Ei jännettä, ei rankaa

Voi hulluus oikeesti.

Oon aina tykännyt liikkumisesta, mutten oo koskaan ollut sellanen ihminen, joka lähtee joka välissä urheilemaan tai lenkille tai minne nyt mieliikin, kunhan siihen liittyy hikoilua.

Nyt oon ollu jo toista päivää sisällä tehden putkeen monen tunnin luku-urakkaa. Tein samaa ylppärienkin aikaan, mut jotain siinä kai oli erilaista, koska tänään iski sellanen fiilis että nyt tuun kyl mökkihöperöks jos en pääse ulos. Sain tänään viimisenkin pääsykoekirjan, joten päivä meni kahlatessa sitä puoleen väliin, palkitsin itteeni kyl välillä Ursula K. Le Guinilla et jaksoin taas jatkaa. Sit illalla soittelin jotain kamalia oktaaviharjotuksia viululla, mut sit ei kyenny enää. Oli pakko lähtee hölkkimään.

Aattelin että teen vaan pienen lenkin, sellasen että kunhan saan jotain ruumillista tehtyä, niin ehkä helpottais. Iskä tyrkkäs mulle Neekun mukaan, vaikka intuitio sanoi että ei. Se on ollut jo monta päivää niin löysä. Ei ollu yllättävää, että se sit yritti pistää koko ajan jarrut pohjaan, olis halunnu vaan kotio. Sain raahata sitä perässä ja lenkistä tuli melko lyhyt. Aina ei mee putkeen.

Mut silti, hämmentää. Kovin usein mulle ei iske tarvetta urheilla. Se on tosi harvinaista.

Ehkä oon ollut liian vähän ihmisten kanssa tekemisissä. Jos mun sosiaalisten kontaktien vähyys saa mut turhautumaan?


Aamulla heräsin ajoissa ja menin kuuntelemaan Ruutin D-kurssitutkinnon. Siis sen tutkinnon, jonka minä jätin tekemättä. Kokemus ei ollut ihan katarttinen, mutta jonkinlainen kuitenkin. En oo ihan vielä päättäny mitä asioita se mun päässä liikutti.
Sen tiedän kuitenkin, että mun mielenterveys olis luultavasti nyt erittäin kovia kokenut, jos olisin päättänyt sen kurssin suorittaa. Sitä paitsi en tiedä olisko mun soittajan jo valmiiksi huono itsetunto kestänyt sitä, että olisin mennyt sinne vain saadakseni välttävän arvosanan.
Mut jollain tavalla oli aika tyydyttävä olo, kun huomasi kykenevänsä analysoimaan toisen soittoa eri tavalla, mitä ne kykenee, jotka ei oo soittanut yhtä kauan tai lainkaan. Tyydyttää, kun huomaa virheet ja jäykkyydet, kun tietää miten ne pystyis korjaamaan, kun huomaa vajavuudet vaikka vibraatoissa tai dynamiikassa, missä vaan.
Tieto tosin ei tarkota sitä, että sen osais sen paremmin käytännössä.

Muut kuin opettajat ei saanu jäädä kuuntelemaan prima vistaa, enkä jääny odottamaan et lautakunta päätyy pitkän keskustelutuokion jälkeen lopputulokseen. Kävelin keskustaan ja ulkona oli vähän hyistä, mutta kirkasta ja kevyttä. Mulla oli kummallinen olo.


Äiti on ahdistellu mua, mitä haluun ylppärilahjaks ja mummikin oli kuulemma jo kysynyt. En minä tiiä.

En näköjään tiedä nyt yhtään mitään.

Miks tää pitkäjänteinen lukeminen on niin vaikeeta henkisesti. Mieli ei sais harhailla muualle ja huomaan sen todellakin harhailevan vaikka minne kummallisuuksiin.
Ekaan pääsykokeeseen mennessä kiipeilen varmaan seinille ja oon pilannu äipän tapetit.
(Sitä paitsi tuli todettua taas se, että jos herään aikasin, niin en tosiaankaan ole parhaimmillani noin kello 14 ja 17 välillä. Voisin vetää siestaa koko sen ajan, ja saisin silti yhtä paljon aikaseks kun hereillä ollessani ellen enemmänkin.)