Sorruin taas eilen illalla lukemaan yhden luvun omaksi huviksi lainatusta kirjasta. Aamulla jatkoin lukemista ja yllättäen se venyi iltapäivälle saakka. En useimmiten tykkää jättää kirjoja kesken.
Se kirja oli muuten pitkästä aikaa Ursula K. Le Guinilta. Minusta se on mahtitäti, ihan mummeli jo, mutta silti suoltaa tarinoita. Mietin, että pitääköhän just noi sen omat maailmat sen tarpeeks nuorena, että se jaksaa vielä vanhanakin viipottaa. Sen kirjoilla on tapana alkaa kuivasti, mutta jos ei lannistu siihen, niin vaivihkaa ne tempaakin mukaansa. Sen tarinoissa ei oo välttämättä edes mitään kovin kummoista juttua, mutta silti ihailen sitä, miten se on kehittänyt omat fantasiatodellisuutensa. Ois siistiä kyetä joskus itse samaan.
Harhautumisesta selvittyäni aloin taas kahlaamaan fiktiota käsittelevää pääsykoeopusta. Vietin kevään ensimmäisen lukuhetken pihalla. Aurinko paisto ihanasti, mutta ei ihan niin lämpimästi ettei olis tarvinnu villasukkia ja huppua.
Kaks kärpästä lens mun kirjalle. Ne oli aika tokkurassa vielä.
Mun lapsuudenpelko, josta huomasin vähän aikaa sitten päässeeni yli, apuapua-mies käveli meidän talon ohi avustajan kanssa. Sen kainalosauvat osu asfalttiin hirmu kovaa. Seurattiin Neekun kanssa sen kulkua niin pitkään, kun näkökenttää riitti.
Tiedostin tänään myös sen, että Neekku on lopullisesti menny jonkun tietyn rajan yli. Se ei oo enää todellakaan pentu, se on keski-ikänen. Se alkaa jo vanheta. Mulle iskee välillä kamalia etiäisiä, että entä sit kun se kuolee. En osaa kuvitella sitä itkun määrää. Kyyneleet nous silmiin jo tänään, kun se ajatus iski. Neekku on maailman söpöin ja voisin katella sitä vaikka kuinka pitkään.
Siskojen kanssa oltiin kevään viimisessä vatsahetkuttelussa. Oli jotenkin kummallisesti rankin treeni ikinä, en ymmärrä miks just tänään otti niin kovasti vatsalihaksiin. Meinas kunto loppua kesken, kun loppuvaiheessa pakotti jo niin kovasti. Uppos jonnekkin niin syviin vatsalihaksiin, että tuntuu vieläkin epämiellyttävältä. Aiemmin se tunne oli melkein kurkkuun asti, en muista onko koskaan ollu samanlaista. Hrr. Kattoo aamulla sit, onko siitä fiiliksestä jäljellä enää mitään.
En oo jotenkin vieläkään tiedostanu, että vappu on tällä viikolla. Ihmiset kyselee vappusuunnitelmia ja minä oon ihan että mitä häh en oo ees ajatellu vielä. Ehkä oon radikaali ja tuunkin Karttulan soittojen jälkeen suoraan kotiin ja sulkeudun tänne. En jaksa nähdä ryyppääviä ihmisiä.
Minusta paras vappuhetki on se, kun mennään vappupäivänä torille ja ihmiset on ilosia.
Johtuukohan se keväästä ja auringosta, että musta tuntuu yhtäkkiä niin rakkaudelliselta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti