Oon miettinyt tässä puoltoista päivää, että onko kyseessä joku kollektiivinen mieliteko, joka suurta osaa ihmisistä alkaa vaivata just tällasina kevätpäivinä, kun lunta vielä on, mutta asfaltit on kuitenkin paljaina ja kuivina, eikä aurinko paista vielä ihan täydeltä terältä. Siis mieliteko sille, että just nyt pitää lähteä ulos liikkumaan kaduille. Oon nähnyt tässä kahden päivän aikana koneella istuessani niin mielettömän paljon lapsiperheitä, jotka on lähteny pyöräretkelle tai vaihtoehtoisesti opettaa nuorinta jäsentään polkemaan pyörää, että tää on jo hämmentävää. Kai se on kevään merkki, joka aina tuppaa unohtumaan vuoden aikana ja siks onnistuu yllättämään aina uudestaan.
Mun kevätmieli ei oo tainnu vielä herätä.
Opin tänään lehestä, että Jykälän Matkakeskuksessa on intialainen ravintola. En oo ikinä tajunnu. Haluun sinne joskus.
Eilen illalla muhun hiipi kotiin päästyäni niin omituinen tunne, etten tiedä sille edes sanaa. Sen erittelykin tuntui liian raskaalta. Pyysin rauhallista ja kevyttä musiikkia, ja Tumppa pelasti taas mut: Kings of Convenience
Tänään tuntuu hitaalta ja hiljaiselta. Ajatus suihkuun raahautumisesta tympii. Ajatus pääsykoekirjaan keskittymisestä tuntuu ylivoimaselta. Ehkä tuhlaan päiväni lukemalla huonoja sarjiksia netistä. Tai ehkä ahmin taas luvattomasti yhden romaanin kerralla. Tai ehkä
en tee mitään.
Viime yönä näin unta ylppäreistä. Se oli kummaa. Toissayönä näin unta kvartettiharkoista, joissa ykkösviulisti anto mulle puolikkaan huoneen kokosen pussillisen banaaneja. Mun oli tarkotus kantaa ne Ykkösrastin Mäkkärille, mutta unohdin ne vahingossa konsalle lähtiessäni. En tiedä, miten voi unohtaa puolikkaan huoneen kokosen pussillisen banaaneja vahingossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti