, niin ehkä helpottais. Iskä tyrkkäs mulle Neekun mukaan, vaikka intuitio sanoi että ei. Se on ollut jo monta päivää niin löysä. Ei ollu yllättävää, että se sit yritti pistää koko ajan jarrut pohjaan, olis halunnu vaan kotio. Sain raahata sitä perässä ja lenkistä tuli melko lyhyt. Aina ei mee putkeen.

Mut silti, hämmentää. Kovin usein mulle ei iske tarvetta urheilla. Se on tosi harvinaista.

Ehkä oon ollut liian vähän ihmisten kanssa tekemisissä. Jos mun sosiaalisten kontaktien vähyys saa mut turhautumaan?


Aamulla heräsin ajoissa ja menin kuuntelemaan Ruutin D-kurssitutkinnon. Siis sen tutkinnon, jonka minä jätin tekemättä. Kokemus ei ollut ihan katarttinen, mutta jonkinlainen kuitenkin. En oo ihan vielä päättäny mitä asioita se mun päässä liikutti.
Sen tiedän kuitenkin, että mun mielenterveys olis luultavasti nyt erittäin kovia kokenut, jos olisin päättänyt sen kurssin suorittaa. Sitä paitsi en tiedä olisko mun soittajan jo valmiiksi huono itsetunto kestänyt sitä, että olisin mennyt sinne vain saadakseni välttävän arvosanan.
Mut jollain tavalla oli aika tyydyttävä olo, kun huomasi kykenevänsä analysoimaan toisen soittoa eri tavalla, mitä ne kykenee, jotka ei oo soittanut yhtä kauan tai lainkaan. Tyydyttää, kun huomaa virheet ja jäykkyydet, kun tietää miten ne pystyis korjaamaan, kun huomaa vajavuudet vaikka vibraatoissa tai dynamiikassa, missä vaan.
Tieto tosin ei tarkota sitä, että sen osais sen paremmin käytännössä.

Muut kuin opettajat ei saanu jäädä kuuntelemaan prima vistaa, enkä jääny odottamaan et lautakunta päätyy pitkän keskustelutuokion jälkeen lopputulokseen. Kävelin keskustaan ja ulkona oli vähän hyistä, mutta kirkasta ja kevyttä. Mulla oli kummallinen olo.


Äiti on ahdistellu mua, mitä haluun ylppärilahjaks ja mummikin oli kuulemma jo kysynyt. En minä tiiä.

En näköjään tiedä nyt yhtään mitään.

Miks tää pitkäjänteinen lukeminen on niin vaikeeta henkisesti. Mieli ei sais harhailla muualle ja huomaan sen todellakin harhailevan vaikka minne kummallisuuksiin.
Ekaan pääsykokeeseen mennessä kiipeilen varmaan seinille ja oon pilannu äipän tapetit.
(Sitä paitsi tuli todettua taas se, että jos herään aikasin, niin en tosiaankaan ole parhaimmillani noin kello 14 ja 17 välillä. Voisin vetää siestaa koko sen ajan, ja saisin silti yhtä paljon aikaseks kun hereillä ollessani ellen enemmänkin.)

Lapsettomat laulaa levottomasti

Mulla on huono itsekuri vapaa aamujen kanssa. En pääse liikkeelle yhtään niin ajoissa kun haluisin. Mutta jotain JEEtä silti, sillä tänään en harhautunut muihin kirjoihin kuin siihen mihin oli tarkoituskin. Papatin itelleni puoliääneen runoanalyysista koko päivän.
Metafora ja metonymia ja katakreesi ja synekdokee ja topos ja metalyyrinen. Joopa.

Meillä oli viimiset vapputreenit ennen vappuhäslinkiä, ja huomas että olin istunut koko päivän kirjan ääressä. Oli levoton olo ja ärsytti kun oli taukoja, olisin halunnu vaan laulaa koko ajan yhteen putkeen. Olis tehnyt mieli melkein lähtee hölkkäilemään, mut kotiin päästessä tonne oli syntynyt liian ikävä ilma, joten se siitä mielihalusta. Luin sen sijaan vähän lisää runousoppia ja tein rahkaa, kun maitorahka oli menny eilen vanhaks. Nyt meidän pakastimessa ei oo enää muita marjoja ku tyrnejä, puolukoita ja punaherukoita. Eli pylly.

Mulla on ollu muutamaan otteeseen tänään melkein yhtä paha fiilis kun eilen vatsailun jälkeen. En tiedä, oliko se edelleen sen peruja vai jotain muuta. Jos oon syönyt jotain huonoa? En tiiä, toivottavasti huomenna ei tuntuis yhtä epämiellyttävältä.

Päässäni on soinut jo yli kaks päivää mun biisiaihio, joka ei varmaan sekään taas kehity mikskään muuks kun aihioks. Se oli eka juttu, mitä rävelsin tolla VIRITETYLLÄ PIANOLLA. Mahtavaa. Iskä ei oo tosin vieläkään sulkenu ton pianon kantta, joten ääni on hirmu kova, meidän vaimenninkin on surkea. Toisaalta on kyl hauskaa, kun näkee miten ne vasarat hakkaa kieliin jnejne.

Mut niin. Mulla on ylhäällä muutamia aihioita ihan nuoteiksi asti, muutamia sen sijaan vain sanoina ja sointuina, ja muutamia pelkästään sanoina. Tässä aihiossa on joitakin muunneltuna säkeistöjä (tai kertsejä?) ja mahtava viiden soinnun sointukierto. Lål. Siitä ei hirveesti vielä biisiä kehkeydy.

Olis hauska tehdä sellasia ihan aivottoman tekotaiteellisia hyväntuulisia biisejä. HAHa.
Ja olis hauskaa, että jos nyt pääsen jonnekin opiskeleen syksyks, ja jos nyt muutan, jojsojos, niin olis muikeeta mennä oikeesti laulutunneille. En tiedä, auttasko se mitään, mutta haluisin oppia laulamaan. Haluisin tehdä jotain laulujuttuja. Se olis niin kivaa. Mutta shh, siitä ei puhuta.

Tänään mua on häirinnyt se, miten oon projisoinu itteeni noita runoja. Yhen aihepiirin kaikki esimerkkirunot liitty jotenkin raskauteen (miks?), joten mua on vainonnut mielikuvat turpeasta, pyöreästä mahasta, raskaasta olosta, kohdusta, lapsivedestä, välilihan repeämisestä.
Kiva.

Huomenna jotain muuta.

Fiktiiviset kevätmaailmat

Sorruin taas eilen illalla lukemaan yhden luvun omaksi huviksi lainatusta kirjasta. Aamulla jatkoin lukemista ja yllättäen se venyi iltapäivälle saakka. En useimmiten tykkää jättää kirjoja kesken.

Se kirja oli muuten pitkästä aikaa Ursula K. Le Guinilta. Minusta se on mahtitäti, ihan mummeli jo, mutta silti suoltaa tarinoita. Mietin, että pitääköhän just noi sen omat maailmat sen tarpeeks nuorena, että se jaksaa vielä vanhanakin viipottaa. Sen kirjoilla on tapana alkaa kuivasti, mutta jos ei lannistu siihen, niin vaivihkaa ne tempaakin mukaansa. Sen tarinoissa ei oo välttämättä edes mitään kovin kummoista juttua, mutta silti ihailen sitä, miten se on kehittänyt omat fantasiatodellisuutensa. Ois siistiä kyetä joskus itse samaan.

Harhautumisesta selvittyäni aloin taas kahlaamaan fiktiota käsittelevää pääsykoeopusta. Vietin kevään ensimmäisen lukuhetken pihalla. Aurinko paisto ihanasti, mutta ei ihan niin lämpimästi ettei olis tarvinnu villasukkia ja huppua.
Kaks kärpästä lens mun kirjalle. Ne oli aika tokkurassa vielä.
Mun lapsuudenpelko, josta huomasin vähän aikaa sitten päässeeni yli, apuapua-mies käveli meidän talon ohi avustajan kanssa. Sen kainalosauvat osu asfalttiin hirmu kovaa. Seurattiin Neekun kanssa sen kulkua niin pitkään, kun näkökenttää riitti.
Tiedostin tänään myös sen, että Neekku on lopullisesti menny jonkun tietyn rajan yli. Se ei oo enää todellakaan pentu, se on keski-ikänen. Se alkaa jo vanheta. Mulle iskee välillä kamalia etiäisiä, että entä sit kun se kuolee. En osaa kuvitella sitä itkun määrää. Kyyneleet nous silmiin jo tänään, kun se ajatus iski. Neekku on maailman söpöin ja voisin katella sitä vaikka kuinka pitkään.

Siskojen kanssa oltiin kevään viimisessä vatsahetkuttelussa. Oli jotenkin kummallisesti rankin treeni ikinä, en ymmärrä miks just tänään otti niin kovasti vatsalihaksiin. Meinas kunto loppua kesken, kun loppuvaiheessa pakotti jo niin kovasti. Uppos jonnekkin niin syviin vatsalihaksiin, että tuntuu vieläkin epämiellyttävältä. Aiemmin se tunne oli melkein kurkkuun asti, en muista onko koskaan ollu samanlaista. Hrr. Kattoo aamulla sit, onko siitä fiiliksestä jäljellä enää mitään.

En oo jotenkin vieläkään tiedostanu, että vappu on tällä viikolla. Ihmiset kyselee vappusuunnitelmia ja minä oon ihan että mitä häh en oo ees ajatellu vielä. Ehkä oon radikaali ja tuunkin Karttulan soittojen jälkeen suoraan kotiin ja sulkeudun tänne. En jaksa nähdä ryyppääviä ihmisiä.
Minusta paras vappuhetki on se, kun mennään vappupäivänä torille ja ihmiset on ilosia.


Johtuukohan se keväästä ja auringosta, että musta tuntuu yhtäkkiä niin rakkaudelliselta?

Itku ja ilo höystettynä kroonisella kriittisyydellä

Eilen: kymmene yli seiska reissuun, kotona noin kakskyt yli yks yöllä. Mun arvio piti siis suhteellisen hyvin kutinsa, koska siitä tosiaan tuli 18 tunnin reissu. Ja rankka sellanen, en tie miks. Illalla bussiin päästessä olin vaan hurjan väsynyt ja uninen, nuokuin koko matkan ja olin vähän sekasin, kotona oli ihana päästä nukkumaan.

Soittaminen oli ihan kivaa, meil oli jopa yks uus NUORI viulisti. Josko se ei saanu kamalia traumoja ja saattas tulla vielä toistekin.

Luterilainen kirkko oli illalla lähestulkoon jokaista penkkiä myöten täynnä. Oli melkonen näky kun 22 soittajaa, kapellimestari ja joku 130 laulajaa varmaan ahtautui sinne eteen. Sakastikin oli täynnä bassoja ja sopraanoja. Joskus näinkin.

Tänään minua on ilostuttanut aurinko, mun suht rasittava perhe (meillä kaikilla on taipumusta olla rasittavia) ja möksälle eksynyt kevään ensimmäinen sorsapariskunta. Heittelin niille leivänpaloja, joita oon kuivattanu ja säilyttäny talvesta asti, ihan vaan sorsan ruuaksi. Niiden piti antaa aina vähän aikaa vedessä pehmetä ennen kun ne oli syötäviä.

M: "Orvokki, ootsä huomannu, että sä valitat tai arvostelet koko ajan? Jokaisessa lauseessa."

O: "! Miten niin!"

M: "No ainakin joka toisessa."

O: "..no mutta ku mä oon sellanen!"

Järvessä uiskenteli myös itikanpoikasia, jotka eteni silleen hullun nopein nykäyksin. Hrr.

Ai niin, myös ajatukset kesästä on ilostuttanu. Itse asiassa jo monta päivää. Oon varmaan maailman laiskin ja naurettavin 18-vuotias, koska mitä luultavimmin en mene edes kesätöihin, mutta ehkä onnistun elämään sen asian kanssa. Elokuussa aion lähtee puhallinorkan siivellä Lappiin, koska oon jo pitkään halunnu sinne kesällä. Sitä paitsi hyviä tyyppejä megessä, ni parasta. Ja iskä sano et voidaan ottaa Neekkuki mukaan! KERRANKI! Mun mielessä on maalautunu jo ihan liikaa kuvia siitä reissusta. Sit höllii esim Pori Jazzit. Ja Faces. Ja vähän kaikennäköne sun muu. Hihi. OI KESÄKESÄ.

Kohtaus aamupalapöydässä: minä ja äippä luetaan lehtee, iskä on lukenu runoja vessassa (sillä on siellä kirja 400 vuotta suomalaista runoutta).

I: "Kuunnelkaa! Nyt tulee äiti ihan itkettävä runo!

Mies lähtee aamulla maailmaa valloittamaan,

lupaa palata illaksi,

nainen jää ikkunaan katsomaan.

Iltapäivällä lähtevät lapset.

Mies palaa, kumara vanhus,

nainen ikkunanpielessä miettii:

taisi mennä päivä,

olisi pitänyt yhtä ja toista toimittaa.

- Lapset menivät jo, nainen sanoo.

- Olisit käskenyt odottamaan,

nyt on aikaa tutustua.

- Olenhan minä, tutustu minuun.

Mies ei vastaa,

nukkuu jo, väsynyt matkalainen."

Ä: "..."

O: "Mitä ihmettä, äitihän rupee ihan oikeesti itkemään!!"

Se oli hassua. Varmaan siks, että iskä ties mikä saa äipän herkistymään. Ja muutenkin.
Vissiin taustalla vaikuttaa omakohtaiset kokemukset siitä, miten itse jää kotiin huutavien kakaroiden kanssa ja mies loistaa poissaolollaan, töissä aina, ikuinen odottaminen päivystämästä.

Ai niin, runo oli Helena Anhavan.

Zellasta tänään.
Huomenna voisin ryhdistäytyä ja lukea aamusta asti.



PS: Oon potenut jo monta päivää tukka-ahdistusta: tukka tuntuu ihan kivalta mutta näyttää pahalta. Meinaa iskeä taas kutina riipiä kaikki pois, mutta siihen en sorru, koska oon päättäny kasvattaa. Ja nää ihan oikesti on jo melko pitkät. Saan ne melkein fiksusti ponnarille. Tosin meinaan hukkua taas etutukkaan. Pitäis varmaan uskaltautua kampaajalle ku nää on niin huonossa kunnossaki, mutta ku yyyh. 
Ihan vain näin merkityksettömänä väli-informaationa kerroin tämän.

Tylsä matkakuvaus höllivästä reissusta

Hei, minä täällä taas, pupunruuansyöjätyttö. (Toi nimitys on kaikessa höperyydessään jotenkin kovin symppis.)
Hiljaiseloa on näköjään kestänyt melkein viikko, mutta se johtuu siitä, että minulla oli maisemanvaihdos menossa. Nyt oon taas kotikonnuilla. Täällä on just nyt vähän harmaata ja ankeaa ja .. tuttua.

Sunnuntaiaamuna pakkasin, huomasin et mun ainoot hyvät farkut oli menny edellisenä iltana kuraan, kävin laulamassa hengellisiä lauluja sunnuntaikokouksessa ja hyppäsin Jyväskylän bussiin. Ajauduin Maijun kautta toiselle. Oli jäätelöä ja vadelmia ja saunaa ja Fråga Ollea, joka sattuu muuten tulemaan joka ikinen kerta telkusta kun oon Maijukan luona. Se Olle on sammakonnäköinen keski-ikänen mies, joka ei ikinä sano mitään kovin yllättävää tai viisasta niihin kysymyksiin, mutta siinä ohjelmassa on ihana juontaja. Martin. Åj.

Maanantaina mun visiot sai kolauksen, kun kenkäkaupassa oli koot vähissä. Olin kuvitellut unelmissani, kuinka kävelisin uusilla kengillä ja saisin heittää hyvästit noille vanhoille rikkinäisille pahanhajuisille. Mut Matkakeskuksen intialaista päästiin kuitenkin testaamaan!
Mailu tuli antamaan Maijukalle pimeesti rahaa ja sanomassa, että siitä olis kiva tulla mukaan. Liikennevaloissa mun ja Maijukan hartioista tarttui hämärä aurinkolasipäinen mies, joka sanoi että NO MITÄS NE TEINIT TÄÄLLÄ SEISOO.
Onneksi se olikin Tuukka. Säikähdys oli melkonen, mutta tuli hyvä mieli. Tuukka oli käyny laserissa ja se oli menossa katsomaan lintuja. Me hypättiin junaan. Tai no ei hypätty, ihan käveltiin.

Tampereen päässä tuskailtiin Maijukan kanssa, kun meillä ei ollut T&T&T:n äipälle mitään viemisiä, koska siltä aina tulee. Noloa. Mut ehkä se kompensoitui sillä, ettei kumpikaan poikanen ollut ollut niin järkevä, että olis muistanut ottaa kotiavaimen mukaan. Käytiin siis vanhempia odotellessa tappamassa aikaa jossain Mehoniemen automuseossa, tosin ei siellä museossa, mutta kahvilassa. Tumppa tarjos meille teet ja munkit, jotka oli liian isoja. Vessassa oli lista vuodelta 1955, miten vaimon pitäisi käyttäytyä miehen tullessa töistä kotiin. Pihalla makas iso musta lötjö, joka paljastui newfoundlandinkoiraksi. Se oli ihan havuissa. Näyttely Millasta:

Oho, tulipa niitä monta. Ihan ku sen rotu vaihtuis koko ajan.



Laitoin yöks vihkon ja kynän sängyn viereen, jos sattuisin näkemään unia. Näinkin. Kirjotin tokkurassa sanoja paperille ja nukahin uudestaan.
Aamulla huomasin paperin tyhjäks, joten olin nähnyt unta siitä että kirjotan mun unista. Oikeesti, mitä ihmeen alitajunnan sarkasmia. Ärsytti.

Tiistaina pidettiin Maijukan kanssa kaupunkipäivä. Selvittiin ihan itsenäisinä bussilla keskustaan. Oli ihanan rentoa, kun ei ollut kiire mihinkään ja aurinko paisto ja oli kevyt olla. Meillä oli karttaan merkittynä muutamat måste gå -paikat ja lähdettiin tekemään niiden mukaista laajaa ympyrää. Me käytiin oikeestaan vaan kirjakaupoissa, levykaupoissa ja kirppareilla. HAHA. Yhellä kirpparilla oli mies, joka oli Maijukalle kateellinen lastenpelin läpäisemisestä. Meidän lähtiessä pois se sama mies istu ikkunalaudalla kahvilla. Sanoin sille heippa, kun se katto niin odottavasti.

 Tumppa piirs meille havainnollistavan kartan bussipysäkille.

Parhaimmat pleissit oli kirjakauppa Bukra - missä sai sitä paitsi opiskelijalennusta kirjoista ja sarjiksista plus siellä oli minigalleria jossa oli hienoja revittyjä maalauksia - ja Swamp music. Maijukka joutu siellä ihan ongelmiin.

Mun kameran akku delas melkein heti, joten kuvaotokset jäi melko minimiin.
Se muuten jäi mieleen Treen keskustasta, että siellä on ihan älyttömästi erotiikkaliikkeitä. Lål.

Mentiin kattomaan Kick-Ass, Maijukka sai Tompankin houkuteltua mukaan vaikka se oli aluks nihkeenä. Plevnassa (mikä leffateatterin nimi!) myytiin kuutta eri väristä hattaraa läpinäkyvissä ämpäreissä. Mut ite leffa oli hullun hyvä!

Nukuttiin Maijukan kanssa joka aamu aina edellistä pidempään jostain syystä. Keskiviikkona sain aamupäivän jopa luettua! Kenkäkaupoille lähtiessä tosin meinas iskee totaalinen kooma iankaikkisen ihanan naiseuden takia, mut sit särkylääkkeet alko varmaan vaikuttaa. Treella ei meinannu kenkien suhteen tilanne olla sen parempi, mutta sain lopulta uudet tennarit. Haluisin kyllä vielä matalat violetit lightit. Näin niitä sitä paitsi tänään KUOPPARIN Andiamon ikkunassa. Mutta nggghh.

Kenkiensovittelusta tuli niin kuuma, et halusin jäätelölle. Koskikeskuksen jäätelöbaarissa oli ihanan ilonen myyjä, sain ottaa jopa puol kuppia teetä santsiks. Mulla oli ihan hervoton olo ja teki mieli tahallaan olla hankala. Hähä.
Maijukan jäätelöannoksen nimi oli Pinkki Pingviini. Hähä.

Musta oli suloista, kun Tumpan ja Tompan perheessä harrastettiin yhteistä iltapalaa. Toki meilläkin joskus, mutta harvinaisempi tapahtuma se on. Yks päivä havahduin ylipäänsä siihen todellisuuteen, että alan olla melkein ainut täällä, joka edes käyttää keittiötä syömiseen. Vera hakee järestään ruuat aina omaan kammioonsa, iskä siirtyy ruokineen olkkarin pöydälle läppärin ääreen tekemään sovitushommia ja äippä harrastaa telkkuhuoneeseen jumiutumista kera ruokien.
Mut ei mun siitä ollu tarkotus kirjottaa, vaan siitä että yhteinen iltapala oli sulosta. Ja on noiden perhe muutenkin hirmu suloinen. Enkä edes jännittänyt enää niin paljon niiden isää, ehkä siks etten feilannu.
Se teki meille yks päivä lohta, missä oli päällä muun muassa herkkusieniä. En oo ikinä aatellu, mut se oli hyvää.

Maijukalla oli visio leffaillasta ja päädyttiin pitkän kädenväännön jälkeen kattomaan joku Dukes of Hazzard tai joku. Siinä oli paljon kaahailua ja ärsyttäviä miehiä ja akkoja. Paljon kivempaa oli leffanjälkeisjamit Neon kakkosen tahtiin. Hyi.

Mä taisin olla öisin jotenkin levoton, koska ekana yönä heräilin kuuden jälkeen epäsäännöllisin väliajoin varmaan kymmenesti, molempina seuraavina öinä nukuin jotenkin tosi pätkittäin, ja varsinkin vikana yönä näin hirmu levottomia unia. En kyl muista mitä. Paitsi siitä näin unta, et Tumppa tuli sanomaan heippa ennen ku se lähti töihin, mut sit myöhemmin se tuliki oikeesti ja olin ihan hämmentynyt ku luulin sen jo tapahtuneen. Tässä oli melkein sama efekti, kun mun feilanneessa kirjoitanuneniylös-yritelmässä.

Torstaina ei ollu vielä ees erityisen kotiinmenofiilis, mutta mun piti käydä tänä aamuna soittelemassa Jarpalle viulua, joten oli pakko suunnata Kuoppariin. Maijukan iskä ajo meidät Jykälään ja sieltä piti ottaa juna. En tykkää. Jy-Ku-väli oli kivempi mennä bussilla, koska Pieksämäen vaihto on rasittava.

Hei anteeks nyt, mun keskittyminen on jossain ja puolet tästäkin postauksesta on ihan tyhjänpäivästä, mutta kai mä haluan laittaa tän nyt tällasena soopana.
Sitä paitsi mulla on nälkä.
Ei tunnu yhtään perjantailta.
Mutta oli höllivää kyläillä röyhkeästi keskellä viikkoa. Oli niin kiireetöntä ja rentoa ja mukavaa.
Nyt kai sit kylmä pudotus lukemisen ja muun pariin. Tosin huomenna soittamaan Kihniölle noin. 18 tunnin reissuna.

Märän maisemanvaihdon mahtivisiot

Oon ihan hämmentynyt, kun oon oikeesti onnistunut jo monta päivää lukemaan. Etenen etenen. En oo ihan toivoton tapaus.

Äsken kävelin kirkolta kotiin Minden kanssa, tosin se oli pyörällä. Tihkusade muuttui sateeksi ja sitten hyytäväksi rännäksi. Olin hienon näkönen, kun pääsin eteisen peilin eteen kattomaan. Sauna oli aika nannaa sen jälkeen.

Alkaa jo vähän väsyttää nuo musasäätämiset. Ei enää montaa juttua tänä keväänä, mut sekin on luultavasti ihan tarpeeks. Vaikka toisaalta taas se on se omin juttu, mitä kautta palvella. Tässä on ristiriita.

Tuli hirmu hyvä mieli, kun soitin Maijukalle et pitääkö suunnitelmat kutinsa. Sit se sano et pitää, sit olin et jee, sit kerroin mun mahtavista visioista ja se oli ihan megessä, tuli hyvä mieli siitä että se lämpes mun visioille. Mulla nimittäin on mahtavia visioita. Ja huomenna pääsen toteuttamaan niitä. Ja siis reissuun. Ompa ihanaa vaihtaa maisemaa. Vaikkakin se fiilis siitä, etten osaa elää täällä joka oli pari viikkoa sitten, hellitti kyllä vähän niinku epäilinkin.

..mikä taas ei tarkoita sitä, etteikö olis ihanaa päästä muualle. Ystäviä ystäviä jee!

Talven jälkeen

jäät lähtee

 

Tää alkaa olla tosi ärsyttävää. Mun on ehken pakko opetella laittamaan joku paperi ja kynä ihan mun sängyn viereen, että voin siihen kirjotella unia ylös. On niin turhauttavaa, että ne ehtii valua ulos mun mielestä, jos nousen hapuilemaan paperia pöydältä.

Oon jo monena viime yönä herännyt melko alkuyöstä sillä tavalla, että oon nähnyt jotain epämiellyttävää, vähän vihamielistäkin unta. Mun silmät on puoliks auki, mutta silti se unifilmi jatkuu samaan aikaan mun silmien edessä, vaikka tiedostan, että oon hereillä ja että tuijotan seinään. Ärsyttävintä on se, kun en enää aamulla kykene erittelemään mitään näkemiäni unia. Ne muuttuu niin epämääräisiksi.

Joten ensiyöstä alkaen testissä paperi sängyn vieressä. Katotaan muuttaako tilannetta.

möksä-look

Sain nauttia pianonviritysmusiikista aamukaheksasta lähtien. Iskä toteuttaa viimeinkin mun toissajoulun lahjatoivetta. Koko ajan kuuluu olkkarista mutinaa ja suivaantumista. Niin ja tietenkin korvia särkevää pimputusta.

koira ja hait

Viikko on menny hirmu nopeesti. Mulla oli aikomus pitää sellanen teholukuviikko, mutta oon onnistunu loppujen lopuks olemaan semitehokas vasta pari viime päivää. Mut alkaa tää tässä sujua. Noita kirjoja on yllättävän kiva lukea, koska aihe kuitenkin kiinnostaa.

Vaikka toi onki tollasta huopaamista. 

Olin puol neljän aikaan kaupungissa kvartetoinnin jälkeen ja iski hetkellinen ahdistus. Kylmäsi ja mietin, että jos oonkin tehnyt ihan tyhmät valinnat, jos oonki mokannu, josjosjosjos, oisko pitäny tehä toisin, akjglajiaqoevlkaeöibojkfdjbaöi, mut sit yritin rauhottua ja ymmärtää että oon tehny just niin ku tiesin että teen. Ehkä ihan hyvä etten ollu kotona koneen ääressä, muuten olisin varmaan menny viime hetkellä sössimään tuskassani ne hakujutut. 

Saatatte ehkä kuvistakin kyetä päättelemään, että tänään oli mökkeilypäivä. Eka tänä keväänä. Noi vanhukset on siellä jo innoissaan ravannu tosin, mutta mä lähin tänään hetken mielijohteesta neitsytkäynnille. Eipä siellä vielä hirveesti ookkaan puuhaamista, ku on koleeta ja jäät vielä tiukassa ja ankeen harmaata joka puolella. Istuin siis nuotion ääressä lukemassa runoanalyysistä.

Oli hämmentävää, ku iskä pilkko halkoja mut sit vähän väliä höösäs mua. Eka se toi äipän takin mulle, sit kohta istuinalustoja, sit kohta toisen takin. Olin vaan et mitä ihmettä.

I: "No ettet saa kuolemantautia ku sulla on noi pääsykokeetki tulossa."

Iskän ongelma on se, että sen "normaalitkin" sanomiset kuulostaa aina sarkastisilta. Välillä en jaksa uskoa, että sillä edes on muita puhetapoja ku sarkasmi ja paasausvaihde. No ehkä kans sit se, jota se käyttää töissä potilaille. Mut siinä ne.

"I'll be watching you.."

Viel huominen nuortenilta ja sunnuntain aamukokouksen musiikeista selviimine, ni sit pääsen vaihtamaan maisemaa. Hihei.

Keltavalkoinennirvana

Jatkan vielä kananmunista, koska ne on mun uus ruokalöytö. Ne on hullun hyviä, oikeesti. Oon mä niitä aijemminkin syönyt, mutta nyt koin valaistumisen, kuinka erityisen maukkaita ne on keitettyinä!

Olen tehnyt kuluneella viikolla empiiristä tutkimusta optimaalisesta kananmunankeittoajasta. En oo ihan vielä päätynyt lopputulokseen. Se on jossain 7 ja 8 minuutin välillä. Tänään testissä oli 7min 30sek ja oli hyvää, ah. Riippuu tietysti haluaako keltuaisen tiiviinä vai hieman vielä löysänä. Aikasemmin löysä keltuainen ällötti mua, mutta jotenkin omituisesti ymmärsinkin yhtäkkiä sen herkullisuuden.

Ja tämä on totinen tosi.

Random-havaintoja tältä päivältä:
- aina jos luen ruokapöydässä ja joudun sivukorvalla kuuntelemaan äipän syömisääniä, mun tekee mieli räjähtää. en tiedä miks ne kuulostaa niin ärsyttäviltä. oon tähän mennessä onnistunut, kumma kyllä, hillitsemään itseni.
- kevään ensimmäinen punkki löydetty Neekun korvasta, Vera huomas.
- jotenkin mystisesti oon törmännyt Eino Leinon runoihin joka ikisestä tuutista tänään. tuli epäilevä fiilis, kun tiedostin asian.
- valo osui keskipäivällä jotenkin taianomaisesti mun oikeaan kämmenselkään ja yhtäkkiä pelästyin mun sinisiä suonia: koin välähdyksen vanhuudestani. yleensä saan vanhuusvälähdyksiä satunnaisesti ihmisten kasvoista, yleensä kavereiden, välähdyksiä että miltä ne tulee näyttämään vanhana, mutta tää oli eka kerta kun koin sellasen itestäni. huh.

Alan päästä eroon mun laiskanpulskeudestani. Eilen illalla sain Jykälän pääsykoekirjan loppuun, tänään sain luettua Treen toisen kirjan osiot kerralla. Tästä on hyvä jatkaa, etenkin siihen oikeaan opiskeluun kun nyt aluks saa vähän tuntumaa.

JA!
Toteutin Pyhän Lupaukseni ELI
sain tosiaankin tehtyä haut tänään. Jopa runsaat kuusi minuuttia ennen vuorokauden vaihtumista. Voin muokata sitä vielä huomiseen saakka, jos tulee jälkiahdistus. Vähän kyllä hämmensi, ettei siinä joutunutkaan priorisoimaan kaikkia hakuja, vaan ainoastaan ne jos haki useampaan kuin yhteen koulutukseen samaan yliopistoon. Kai se voi olla niin? Etten oo mokannut jotain?

Vähän epätodellisen hämmentävä olo on nyt. Tää tuntuu vieläkin jonkinasteiseltä pelleilyltä tää koko hakurumba ja pääsykoelällyilyt.
Mutta kaipa tää ihan totta on.


Voisin tähän loppuun luvata, että nyt kun tästä viimeinkin selvisin niin ryhdyn panostamaan näihin bloggailuihin. Viime postaukset on ollut niin mitäänsanomattomia että huh. 
Vaikka toisaalta. 
Ehkä mä en lupaa mitään. Minun blogi, niin kai mä sitten saan olla mitäänsanomaton jos huvittaa. HAHAho.

Dejavuita, arskaa ja päätösviive

Mua on vainonnu samat sattumukset:

eilen
keitin aamulla kananmunia
yritin katsoa, että ne on varmasti ehjiä
yksi ei ollutkaan
siitä alko tursuamaan valkosta mönjää, kun sen pisti kiehuvaan veteen
no,
tänä aamuna
keitin kananmunia
katsoin entistä tarkemmin, ettei varmasti ole halkeamia
ei ollut
paitsi että olikin
ja otti päähän kun pitää koko ajan mokata samoja hommia.

eilen (vai toissapäivänä)
survasin taitavasti omalla kynnelläni oikeaan peukaloon
siihen tuli haava
siitä onkin jo kummallisen kauan, kun viimeksi haavoitin itseäni
no,
tänään
toiselle peukalolle tuli varmaan yksinäinen olo
paprikaa leikatessa osuin siis vasempaan peukaloon
siihenkin tuli haava
tällä kertaa tosin perinteisesti veitsellä eikä omalla kynnellä.
nyt molemmat peukut on kauniisti raadellut

Näillä tiedoilla te tuskin ihmeitä teette, mutta minun mieltäni hämmentää toistuvat samankaltaisuudet.


Runoilin aamulla neljä heikkoa ja kovin epärunollista runoa LKK:ta varten.
Oli vähän jännä fiilis olla taas koulussa, vielä matikanluokassa kaiken lisäksi. Istuttiin Parkkisen edessä kiltisti rivissä ja se sano, että ens kerralla sitten juhlistetaan ja saadaan palkinnot luovailusta. Tsih.

Musta on omalla tavallaan vähän huvittavaakin, miten kaikki ihmiset tuntuu yhtäkkiä olevan ilosempia ja rennompia, ja vaan siks että aurinko päätti vähän paistaa. En siis valita, on ihanaa ja suloista, että porukka jaksaa hymyillä.
Ja minäkin unohdin ottaa tänään D-vitamiiniannoksen, varmaan siks että olin heränny auringon hiostukseen.

Toisaalta on melko veemäistä, että tää lukurumba on just ajotettu tähän, kun aurinko alkaa heräillä, MUTTA pitäs vaan jaksaa päntätä ja päntätä ja sisäistää ja keskittyä ja blyörgh.
Mistä tuli mieleeni että joo ei, en oo vieläkään hakenu.
mut NYT!
Lupaan pyhästi, tässä ja nyt!
Että huomenna, torstaina, minä varmastivarmasti haen!
On tää ny kumma ku ei voi tollasta yksinkertasta pikkuasiaa hoitaa alta pois ja tehdä päätöksiä.
Miks annoin itteni lörpsähtää niin laiskanpulskeaksi abivuonna ja etenkin nyt kirjotusten jälkeen. Voi säälittävyyden huippu.

Final countdown tai jotain

Lukemista proosasta yökkärissä, blondeja pankkineitejä, joilla on kirjoitusalustan alla kuva omasta vauvasta, lounastusta äipän kanssa, kirjaston tuoksua, punastumista kännykästä, joka ei ollutkaan äänettömällä, harkintaan jäävää hajuvetta Sokkarilla, sarjakuvia, lähes tyhjiä busseja, leffaa tytöstä, joka syntyi Somalian erämaahan, karkas pakkoavioliittoa, ajautu Lontooseen, bongattiin malliksi, nosti yleiseksi puheenaiheeksi tyttöjen ympärileikkaamisen kieltämisen. Siinä tais olla mun päivä.

Pakko muuten tosta vielä sanoa: leffa oli siis Aavikon kukka. Ja oli suhteellisen karu, kun se selitti, että 3-vuotiaana siltä leikattiin pois klitoris sekä ulommat ja sisemmät häpyhuulet, sit ommeltiin koko höskä umpeen ja jätettiin tulitikunpään kokonen aukko. Siellä nainen ei ollut puhdas ilman ympärileikkausta ja ympärileikkaamattomat ei voinu mennä naimisiin. Sen molemmat siskot kuoli jälkiseuraamusten takia. Avioyönä miehen on sitten tarkotus veitsellä viiltää koko höskä taas auki et pääse tekemään temput.

Joo voi elämän kevät ja oksetus oikeesti.


Aika alkaa käydä vähiin ja mun epäröinti vaan saa jatkuvasti tulta pesään. Mistä voi tietää, mikä on oikee, tai no ei oikee, ei voi puhua oikeesta, mutta ees HYVÄ ratkasu? Voi auttakaa auttakaa, auta Jeesus, että saisin sellasen varmuuden omiin ajatuksiini. gasdlkjvaorjmvl,asdfopWRGJKVJAMFLSNlLKFVKJklmfva

En oikein tiedä, miten päin sitä pitäs olla.


Btw, ootteko huomannu, miten aurinko ja kevät saa ihmisten askeleet kevyemmiksi ja kävelyn rennommaksi?

Intuitiivista ahdistumista

Äiti täytti tänään 52vee. Aamulla väsäsin Kirden tekemään juustokakkuun päällisen. Se oliki hullun haastava tehtävä: piti liottaa liivatetta, sitten sulattaa se ja sekottaa mangopilttiin.
Mistä tuli mieleeni että joo, hävettää myöntää, mutta liivatetta en oo jonkun asteisesta vegeilystä huolimatta jättäny kokonaan pois. En mä sitä muualla syö paitsi juustokakuissa. Mut kuitenki.

Alotin ryhdistäytymisen eilen illalla iltapalalla. Avasin pääsykoekirjan taas muutaman päivän tauon jälkeen. Oon vieläki hukassa, et mihin kaikkialle ois rahkeet lukea ja ahdistuilin taas kurkun kuristuksen kera noita hakujuttuja. SITTEN tsekkasin sen hakupalvelun ja tajusin, että siihen rekisteröitymiseen tarvii jotkut saakelin VERKKOPANKKITUNNUKSET. Eipä siinä, ihan hyvä ne ois muutenki hankkia, mutta jotenkin alko ärsyttää hulluna, kun huomenna pitää tehdä niiden takia retki pankkiin.

Onneks tajusin nyt, enkä vasta perjantaina joskus kello viistoista tai jotain.

Otin tänään päikkärit kahteen otteeseen, koska unetti. Musta on ihan kiva elää nää päivät silleen itteensä kuunnellen, miltä tuntuu ja mitä tekee mieli. Aikasemmin se oli korkeintaan viikonloppujen herkkua se, koska arkena piti koko ajan olla menossa kouluun tai johki tai tehä kouluhommia tai jotain. Vaikee kuvitella, miten hektisiin ja täysinäisiin päiviin oon joskus kyennyt, koska nyt oon vaan laiskanpulskea ja hidastempoinen. Ja se sopii mulle.

Mua alko nyt yhtäkkiä pelottaa, jos tosta pankkihäsellyksestä syntyyki joku kamala ongelma ja ja ja sit mun haut kusee sen takia ja yyh. Ahistava ahistus 8(

Äiti on alkanut ahdistella mua autokoulusta. Sille se on jotenkin hirmu tärkeetä, että nimenomaan sen tyttäret ajaa kortin ja niistä tulee itsellisiä naisia. Kaikkee sitä.

Eiei, nyt en kykene enää keskittymään kun rupesin hätäilee tota pankkijuttua. Voi paksa.

Keväthyytyminen

Oon miettinyt tässä puoltoista päivää, että onko kyseessä joku kollektiivinen mieliteko, joka suurta osaa ihmisistä alkaa vaivata just tällasina kevätpäivinä, kun lunta vielä on, mutta asfaltit on kuitenkin paljaina ja kuivina, eikä aurinko paista vielä ihan täydeltä terältä. Siis mieliteko sille, että just nyt pitää lähteä ulos liikkumaan kaduille. Oon nähnyt tässä kahden päivän aikana koneella istuessani niin mielettömän paljon lapsiperheitä, jotka on lähteny pyöräretkelle tai vaihtoehtoisesti opettaa nuorinta jäsentään polkemaan pyörää, että tää on jo hämmentävää. Kai se on kevään merkki, joka aina tuppaa unohtumaan vuoden aikana ja siks onnistuu yllättämään aina uudestaan.

Mun kevätmieli ei oo tainnu vielä herätä.

Opin tänään lehestä, että Jykälän Matkakeskuksessa on intialainen ravintola. En oo ikinä tajunnu. Haluun sinne joskus.

Eilen illalla muhun hiipi kotiin päästyäni niin omituinen tunne, etten tiedä sille edes sanaa. Sen erittelykin tuntui liian raskaalta. Pyysin rauhallista ja kevyttä musiikkia, ja Tumppa pelasti taas mut: Kings of Convenience

Tänään tuntuu hitaalta ja hiljaiselta. Ajatus suihkuun raahautumisesta tympii. Ajatus pääsykoekirjaan keskittymisestä tuntuu ylivoimaselta. Ehkä tuhlaan päiväni lukemalla huonoja sarjiksia netistä. Tai ehkä ahmin taas luvattomasti yhden romaanin kerralla. Tai ehkä
en tee mitään.

Viime yönä näin unta ylppäreistä. Se oli kummaa. Toissayönä näin unta kvartettiharkoista, joissa ykkösviulisti anto mulle puolikkaan huoneen kokosen pussillisen banaaneja. Mun oli tarkotus kantaa ne Ykkösrastin Mäkkärille, mutta unohdin ne vahingossa konsalle lähtiessäni. En tiedä, miten voi unohtaa puolikkaan huoneen kokosen pussillisen banaaneja vahingossa.

Keskosen maailmantuska

Minä jaksoin olla kohdussa vain 36 viikkoa ja 5 päivää. Minun keuhkoihin ei ollut vielä muodostunut surffaktantteja (-tanttia? -tantteja?), joten jouduin hengityskoneeseen. Jos olisin syntynyt joskus aikoinaan, niin en olisi säilynyt hengissä, koska sillon ei ollut keinoja hoitaa keskosia.

Kunhan tuli vain mieleen.

Musta on jännä nähdä, synnytetäänkö mekin keskosia, koska äiti synnytti sellasia viis.

Äippä oli eilen ihana ja suostu vähän hieromaan mun niskaa, koska se oli jostain syystä menny taas jumiin päivän aikana. Oli hassua, kun se kesken kaiken vaan sano että "minun pieni tyttöni" ja rupes selittämään kaikkia raskausjuttuja. Lål. Sitä paitsi sen muistoissa varmaan muutenkin sekottuu eri raskaudet keskenään, niin en aina oo ihan vakuuttunut, että se varmasti muistaa oikein.

Lähinnä oli vain hämmentävä ajatus, kun tajusin että istun siinä tuolilla isona ja kasvaneena, ja joskus olin äidin sisällä ja kovin pieni ja kyvytön. Se vaan on ajatuksena hyvin absurdi.


Minua surettaa ja oksettaa tää maailma välillä ihan älyttömästi.

Miettikää nyt, koskaan ennen ei oo ollu niin helppo päästä käsiksi ties mihin paskaan - siis lasten lähinnä. Ne voi vaan mennä tietokoneelle ja muutamalla napin painalluksella täyttää aivonsa niin sairailla jutuilla, ettei sen ikästen tarvis edes tietää vielä sellasista.
Mua oksettaa myös jokapäiväiset uutiset ulkomaansivuilla siitä, kuinka taas joku katolisen kirkon pappi jossain päin maailmaa on joutunut syytetyksi pedofiliasta. Mua oksettaa se, miten aikuiset sulkee silmänsä toisten aikuisten vääriltä teoilta ja sit lapset kärsii.
Musta on käsittämätöntä, miten pieniä tuomioita Suomessa jaetaan seksuaalirikoksista.
Voisin jatkaa tätä listaa, mutta ei huvita kun ärsyttää jo liikaa.


Makasin tänä aamuna sängyssä kahteentoista asti ajattelematta mitään. Olis ollut ihan sellainen päivä, että olis kuulunut mennä päiväkävelylle, mutta en mennyt. En mä tehnyt oikein mitään muutakaan.


Just nyt mua ahdistaa ajatus lavalla muiden edessä seisomisesta. Sen sijaan laulaa voisin vaikka kuinka paljon vaan - mutta tuskin se maailma siitä parantuu. Valitettavasti.

Ilosena

Tämä päivä oli hyvä päivä.
Oli siinä sellaisen epähyvän päivän piirteitäkin, mutta prosentuaalisesti enemmän aikaa olin sellaisella fiiliksellä että vau, hyvä päivä.

Oon ilonen monesta asiasta.
Oon ilonen, kun saatiin viimeinkin menemään kvartetin kanssa hienosti se mystinen Kurosen teos, tai siis kaks ekaa osaa siitä. Oon ilonen, kun ollaan hitsauduttu yhteen, ja että soitetaan hyvin yhteen.
Oon ilonen siitä, että mulla on ystävä joka uskals eilen toteuttaa empatiassaan teon, minkä suurin osa (tai uskallan sanoa jopa melkein kaikki) ihmisistä olis jättänyt tekemättä. Kadehdittavan rohkeaa.
Oon ilonen, kun mulla on myös sellainen ystävä, joka on mua kohtaan kärsivällinen ja ymmärtäväinen ja rakastava. Se on oikeesti aika suurta. Oon etuoikeutettu.Vaikka ite oisinkin hölmöilly.
Oon ilonen siitäkin, että selvittiin tästä illasta melkein kunnialla. En jaksa arvostella nyt ihmisiä, koska ei se mihinkään johda plus moni asia on mielipidekysymys, ja sitä paitsi en jaksa nyt olla kritisoivana. Tekee mieli olla vaan ilosena.
Oon ilonen, kun mulla on suora yhteys Jumalaan. Oon ilonen, että oon nuori ja että elän nyt, tätä aikaa (vaikka se onkin pahapahapaha), oon ilonen että Taivaan Isä kuulee mun rukoukset.

Musta olis mielettömän hienoa, jos olisin rakastavampi persoona. Mut en oo. Suurimmaks osaks oon aika kylmä ja etäinen, sellanen pintalämmin, näennäisen lämmin. Mutta se on vaan sellasta kohteliasta sosiaalisuuslämpöä perus päivittäisessä kanssakäymisessä, ei se tarkota oikein mitään.
Mutta sellanen oikee lämpö ja rakkaudellisuus. Olis mahtavaa, jos voisin kokea sitä jokaista ihmistä kohtaan. Vilpitöntä välittämistä, vaikkei se ihminen olis edes tehnyt mitään erityistä ansaitakseen sitä. Se olis mahtavaa.

Se turhauttava tajuaminen tästä päivästä pitää kuitenkin jakaa, että ihmiset on kyllä rasittavia välillä. Tai siis: ensin kysellään hulluna että ootko jo hakenu, minne haet, mitä sä oikein aiot. Kun ei oo osannut vastata, on säälittävä. MUTTA, nyt sitten kun oon päättäny mihin haen ykkösenä, ja osaan jopa vastata näille ihmisille niiden turhanpäiväisiin kysymyksiin, niin mitä huomaan? Ei niillä kuitenkaan oo mitään sanottavaa siitä. Miks pitää sit kysellä? Voisin sanoa joka ihmisille eri asian ja ei oo mitään väliä mihin hakisin, koska ei niillä oo siitä mitään sanottavaa, ei se merkkaa niille mitään, ei niitä oikeesti kiinnosta. Niin että olipa hyötyä tästäkin.
No ei vais, oli siitä. Mutta silti turhauttaa välillä tää pelleily

Mutta en välitä siitä nyt. Kunhan vain tiedostin sen tänään, kun kykenin antamaan ihmisille vastauksia.
Oikeesti oon nyt ilonen.

Oi ei!

Unohdin mainostaa (taas vaihteeks) viime merkinnässä!

SIISPÄ:

Vapaakirkolla, Kemilänrinne 3, menossa YKSI AINOA ELÄMÄ -häppeninki (ootte voinu saada sellasen kirjankin postilaatikkoon, ken tietää).
Kandee olla paikalla tänään klo 19 ja/tai huomenna samaan aikaan, meidän poppoo palvelemassa musiikissa; etenkin tänään, koska huomenna ei luultavasti olla ihan täysimittaisesti koolla. Luvassa siis totta kai aivan järjettömän mahtavaa musaa plus Riku Rinne, huomenna Asko Tynjälä.

C  U!

Ja loppuun vielä randomruno, koska se oli niin elähdyttävä:

On ja ei

On sanoo: onko, onkohan?
ja epäily masentaa maailman.
Ei sanoo: eikö, eiköhän!
ja näemme vuorien siirtyvän. 

Lauri Viita: Suutarikin, suuri viisas. 1961

Itsekuri kympissä

Vau. Olipa hassu tunne nousta pitkästä aikaa oikeesti aikasin. Olin siitä syystä koko aamun vähän hämmentyneessä mielentilassa, tuntui niin absurdilta saada paljon aikaan pelkästään siihen mennessä, että lähdin konsalle.

Jarppa oli vaihteeks taas jo ihan jäähyväistunnelmissa. Meillä on vielä muutama soittotunti, sit se on finito. Outoa.

J: "Voi että mulle tulee ikävä tota sun selittämistä ja purnaamista! Etkö vois nauhottaa sitä mulle muistoks?"

Tämä siis ihan vilpittömästi ja suurella sydämellä.


Oon kävellyt tänään paljon, viulu selässä ja ilman. Kävelin esim keskustasta Mirdelle, join teetä ja istuin olkkarin lattialla kattomassa sen maalaamia neliöitä. Niissä oli paljon kolmioaiheita. Ja yhdet siistit Dave McKean -rappuset.
Oikeesti mun piti mennä kotiin jatkamaan lukemista, mutta harhauduin hetkellisesti. Kyllä mulla on aikaa.

Sisko kertoi mulle muun muassa, että mua oli pidättäydytty pyytämästä kahville sen takia, että saattaisin ahdistua. Se oli minusta huvittavan suloista. Pistää miettimään, minkälaisen kuvan tää blogi musta ihmisille antaa. HAHAhi.

Vaikka totuus kyllä on että joo, mä oon taitava ahdistumaan, ja en kiellä ettenkö tekis sitä jatkuvasti. Mutta se on silti huono syy jättää asioita tekemättä, koska osaan ahdistua ihan ilman syytäkin. Kehitän ne ahdistumiset aina jostain tyhjästä sitten, jos ei muuta ole tarjolla.
Onkohan se joku mun kieroutunut selviytymiskeino?

Neekku kieri tänään paskasessa lumessa ja siitä tuli ihan märkä. Mietin siinä sen puuhia kattoessani, että oon minäkin kyllä vähän tyhmä emäntä, kun annan sen tehdä niin, ja sitten haukun sitä jälkeenpäin ääliöksi. Logiikka?

Tänään viimeinkin silleen oikeesti päätin, minkä pistän yhteishakuun ykköseks. Muu järjestys sitten onkin vielä vähän mysteeri, mutta kyllä se tästä.
Mun pyhä tarkoitus oli myös pyhittää loppupäivä Runousopin perusteille, mutta jotenkin onnistuin taas huijaamaan itseäni. On tuhoon tuomittua, jos ajattelen että mäpä luen tässä ruokalukemiseks vähän tätä alkua, sit rupeen tota pääsykoekirjaa. Te ette ehkä tiedä miten siinä käy, mutta mä tiedän: pökäsin koko kirjan kertaistumalta. Siis sen viihdekirjan, en pääsykoekirjaa.
Se oli vielä kaiken lisäks sellanen kamala ja nolo Tuija Lehtisen nuortenkirja, jonka mun siskot käski lukemaan, koska se oli kuulemma ihana (ainakin sillon kun ne oli teinejä), enkä mä ollut omassa teineydessäni sitä lukenu. Voi elämän kevät oikeesti, nyt vähän hävettää.

Mutta ei se haittaa. Kyllä mulla on aikaa.

Iskään oli iskenyt tänään Prismassa hetkellinen mielenhäiriö ja se muisti mun feilautuneen joululahjatoiveen; toisin sanoen pääsin tänään ekaa kertaa elämässäni kokeilemaan piikkimattoa. Siis sitä markettikamaa, mikä oli viime joulun hittilahja. Se oli aika öö pistelevä kokemus. Ihan hauska kyllä, kai siinä voi ruveta makoilemaan vaihtelevasti. Tosin nukahdin välillä, mutta mitä muuta voi olettaa jos pitäs maata 15-30 minuuttia selällään?

Nyt sauna.

Alkumetrit

Koherenssi.

Strukturalismi.

Konventionaalinen.

Intentionaalinen.

Semiotiikka.

Behavioristinen.

Indeksaalinen.

Kommunikaatiofunktio.

Formalismi.

Deviaatioteoria.

Kontemplatiivinen.

Konventio.

Semanttinen.

Abstrahoida.

Periodikoodi.

Idiolekti.

Sosiolekti.

Referentiaalinen.

Faattinen.

Huomaatteko: alotin tänään. 44 sivua. Vähän heikkoa, mutta jostainhan se on aloitettava.

aamulla kymmenen maissa:

M: "Lähetkö minun kanssa Thai-ravintolaan lounaalle?"

O: "Mitäää, lounaalle, minä oon vielä nukkumassa.."

M: "No hö"

klo 11:57

M: "Ootko IHAN varma ettet haluu lähtee mun kanssa??"

O: "Noku minä tässä just aattelin että voisin alkaa nousemaan ja mulla menis miljoona vuotta ennen ku pääsisin keskustaan."

Tästä voitte päätellä, että joo, nukuin myöhään. Mua vaan jotenki väsytti. En tiedä, mihin tääkin päivä vaan katos. Yritin lukea, yritin syödä, yritin reippailla Neekun kanssa, mutta minusta tuntuu jatkuvasti siltä että seuraan itteeni mun ruumiin ulkopuolelta, että teen kaikki asiat silleen etten oo mieleltäni niissä ihan mukana.

HUoh.

Illalla käytiin tsekkaa Liisa Ihmemaassa. Se oli ihan ookoo, mutta ei niin siisti ku luulin. Se Liisukka oli ärsyttävä. Sellane... kalsee. Ja ärsyttävä. Ja ei se nyt vaan ollu niin hyvä leffa ku luulin, vähän jotenki pettymys Burtonilta.

En osaa edelleenkään käsittää, että nyt on se hetki kun mun pitäs lukee, nytnytnyt. En jotenkin malta elää täällä just nyt, koska mun mieli vetää muualle, reissaamaan (vaikka just kävin). Kaipaan mun ystäviä. On vähän levoton ja edelleenkin irrallinen olo.

Onneks päätin jo, millon seuraava reissaamine. Jos saisin pinnisteltyä siihen asti.



Huomenna elämä jatkuu.

Pikkuhiljaa pieniä askelia

Koin tänään hämmentävän olon aamupalalla.
En tiennyt, miten olla, koska ei oo vähään aikaan ollut aamua, että olisin ollut kotona, ihan yksin, kaikki muut koulussa ja töissä, eikä mun tarvi ruveta lukemaan kirjotuksiin. Se oli oikeesti aika hämmentävää.

Olisin saattanut tuhlata päivän vaikka mihin, jos en olisi suunnitellut eilen illalla itelleni jo tekemistä.

Suunnistin kirjastoon ottomaatin kautta. Maksoin järkyttävät myöhästymismaksut ja pääsin lainauskiellosta. Lisäks tein täysikäsyysilmotuksen, haha! Nyt olen virallisesti itse vastuussa lainaamastani aineistosta, ei huoltaja.

Metsästin hyllyistä ne pääsykoekirjat mun vaihtoehtoihin, jotka oli saatavilla, ihan mielenkiinnosta. En oo koskaan seikkaillut sellasilla hyllyillä enkä uskaltanut tutkia liian tarkasti, koska pelkästään pintapuolisella silmäilyllä kainaloon upposi jo liian monta teosta omaksi huviksi. Nyt ei pitäs olla sellasten aika.

Kävin koululla tarkkaamassa tuloksia, mutta hissaa ei näkyny edelleenkään. Matikanope sanoi, että monella se geometrian tehtävä oli kosahtanut "mallinnusvirheeseen". Se selitti mulle, mitä kautta se säde olis pitäny laskea. En jaksanut enää ajatella.

Ostin kirjakaupasta yhden pääsykoekirjan omaksikin. Sellaseen paikkaan, mihin aion ainakin varmasti hakea. Tänään en saanut edettyä näitä askelia pidemmälle, huomenna pitäis ehken alottaa uusi vaihe ja aukasta se kirja ihan oikeesti.

Loppupäivä meni laulaessa ja myöhemmin turistessa kevyitä kera tyttöjen ja yhden tytyn poikaystävän. Ei oo nähty pitkään aikaan porukalla, mutta ei toisaalta edes tuntunut siltä. Hassua. Oli mukava tavata vihdoinkin tää paljon puhuttu poikaystävä. Kävi ilmi, et se oli samassa ryhmässä lukimossa ku mun isosisko. Kuoppari on pieni.

Mulla on näistä päivistä jotenkin irrallinen olo. En keksi sille parempaakaan sanaa. Tuntuu vaan... irralliselta. Vaikea yrittää käsittää tulevia viikkoja ja sitä, mitä niihin pitäis sisällyttää. Mun mieli pyrkii koko ajan irrottautumaan niistä asioista mitä oon tekemässä, se on vähän häiritsevää. Se harppoo jossakin tulevissa jutuissa, tulevaisuudessa, se huolehtii ja maalailee, enkä saa oikein pidettyä sitä käsillä olevassa hetkessä.

Vaikka se on kyllä varmaan iankaikkinen ongelma, tai ainakin elämän loppuun asti. Se, että oppis kunnolla käsittämään että nyt oon tässä ja nyt on nyt ja nyt elän tätä hetkeä enkä mitään muuta.


Musavinkkinä tänään mystinen tapaus, jonka Mirde mulle heitti eilen kun pyysin jotain instrumusaa - tosin lauluakin tässä on: Air

Valitsemisen loputtomasta vaikeudesta

Good instincts usually tell you what to do before your head has figured it out.

Nyt oon taas kotona ja mun pitäis ohjelmoida mun aivot päättäväisyys-vaihteelle. En tiedä, onko vika vaan minussa; teenkö yksinkertaisesti asioista liian vaikeita ja monimutkaisia (se on nimittäin huomattu, että tilannekohtaisesti omistan taipumusta sellaiseen) - mutta toisaalta haluan punnita asiat tarkasti ja monelta kannalta, lähinnä minimoidakseni niiden tilanteiden ilmaantumisen, missä yllättäen paljastuukin jotain odottamattomia seikkoja, joita en huomannut huomioida. Sen takia tämä jahkailu ja päättämättömyys.

Ja ehkä myös sen takia, että mua yksinkertasesti pelottaa valita joku ja sulkea muut pois. Pelottaa päättää, että tää vaihtoehto on paras, tätä mä haluan haluta.

Every exit is an entrance somewhere else.

Siirtymävaiheet on aina ollu mulle vaikeita. Muistan, mikä ahdistussuttura minussa eli sillon, kun piti valita lukio kolme kevättä sitten. Paha sanoa, valitsinko oikein, mutta sen tiedän, etten ainakaan väärin. En tiedä, mitä ajattelisin tai haluaisin nyt, jos olisinkin valinnut jonkin toisen paikan. 

You learn there are no coincidences.
You begin to recognize the signs. 

You learn to look at everything that happens,
at everyone you meet, as a hint, a clue. 

If you are faced with a certain challenge,
perhaps it is the universe's way of trying to show you something.

Ehkä mua ahdistaa tässä myös se, jos valitsenkin väärin. Tietenkään sitä ei voi tietää etukäteen, eikä maailmanloppua tapahdu vaikka niin kävisikin, koska ei sillon mikään olis vielä liian myöhästä, mutta silti.
Musta tuntuu, kuin meidät olis vaan tylysti heitetty tähän tilanteeseen, ja että kolme vuotta me vaan pelleiltiin ajattelematta mitään.

If you want a suggestion, don't choose a career based on job security.
-- -- 

Don´t sacrifice your dreams for the illusion of security.
There is no security. 

Realize there is no security and become comfortable with that.
It will free you up to do what you really need to do.
Use this as an opportunity to realize your dreams. 

-What if you are not sure what those are?

Start by recalling what you liked to do as a child. Around the age of 9 to 11.
At that age, your personality is sophisticated enough to know what you like to do and are internally motivated to do,
but it is right before the age where you begin to submerge your natural indetity to accommodate the expextations,
preconceptions, and rigid categorization of the adult world.
-- 

Think back to what you enjoyed before they squeezed your dreams into a box of practicality.
Before they were minimized or channeled into a cookie cutter.
--
Before you were labeled or groomed for your family's or your society's expectations of you.

Minä tiiän, mitä minä tykkäsin tehdä lapsena, ja minä tiiän, mitä minä haluaisin osata tehdä nyt, mutta kaikki tuntuu niin hauraalta ja tavoittamattomalta, ettei niitä asioita uskalla edes sanoa ääneen ilman että pitää aina lisätä mukaan se epävarmuuskerroin. Jos edes sillonkaan.
"MUTTA en minä usko, että se ikinä oikeesti vois toteutua."
"MUTTA kyllä minä tiiän, etten koskaan tulis tarpeeks hyväks."
"MUTTA onhan se nyt aika tyhmää haaveilla tällasta, haha."
Ja paskat.

When in doubt, start at the beginning.
What you were passionate about as a child, leads you to what you are meant to be as an adult.

Jos olis mahdollisuus ihan oikeestikkin palata alkuun, alottaa kaikki alusta, niin tekiskö sitä loppujen lopuks silti kaiken ihan samalla tavalla? Toistaisko kaikesta huolimatta samat virheet, jos ne on alunperinkin tullut pohjimmiltaan alitajunnasta?

The outline is the situation that you are born into. But it is up to you to design it any way that you imagine.
--
Your ideas, actions, and choices create your life.
Your life is your self portrait. Which in turn shaper your own identity.

Jos kaikki tekis samat valinnat, oltasko me kaikki ihan samanlaisia huolimatta siitä, että ollaan eri ihmisiä?
Aina kun kuvittelen löytäneeni horjumattoman itseluottamuksen, saavuttaneeni oman itseni, jokin onnistuu ravistelemaan sitä ja huomaan edelleen vain etsiväni. Kun katson peiliin, nään joskus kauniin, joskus ruman; joskus minut, joskus jonkun, joka en halunnut olla.

I find that accomplish anything, you need initiative, persistence, discipline, and will.
And most of all the decision to just do it and set it in motion.
The conventional idea of talent is an illusion.

So many people have a natural talent and do nothing with it.
You must do something in order for your talent to show up.
You don't just wait for it to show up and do nothing.

And some people know they have a talent and passion for something but do nothing with it because they are watching for someone to validate then, or give them a job, or guarantee them some kind of security before they pursue it.

 So they never do it.

It doesn't work that way.

You do the work first. And then you get the ripple effect.
Not the other way round.

You have to set it in motion for your talent to emerge and shape itself.
You start something even if you are not sure of how to finish it.
You see the first stepping stone, and you jump to that.

You can only see the next stepping stone after you get to the first one. Not before.

At each jump, the next stepping stone comes into view.

But every Creative endeavor begins with a certain leap of faith.

Pitäis kaapia jostain syvältä itsestään se tarvittava itseluottamus omiin kykyihinsä ja siihen, että ne todella on olemassa, odottaen sitä että niitä kehittäis. Pitäs jaksaa uskaltaa uskaltaa ja ruveta vaan tekemään. Pitäs jaksaa luottaa siihen, että tää on se mitä mä haluan tehdä ja mitä mun kuuluukin tehdä.

MUTTA KUN.

Siteeraukset:

David Mack:  Kabuki - The Alchemy

Pako

Eilen oli pöytä koreana, kun oli lammasta ja hasselbackan perunoita ja kermaista juureslaatikkoo ja papuhöystöö ja paistettua halloumia ja salladia ja suklaamoussee ja pashaa ja ties mitä kaikkee. Ruoka oli hyvää ja perheaterioiminenkin meni hyvin, meillä oli jopa kaksi vierasta oman poppoon lisäks.

Illalla otin taas pienen askeleen hakujuttujen tiimoilta ja listasin paperille pääsykoepäivineen kaikki edes jollain tavalla intresseissä olevat vaihtoehdot. Se oli henkisesti ihan hirmu raskasta. Mun kurkkua rupes kuristamaan pelkästään sen paperin kattominen. Tiedostin, että siinä ne nyt on ja että niiden kesken mun pitäs nyt päättää aika helkkarin äkäseen, että pääsisin sitten taas pänttäämään silmät ristissä.

Ei auttanut, vaikka laitoin paperin ja muut hakujutut syrjään. Kuristava tunne kurkussa vaan jatkui ja mua itketti ja ahdisti.

Nyt otan taas hetken etäisyyttä noihin kamaliin asioihin ja lähden ihanan Aksun kera Laukaaseen. Siellä odottaa kolme huipputyyppiä ja noin kymmenen tuntia KYöstipöystiä ja lööbailua ja helpon rento elo.

Maanantaina ryhdyn taas ahdistumaan.

Ä: "Voi ETTÄ mä en jaksa, kun sun aina pitää selittää kaikki asiat niin paatoksella!! Etkö vois välillä silleen rauhallisesti!"

I: "Niin no onneks mun lapsista kolme osaa ihan saman: Kirsikka, Orvokki ja Vertti, etenkin Kirsikka kun se innostuu niistä ruokajutuista. Niin kai voin alkaa jo pikkuhiljaa hellittää."

O: "HAH HAH"

Mies ja risti ja hiljaisuus

En ymmärrä, mistä tämä jatkuva väsymys kumpuaa. Voisin koko ajan ilman mitään ongelmaa vaan käydä pitkälleen ja nukkua. Parhaat päikkärit saa mahallaan.

Haluisin jo ruokaa, mut noi vasta tuolla kokkailee.

Mun pää on jotenki vähän tyhjä nyt. Siellä ei liiku mitään. Tänään luin mun loputkin kirjaston runokirjat loppuun ja teki mieli itekki kirjottaa, mutta sen sijaan nukuin.

Ei siellä joo kyl liiku nyt yhtään mitään. Päässäni siis.

Tuntuu hiljaiselta ja pysähtyneeltä. Oon tässä, mutten tiedä mihin liikkuisin.


Joskus aika kauan aikaa sitten yks kuoli mun puolesta ja se on aika käsittämätöntä.
Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille. (oonko ainut jonka korvaan tuntuu oudolta tollane toivotus? "hyvää"?) Levätkää ja olkaa rauhassa.

Hello darkness, my old friend

I've come to talk with you again

Because a vision softly creeping

Left its seeds while I was sleeping

And the vision that was planted in my brain

Still remains

Within the sound of silence

In restless dreams I walked alone

Narrow streets of cobblestone

'Neath the halo of a street lamp

I turn my collar to the cold and damp

When my eyes were stabbed by the flash of a neon light

That split the night

And touched the sound of silence

And in the naked light I saw

Ten thousand people maybe more

People talking without speaking

People hearing without listening

People writing songs that voices never shared

No one dared

Disturb the sound of silence

"Fools," said I, "you do not know

Silence like a cancer grows

Hear my words that I might teach you

Take my arms that I might reach you"

But my words like silent raindrops fell

And echoed in the wells of silence

And the people bowed and prayed

To the neon god they made

And the sign flashed out its warning

In the words that it was forming

And the sign said "The words of the prophets

are written on the subway walls

And tenement halls

And whispered in the sound of silence"

 Simon & Garfunkel: Sound of Silence (1966)

Sehän on sit jo huhtikuu kai

Tänään heräsin ihan liian myöhään ja juoksin bussille. Se ajoi mun ohi, koska siinä se on niin hyvä. Ärsytti hulluna ja olisin myöhästyny Luovasta, joten liftasin elämäni ekaa kertaa. Mut otti kyytiin melkein heti yks keski-ikäne nainen, pelkästään mun viulukotelon takia koska se oli kuulemma nuorempana soittanu itekki.

Heitin viulun konsalle ennen ku kiiruhdin koululle. Vahtimestari pysäytti mut ja sano vihasesti, ettei niitä ovia tarvi paiskoa. Juoksin sitä karkuun.

Koululla yks kakkonen oli päiväunilla aulassa. Se kuorsas aika kovaa. Kävin tsekkaa matikan alustavat, ja Ellu oli kertonu mulle väärin, oikeesti olin saanu niin törkeesti pisteitä, että eetä kolkutellaan. Håhåhåhåh. Oon niin superi.

Parkkine ei halunnutkaan tulla tervehtimään meitä, mutta se oli jättänyt pöydälle lohdutukseks pääsiäismunia. Sit syötiin niitä ja luettiin pari kliseistä romanttista viihdetarinaa.

Ulkona paisto aurinko ja oli ihan kivaa, vaikka oliki hullun rumaa ku tota kuravettä on ties missä. Kävin shoppaamas himona vaatteita, esim elämäni ekat farkkuleggarit LÅL ja sit menin konsalle vältellen vihaista vaksia. Vallattiin iso luokka yhden nyrpeen pianistin nenän edestä. Meidän sellisti suvaitsi saapua paikalle puol tuntia sovitun ajan jälkeen.

Kun pääsin kotiin, Neekku makas lattialla tajuttomana ja mun piti ravistella sitä, että se palas tajuihinsa. En tiedä miks, mutta se kohtaus herätti mussa ajatuksia ja päätin, että en mä mihkää opiskelemaan vielä, mä lähen inttiin.

Eipähän tarvi miettiä.

Nyt tiedossa vapaa ilta ja lupaan pyhästi olla toimeton! Ompa ihanaa.




PS: Tässä merkinnässä kaikki ei ollut ihan totta, koska tänään on APRILLIPÄIVÄ. Muistakaa myös sillit ja kuravesi. Jee.

It takes two to TANGO

Jo toinen sellainen päivä, kun tuntuu etten oo oikeestikka tehny mitään.

Nukuin niin pitkään kun teki mieli. Luin pitkään lehteä. Haahuilin suihkuun. Olin siellä pitkään. Haahuilin ympäri taloa ja välttelin soittamisen alottamista. Sit soitin. Sit vedin naaman päälle ja menin kaupungintalolle kenraaliharkkoihin soittamaan tangot. Sit hööpailin siellä siihen asti ku konsertti alko. Sit mentiin Anttilan kautta Prismaan ja sieltä kotio ja siinä reissussa meni melkosesti aikaa. Tein itelleni salladia ja äippä intoutu rustaamaan sille ja iskällekkin ja sit söin ja luin sarjista ja sit tulin koneelle.

Siis mahtava päivä, eikö kiinnostanukki tosi paljon!

Oli kyllä vähän kummaa kun tajusi, että nyt oli mitä luultavimmin viiminen oppilaskonsertti ikinä. Muistan vieläki ne ekat konsertit kun olin kovin pieni ja pelokas ja ne vanhimmat tyypit tuntu niin isoilta ja aikuisilta. Nyt sitä tajuaa, että ei ne ollutkaan, kun ite oonki se vanha tyyppi. Kummaa on on.

Mun niska on ihan jumissa.

Huomenna pitää lähteä ihmisten ilmoille, mutta nyt se tuntuu ihan mukavalta ajatukselta. Suuntana esim lukimo esim konsa esim ehkä vapis. Ja jossain tossa välissä vois esim kirjasto tai vaatekaupat.

Kohta on pääsiäinenkin. Seki on kummaa!

Perjantaina tiedossa perhekokoontumine ja uus tyyppi ja ruokaa.
Lauantaina tiedossa matkustusta ja superkivaa ja parhaat tyypit.

Oon ilone!
ja äske laitoin mun hiukset kahelle ponnarille, näytän pikkuorkilta tirsk